Lapseksi jälleen

 

Sitähän sanotaan, että vanhemmiten ihminen muuttuu jälleen lapseksi. Olenkohan minä jo matkalla siihen suuntaan, kun olin sieniretkellä aivan yhtä innoissani kuin mukana olleet pikkutytöt, lapsenlapseni?

 

Aurinkoisena syyslauantaina pakattiin auton takapaksiin monta erikokoista ämpäriä. Vanhasta kokemuksesta viisastuneena huolehdittiin mukaan myös hirvikärpäshuput ja hirvikärpäshupparit. Niine hyvinemme suuntasimme sieniretkelle tuttuun metsään.

 

Automatkaa oli sen verran, että menomatkalla ehdimme luoda ryhmätyönä sienilaulun.  Nyt arvaan, miten lauluntekijöiden biisileireillä toimitaan. Luulen nimittäin, että toiminta menee samaan tapaan kuin meilläkin. Yksi tuumaa olevansa ”niin menossa sieneen” ja toinen alkaa rallatella kaikkea, mitä metsästä voikaan poimia. Kolmas hoksaa, että ”mä olen niin menossa sieneen” voidaan luikauttaa aina väliin kertosäkeen tapaan. Ja siinähän se sienilaulu sitten onkin. Sanat tässä, sävelenä toimii sellainen kalevalainen simppeli ”jollotus”. ”Karvalaukku, suppilo, mustikka ja kantarelli… Mä olen niin menossa sieneen! Herkkutatti, mustarousku, puolukka ja hapero… Mä olen niin menossa sieneen!”

 

Metsässä leikittiin, että ollaan ostoskeskuksessa. Asioitiin suppilo-osastolla ja rouskukaupassa. Suppilo-osastolla näytti taas tänä syksynä olevan reilusti tavaraa tarjouksessa. Pienin sieniretkeläinen oppi tunnistamaan suppilovahveron. Hän poimi keltavartisia sieniä kuin kukkia keräten niitä kimpuksi käteen, ennen kuin raaski laskea sienet varovasti pikkuämpäriin. Minä taas intouduin riipimään sieniä ämpäriini ilman sieniveistä kuin mikäkin ”tarjoushaukka” - sen kummemmin metsässä putsailematta. Ahneus kostautui; jouduin siistimään saaliini sammalesta ja neulasista kotona. Putsaamiseen meni aikaa ainakin kolmen vartin verran. Vasta sitten saattoi herkut laittaa pannulle ja pääsi jalostamaan saalista sienipiirakaksi ja sienisoosiksi. Mutta kylläpä tulikin hyvää!

 

Rouskukaupassa asioi kaikkein innokkaimmin ekaluokkalainen. Karvalaukut, haaparouskut ja mustarouskut osataan tunnistaa ja niitäkin metsästä tänä syksynä löytyy hyvin. Pienin sieniretkeläinen tuumasi vaaleanpunaisia karvalaukkuja katsoessaan: ”Kyllä nyt kasseja riittää!”

Riippuu näkökulmasta

 

Olen jo vuosia asunut kolmisin puoliskon ja esikoisen kanssa – huushollin ainoana naisena. Tyttäret ovat aikoja sitten muuttaneet omilleen ja huolehtivat omista kodeistaan. Jatkuvasti minua jaksaa hämmästyttää se, miten erilaisena koti näyttäytyy miehelle ja naiselle. Ja alleviivaan vielä, että meidän pojat - isä ja poika – eivät totta vie ole laiskoja. Näkemys kotona puuhattavista askareista vain on heillä perinteisen miehinen.

 

Kun naisihminen tulee töistä kotiin, on ensimmäisenä ajatuksena perheen ruokahuolto. Kelloa vilkuillen ja omaa nälkää kuunnellen, kulkee ajatus valonnopeudella pakastimen, jääkaapin ja kuivaruokakaapin kautta; ”mistähän sitä  nopsimmin rakentaisi ’iltasen’ perheelle.” Miehillä sen sijaan näyttää kotiuduttuaan olevan kiire erilaisiin tietokoneella tehtäviin hommiin. Eivätkä he kyllä tilaa evästä Woltista tai lähipizzeriasta, vaan puuhaavat siellä ihan omien intressiensä parissa.

