Suo siellä, vetelä täällä

 

 

Taas on vaihdettu Rapakiven torpassakin kaikkiin kolmeen autoon suvikumit alle. Oma revohkansa sekin. Pitää löytää oikeat, omat renkaat ja hankkia hommalle tekijä. Sitten on taas huolehdittava väärän sesongin renkaat säilöön odottelemaan noin viiden kuukauden päästä koittavaa uutta renkaanvaihtorumbaa.

 

Kaikenmoista muutakin kallista mieliharmia meillä pohjoisen asukkailla on. Talot on rakennettava huolellisesti eristäen ja sehän maksaa. Taloja on lämmitettävä  kahdeksan – yhdeksän kuukautta vuodessa ja se se vasta kalliiksi tuleekin. Kun saadaan lunta, on sitäkin aina enemmän kuin silmän iloksi. Ja lumenpoisto maksaa tietysti. Jos hommasta aikoo selvitä itse, on hankittava sopivat työkalut ja koneet. Jos teettää vieraalla, selviää hommasta tukulla rahaa.

 

Kalliiksi tulevat neljä vuodenaikaa myös vaatteiden suhteen. Eipä tarvitse eteläeurooppalaisen äidin huolehtia lapsilleen kevät-, kesä-, syksy- ja talvikamppeita; monenpaksuisia haalareita taikka kenkiä varrella ja ilman. Skandinaavimammojen vaatehässäkkä on melkoinen. Aina sesongin vaihtuessa on tarkistettava, että jokaiselle kullannupulle löytyy sopivat vermeet. Erityisen tärkeää tämä on Suomessa, sillä meillähän ei säikytä säitä ja jäädä sisälle sen vuoksi, että sataa/ tuulee/ viskoo räntää/ pyryttää lunta/ pakkanen paukuttelee nurkissa. Meillä tiedetään, että sää on vain pukeutumiskysymys. Reima, Rukka, Raiski, Kuoma ja Sievi vaatettavat pienet ja isommat ulkoilijat. Johan Arvo Ylppö opetti, että keuhkot karaistuvat ulkoilmassa, eikä kellään liene syytä epäillä 104-vuotiaaksi eläneen tohtorin ja arkkiatrin oppeja.

 

Kun valittelin näitä ”kohtuuttomia” pohjoisen asumisen kustannuksia, sain oppia valveutuneelta nuorelta mieheltä. Hän muistutti etelämpänä asuvien kohtuuttoman kuumista ja karun kuivista kesistä, virkisti muistiani viime vuosien suurista metsäpaloista ja hoitolaitosten vanhusten kuolemisesta hirmuhelteillä. Kuulemani mukaan Espanjassa ei ole satanut kolmeen kuukauteen ja vettä säännöstellään jo nyt, eikä kesä ole oikeasti vielä edes alkanut. Turha on täällä narista kaksien renkaiden kustannuksista taikka moninkertaisen vaatevaraston hankkimiskuluista.

 

Onneksi meillä on vielä kaikki neljä vuodenaikaa!

Katrin kitinöitä

 

 

Olin ajatellut käydä valittamaan siitä, että kaikkea tuunataan. Mietin, miksei esimerkiksi Kismet voi maistua Kismetiltä, vaan makua on pitänyt mennä uudistamaan. Uutuusmakuina näkyy olevan tarjolla ”vadelmajugurtti” ja ”dumle”.  Dominokekseistä on tyrkyllä makuvaihtoehdot ”salty caramel”, ”mokkapala” ja ”mustikkapiirakka”. Samahan se on suunta ollut jäätelöissä jo vuosia. Jäätelö saattaa maistua popcornilta, pikkuleipätaikinalta, omenapiirakalta tai vaikkapa Remix-karkkikimaralta. Aivan kamalaa minusta. Arvostan aitoja alkuperäisiä makuja. Minusta Kismet oli hyvä juuri sellaisena kuin se 1974 lanseerattiin. Pitikö liki viisikymppistä nyt käydä nuorentamaan? Domino-keksi täyttää tänä vuonna jo komeat 70 vuotta. Minusta olisi voinut juhlia ihan originaalilla maulla. Ja jäätelö sitten… Minä luotan ”mummojäätelöön”, vaniljaiseen kermajäätelöön, jota täydennetään mieleisellä hillolla tai marjoilla.

