Joulua ei tarvitse kloonata

 

 

”Ei ole vuodet veljeksiä” kuuluu yksi suomalainen lakoninen sanonta, jolla on hyvä selitellä vaikkapa heinä-, vilja- tai perunasadon eroa edellisvuoteen verrattuna.

 

Voi, mikä oivallus minulle olikaan hoksata nyt liki kuusikymppisenä, että eivät tarvitse olla joulutkaan aina samanlaisia. Joku ihme perinteiden ja traditioiden ylläpitämisen pakko on vaatinut kloonaamaan jouluja vuosikymmenten ajan. Kellonlyömälleen on pitänyt tehdä asioita samalla lailla – jotain ehdottomasti ennen klo 12.00 joulurauhan julistusta ja jotain vasta aattohartauden ja saunan jälkeen. Näin ainakin Suomi-jouluissa, ja niitähän meilläkin on puoliväliin neljättäkymmentä – kahdesti taisimme viettää joulun Kanarialla.

 

Olen osannut saada aikaiseksi kunnon stressin joulusiivouksesta ja joulupöydän antimista – sittenkin, vaikka olen aina suosinut Saarioisen äitien laatikkotarjontaa. Olen puurtanut ja puuskuttanut syyslukukauden jälkeen viimeisillä voimillani saunan pesun ja perusteellisen katonrajasta alaspäin suuntautuvan sisäsiivouksen. Sitten olen voinut marttyyrin elkein ajatella, että ”on äiti laittanut kystä kyllä…”

 

Tänä vuonna on toisin. Äitini ymmärsi tilanteeni, olihan hänellä isän useamman tekonivelleikkauksen toipumista läheltä seuranneena selkeä näkemys siitä, mihin upouudella polvella pystyy. Äiti kannusti ottamaan siivoojan. Se vapautti paljon ajatuksen tasolla ja antoi luvan tehdä vain ne asiat, joihin oikeasti on voimia ja mahdollisuus.

 

Meillä ei kahlattu tänä vuonna hangen poikki hakemaan aitoa ja elävää kuusta. Tyydyttiin sopuhintaiseen ja kovin pieneen muoviseen. Toki senkin voi koristella sievästi. Kuusen oksille päätyivät kristallikoristeet sulassa sovussa Muumi-mukien ja karkkikeppien kanssa. Innostuin valoilla somistetusta kuusenalusmatosta vuoden verran myöhässä, mutta onneksi tytär bongasi sellaisen kierrätyspalstalta. Taatelikakkujen ja joulupullan leipomisesta selvisin – eri päivinä tosin. Jouluvieraat ovat ilmoittaneet aikataulunsa ja minä olen saanut viimeistellä jouluruokahankinnat ostamalla täsmäherkkuja. Pääsinhän jo itsekin kauppaan, kun puolisko hoiti autoilun ja minä kepittelin vain yhden kepin tuella monen kaupan kierroksen.

 

 Joulu tulee ihan varmasti näinkin.

 

 

Kotimaisen kalan puolesta

 

 

”Nyt jaksaa tuas näläkästä huastattoo” saatettiin kotipuolessa tuumata, kun oltiin saatu vatsa täyteen hyvää ruokaa. Sanonta tuli mieleen, kun oltiin nostettu tavallinen maanantai arjen yläpuolelle valmistamalla Marttojen ohjeella madekeittoa.

 

Taannoin uutisoitiin, että syömästämme kalasta peräti 80% on tuontikalaa. Tänne laivataan lasteittain Norjan lohta, seitä, turskaa ja tonnikalaa. Sehän tuntuu aivan käsittämättömältä näin kun maata kiertää meri etelässä ja lännessä, ja Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. Järvissämme uiskentelee runsaasti ruokaa, sillä syömäkelvottomiksi mainittaneen ainoastaan ruutana. Tuossa 20% kotimaisessa osuudessakin on paljon kasvatettua kalaa, joten villikalan osuus jää tosi vaatimattomaksi. Vähän silakkaa ja muikkua, pikkuisen lohta ja jokunen made.

 

Kalastajien ammattikunta on ikääntynyt ja uusia tulokkaita ei aivan tungokseksi asti ole. Toisaalta ymmärrän kalastajien vähenemisen. Erilaiset pyyntirajoitukset rajoittavat toimeentulon hankkimista ja laillisen pyynnin todentaminen teettää kalastajalla työtä. Runsaat hylje- ja merimetsokannat kiusaavat kalastajia nekin. Säät ja suomalaiset talviolosuhteet rassaavat vesillä ja jäillä liikkujia. Harva nauttii talvikalastuksesta pakkasessa ja viimassa. Toisinaan kuljetusmatkakin voi olla haaste. Mihin silloin kalat saadaan kaupaksi, kun Ahti onkin oikein anteliaalla tuulella?  Saako kauppiaan kanssa tehtyä sopimuksen, kun saaliin kilomäärää ei voi lyodä lukkoon viikkoa etukäteen?

 

Joku kuitenkin onnistuu löytämään markkinaraon. Tv:ssä kerrottiin eräällä maatilalla muutetun tuotantosuuntaa siten, että navetasta oli tehty kalanjalostuslaitos. Hittituotteena oli särjen jalostus raakakalasta purkkiin. Mietin, että muutakin pitäisi osata tehdä kuin purkittaa.

 

Tämän ajan emäntä ei työpäivänsä jälkeen jaksa käydä perkaamaan kalaa alusta alkaen, mutta osaa käyttää valmiita annospaloja. Onhan niihin sei- ja lohipakastekuutioiden avulla opeteltu.