 

Kun nainen menee kodinhoitohuoneen kautta suihkuun tai saunaan, laittelee hän siinä samalla reissulla pyykkiä koneeseen/ pyykkiritsalle kuivumaan/ kuivana kaappeihin. Miehet eivät noita askareita huomaa tai katsovat hommansa hoidetuksi, kun toimittavat suihkureissullaan omat pyykkinsä pyykkikoriin.  

 

Astianpesukoneen kanssa myönnän olevani nipo. Miehet toimittavat kyllä astiansa koneeseen – ja vaikka olenkin kovin kiitollinen siitä, etteivät astiat loju tiskipöydällä, vaan ovat jo koneessa – järjestän kipot ja kupit tavan takaa uudelleen. Kas kun lasit peseytyvät paremmin sillä oikealla reunalla ja kupit taas  mahtuvat niin näppärästi vasemmalle laidalle. Tiskikoneen alakerrassakin on minusta aivan selkeä järjestys;  kattiloille ja lautasille on omat hyvät paikkansa – eikä niitä parane vaihdella. Aivan mieluiten tietenkin laitetaan samanmoiset lautaset perätysten, jotta ne voi kerätä puhtaana nippuun ja nostaa kaappiin.

 

Mutta ehkäpä se edelleenkin on kyse ”äitien käsistä”. Kuopus (nykyään 25-vuotias) oli 5-vuotias lanseeratessaan kuolemattoman lauseensa äitien käsistä. Niistä, joilla voi tehdä kaikenlaista, mihin hänen herkät lapsenkätensä eivät pystyneet. Ilmeisesti sama koskee myös miesten käsiä; niillä ei vain pysty tarttumaan tiskiin taikka pyykkiin.

Sääntö-Suomen sisäistäneenä

 

 

Suomea sanotaan – ihan syystäkin – Sääntö-Suomeksi.  Meillä noudatetaan EU:sta annettuja ja kotimaassa keksittyjä sääntöjä niin tunnontarkasti, että välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

 

Meillä esimerkiksi sureksitaan ruokahävikkiä, mutta ei pystytä myymään taikka jakamaan ylimääräruokaa eteenpäin erinäisten uudelleenlämmittämistä tai säilytyslämpötilaa koskevien sääntöjen vuoksi. Meillä täytyisi sertifioida metsät, jotta mustikat ja puolukat kelpaisivat luomumarjoiksi. Pohjoiskarjalaiset villivadelmani eivät siis ole luomua.

 

Meillä loukkaannutaan vähemmistöjen puolesta niin turkasesti, että muutetaan ammoin lanseerattuja tuotemerkkejä Neekerin suukkoja, Eskimo-jäätelöitä  ja Geisha-patukoita. Olen ilman muuta sitä mieltä, ettei vähemmistöjä saa sorsia, mutta joku arvo pitäisi olla tuotemerkeilläkin.

 

Tupakan ja viinasten mainonta on niin tarkasti säänneltyä, että lakupiiput rinnastetaan tupakkatuotteisiin ja  Laitilan mainossiilosta piti poistaa kukon kuva. Sekin on aika kummaa, että liköörikonvehtien tai tulitikkujen ostajan pitää varautua papereitten tarkistamiseen.

 

Korona-aika on saanut päättäjät tehtailemaan uusia sääntöjä sillä tahdilla, ettei tavallinen kansalainen ole puolina aikoina pysynyt perässä. Ravintoloiden aukioloa on säädelty ihan yksi risti kaksi -järjestelmällä. Samoin on tapahtumien istumapaikkasäännöksiä muokattu niin taajaan, ettei järjestäjillä ole ollut aikaa edes kylttejä painattaa, vaan on pitänyt teipata istumapaikkoja käyttökieltoon milloin milläkin säännöllä.

 

Yksi kummajainen Sääntö-Suomessa ovat kaavamääräykset. Meillä seisoo omassakin kunnassa rakennuksia tyhjillään odottamassa kaavamuutosta.  Sellainen täytyy nimittäin tehdä, ennen kuin julkiseksi tilaksi tai vaikka koulutilaksi kaavoitettu rakennus voidaan myydä muuhun käyttöön. Suomesta tiedetään tapauksia, joissa vaikkapa hotelli on ehditty jo muokata palveluasunnoiksi, mutta sitä ei voida ottaa käyttöön, koska tontti on kaavoitettu hotellikäyttöön.