 

Piipahdin sitten pikkuisen paikallisella palstalla päivittämässä tietämystäni siitä, mistä Loviisassa juuri nyt puhutaan. Ovatko kitinäni ollenkaan ajankohtaisia. Paljon oli palstalla porua. Entiset ajat olivat monen mielestä paremmat. Pusikkoon oli menty ainakin tupakoinnin kieltämisessä alaikäisiltä koulun kulmilla. Korjausrakentaminen ja lupakuviot tuntuivat olevan monella tapaa hatelikossa. Asuntomessuista kitiseminen vaikuttaa olevan koko kolmen vuoden kestoaihe. Koirankakasta keskustellaan toki joka vuosi, mutta vain keväisin; sen sijaan asuntomessuista maristaan näköjään ympäri vuoden.

 

Minusta on erittäin ikävää se, että oman paikkakunnan ihmiset koettavat mustamaalata ja ampua alas näin hienon tapahtuman. Eivät asuntomessuvieraat tule tänne olemaan. Messukuukauden jälkeen saa jokainen Vastarannan Kiiski ja Jöröjukka taas mököttää ihan keskenään. Sen sijaan messuvieraat tuovat kuukauden aikana loviisalaisille yrittäjille aika monta euroa syötyään täällä lounasta ja nautiskeltuaan päiväkaffet messukierroksen päälle jossain kivassa kahvilassa. Moni majoittuukin, sillä messuvieraita tulee kauempaakin kuin lähikaupungeista. Uskokaa pois – näinhän tapahtuu myös Vanhojen talojen viikonloppuna. Nyt meillä on luvassa samanmoista markkinahumua koko kuukauden ajaksi. Siitä pitää ottaa kaikki ilo irti ja auttaa messujen onnistumista kaikin tavoin.

Uusi maailmanjärjestys

 

Niin siinä sitten kävi, että meillä on maailma jälleen kerran uudessa järjestyksessä. 4.4.2023 alkaen Suomi on puolustusliitto Naton jäsen, kun Unkari ja Turkki lopettivat viimein jallituksen ja laittoivat nimmarit papereihin. Olemme asemoineet pienen kotimaamme uusiksi läntisen selustan turvin ja uskallamme näin ollen katsoa rohkeammin pelottavan ja sotaisan idän suuntaan. En anna Nato-hakemuksesta kiitosta vielä vuosi sitten Natoa vastustaneelle Sannalle, vaan Suomen yhtenäiselle kansalle, joka sai presidentin vakuuttumaan, ettei tässä tarvita neuvoa antavaa kansanäänestystä, vaan kansan vapaasti ilmaisema tuki riittää.  Ja nyt, vajaan vuoden päästä, pieni Suomi napsahti kuin palapelin palanen - täysin yhteensopivana - osaksi leveäharteista nykyaikaista puolustusjärjestelmää.

 

Vuosi sitten aloimme suositusten mukaan joka torpassa kerätä kotivaraa, käteistä rahaa piirongin lootaan ja muita selviytymispakkauksia Venäjän kyberhyökkäyksen varalta. Olihan meillä pelko, että idästä tulevat palvelunestohyökkäykset tai muu kiusanteko saattaisivat sotkea vaikkapa kauppojen kassajärjestelmät tai pankkisysteemit. Ikäihmiset toki muistivat entiset sodat ja pelkäsivät ihan aseellista hyökkäystäkin.

 

Ulkopoliittisen instituutin tutkijoiden mukaan olemme nyt Nato-ajassa varmemmassa turvassa ja meillä on

”turva kelkassa”, kuten Itä-Suomessa sanotaan. Kotivarasta ei varmasti ole järkevää vielä luopua, mutta pikkuisen voi ehkä jo enimmästä hamstraamisesta hellittää ja ainakin tarkistaa, etteivät kotivaraan varatut eväät ole menneet vanhaksi.

