Lapsilauantain versio

 

 

Sellaisena lauantaina, jolloin mummo suoritti virkaehtosopimukseen kuuluvaa lauantaityöpäivää, päätti ukki järjestää lapsilauantaita korvaavan ”äijäretken”.

 

Pikkupojat (2v ja 3v) ovat henkeen ja vereen konemiehiä – onhan ukin pikkukaivuri tilattu jo seuraavien synttäreiden ohjelmanumeroksi. ”Kaivuri” ja ”aura” olivat pienimmän ensimmäisten sanojen joukossa. Ukki ajatteli räväyttää ja esitellä pojille omaansa isompia kaivinkoneita. Niitähän Loviisassa näkee, kun lähtee ajelulle asuntomessualueelle.

 

Niinpä haki ukki poikaset pakettiautoretkelle ja pakkasi pojat turvavöihin pakun etupenkille. Paitsi Kuningattarenrannan ruoppauskoneet ja putkistoille upotuskanavaa kaivavat kaivinkoneet ja maanvaihtotöiden kaivurit, näkivät poitsut lastauskuormureita, dumppereita ja rekkoja. Yleisön innostuneisuus kannusti ukkia ajelemaan edelleen. Valokuvista päätellen äijäretkellä oli koluttu kaikki konehallien takapihat, jotta oli löydetty veneitä, traktoreita ja jopa leikkuupuimuri. Voin vain kuvitella sen ihastuneen huudahtelun, mikä reissulla on LT:n hytissä kaikunut!

 

Eihän äijäretki olisi mikään ilman huoltsikkamunkkeja. Ukki muisti perehdyttää nuorempaa sukupolvea myös tähän puoleen. Munkit ja pillimehut oli käyty herkuttelemassa viimeisen päälle oikeaoppisesti huoltsikan baarissa.

 

Vaan eihän siinä vielä kaikki! Huoltsikalta poikasten kotia kohti ajaessa oli ukki – loppuhuipennukseksi – esitellyt pojille vielä poliisiauton. Poliisien tehotarkkailussa oli huomattu pakettiauton irrallaan repsottava takavalo ja muistutettu lampun korjaamisen tärkeydestä valvontamaksulla. Sillä aikaa, kun ukki kävi ottamassa muistutuksen vastaan poliisin maijassa, valvoi ystävällinen vanhempi konstaapeli pikkuäijien turvallisuutta pysäköidyssä pakettiautossa. Samaan rahaan olisi pikkupojillekin tarjottu mahdollisuutta tutustua maijan sisätiloihin, mutta ukki oli arvellut seikkailua olleen jo kylliksi.

 

Illansuun videopuhelussa poikaset raportoivat retkeään minulle. Kyselin, mitä reissulla oli nähty. Eivät olleet toinen toistaan suuremmat kaivinkoneet enää mikään juttu. Päällimmäisenä oli isommalla mielessä poliisiauto. Pienin vahvisti isomman kertomusta nyökytellen ja hokien ”pii-paa!”

Kevät keikkuen tulevi

 

 

Kovin on kevät vielä kaukana, vaikka pienten koululaisten vuodenaikakalenterin mukaan meillä on meneillään jo toinen kevätkuukausi. Kyselin lapsilta, mikä vuodenaika meillä heidän mielestään on käsillä ja ilman muuta hyväksyin viidennen vuodenajan ”takatalvi”, jonka eskarilainen varmoin äänenpainoin ilmoitti. Päivän pituuden ymmärsimme kevään merkiksi, vaikka lumimäärä viesti vahvasti talvesta.

 

Tämä talvikausi on tosiaan ollut kaikilla mittareilla poikkeuksellinen. Muistan, että raappasin aamulla kuuraa auton tuulilasista ensimmäisen kerran jo syyskuun lopulla. Nyt on huhtikuun puoliväli jo sivuutettu ja sama meno jatkuu. Lunta on täällä etelässäkin yhä niin huimat määrät, että varmasti saa vappusimat viilennettyä hangessa – kukaties pohjoisen seinustalla vielä juhannuksen juhlajuomat! Polttopuuta on palanut takassa talven mittaan yhdeksän heittokuutiota ja silti sähköä on kulutettu edellisiä talvia enemmän.

