Niin muuttuu maailma, Eskoseni

 Ennen tätä tautiaaltoa - jonka nimeä en halua enää lausua, saati kirjoittaa – puhuttiin siitä, miten maailma oli pienentynyt. Kaikki oli helposti ja näppärästi tavoitettavissa. Viikonlopuksi saattoi lennähtää huvittelemaan ja herkuttelemaan Prahaan, Berliiniin tai Barcelonaan. Pidemmät lomat voi viettää vaikka Amerikan road tripillä, tai pohjoisen pallonpuoliskon koleaan aikaan vaikkapa Thaimaassa.

 

Tauti pakotti meidät kaikki ympäri maailman zoomaamaan koko elämämme ihan lähelle, omien varpaiden juureen – kotimaahan ja kotiin. Joillekin se on ollut suunnaton ilo ja uuden löytämisen mahdollisuus, joillekin ehkä varsin vaikea paikka. Jollain lailla elämän meno ja rytmi saattoi palata jopa 50 vuotta taaksepäin, jonnekin 1970-luvulle. Elämä oli lähes puolitoista vuotta kotosalla, menot olivat perheretkiä luonnossa, juuri kukaan ei matkustanut lentäen.

 

Nyt kun rajoituksia poistetaan ja yritetään palata vähitellen entiseen, se ei olekaan aivan helppoa. Hiukkasen hirvittää tavata ihmismassoja ja luopua maskista. Meitä on varoiteltu niin kovin paljon, että varoituksen sanat kaikuvat korvissa ja paluu normaaliin tuntuu pitävän tehdä vähitellen ja varoen.

 

Viikko sitten piipahdin rokotettuna ja maski naamalla pääkaupungissa ja se tuntui kyllä ihan entisen ajan Keski-Euroopan matkalta. Hyvänen aika sentään! Tapasin vallan livenä kolme eri puolilla Suomea asuvaa ystävääni. Olimme kokoontuneet yhteen pitkästä aikaa. Yövyimme hotellissa, söimme ravintolassa ja kävimmepä vielä kahvilassakin! Helsingin ihmisvilinässä näin niin paljon ihmisiä, etten kai koko tautiaikana. Kävelykadulla liikkuvia ihmisiä viihdytti katusoittaja – aivan kuin Krakovassa tai missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa. Kahvilan valkoista pianoa soitteli ihka oikea pianisti ja saimme siemailla teetä ja kahvia herraskaisesti musiikin tahtiin. Ja entä sitten teatterikokemus! Kahteen vuoteen ei ole ollut mahdollisuutta päästä nauttimaan teatterista ja vahinkoa otettiin nyt takaisin kerrassaan Aleksanterin teatterin musikaalin merkeissä. Johan tämmöisestä poikkeuspäivästä oli maalaismummo niin ylikierroksilla, että hyvä kun malttoi yöksi nukkumaan rauhoittua!

 

Miksi suotta matkata maailmalle – maailma on täällä!

Datsan syyskuulumiset

 

Kesäkausi 2021 on paketoitu ja Datša laitettu talvilepoon. Pumppu on nostettu lammesta ja tuotu kotiin lämpimään talvisäilöön, pihakalut pakattu saunakamariin, seuraavaa talvea odottavat polttopuut peitelty vesivanerilevyillä ja pressuilla. Tuvan uunin pelti on jätetty hiukan auki, jotta ilma kiertää.

 

Tänä hervottoman helteisenä ja puoliskon osalta myös turkasen kiireisenä kesänä ei Datšalla paljon rakenneltu. Pikkuruiselle valmiina hankitulle ja paikalle kokonaisena tuodulle aittamökille tekaistiin pilariperustus ja sekin oli helteessä tuskan takana. Lyhyillä viikonloppukäynneillä keskityttiin lähinnä nauttimaan edellisen kesän aikaansaannoksista, tuvan prinsessaportaista ja saunan suuresta terassista. Tuvan portaiden aamukahvitasanteella istuskeltiin monesti paitsi kahvilla, myös ruokailemassa tai ihan vain maisemaa katselemassa. Saunan terassilla järjestettiin pieneksi perinteeksi muodostuneet juhannuskestit. Saimmehan jo kolmatta kertaa peräkkäin kutsua sukua kylään juhannusaattona kello 13.