 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että viime vuosikymmenten tapainen vapaa matkustelu ja tankkausreissut itäiseen naapuriin ovat mahdollisia ja suotavia kukaties vasta vuosikymmenten jälkeen. Monella on rajan takana rakkaita ystäviä ja sukua. Heidänkin tapaaminen on nyt ja jatkossa kovin hankalaa. Monestakin syystä. Vähän irvaillen voisi sanoa, että itämatkailun perään haikailevien kannattaa alkaa laittaa sivuun itäkaupassa aiemmin, ja mahdollisesti tämän alkavan pakkasrintaman jälkeisessä maailmassa uudelleen, tarvittavaa valuuttaa; yhden koon sukkahousuja, Jenkki-purukumia, valkoisia tennissukkia ja Adidas-lenkkareita.

 

Rajan tällä puolen saa onneksi riemuita reilusti Nato-päätöksestä.

Kulttuurin tukemisesta

 

 

Vaaliväittelyiden tuoksinassa taisi yhdellä jos toisella tulla lausutuksi ajattelemattomia arvioita. Riikka Purran kulttuurikommentti herätti voimakkaita reaktioita korona-aikana kovia kokeneiden kulttuurialan toimijoiden keskuudessa ja kyllä se närästää ihan tavallista kulttuurin kuluttajaakin. Perustelen närästystäni ja närkästystäni muutamalla seikalla.

 

Riikka tuntui hyväksyvän kirjastot ja lastenkulttuurin, mutta kaikki muu vaikutti menevän ”luksuspalveluiden” koriin. Ei siis pelkästään ooppera, vaan vaikkapa kotimainen elokuva, maakuntateatterit ja kaikki kesäiset tapahtumat poliitikkojenkin suosimaa Pori Jazzia myöten. Näitä kaikkia valtio jotain kautta rahoittaa. Osa saa rahoituksensa vaikkapa Opetus- ja kulttuuriministeriön kanavoimista veikkausvoittovaroista, osa suoraan ministeriöiden kohdeavustuksina, osalle apu jyvitetään säätiöiden -  kuten Suomen elokuvasäätiön - kautta.

 

Mitä kulttuuri maksaisi, jollei sitä tuettaisi? 12 euron elokuvalippuun taitaa melkein jokaisella olla varaa silloin tällöin. Jos tukirahoitusta ei olisi, täytyisi koko elokuvatuotanto saada rahoitettua jälkikäteen lipputuloilla. Veikkaan, että ei onnistuisi. Riittäisikö edes 50€ lipun hinnaksi ja kuka leffaan silloin menisi?  Jos maakuntateatterit eivät saisi tukea, koko teatteritarjonta keskittyisi Helsinkiin. Maakunnissa jäätäisiin kokonaan vaille teatteritarjontaa, sillä vain harvat vaikkapa Pohjois-Karjalasta tai Pohjois-Pohjanmaalta ajelisivat Helsinkiin teatterin vuoksi. Maakuntateatterit tuntevat yleisönsä ja tarjoavat todella laadukasta teatteria vuodesta toiseen.

 

Olen aika varma, että nekin vuosittaiset tapahtumat, jotka nyt pyörivät omillaan, ovat tarvinneet tukea kunnes ovat vakiinnuttaneet paikkansa kulttuurikentässä. Tuskinpa edes Savonlinnan Oopperajuhlat, Porin Jazz taikka Sodankylän elokuvajuhlat olivat ensimmäisen kesän jälkeen niin vahvoilla, että jatko oli turvattu. Ja mitä olisi kesäinen Suomi ilman noita tapahtumia. Ne tunnetaan ulkomailla asti ja ne ovat monen turistin mielestä vahva vetovoimatekijä.

 

Näinkin on sanottu: ”Kunta ilman kulttuuria elää ikuista marraskuuta.” Sitä me emme halua! ”Kulttuuri on tulevaisuuden ihmisen kasvualusta.” Ja tulevaisuuteenhan me katsomme!

 

 

Muutaman vaaliohjelman katsomisen jälkeen

 

Olen seurannut vaaliohjelmia aikamoisen kiinnostuneena. Tänä vuonna meille onkin tarjoiltu pari uutta ja kiinnostavaa ohjelmakonseptia.

 

Ihan ykköstä oli nelosen ”Luokan edessä”. Siinä kukin puolueen puheenjohtaja vuorollaan oli lasten tentattavana. Toki ohjelma oli aikuisten käsikirjoittama, eikä spontaaniudelle aivan mahdottomasti ollut tilaa, mutta koululaisten näköinen se silti oli. Lapset uskaltavat kysyä suoremmin ja henkilökohtaisempia asioita kuin aikuiset. Lasten kysymyksiä ei oteta samalla lailla haasteena kuin jos saman tiukan kysymyksen esittäisi keski-ikäinen politiikantoimittaja. Lapselle koetetaan vastata asiallisesti ja selkeästi, kiihtymättä.