 

Mökillä kävimme viimeksi lokakuun alun viikonloppuna. Pääsiäisenä haaveilimme jo sinne pääsevämme, mutta pakko oli luopua toiveesta. Viimeisen puolen kilometrin auraaminen olisi ollut aivan liian suuri työ. Lumipeitteessä on välillä teräksenkovia jääkerroksia ja sitten taas paksulti lunta. Ei sellaista taitaisi saada traktorin lingollakaan puhallettua koneen läpi pientareelle. Mökkikameran kuvan mukaan keltaisesta roskapöntöstä on näkyvissä 20-30 senttiä, joten lunta lienee Jessolan lammen supassa hyvinkin 60-80 cm. Auramiehen kanssa tuumasimme, että antaapa auringon ja vesisateiden tehdä tehtäväänsä.

 

Auringon voimaan panevat toivonsa varmasti myös maanviljelijät, jotka odottavat pelloille pääsyä. Lumesta jäänee multaan kosteutta kasvukauden alkuun, mutta riittääkö kasvukausi, entä lämpö ja lannoitteet tuottamaan hyvän sadon parin kituliaan kesän jälkeen.

 

Sään ääri-ilmiöiden lisääntymisestä tässä on selvästikin kyse. Vaikkei minulla olekaan mummoni tapaan  tarkkaa allakan kulmaan tehtyä tilastointia myrskyjen määrästä, uskallan silti väittää, että talvimyrskyjä on ollut tavanomaista tiuhemmin. Takapihan hangella on levällään monta monituista kottikärryllistä käpyjä ja männynkarahkoita. Niiden keräämiseen odottelen apuvoimiksi pieniä ja tervepolvisia kavereita.

Muutosvastarinta

 

 

Jokainen haluaisi varmaan olla helppo, mukautuvainen ja joustava – kuka ties uskoo sitä kaikkea olevansakin. Minä ainakin voin helposti päivitellä jonkun toisen muutosvastarintaa luullen itse olevani ketterästi uusiin oloihin mukautuva, kunnes huomaan olevani jossain toisessa asiassa ihan kunnon vastarannan kiiski ja kehityksen jarrunainen.

 

Ensimmäinen mieleen tuleva tämän tyyppinen jarrutustilanne taitaa sijoittua viime vuosisadan lopulle. Kaipa se oli 1990-lukua, kun tietokoneet alkoivat tulla koulutyöhön. Muistan silloin ajatelleeni, ettei semmoisella laitteella ole mitään käyttöä opetustyössä. Pidin ompelukonetta paljon keskeisempänä hallittavana härvelinä. Voi, jos tämän päivän Katri olisi voinut lähettää viestiä sinne neljännesvuosisadan taakse. Olisi vaikka kertonut toimivansa päivittäin - kännykkä mukaan lukien – peräti neljän erilaisen tietokoneen kanssa. Koulutaulu on jättimäinen tietokoneruutu, läppäri opettajan muistiinpano- ja tiedonhalukaite, tabletti oppilaan näppärin lisätehtäväpankki ja se kännykkähän sisältää käytännössä lompakosta alkaen aivan kaiken. Olisi siinä muutosvastarinnalta ollut pohja pois!

 

Toisen kerran kipuilin väistämätöntä kehitystä vastustaen silloin, kun sanomalehtien digitalisointi jo nähtiin tulevaksi. Minusta lehden kuului kahista ja sen kuului tulla aamuyöstä postilaatikkoon. Enää muutamaan vuoteen en ole tarvinnut esitellä nansolaisia yöpaitojani postilaatikolla, vaan olen nuokkunut aamuteellä tablettini kanssa ja osannut lukea paikallisuutiset koneelta. Kahina toki puuttuu, mutta lehti on paikallisjakeluakin varmemmin aina ilmestymisaamuna perillä.

