Mistä se joulu alkaa

 

Taas kerran mietin, mikä on se asia, joka minulle tekee joulun. Huomasin, ettei se ole mikään yksittäinen asia, vaan monta pientä juttua.

 

Paljon minun jouluuni tulee kaukaa lapsuudesta. Erityisesti joulun maut ja tuoksut. Siksi jouluuni kuuluvat ehdottomasti karjalanpiirakat, karjalanpaisti, joulupulla ja taatelikakku. Joulun maut ovat minulle pohjoiskarjalaisia. Itäuusmaalaisiin joulumakuihin en ole oppinut, enkä siis osaa kaivata saaristolaisleipää taikka lihapullia. Taatelikakun kiinnitti jouluumme lähtemättömästi 36 vuotta sitten loppusyksyllä tehty Marokon matka. Marrakeshin torilta ostimme nimittäin mausteita ja taateleita. Kotiin tultua ihmettelin, mihin taateleita käyttäisin ja sain äidin perinteikkään reseptin, jolla sittemmin olen kakut leiponut.

 

”On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa.” Kylläpä vain hyvä ruoka ja lahjojen antaminen kuuluvat jouluun. En ole lainkaan äitini veroinen ruoanlaittaja, mutta tunnistan kyllä hyvät maut ja ostan paljon valmiina. Saarioisten äiteihin ja Annikaan on kova luotto. Lahjapuolella touhuan sitten enemmän. Puikot ovat suihkineet syksyn aikana joka ilta tv:n töllötyksen ohessa. Kaikki perheenjäsenet saavat jotain neulottua. Sen verran ehti tulla ylituotantoakin, että myyjäisten kautta saattoivat tekeleeni päätyä ilahduttamaan jotakuta tuntemattomampaakin. Ihana, jos pystyin olemaan avuksi!

 

”On hanget korkeat nietokset, kun joulu joulu on meillä.” Lumisella maisemalla on mielessäni tärkeä osa joulun rakentumisessa. Tänä vuonna olemme saaneet ihailla kuuraisia puita ja paksuja nietoksia jo hyvän aikaa ennen joulua. Eipä silti, olen huomannut, ettei lumikaan yksin tee joulun tunnelmaa. Kyllä joulu saatiin tuntumaan joululta ammoin Kanariallakin – varsinkin, kun ensin oli ennätetty totuttelemaan vihreisiin jouluihin täällä Loviisassa. Pohjois-Karjalasta tulleille ne toki alkuun 1990-luvulla olivat melkoisen hämmästyksen aihe.

 

”Arkihuolesi kaikki heitä, mieles nuorena nousta suo!” Parasta joulussa on kuitenkin arjen kiireiden ja touhujen hiljentyminen ja rauhoittuminen juhlaan. Kyllä kiireisimmänkin mieli kohoaa arjesta ylevämpiin sfääreihin, kun pääsee osallistumaan Kauneimpiin joululauluihin ja laulamaan nuo Alpo Noposen sanat Leevi Madetojan sävelin

Voiko puhelimeen vastaamalla tienata rahaa

 

Vastikään mainostettiin tähän tapaan: ”Lataatko puhelintasi? Voisit tienata samalla rahaa…” Toki lataan, mutta pikemminkin minä vastaan puhelimeeni. Voisikohan sillä ansaita rahaa?

 

Miten, jos minäkin laittaisin puhelimeeni sellaisen valintasysteemin vakuutusyhtiöiden ja muiden virastojen tapaan?! ”Paina yksi, jos asiasi koskee lasten kasvatusta tai ihmissuhteita. Paina kaksi, mikäli haet tietoa

 kunnallisista palveluista. Paina kolme, jos asiasi koskee palstailua – ostamista, myymistä tai vaihtamista.”

Puhelujen ennakkokysymysten sarjat ovat monesti melkomoisia sokkeloita taikka vuokaavioita. Aikaahan siinä tuhraantuu ja joku siitäkin ajasta rahastaa.