 

Tänä vuonna marjastus ja sienestys jäivät edelliskesää huomattavasti pienempään rooliin. Kuivuus verotti vadelmasaalista, mutta onneksi pakastimessa on vielä jäljellä aika monta rasiaa edellisen ennätyskesän 22 vadelmalitrasta. Kantarelleja saatiin vain aivan alimmasta sieniesiintymästä lammen rannalta, rinteessä ei kantarelli hellekesänä viihtynyt.

 

Polttopuusouvia oli aivan naurettavan vähän. Vasta viho viiimeisellä reissulla klipsuttelin yhden kelomännyn klapikoneella pilkkeiksi. Se ei toki haittaa, sillä talven yli peiteltäväksi jäi vielä 11 kuution vetoista klapisäkkiä, joten seuraavankin talven lämpö Rapakiven torpassa Tesjoella on jo turvattu.

 

Kuluneesta kesästä jäi erilaisia muistoja. Lapsenlapsityttöset olivat matkassamme muutaman kerran ja saimme käynnistettyä oman mökkiluontokirjan teon. Projekti jäi hieman vaiheeseen, sillä kasvisto on yhä  prässissä mummon päiväkirjan välissä uunin pankolla. Siitä sopii jatkaa heti ensi keväänä. Aivan erityinen ilo oli sekin, että saimme viimeisellä mökiltäpaluureissullamme tuoda klapisäkillisen keskimmäisen takkapuiksi. Kuulemma tämä lokakuun alussa annettu joululahja lämmitti ihan siinä missä villasukatkin.

Omatoimiterapiaa

 

Tavallisen, edes pitkäksi kertyneen, työpäivän rasituksiin ei tarvita terapiaa.  Kiusaus ostaa suklaapatukka kotimatkan kauppareissulla voi toki olla verensokerin laskiessa melkoinen. No, pikkuruisella Susu-patukalla voinee palkita itseään tuolloin tällöin - kunhan ei vallan tavaksi tule.

Kokonainen työviikko kääntyy mukavasti viikonlopun moodiin, jos viikon uurastuksen voi päättää kivan kaverin kanssa teehetkeen ja kanelipullaan kahvilassa kotimatkalla.  Sinne huuhtoutuvat työasiat, ja viikonlopun askareet valtaavat ajatustilaa.

Jos sitten työmaalla on huolta tai harmia – jopa suoranaista hatutusta – tarvitaan terapian tapaisia kotikonsteja.

Syttyruusujen tekemisen olen havainnut erittäin hyväksi ja toimivaksi keljutuksen poistajaksi.  Munakennon repiminen toimii kuin ainakin nyrkkeilysäkin muksiminen.  Räväkkä ja rivakka repiminen on uskomattoman tehokasta apua patoutumien purkamiseen.  Kun revitystä munakennosta sitten omissa käsissä muokkautuu kaunis ja tarpeellinen syttyruusu, valmistuu päässäkin ajatus; ”ehkä tästäkin harmista koituu vielä jotain hyvää”.

Mutta sellaista työharmia ei olekaan, johon ei sukkapuikkoterapia auttaisi.  Sukkapuikkoja ei käytetä woodoo-neulojen tapaan tökkimiseen, vaan niillä neulotaan sukkaa – raitaista tai kuviovartista, lyhyttä ja pitkää, ohutta ja paksua.  Lankaan nivotaan paljon kauniita ajatuksia sukan saajasta ja saajalle.  Tutkimuksissa on kyetty todentamaan neulomisen myönteiset vaikutukset verenpaineeseen, mielentilaan jne.