 

Kolmas paikka, jossa haraan ajan ilmiöitä vastaan, on kirjan muutos. Kirjan pitäisi minusta olla lehteiltävä ja käsin kannateltava, omaan tahtiin luettava opus. Nyt on valitettavasti tultu siihen tilanteeseen, että painetun kirjan fontin koko pyrki liiaksi määrittämään lukuvalintoja. Pakko oli tarttua sähköyhtiön joululahjaksi tarjoamaan e-kirjaan ja kokeilla. Kappas vain, kirkkaan taustan ja mustan kirjaimen kontrasti helpotti tihrustamista ja palautti lukemisen helppouden. Ja uskokaa pois – äänikirjallekin on paikkansa! Voi miten mukava on neuloa hyvän rompsun tahtiin!

"Eihän hänellä ole vaatteita..."

 

Muistattehan sadun keisarin uusista vaatteista? Siinä pätevyydestään epävarma keisari sai hoviinsa kierot kankurit, jotka väittivät kutovansa kangasta, jonka vain osaavimmat ja pätevimmät virkamiehet ja kansalaiset kykenivät näkemään. Loimiin ja kuteisiin annetut rahat menivät kankureiden taskuihin ja kangaspuut helskyivät tyhjinä. Keisari ei tietenkään itsekään nähnyt olematonta kangasta, mutta epäpäteväksi leimautumisen pelossa hän asteli paraatissa sonnustautuneena noihin muka taianomaisiin vaatteisiin. Kukaan kadun reunalla paraatia seuraavista aikuisista ei uskaltanut - samasta epäpätevyyden pelosta - kommentoida keisarin ilkosillaan tepastelua. Siihen tarvittiin viaton pikkupoika, joka kailotti ääneen kaikkien näkemän tilanteen ”eihän hänellä ole vaatteita”!

 

Minusta näyttää siltä, että naapurimaassa tepastelee nyt samantyyppinen keisari. Hänelle ei lähipiiri ole epäpäteväksi paljastumisen pelossa uskaltanut kertoa, miten huonolla tolalla asekanta ja armeija on, ja miten rahat ovat menneet vastuuhenkilöiden huvijahteihin ja loma-asuntoihin. Keisarin suuttumista varoen hänelle on kerrottu muunnettua ja paljon todellista kauniimmaksi maalailtua totuutta. Keisarin on annettu kuulla vain asioita, joita hän on halunnut kuulla. Siihen tapaan, että veljeskansa Ukrainaa johtaa epäuskottava komeljanttari, tai että Eurooppa on hajaannuksen tilassa ja vielä että Amerikan Yhdysvaltoja johtaa seniili pappa.  

 

Itseään ja omaa erinomaisuuttaan täynnä olevan keisarin annettiin lähteä naapurimaahan sotimaan, vaikka varmasti kenraalit tiesivät todellisuuden. Tuon keisarin tunnutaan nyt antavan melskata aivan liian kauan, vaikka joka ainoa päivä tuhoutuu paljon viattomia ihmisiä ja heidän kotejaan. Kukaan ei uskalla pysäyttää uusissa vaatteissaan keikaroivaa keisaria. On puhuttu siitäkin, miten hänen pitää voida säilyttää kasvonsa.

 

Kuka voisi olla se sadun pikku poika, joka kiljaisee totuuden kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä? Turhaan on odoteltu, että keisarin lähipiiri hermostuu ja tekee palatsivallankaappauksen. Pitäisikö sittenkin vinkata, että pienehkön naapurimaan arvostettu presidentti kajauttaisi asian julkisuuteen jossakin riittävän laajassa foorumissa?

Näkökulmia

 

 

Viimeisen parin vuoden ja eritoten viimeisen kuukauden aikana meille on opetettu näkökulman ottamisen taitoa. Ensin seurattiin koronan tuhoa maailmalla turvalliseksi koetusta Suomesta katsellen. Suomesta katsoen näytti siltä, että naapurit eivät onnistuneet koronatoimissa Suomen lailla hyvin.  Yhteiseksi koettua pandemiaa koetettiin suitsia yhteistuumin roikottamalla. Ainakin juhlapuheissa luvattiin, että rikkaat maat varmistavat rokotteet köyhillekin maille. Luulen, ettei tämä toteutunut lupausten mukaisesti, kun ymmärrettiin, ettei tauti taltu yhdellä eikä kahdella tai kolmellakaan pistoksella ja ne kaikki kolmet piikit tuikittiin omiin kansalaisiin.