 

Ykkösvalinta voisi lähteä haarautumaan vaikkapa näin: ”Paina yksi, mikäli asiasi koskee lapsenlapsia. Paina kaksi, mikäli asiasi koskee työlapsia. Paina kolme, jos asiasi liittyy täysin tuntemattomiin lapsiin. Paina neljä, mikäli asiasi liittyy aikuisten ihmissuhteisiin ja kaipaat parisuhdeneuvoja.” Nelosvalinnan jälkeen puhelu katkeaisi automaattisesti ja joka kerta, sillä mikään parisuhdeneuvojahan minä en ole ja alue on niin vaarallinen, etten suurin surminkaan uskaltaisi lähteä sorkkimaan.

 

Jos alkuvalikosta valitsisi kakkosen ja haluaisi ohjausta kunnallisten palveluiden viidakossa, reittivalinnat voisivat olla tähän tapaan: ”Mikäli kaipaat käytännön neuvoja koulutuspalveluiden alalta, paina yksi ja pysy linjalla palvelemme sinua mahdollisimman pian. Jos asiasi koskee perusturvaa, paina kaksi ja lähesty sähköpostilla, vastaan sinulle selvitettyäni asian ensin itselleni. Mikäli asiasi sen sijaan koskee jotain muuta kunnallista palvelua, paina kolme ja soita Lovinfoon.”

 

Mikäli alkuvalikosta valikoitui kolmonen eli kaupankäynnin tukipalvelut voisi puheluketju haaroittua vaikkapa näin: ”Jos mietit, mistä hankkia käytettyjä lastenvaatteita tai kodin tuotteita, paina yksi. Jos mietit, miten saisit myytyä esim. käytetyn auton, paina kaksi. Mikäli olet kiinnostunut ostamaan luonnontuotteita, marjoja sieniä ym. paina kolme.” Niin ahkera palstakaupustelija ja Lovarin pikkuilmoitusten lukija olen, että kyllä näihin vinkkejä löytyy.

 

Toisaalta viitsiikö niitä kolmea minulle soittavaa ihmistä kiusata moisella? Jospa sittenkin vastaan asiallisesti.

Hätä keinot keksii

 

Pohdin tässä päivänä muuanna, mistä löytyvät asiakkaat marianordineille ja muille omatoimihoitajille, joilla ei ole THLn hyväksyntää. Enpä tarvinnut aprikoida kauankaan, kun jo muistin kuulleeni jutun, jossa inhimillinen hätä sai hakemaan apua epämääräisistäkin suunnista. Kerron tämän luvalla.

 

Perheen lapsi oli pienenä ollut kovin allerginen. Ensimmäinen puoli vuotta oli menty tahdilla viikko sairaalassa ja kolme kotona. Huolimatta suurista rasvamääristä, ei sairaalasta saatu käänteentekevää apua. Aika pian oli perhe hakemassa apua muualta.

 

Ensin oli saatu vinkki paikallisesta tietäjästä, joka osaisi laatia sellaisen rasvareseptin, että iho saataisiin kuntoon. Jo vain oli menty kolkuttelemaan ovelle ja saatu ruutupaperille kirjoitettu resepti, jonka kanssa tietysti apteekkiin. Siellä ei kavahdettu vielä sitä, ettei reseptiä oltu kirjattu viralliselle lomakkeelle, mutta pian oli proviisori tullut takahuoneesta vakavin ilmein: ”Tässä on elohopeaa ja se on tämän päivän tietämyksen mukaan myrkky. Ei me voida tätä tehdä.” Siispä tyhjin toimin apteekista kotimatkalle.

 

Seuraava vinkki oli vuohenmaito. Sen ajatellaan sopivan useimmille maitoallergisille. Luonnollisesti oli suunnattu naapuripitäjään suurin toivein ja kymmenen litran ämpärin kanssa. Apuun luottaen oli ostettu täysi ämpärillinen ”lääkemaitoa”. Lapsi pyristeli kuulemma vastaan, mutta äiti olin päättänyt saada koko tuttipullollisen terveysjuomaa lapsen vatsaan. Puoli pulloa meni ja lapsi oli tulen punainen. Ei ollut apua siitä. Lapsi oli siis allerginen jollekin sellaiselle maidon osalle, joka oli yhteinen sekä lehmän että vuohen maidolle.