 

Mutta kyllä sitä vaan on Rapakiven muorikin niin sääntöorientoitunut, että laatii sääntöjä jopa itselleen. Uusin sääntö kuuluu näin: ”Puikkoihin ei saa tarttua, ellei ensin ole tehnyt edes pientä lenkkiä”.

Vessajuttuja

 

Kun Rapakiven torppaa 11 vuotta sitten rakennettiin, oltiin köyhääkin käyhempiä, juuri velkajärjestelystä vapautuneita. Tarvikkeita haalittiin sieltä sun täältä. Enimmäkseen tietenkin sieltä, mistä halvimmalla saatiin. Taisipa olla niin, että wc-pöntöt tuotiin tuolloin puoliskon työreissulta Venäjältä, peräti Pietarista saakka. Kyllä ne kumminkin olivat vesiklosetit ja vallan valkoista posliinia.  Kerron tässä teille, että merkki ei tokikaan ollut Ido, eikä edes Gustavsberg.

 

Pesuhuoneen pytyn huuhtelusysteemi hajosi tunnetusti jo asennusvaiheessa. Joku  saattaa vielä muistaa, että poimin huuhtelusäiliön  varaosat Koskenkylän kylätien ojasta, johon joku oli nakannut minun mielestäni tutun näköisen wc-kalusteen. Joku syyhän sille tietysti oli, että se pytty oli ojaan joutanut. Eivät ne sisäkalutkaan kunnossa olleet. Kaiken 11 vuotta tuo meille erinäisistä osista yhdistelty pöntteröinen on valuttanut kallista kunnallista vettä säiliön läpi, vaivihkaa liruttaen. Nyt tuo vuoto sitten yltyi. Samaan aikaan kävi myös päävessan pönttö koukkuilemaan, eikä se mokoma antanut huuhteluun koko luvattua vesimäärää. Tästä tietenkin seurasi se, että joka käyntikerralla piti huuhdella kahteen kertaan. Luulemme, ettei se ihan halpaa hupia ollut sekään. Tällä kuitenkin mentiin olosuhteiden pakosta koko kuuma kesä.

 

Kun meikämummo asiaan tarpeeksi suivaantui, löysin netistä edulliset vessapönttöjen  ostoskanavat. Esikoinen hoiti hankintani kotiin. Puoliskolle jäi sitten se ”pikku juttu”, eli asennus. Pönttö kerrallaanhan ne piti tietenkin purkaa, että torpassa sentään säilyi mahdollisuus vessailuun, eikä tarvinnut mennä naapureihin kolkuttelemaan.

 

Eipä se ollut Rapakivessä vessanpönttö aivan standardin mukaan asennettu, vaan alimmainen supistus oli osunut asentaessa ylösalaisin. Liitännät jouduttiin näin ollen tekemään nyt uusiksi. Onneksi puoliskolla on tunnetusti MacGyverin taitoja ja tämäkin pulma tuli selätettyä. Nyt on meillä – itse asiassa ensimmäistä kertaa ikinä -  kaksi toimivaa wc-istuinta. Tuo läpi liruttava pesuhuonevessa on ollut tietenkin kaiken aikaa vain pelkkä hätävara.

 

Kyllä tästä tilanteesta nyt osataankin iloita. Pienet asiat ovat usein yllättävän suuria!

Vielä on kesää jaljellä?

 

”Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä…” laulaa Mamba. Ja voihan se hyvin niin ollakin.  Harva se vuosihan meillä on lämpimiä loppukesän päiviä ja lauhoja pimeitä ”eteläeurooppalaiseen tuntuisia iltoja”.