 

Nyt, kun sota on käynnissä Euroopassa, me hyväosaiset koetamme auttaa hätää kärsiviä kanssaeurooppalaisia, miten vain keksimme. Omat murheet tuntuvat pieniltä. Mitä siitä, jos polvea kolottaa, kun kotimaa on rauhan tilassa ja pään päällä on ehjä katto. Mitä siitä, että polttoaineen hinta on ylittänyt kipukynnyksen. Lyöttäydytään kimppakyyteihin ja ajetaan vain järkevät ajot. Mitä siitäkään, että ruoan hinta lähti heti sodan syttymisen jälkeen nousuun, ymmärrämme sen pakotteiden seuraukseksi. Ehkäpä pitää ensi kesänä toteuttaa puoliskon suunnitelma metsäviljelystä ja laittaa perunaa kasvamaan mäntyjen ja koivujen lomaan.

 

Tämä sotatilanne on yhteinen asia ja yhteisvastuullisesti tästä pitää koettaa selvitä. Aika vähän nyt onkin kuulunut marinaa maahanmuuttajista. Majapaikkoja Ukrainasta paenneille äidelle ja lapsille on löytynyt vastaanottokeskuksissa ja kotimajoituksessa ymmärtääkseni aika kivuttomasti. Ruokaa, vaatetta ja turvaa on järjestynyt. Lapset ovat päässeet tai pääsemässä kouluun, mikä on tuttuudessaan varmasti parasta traumahoitoa.

 

Hallitusta ja presidenttiä voidaan kiittää viisaista ratkaisuista, aseavusta ja aktiivisuudesta. Minusta viimeistään nyt voidaan lopettaa puheet pienestä Suomesta. Suomella on vaikutusvaltaa. Meidän presidenttimme sai audienssin Amerikan Bidenin pakeille ja meidän presidenttimme saa soitella isolle pahalle Putinillekin. Suomen arvioita tilanteesta kuunnellaan ja Suomen toimia arvostetaan. Tästä näkökulmasta katsoen olemme suurvalta-asemassa. Kylläpä vain kelpaa olla suomalainen!

Kotivara

 

 

Kuluneella viikolla on meidän torpassa keskusteltu ilta-aterioilla suojautumisesta ja kotivarasta -  vähintäänkin puolitosissaan. Luulen, että näitä keskusteluja on käyty monessa muussakin kodissa. Johan tässä taannoin ymmärrettiin, että omakotiasujia ei ole ajateltu väestönsuojia suunniteltaessa - mahdollisesti meidät toki evakuoitaisiin jonnekin. Siitä tuli tietysti ajatus, että omavarainen olisi hyvä olla myös suojautumisasioissa, ettei kallisarvoista aikaa tuhraudu suunnitteluun ja kaavailuun.

 

Ensimmäinen ajatuksemme oli, että turvallisin paikka Rapakiven torpassa lienee sauna, sillä se on sentään hirsitorpassakin Leca-harkoista muurattu. Mutta sitten hoksattiin, että katto on puutavaraa, eikä millään muotoa pomminkestävä taikka nykyaseilta suojaava.

 

Toinen toisistamme tietämättä käynnistimme kukin tykönämme mietinnän –  jokainen itselleen luontevaan tapaan. Puolisko vastaa meillä tyypillisesti asioiden selvittelystä ja suurista hankinnoista. Hänpä kävi etsiskelemään väestönsuojaksi muokattavaa valmiskellaria – mieluiten tietysti vielä kukkarolle käypäiseen hintaan. Minä sanoihin ja listoihin suuntautuneena ryhdyin laatimaan tablettitietokoneelleni listaa kotivaraksi tarvittavista ruokatarvikkeista ja ruoanvalmistuslaitteista. Esikoinen siirtyi jo toimintaan ja teki monta kauppareissua kotivaran kartuttamisen ajatuksella.