Äärimmäistilanteessa, joita onneksi ei onneksi vastaan tule edes joka vuosi, tarvitaan jo ostosterapiaa. Ostosterapia on luonnollisesti näistä terapiamuodoista kallein.  Silloin ei enää riitä Susu-patukka tai teekupponen, vaan tilanne saattaa vaatia vallan Tokmanni-reissua.  Ihan pahimmillaan ei Tokmannin kukka- taikka kynttilälyhtyosastoilla ole minkäänlaista itsehillintää, vaan kaikelle tuntuu olevan tarvetta, tilausta ja ostamisen oikeutus. Yllättävän ketterästi sitä onnistuu uskottelemaan itselleen, että pahaan mieleen tarvitaan kukkia, uusia tyynyjä, kynttilöitä ja herkkuja. Jos ei paha mieli ostamalla poistu, niin ainakin harmituksen kohde voi vaihtua – että meninkin hassaamaan!

Vahinko ei tule kello kaulassa

 

 Minä olen sellainen arjen toheltaja. Tällä tarkoitan sitä, että tohellan tahattomasti ja tavattomasti ihan ilman virallista diagnoosia. Minulle sattuu kommelluksia tämän tästä, vaikka kuinka koetan keskittyä olennaiseen ja parhaillaan käsillä olevaan. Avaudun tässä nyt tuoreimmasta sattumuksesta.

 

Töissähän täytyy olla maski kasvoilla. Siihen on nyt totuteltu pian vuosi. Teetä hörpätäkseen maski on kuitenkin syytä poistaa naamalta. Maskia ei saisi laittaa esimerkiksi pöydälle, joten olen havainnut kätevimmäksi roikottaa maskia teenjuonnin aikana vasemmasta korvasta, toisesta kumilenkistä. Jos muki on oikeassa kädessä, homma toimii. Päivänä muuanna muki oli vasemmassa kädessä ja maski roikkui tavan mukaan vasemmasta korvasta. Teepussin pahviläpyskä, se jossa lukee Earl Grey, oli huomaamattani tarttunut maskin kuminauhaan. Kun laskin mukin alas, läiskähti kuminauhasta roikkuva teepussi keskelle vatsaa. Aikamoisen kuuma ja kovin märkä sävähdys vatsalla havahdutti ihmettelemään tapahtunutta.

 

Päällä olevaa puseroa on huomattavan hankala pestä. Koetin kyllä. Iso tumma läiskä keskellä mahaa kiinnittää takuulla jokaisen koulukkaan huomion, sen tiedän. Ymmäsin, että tahrasta olisi päästävä eroon, jollen halua käyttää jokaisesta oppitunnista aikaa sattumuksen selittämiseen. Tänä aikana, kun jokaisesta oppitunnista leikataan aikaa käsien pesuun, ei minulla todellakaan ole kiinnostusta lyhentää oppimisen aikaa moisilla jaarituksilla.

 

Opettajilla ei ole opettajainhuoneessa varavaatelaatikkoa. Tarpeen kyllä olisi!  Sattuuhan siellä varmaan joskus ruokailussa, kuvistunnilla tai jossain muussa vauhdikkaammassa toiminnassa vahinkoja muillekin – luulisin.

 

No, hätä keinot keksii! Eihän siinä muu auttanut kuin piipahtaa vessassa kääntämässä pusero takaperin. Luojan kiitos, osuikin olemaan t-paita eikä paitapusero! Märkä tahra jäi näin näppärästi selän puolelle ja peittyi villatakin alle. Pienempi harmi se nyt oli kiskoa kaulaa kiristävää puseron kaulusta alaspäin. Yksikään oppilas ei kysellyt, mahtaako opella olla pusero takaperin.

 

Jep jep – vahinko ei tullut kello kaulassa tälläkään kertaa, mutta hätä keinot keksii ja usein kun sattuu, niin siihen tottuu.

Lapseksi jälleen

 

Sitähän sanotaan, että vanhemmiten ihminen muuttuu jälleen lapseksi. Olenkohan minä jo matkalla siihen suuntaan, kun olin sieniretkellä aivan yhtä innoissani kuin mukana olleet pikkutytöt, lapsenlapseni?

 

Aurinkoisena syyslauantaina pakattiin auton takapaksiin monta erikokoista ämpäriä. Vanhasta kokemuksesta viisastuneena huolehdittiin mukaan myös hirvikärpäshuput ja hirvikärpäshupparit. Niine hyvinemme suuntasimme sieniretkelle tuttuun metsään.