 

Huolimatta ennätyksellisestä hellekesästä, on viime aikoina päässä soinut jo muita biisejä. Vaikkapa Juicen Syksyn sävel ”Katu täyttyy askelista, elämä on kuolemista…” Koulut ovat alkaneet ja kadut täyttyneet askelista. Luonnossa kukkein kasvu on jo ohi ja kasvustojen kuolema jo liki. Tove Jansson alun perin sanoittama Syyslaulukin (Höstvisa) tuntuu sopivan tunnelmaan, kun pilvet riippuvat liki Rapakiven matalan torpan peltikattoa ja päivät ovat yht äkkiä pimeitä ja sateisia: ”Kotimatka pitkä niin, ei vastaantulijaa. Illat sammuvat kylmään hämäryyteen. Jo tule lohduttamaan, synkkä mieli pujahtaa, syksyiltani yksinäisyyteen…”

 

Hellekesä oli liikaa suomalaiselle, mutta aivan vielä elokuun puolivälissä ei olisi toivottu syyssateita ja syksyn myrskyjä ja myräköitä. Vastahan tästä on muutama viikko, kun minäkin helteeseen hikeentyneenä  tilasin tuulta ja sadetta. Ja nyt on sellainen olo, että joku ilkkuu meille helteeseen tyytymättömille heti elokuussa. Aivan kuin viestittäisi, että jos ei kerta helle kelpaa ja tuulta ja sadetta toivotaan, niin täältä pesee ja linkoaa! Loppuviikolle annettiin varoituksia puuskittaisesta tuulesta ja kaatosateesta - peloteltiin vettä satavan jopa 50 mm päivässä. Radiouutisissa varoiteltiin, että vesi hankaloittaa tieliikennettä, koska vesi ei ehdi valua tieltä pois ja asvalttiin painuneet urat täynnä vettä aiheuttavat vesiliirron vaaran.

 

Vaan onhan tässä syksyssä niin paljon hyvääkin! Sade ehtii toivottavasti auttamaan sienisadon joutumista ja täyttämään kesällä kuivuneet kaivot. Hämärät illat antavat ilman muuta oikeutuksen kausivalojen virittelyyn sisälle hämäriin nurkkiin ja ulos kuisteilla ja terasseille. Kynttilät saa nyt kaivaa esille vaikkapa sähkökatkon varalta ja ihan pian voi jo alkaa suostutella takkaa uuteen lämmityskauteen.

 

Elämä on koulun alkamisen myötä palaamassa turvallisiin raameihin ja rutiineihin. Olihan se jo aikakin! Ihan hyvä, että se villi ja vapaa kesämeno – ”pellossa eläminen” -loppuu.

Ulkomailla

 

Edellisestä ulkomaanmatkasta on lähes kaksi vuotta. Lokakuussa 2019 kävimme koulujen syyslomasen aikaan Puolan Krakovassa ja sittemmin olen ollut varsin tunnollisesti kotona. Googlen lähettämissä liikkumisen kuukausiraporteissa on esiintynyt vain kaksi paikkaa; Loviisa ja Kesälahti. Heinäkuussa oli  kaksi poikkeusta säännöstä – piipahdukset  asuntomessuilla Lohjalla ja taidenäyttelyissä Mänttä-Vilppulassa.

 

Nyt alkoi matkakuume olla vallan mahdoton. Puolisko oli päässyt tekemään pari rahtarireissua ja tutustumaan uuden ajan matkustuskuvioihin. Niinpä hän rohkeni ottaa minut mukaan repsikaksi tavaranhakureissulle Tallinnaan.

 

Ihanhan se ulkomaanmatka noin pitkän tauon jälkeen jännitti! Hyvä että sai yöllä nukuttua. Pohjois-Karjalan isännät lähtivät 1970-80 -lukujen taitteessa eväiden kanssa Kanarialle ajatellen, ettei niistä paikallisista ruoista tiedä. Samantapainen oli meidänkin ajatuksemme; eväät matkaan, kun ei niistä laivaravintoloista tiedä – ties vaikka taudin saisi! Kotoiset vaasalaiset ruispalat Elmu-kelmussa ja teetä termosmukissa tuntui turvalliselta vaihtoehdolta.

 

Tallinnan matkat olivat ennen pandemia-aikaa arkistuneet paikallisen bussimatkan tapaisiksi. Nyt tuntui lyhyessä laivareissussa taas olevan glamouria. 8-kannen kahvilasta olisi merinäkymää jaksanut tuijotella kauemminkin kuin kaksituntisen matkan ajan.