 

Viikossa saimme aikaan seuraavaa: Betoninen kellarisysteemi on tulossa kesällä – kiitos puoliskon. Hän on myös varmistanut, että sähköä tuottava aggregaatti on kotona eikä työmailla. Hän on miettinyt kellarin valaistus- ja ilmastointiasiat sekä venttiilin sulkemismahdollisuuden mahdollisen myrkkylaskeuman varalta. Kuivaruokaapissa on nyt runsaasti makaronia, riisiä, nuudeleita, hernekeittopurkkeja ja nauta-sikasäilykettä. Niistä kiitokset menevät esikoiselle. Minä olen tähän mennessä miettinyt, miten kellarin katto voidaan somistaa maksaruohoilla ja kuinka kellarihuone sisustetaan seiniä kiertävillä penkeillä, joilla voi pötkötellä hätätilassa vaikka yön yli. Ymmärrän, ettei verhoja ja mattoja tarvita - tuulen voimalla toimiva hormi-imurikin on olennaisempi. Kauppalistallani on Trangian kaasupullo, mutta sen hankinta jäi vielä vaiheeseen.

Synkän pilven kultareunus

 

 

”Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.” ”Synkimmälläkin pilvellä on kultareunus.” Näin ovat tienneet jo ne vanhat suomalaiset, jotka opettivat nuorta polvea sananlaskuilla. Ja toden totta – nyt se on todistettu!

 

Olemme eläneet reilun kaksi vuotta synkän koronapilven alla. Olemme taapertaneet virusmuunnoksesta toiseen, rajoituksista toisiin ja lopulta jo rokotuskierroksista toisiin. On tuntunut kurjalta, kun tautitilanne on jatkunut jatkumistaan ilman näkymää paluusta entiseen.

 

Huomaamattamme olemme tämän kahden vuoden aikana oppineet paljon yhteistyöstä. Korona pakotti jokaisen toimijan miettimään, miten juuri minä voin omilla toimillani estää taudin leviämistä ja suojata riskiryhmiin kuuluvia. Jokainen yritys ja yksittäinen ihminen ympäri maailman on ollut saman pulman äärellä ja löytänyt omat keinonsa yhteiseen ongelmaan. Ja se oli tärkeä oppi! 

 

Tuota uutta oppia osattiin heti sujuvasti soveltaa Ukrainan sodan käynnistyessä Euroopassa. Aivan kuin koronatilanteen alussa, jokainen toimija on taas miettinyt, mitä juuri minä voin tehdä auttaakseni. Aivan  ennennäkemätön on laajuus ja voima sillä yhtenäisellä rintamalla, joka haluaa toimillaan vastustaa Venäjän hyökkäystoimintaa ja osoittaa tukensa ukrainalaisille. Suuret ja pienet suomalaisetkin toimijat ovat suit sait vetäytyneet Venäjältä ja laittaneet lapun luukulle omista tappioista välittämättä.

 

Samaan aikaan valtiot, yritykset, erilaiset yhteisöt ja yksityiset ihmiset ovat keränneet ja kanavoineet apua Ukrainaan ja sieltä turvaan pakeneville. Sodan pelon ja sen aiheuttaman ahdistuksen sietämistä helpottaa, jos voi jotenkin toimia avuksi ja tueksi. Jokainen on varmasti katsastanut pankkitililleen ja kaappeihinsa ja etsinyt mahdollisuutta osallistua avustuskeräykseen joko rahalla tai tavaralla. Moni on miettinyt asuntonsa tai mökkinsä soveltuvuutta pakolaisperheiden majoittamiseen tai auton soveltuvuutta pakolaisten hakuun Puolan ja Ukrainan rajalta.

 

Silti tuntuu niin kovin pahalta, kun seuraamme sotaa videoina lähes reaaliajassa, emmekä voi maailmansodan pelossa lähettää sinne apuvoimia. Ukrainalaiset näyttävät kaikesta humanitaarisesta avusta huolimatta jäävän kovin yksin. Eläköön Ukraina!