 

Vielä kolmannenkin kerran oli haksahdettu avun hakuun koululääketieteen ulkopuolelle. Oli kuultu rukouksella parantajasta ja viety lapsi hänen luokseen. Kertoman mukaan parantajalla oli seisty kuin kasteella ainakin; vanhemmat rinnakkain ja lapsi sylissä parantajan edessä. Alku oli mennyt ihan hyvin. Sitten lapsen isä oli huomannut, että parantaja laitteli wc-paperirullasta repimiään paperipaloja raamatun väliin, sopiviin kohtiin. Olivat kokeneet moisen toiminnan epäkunnioittavaksi ja poistuneet vähin äänin.

 

Sittemmin kertovat pysytelleensä koululääketieteen piirissä.

Ihmisillekin on tarjolla varaosia

 

Lukioaikaan pelattiin yhden kerran liikuntatunnilla ringetteä. Sillä ainoalla ringettetunnilla kaaduin pahasti  sotkeuduttuani luistimiini. En ehtinyt saada käsiä eteen, vaan mätkähdin jäähän suoraan leuka edellä. Leukaan tuli iso haava ja ristipurennassa olleet hampaat iskeytyivät kunnolla yhteen. Yksi hampaista särkyi niin pahasti, että sen tilalle rakennettiin yhteen juureen tukeutuen uusi hammas. Hampaan rakennusmateriaalina käytettiin kultaa ja posliinia. Hyvin on tämä rakennehammas pelannut jo täydet 40 vuotta. Monen monta langan katkaisua on voinut tehdä ilman työkaluja, kultahammasta apuna käyttäen. Hyvän varaosan sain!

 

Muutama vuosi sitten sai puolisko ensimmäisen varaosansa, sydämen tahdistimen. Tahdistimen ”nauhaa” puretaan silloin tällöin ja sieltä saadun tiedon mukaan tarpeeseen on patteri. Aina tuolloin tällöin saa iskeä laiskalle sydämelle tahtia.

 

Minun oikea polveni on mennyt huonoon kuntoon. Pitkään luulin kipuilua pehmytkudosreuman aiheuttamaksi. Ihmettelin, miten se aina jäytää samassa paikassa, kun taudin luonteeseen kuuluu, että kipupaikka vaihtelee. Vuosi sitten joulun aikaan kuvailin, että polveni toimii ratasvälitteisesti ja jää välillä aina johonkin ”rattaan hampaaseen” jumiin. Tutuksi on tullut sellainenkin tuntemus, että polven ympärillä on leca-harkko, se sellainen neliskanttinen, jossa on keskellä isompi reikä. Jalka on raskas, eikä se tottele käskyjä samalla lailla kuin vasen. Oikea ei esimerkiksi nouse rapuissa samalla työllä kuin vasen. Sen vuoksi olen kompuroinut portaissa useamman kerran. Oikean jalan nousu jää vajaaksi ja varvas tarttuu rapun reunaan.

 

Liki vuoden verran on asia edennyt hoitokuvioissa. Olen käynyt röntgenissä Kotkassa ja magneettikuvassa Keravalla. Nyt pääsin viimein tapaamaan ortopedin Kotkassa. Ja toden totta, uutta varaosaa on luvassa viimeistään vuoden päästä. Kuulemma en pääse jatkossa syväkyykkyyn, enkä voi olla polvillani, eikä polvi ole oman väärti. Nuo eivät minua kauhistuttaneet, sillä lääkäri lupasi, että tekopolvellakin pääsen mustikkaan ja sieneen. Ne ovat asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Kun metsämaastossa liikkumisen luvattiin tekonivelen myötä mahdollistuvan, asetuin oitis jonon jatkoksi.

Itikka, koppakuoriainen, heinäsirkka ja kanan luut

 

Mitä yhteistä on otsikon sanoilla?  Äkkiä ajatellen ei oikeastaan yhtään mitään.  Kolme ensimmäistä kuuluu minun ajattelussani eliöluokkaan “ötökät” ja viimeinen taas on aivan eri muodossa – eihän se ole edes kokonainen kana, vaan pelkät kanan luut. 

Antakaas, kun selitän.  Kaikkihan nämä ovat syötävää.  Omalla tavallaan.  Jokainen on varmasti joskus, vaikka pyöräillessä, saanut suuhunsa itikan ja tullut nielaisseeksi sen.  Jokaisella on tieto, ettei siihen kuole, vaikkei se nyt ihmisruokaa perinteisessä mielessä olekaan - pikemminkin linnun evästä.  Puolisko kertoi, että on mopopoikana haukkonut kitusiinsa itikkaa isomman koppakuoriaisen, eikä saanut allergista reaktiota siitäkään.  Selvästi oli kuitenkin erikoisempi eines, kun on jäänyt vuosikymmeniksi mieleen.