 

Automatkaa oli sen verran, että menomatkalla ehdimme luoda ryhmätyönä sienilaulun.  Nyt arvaan, miten lauluntekijöiden biisileireillä toimitaan. Luulen nimittäin, että toiminta menee samaan tapaan kuin meilläkin. Yksi tuumaa olevansa ”niin menossa sieneen” ja toinen alkaa rallatella kaikkea, mitä metsästä voikaan poimia. Kolmas hoksaa, että ”mä olen niin menossa sieneen” voidaan luikauttaa aina väliin kertosäkeen tapaan. Ja siinähän se sienilaulu sitten onkin. Sanat tässä, sävelenä toimii sellainen kalevalainen simppeli ”jollotus”. ”Karvalaukku, suppilo, mustikka ja kantarelli… Mä olen niin menossa sieneen! Herkkutatti, mustarousku, puolukka ja hapero… Mä olen niin menossa sieneen!”

 

Metsässä leikittiin, että ollaan ostoskeskuksessa. Asioitiin suppilo-osastolla ja rouskukaupassa. Suppilo-osastolla näytti taas tänä syksynä olevan reilusti tavaraa tarjouksessa. Pienin sieniretkeläinen oppi tunnistamaan suppilovahveron. Hän poimi keltavartisia sieniä kuin kukkia keräten niitä kimpuksi käteen, ennen kuin raaski laskea sienet varovasti pikkuämpäriin. Minä taas intouduin riipimään sieniä ämpäriini ilman sieniveistä kuin mikäkin ”tarjoushaukka” - sen kummemmin metsässä putsailematta. Ahneus kostautui; jouduin siistimään saaliini sammalesta ja neulasista kotona. Putsaamiseen meni aikaa ainakin kolmen vartin verran. Vasta sitten saattoi herkut laittaa pannulle ja pääsi jalostamaan saalista sienipiirakaksi ja sienisoosiksi. Mutta kylläpä tulikin hyvää!

 

Rouskukaupassa asioi kaikkein innokkaimmin ekaluokkalainen. Karvalaukut, haaparouskut ja mustarouskut osataan tunnistaa ja niitäkin metsästä tänä syksynä löytyy hyvin. Pienin sieniretkeläinen tuumasi vaaleanpunaisia karvalaukkuja katsoessaan: ”Kyllä nyt kasseja riittää!”

Riippuu näkökulmasta

 

Olen jo vuosia asunut kolmisin puoliskon ja esikoisen kanssa – huushollin ainoana naisena. Tyttäret ovat aikoja sitten muuttaneet omilleen ja huolehtivat omista kodeistaan. Jatkuvasti minua jaksaa hämmästyttää se, miten erilaisena koti näyttäytyy miehelle ja naiselle. Ja alleviivaan vielä, että meidän pojat - isä ja poika – eivät totta vie ole laiskoja. Näkemys kotona puuhattavista askareista vain on heillä perinteisen miehinen.

 

Kun naisihminen tulee töistä kotiin, on ensimmäisenä ajatuksena perheen ruokahuolto. Kelloa vilkuillen ja omaa nälkää kuunnellen, kulkee ajatus valonnopeudella pakastimen, jääkaapin ja kuivaruokakaapin kautta; ”mistähän sitä  nopsimmin rakentaisi ’iltasen’ perheelle.” Miehillä sen sijaan näyttää kotiuduttuaan olevan kiire erilaisiin tietokoneella tehtäviin hommiin. Eivätkä he kyllä tilaa evästä Woltista tai lähipizzeriasta, vaan puuhaavat siellä ihan omien intressiensä parissa.

 

Kun nainen menee kodinhoitohuoneen kautta suihkuun tai saunaan, laittelee hän siinä samalla reissulla pyykkiä koneeseen/ pyykkiritsalle kuivumaan/ kuivana kaappeihin. Miehet eivät noita askareita huomaa tai katsovat hommansa hoidetuksi, kun toimittavat suihkureissullaan omat pyykkinsä pyykkikoriin.  