 

Mtv:n puheenjohtajatentti oli varsinainen farssi. Yhdeksän henkeä haastateltavaksi oli vain kerta kaikkiaan mahdoton tehtävä, eikä siitä kukaan olisi voinut fiksua ja filmaattista Jan Anderssonia paremmin selviytyä. Sen verran pitkää pinnaa ja paikoin kurinpidollistakin otetta lauma vaati. Huomioin, että Anna-Maja, Petteri, Sari ja Annika ovat saaneet hyvän kotikasvatuksen, eivätkä lähde huutamaan toisten päälle. Jännittävää kyllä, että tämä fiksu käytös tulkitaan Petterin kohdalla ylimielisyydeksi! Li, Maria, Sanna ja Riikka taitavat kuulua ”Minä Ensin, Ekana ja Eniten Äänessä” -sukupolveen. Vanhaa opetätiä kauhistutti, ettei osata edes viitata – saati antaa kaverin puhua omalla vuorollaan. Harryn olisi luullut suomenruotsalaisessa kulttuurikodissa kasvaneena saaneen käytösoppia, mutta kukaties yksinpurjehdus on tehnyt miehestä omapäisen. Verhon heilahdus jäi mieleen ja toi palstatilaa.

 

Yle oli rakentanut tentit sikäli fiksummin, että se ei edes yrittänyt hallita kuin kolmea kerrallaan. Silti tuo MEEEÄ-jengi torpedoi tilanteita. Sannan ja Riikan esiintymistä meeminikkarit vertasivat heti Taistelevat metsot -tauluun. Petteri katseli menoa lähinnä huvittuneena. Toinen kokoonpano (Anna-Maja, Sari ja Harry) sai tuotua esille asiaa, sillä katsojan huomio ei mennyt epäolennaiseen. Viimeisessä ryhmässä yhteistilannetta veivät Li ja Maria jopa niin, että Li jakeli keskustelunaiheitakin. Annika sai tehdä töitä leuan vapinan hillitsemiseksi ja  turhautuminen tuli takuulla puheenvuorojen menettämisestä – asia Annikalla oli hallussa.

 

Varsinaista vaaliviihdettä!

Neulomisen ihana maailma

 

 

Monen monta harrastusta olen aloittanut. Venäjää taisin opiskella yhden talven, samoin unkaria. Nuorena hiihdin ahkerasti, pidin kilometreistä kirjaa. Laturetket kuuluivat talviohjelmaani. Sitten vain yks kaks hiihtokin tuli valmiiksi. Enää ei tarvitse. Kuorolaulun pariin on ainainen kaipuu, mutta tänäkin talvena tuon harrastuksen uudelleen käynnistäminen epäonnistui, vaikka kolmesti yritin.

 

Neulominen sentään kulkee mukana aina. Muuttaa muotoa, opettaa uutta ja innostaa kokeilemaan. Harrastaminen onnistuu yksin tai ryhmässä. Valmiiksi saatu työ palkitsee.

 

Neulomisen alku ei ollut mitenkään helppo ja kaikki heti selvää. Ensimmäisten neuletöitteni joukossa olivat alakoulussa neulotut sukat. Ensimmäisestä tuli mammuttikokoinen ja toisesta enemmän sukan näköinen. Pari ne eivät olleet koon puolesta, vaikka värityksen puolesta taisivat ollakin. Ihana kaverini nimesi sukat värityksen perusteella punatulkkusukiksi ja minusta se oli oikein kauniisti sanottu. Sinnikkäästi minä  sukkahommaa harjoittelin ja mummo neuvoi kantapäätä moneen kertaan.

 

Lukiovuosina 1980-luvun alussa neulominen taisi olla aikamoisessa nosteessa. Muistan meidän tyttöjen istuneen lukion käytävillä rivissä jalat oikoisenaan neulomassa. Monenlaista kirjoneuletta siinä valmistui. Opiskelutalvinakin neuloin. Ainakin pitsihelmaisen kastemekon ja sukupuolineutraalin lila-valkoisen merimies-tyyppisen villapuvun esikoista odottaessani.