 

Nuo kokemukset lienevät olleen mielessä niillä ruokavallankumouksen tekijöillä, jotka keksivät käydä jalostamaan heinäsirkkoja ihmisten ruoaksi ja proteiinin lähteeksi.  Moni innostui lähtemään tuottajaksi buumiin mukaan, mutta kaikki eivät onnistuneet.  Sen verran hidasta oli ihmisten pään kääntäminen.  Meitä on paljon, joille ruoka on muutakin kuin proteiinia, rasvoja ja hiilihydraatteja.  Ruoka on mielihyvää, silmänruokaa, makunautintoa ja tuoksujen sinfoniaa.  Siksi ei olekaan ollenkaan sama, mitä sitä suuhunsa laittaa.

 

Reilua oli kuitenkin kertoa heinäsirkoista, eikä naamioida proteiinin lähdettä jonkin koodin taakse. Ei meitä saa hämätä luulemaan ruokaa joksikin muuksi mitä se on. Näin minusta ollaan tekemässä taannoin tv:ssä esitellyssä ruokainnovaatiossa.  Siinä kotkalainen firma on keksinyt, kuinka kanan luita pystytään jauhamaan niin, että niitä kyetään käyttämään ruoaksi kananugettien tapaan. Idea voi olla tarpeellinen ja hyödykäs keksintö, mutta minulta se vei viimeisenkin kiinnostuksen teollisiin nugetteihin.

Haluan syödä aitoja asioita. Haluan syödä kauniita, maistuvia ja hyvälle tuoksuvia asioita.  En ole vielä eläessäni osallistunut mielenosoitukseen, mutta aidon, hyvän ja kotimaisen ruoan puolesta olen valmis, vaikka marssille eduskuntatalon eteen.  Ehkä alankin jo laatia iskulauseita.  Miten olisi vaikkapa: “Ihmisruokaa kiitos!” “Ei luita ja rustoja!” “Tuoksua, makua, aitoutta!”

 

Ikä ja muita suhteellisia asioita

 

 

En ole koskaan ollut niin aikuinen, kuin mennessäni naimisiin. Ikää oli silloin täydet 20 vuotta. Talon rakentaminen oli käynnistymässä ja opinnot olivat hyvällä menolla. Esikoisen syntyessä olin 22. Kolmen kympin kohdassa podin jo ikäkriisiä ja luulin olevani puolimatkassa elämääni. Höpötin asiasta niin paljon, että työkaverit lähtivät leikkiin mukaan ja hankkivat minulle ryppyvoidetta. Iltatähti syntyi ollessani 31. Tätä nykyä ensisynnyttäjien keski-ikä on kuulemma 30 v ja kaikkien synnyttäjien keski-ikä 30,6 v. Nyt kun ikää alkaa olla vähää vaille 60, enkä koe olevani elämän ehtoossa, pystyn hymähtelemään nuorelle itselleni. Kovin on suhteellista tuo ikä. Ikäkriisi tuli podettua onneksi nuorena, sittemmin ei ole tarvinnut kriiseillä.

 

Rikkaus ja köyhyys on sekin kovin suhteellista. Olen seurannut töllöttimestä Suomi-versiota Rikkaista ja rahattomista. Ohjelmassa vauras perhe ja vähävarainen perhe vaihtavat kukkaroita ja asuntoja viikon ajaksi. Joka jaksossa vauras pari hoksaa jotain oleellista pienemmällä budjetilla toimeen tulemisesta. Kovin on suhteellista tuo varakkuus. Hassulta tuntuisi, jos jokaisesta esineestä pitäisi puhua sen ostoarvon mukaan ja käyttää hintaa adjektiivin tapaan kuvailevana sanana; ”15000 euron ulkoporeallas ja juuri uusimamme 10000 euron moottorisänky”. Meillä kuvaillaan pikemminkin ostopaikan mukaan ja hankintapaikaksi kelpaa hyvin usein Fb-palsta.