 

Olen saanut olla terveenä koko pandemian ajan, enkä niin ollen ole tullut käyneeksi koronatestissä ennen tätä reissua. Semmoinen hinku ja polte oli päästä jonnekin passia esittelemään, että suostuin maksamaan pikatestistä, joka tehtiin laivan kannelle viritetyssä pikatestipisteessä.

 

Tallinnan ostoskeskukset mahdollistivat turvavälin pitämisen, sillä siellä haahuili vain murto-osa entisten aikojen asiakkaista. Maskit taisivat olla vain suomalaisten tunnusmerkki.

 

Iltapäivän kääntyessä illaksi lähdimme suuntaamaan hotellille. Kaksi tuttua hotellia oli laittanut lapun ovelle; ”Olemme suletud.” Ilmanko ei ollut tullut vastausta sähköpostikyselyyn! Sitten tehtiin pikainen mobiilivaraus sataman Seaport-hotelliin. Respassa ihmettelivät, miten varaus saattoi tulla läpi, kun hotelli on täysi. ”No, saatte paremman huoneen!” Kyllähän meille se ilmastoitu perhehuonekin kelpasi!

Mökkitie

 

Meidän mökkitie on oikeastaan kolme tietä. Näin opastin lapsenlapsia, jotka jo Pyhtään Finlandia-kahvilan kohdalla alkoivat kysellä ”Joko kohta ollaan perillä?”

 

Ensin ajetaan tuttua ”seiskatietä” Haminaan saakka. Sitten siirrytään Haminan ja Taavetin väliselle ”mutkatielle”, joka puolitoista vuotta sitten tapahtuneen peltipoliiseilla paaluttamisen jälkeen on varsin hidas ja tarkkaa vakionopeudensäätimellä ajoa vaativa osuus. Sitten päästään ”kuutostielle”, jota sitten riittääkin koko matkan Pohjois-Karjalan perille asti.

 

Mökkimatka on turhan pitkä – ainakin, kun katsoo polttoainelaskua tänä kesänä, jolloin mökille on ajettu joka perjantai ja sieltä palattu joka sunnuntai. Päästömorkkista helpottaaksemme toteamme, että näkyy sinne ajavan muitakin. Tie on täynnä muulloinkin kuin juhannuksena. Matka sujuu ihan kivasti Ruokolahden rajalle asti, jonne tie on nykyään kaksi kaistaa leveä. Kaksikaistaisella osuudella ainoana harmina ovat puoliskon mielestä olleet komeat veneet, joita ihmiset vetävät trailereillaan puoliskon venekuumetta härnäten.

 

Ruokolahden rajalta liikenne alkaa jonoutua. Jono tiivistyy Särkisalmelle, josta osa liikenteestä erkanee Punkaharjulle ja Savonlinnaan. Viimeisen 35 kilometriä saa toisinaan ajella aika rauhassa.

 

Olen pannut merkille, että tänä kesänä liikennettä on huomattavasti enemmän kuin viime kesänä, jota sitäkin kehuttiin kotimaan matkailun huippukesäksi. Aiemmin itärajaa pitkin kulkevalla kuutostiellä näkyi melko paljon kyrillisin kirjaimin koostettuja rekkareita. Tänä kesänä niitä ei ole juuri näkynyt. Viimeksi palatessani bongasin kolmen sadan kilometrin matkalla kolmet pitkät rekkarit.

 

Olen huomannut, että etelään päin tultaessa osuu usein tukkirekan peesiin. Joskus niitä on kaksikin peräkkäin ja silloin on viisainta rukata kiireensä siihen malliin, että ehtii ihan sovinnolla ajella rekkojen tahtiin. Loppujen lopuksi ne ovat menossa vain Imatralle tai korkeintaan Joutsenoon. Pohjoiseen päin mennessä edelle osuu usein tyhjä tukkirekka, kotimatkalla sellutehtaalta. Aina niillä rekoilla on hytin takana puutavaranosturi ja sen kyljessä lukee ”Kesla”. Siitäkin tulee niin hyvä mieli. Sellaisia tärkeitä kapineita tehdään mökkikunnassamme Kesälahdella.