 

Viime vuosina homma on lähtenyt aivan lapasesta ja pahasti laukalle. Yhden talven kirjanpidon mukaan sukkia syntyi 68 paria. Seuraavana talvena piti tietysti pistää pikkuisen paremmaksi ja neuloa täydet sata sukkaparia. Sittenpä tuntui sukkia olevan hetkeksi ja siirryin pipojen tuotantoon. Pyöräyttelin niitä tuommoiset 72 kappaletta.  

 

Olen ajatellut olevani kovin lyhytjännitteinen ja pikaiseen palkintoon pyrkivä pienten tuotteiden neuloja. Epäilin tokko jaksaisin saada isoa työtä maaliin saakka, enkä uskaltanut tarttua edes Strömsö-neuleeseen. Pelkäsin luovuttavani kesken ja päätyväni neulomaan sukkia. Vaan sitten kaupungin sivuille tuli ohje Loviisan vanhojen talojen pisaroista inspiraation saaneeseen neulepaitaan. Se oli menoa se! Yllätin itseni ja jaksoin neuloa ison työn. Ymmärsin ohjeen ja pääsin maaliin.

 

 

Tolkun ihmisen toilailua

 

 

Olen pitänyt itseäni tolkun ihmisenä. Kuvailisin itseäni mieluusti hötkyilemättömäksi ja arkijärkiseksi, jalat maassa olevaksi naisihmiseksi. Tämänviikkoisen toilailun jälkeen taidan joutua tarkistamaan ajatustani.

 

Minä en ole haksahtanut nigeriailaiskirjeisiin, en facebookissa kaveriksi pyrkiviin amerikkalaisiin sydänkirurgeihin. En ole varustautunut ottamaan vastaan tuntemattoman sukulaisen amerikanperintöä, enkä lähettänyt rahaa vakavasti sairaalle, mutta niin koskettavasti kirjoittavalle tuntemattomalle.

 

Laitoinpa kuitenkin auton myyntiin Tori.fi -palstalle. Oletus oli, että palstaa luetaan Suomessa ja autokauppa hoituu suomen kielellä, rahat kädestä käteen vaihtaen, kauppa kädenpuristuksella vahvistaen. Aikamoinen yllätys oli, että tuoreita sisäkuvia autosta kyseli tuuliturbiini-insinööri Tsekistä. Hän lähestyi sähköpostin kautta ja englanniksi. Jo ensimmäisessä viestissä hän lähetti kopion ajokortistaan. Kuvat auton sisätiloista lähetettiin ja hinnasta neuvoteltiin. Aika pian päästiin yhteisymmärrykseen hinnasta.

 

Kohta jo tulikin kuittikopio maksusta, joka oli sovittua auton hintaa suurempi. Mukana seuranneessa viestissä selitettiin, miten rahtifirmaan ei voinut maksaa ennakkoon ja summassa on mukana rahdin verran ylimääräistä rahaa. Viestissä kerrottiin myös, miten Air bank tulee ottamaan meihin yhteyttä ja neuvoo jatkotoimissa.

 

Seuraavana päivänä tulikin luvattu ja varsin vakuuttava pankin viesti. Viesti tuli uudesta osoitteesta ja se oli kirjoitettu erilaisella fontilla kuin aiemmat. Raha oli muka jo lähtenyt autonostajan tililtä, mutta ei vielä siirtynyt minulle. Ensin minun tulisi kuulemma maksaa rahtifirmalle kuljetusmaksu mukana seuraavalle rahtifirman italialaiselle pankkitilille. Oikein piti kutsua apusilmiä viestiä lukemaan ja ymmärtämään. Kylläpä vain, kaikki olimme sitä mieltä, että kyseessä on huijaus. En suinkaan minä maksa ensin omistani 980€ summaa Italiaan ja odota, että pian se raha minulle palautuu!

 

Saman tien puolisko jo sähkötti sen seuraavan sorttista ja tulikivenkatkuista tekstiä Tsekinmaalle. Eipä ole 2001 syntyneestä tuuliturbiini-insinööristä sen koomin kuultu. Tämä läheltä piti -tilanne oli terveellinen muistutus siitä, miten vaara vaanii kaikkialla.