 

Vaurauden ja vähävaraisuuden suhteellisuutta kuvaa minusta mainiosti tämäkin: Lapset olivat keskustelleet varakkuudesta. Lasten tapaan tietenkin vertaillen kotiolojaan. Yksi ipana oli osannut päättää keskustelun jokseenkin tyhjentävästi: ”Ei meillä olla vähävaraisia – meillä on ruokaakin kolmessa pakkasessa!” Siinähän saivat epäilijät jauhot suuhunsa.

 

Kielikin muuten muuttuu. Sanojen merkitys on sidoksissa aikaan, jolloin sanaa on käytetty. Jokin ilmaisu saattaa myöhemmin saada ikävän kaiun ja koetaan tarpeelliseksi vaihtaa nimikettä. Tästä löytyy paljon esimerkkejä oman työni sanastosta. Yhtä lailla esimerkiksi kelpaa sanan ”köyhä” muuttuminen vähemmän leimaavaksi ”vähävaraiseksi”. Mummolassa tehtiin kerran köyhiä ritareita. Kotiin mentyään oli yksi lapsista toimittanut: ”Miksei meillä ole tehty niitä vähävaraisia?”

Vuosikertakinkku ja muuta arjen tilannekomiikkaa

 

 

Vajaa kaksi vuotta sitten olin tullut ostaneeksi pikkukinkun joulun jälkeen alesta. Ajatus oli, että paistamme kinkun pääsiäiseksi. Pääsiäinen tuli, ja teki mieli kanaa ja lohta - kinkku jäi. Seuraavalle joululle kinkku oli aivan liian pieni, mutta mikäs sillä nyt muka olisi köllötellessä syväjäädytettynä arkkupakkasen pohjalla. Nyt syksyn lopulla iski idealla: "Kutsutaan perhettä syömään ja paistetaan se kinkku!" ”Sehän on jo vuosikertakinkku”, tuumasi puolisko. Tämä sana jää meillä takuulla elämään, sillä vuosikerta 2020 oli hyvää.

 

Muutamat muutkin hyvät naurut saatiin samalla viikolla.

 

Lähdin tomerana talvirenkaita vaihdattamaan. Latasin iltahämärissä rengasvarastosta kyytiini neljä VW-pölykapselilla varustettua talvirengasta; en ottanut pakettiautokokoisia, enkä Toyota-merkkiin kuuluvia. Huoltsikalla huomattiin, että kovin ovat renkaat huonossa kunnossa ja viisaampaa olisi laittaa alle aivan uudet renkaat. Tokihan lastenlastenkin turvallisuutta miettivä neljän lapsen mummo ymmärtää jättää vanteet odottamaan uusia nastarenkaita. Seuraavalla viikolla oli uusi yritys. Vaan ei… Nyt hoksattiin, etteivät nämä vanteet asetu tämän ”kansanauton” alle – olisivatko sittenkin siihen vanhempaan kuuluvat? No, tokihan ne talvirenkaat tarvitaan harmaaseenkin ajokkiin. Ei muuta kuin suunta kotiin ja rengasvarastoon. Kylläpä vain – olihan siellä vielä kolme VW-pölykapselilla olevaa vannetta nastarenkaineen. Kas se neljäshän onkin takapaksissa välipohjan alla vararenkaan virkaa toimittamassa.  Toivottavasti kolmas reissu jo toden sanoo!

 

Ja annas olla, hupi ei loppunut tähän!

 

Eräänä aamuna hörppäsin työmaalla aamuteetä ja kummastelin, mitä kovaa suussa pyörii!? Suurin osa takahampaasta oli lohjennut irti ja hölskyi suussa teen mukana. Soitto hammashoitolaan huojensi mieltä – akuuttiaika järjestyi jo samalle iltapäivälle! Ilomielin järjestelin iltapäivän uusiksi – onhan puhe- ja purukalusto kumminkin varsin tärkeä. Taitava hammaslääkäri muotoili puolessa tunnissa täysin pätevän ”rakennehampaan” ja taas kärsii juoda teetä ja puraista leipää.

 

”Ei kahta kolmannetta”, sanoi vanha kansa. Vieläköhän tälle viikolle osuu kommelluksia? Jos osuu, niin koetan jaksaa suhtautua huumorilla.