 

Astianpesukoneen kanssa myönnän olevani nipo. Miehet toimittavat kyllä astiansa koneeseen – ja vaikka olenkin kovin kiitollinen siitä, etteivät astiat loju tiskipöydällä, vaan ovat jo koneessa – järjestän kipot ja kupit tavan takaa uudelleen. Kas kun lasit peseytyvät paremmin sillä oikealla reunalla ja kupit taas  mahtuvat niin näppärästi vasemmalle laidalle. Tiskikoneen alakerrassakin on minusta aivan selkeä järjestys;  kattiloille ja lautasille on omat hyvät paikkansa – eikä niitä parane vaihdella. Aivan mieluiten tietenkin laitetaan samanmoiset lautaset perätysten, jotta ne voi kerätä puhtaana nippuun ja nostaa kaappiin.

 

Mutta ehkäpä se edelleenkin on kyse ”äitien käsistä”. Kuopus (nykyään 25-vuotias) oli 5-vuotias lanseeratessaan kuolemattoman lauseensa äitien käsistä. Niistä, joilla voi tehdä kaikenlaista, mihin hänen herkät lapsenkätensä eivät pystyneet. Ilmeisesti sama koskee myös miesten käsiä; niillä ei vain pysty tarttumaan tiskiin taikka pyykkiin.

Sääntö-Suomen sisäistäneenä

 

 

Suomea sanotaan – ihan syystäkin – Sääntö-Suomeksi.  Meillä noudatetaan EU:sta annettuja ja kotimaassa keksittyjä sääntöjä niin tunnontarkasti, että välillä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

 

Meillä esimerkiksi sureksitaan ruokahävikkiä, mutta ei pystytä myymään taikka jakamaan ylimääräruokaa eteenpäin erinäisten uudelleenlämmittämistä tai säilytyslämpötilaa koskevien sääntöjen vuoksi. Meillä täytyisi sertifioida metsät, jotta mustikat ja puolukat kelpaisivat luomumarjoiksi. Pohjoiskarjalaiset villivadelmani eivät siis ole luomua.

 

Meillä loukkaannutaan vähemmistöjen puolesta niin turkasesti, että muutetaan ammoin lanseerattuja tuotemerkkejä Neekerin suukkoja, Eskimo-jäätelöitä  ja Geisha-patukoita. Olen ilman muuta sitä mieltä, ettei vähemmistöjä saa sorsia, mutta joku arvo pitäisi olla tuotemerkeilläkin.

 

Tupakan ja viinasten mainonta on niin tarkasti säänneltyä, että lakupiiput rinnastetaan tupakkatuotteisiin ja  Laitilan mainossiilosta piti poistaa kukon kuva. Sekin on aika kummaa, että liköörikonvehtien tai tulitikkujen ostajan pitää varautua papereitten tarkistamiseen.

 

Korona-aika on saanut päättäjät tehtailemaan uusia sääntöjä sillä tahdilla, ettei tavallinen kansalainen ole puolina aikoina pysynyt perässä. Ravintoloiden aukioloa on säädelty ihan yksi risti kaksi -järjestelmällä. Samoin on tapahtumien istumapaikkasäännöksiä muokattu niin taajaan, ettei järjestäjillä ole ollut aikaa edes kylttejä painattaa, vaan on pitänyt teipata istumapaikkoja käyttökieltoon milloin milläkin säännöllä.

 

Yksi kummajainen Sääntö-Suomessa ovat kaavamääräykset. Meillä seisoo omassakin kunnassa rakennuksia tyhjillään odottamassa kaavamuutosta.  Sellainen täytyy nimittäin tehdä, ennen kuin julkiseksi tilaksi tai vaikka koulutilaksi kaavoitettu rakennus voidaan myydä muuhun käyttöön. Suomesta tiedetään tapauksia, joissa vaikkapa hotelli on ehditty jo muokata palveluasunnoiksi, mutta sitä ei voida ottaa käyttöön, koska tontti on kaavoitettu hotellikäyttöön.

 

Mutta kyllä sitä vaan on Rapakiven muorikin niin sääntöorientoitunut, että laatii sääntöjä jopa itselleen. Uusin sääntö kuuluu näin: ”Puikkoihin ei saa tarttua, ellei ensin ole tehnyt edes pientä lenkkiä”.