 

Meillä on mökkipaikkakunnalla ihana tuttavuus rakentaja-kalastaja, joka kahta vahvaa osaamistaan yhdistelemällä saa ympärivuotisen elannon. Häneltä saamme ostaa raakapakastettuja haukimurekepihvejä, valmiita ahvenfileitä vakuumissa ja madetta annospaloina keittotarpeiksi. Näistä laatii kiireinenkin emäntä kotimaista järvikalaruokaa.

Tahvo-tontun toilauksista

 

 

Meillä on vuosien ajan seikkaillut ystävällinen talon tonttu, Tahvo. Tahvo on selvästikin sekoitus muinaisista tontturoduista, sillä hänestä ei oikein saa selkoa, onko hän metsätonttu, saunatonttu vaiko sittenkin tupatonttu. Hän on kotonaan ainakin noissa kaikissa ympäristöissä. Hänestä on päästy näkemään vain pieniä punanutun vilahduksia. Kerran puuliiterin peränurkassa puupinojen päällä ja toisen kerran Rapakiven torpan katon rajassa, tikkaiden ylimmällä pienalla.

 

Viesteissään Tahvo sen sijaan on kertonut elämästään enemmänkin. Olemme ymmärtäneet, että hän asuu pääosan vuotta metsässä omassa mökissä. Loppusyksystä ilmojen kylmetessä hän muuttaa aina Rapakiven torpan läheisyyteen ja joulun jälkeen tammikuussa palaa jo mökilleen. Pelkää näet, että hänen punainen nuttunsa erottuu liian selvästi hankea vasten, eikä hän onnistu pysyttelemään piilossa.

 

Rapakivessä Tahvo käyttää toisinaan talon etuja hyväkseen, mutta muistaa aina maksaa käyttämistään palveluista. Joka syksy hän on ilmaissut tulonsa käymällä saunassa. Kiitokseksi saunan löylyistä ja puhdistautumisen mahdollisuudesta hän on jättänyt lapsille namia saunan tuloilmaputken suulle. Käyttää ilmeisesti sitä reittiä liikkumiseen. Tänä syksynä Tahvo kertoi pesseensä punaisen takkinsa ja lakkinsa Rapakiven pyykkikoneessa ja lapsia odottivat kiitokseksi tarkoitetut pikkuruiset rusinalaatikot ja viesti pyykinpesukoneen kulmalla. Rapakiven torpan takan vieressä on ollut laatikko, jossa on pikkuruisia verstaassa syntyneitä puupaloja sytykkeeksi. Yhtenä yönä laatikko oli kadonnut ja tilalla oli minikokoisia karkkikeppejä ja viesti, jossa Tahvo kertoi tarvinneensa puut oman mökkinsä lämmittämiseen. Rohkeinta Tahvolta oli se, että hän oli viettänyt yhden yön tuvassamme. Hän oli nukkunut vanhassa kätkyssä, johon olin asetellut koko laajennetun perheemme tonttuina. Tahvolle oli tullut niin lapsuus mieleen ja hän oli kaivannut omiensa joukkoon.

 

Aiempina vuosina Tahvo on antanut ideoita kivoihin lauantaipuuhiin; jättänyt askarteluvinkkejä tai vinkannut kyläkodan makkaranpaistopaikasta retkikohteena. Aivan kuin hänestä olisi tulossa tutumpi ja rohkeampi. Ehkä olemme saavuttaneet Tahvon silmissä luottamusta. Annamme hänelle tilaa ja rauhaa, suhtaudumme arvostavasti, sovimme elämään Rapakiven tontilla ja talossa sovussa.

 

Järjestelmä yskii – repeileekö turvaverkko?

 

 

Aikoinaan meillä Suomessa riitti rahaa järjestää terveydenhuolto ja sen tukipalvelut hyvin. Jo kauan jaossa on ollut vain niukkuutta. Niukan rahan kohdentamisesta ei tule kuin kitinää ja marinaa. Olen vastikään ottanut tuntumaa julkisen puolen palveluihin ja huomannut omakohtaisesti muutamia pulmia.

 

Aloitan Kela-taksijärjestelmästä. Olin oikeutettu Kela-taksiin jo menomatkalla polvileikkaukseen ja päätin käyttää tätä, koska kyytimieheni kotosalla olivat kipeinä. Luulin olevani näppärä, kun osasin soittaa tilauskeskukseen. Pyysin ohjaamaan kyydin oman kylän taksille. Eihän se niin toimikaan! Ensin olisi pitänyt soittaa tutulle taksille, varmistaa kyydin sopivuus ja kysyä taksin numero - sitten vasta soitto tilauskeskukseen. Näin kyyti olisi voitu ”pakottaa” nimetylle kuljettajalle. Opin myös, että alueemme Kela-kyytejä ajaa pääasiallisesti niihin nimetty ”ykkösryhmä”, jolla ei välttämättä ole aikaa taikka halukkuutta kaikkiin ajoihin ja ne valuvat ”ylivuotona” ja usein vasta viime tipassa paikallisille autoilijoille. Niin paljon kuin tätäkin systeemiä säädettiin ja asian tiimoilta kuulemistilaisuuksia pidettiin! Jos kuultiinkin, ei kumminkaan kuunneltu. Ei saatu hyvää aikaiseksi kenellekään – sen enempää taksiautoilijoille kuin asiakkaille.

 

Paljon on julkisuudessa ollut puhetta sairaansijojen vähyydestä ja jatkohoitoon ohjaamisen haasteista. Lienee osittain tämän pulman helpottamista, että sairaalasta lähetetään isostakin leikkauksesta toipuvia kotiin kovin nopsaan, eikä lisävuorokautta voi anoa. Toki toinen puoli on, että tuttu turvallinen kotiympäristö on mukavampi kuin laitossairaala. Vuorokauden sairaalahoidon jälkeen kotiuduin edelleen sairaana olevien kotimiesten valvontaan. Eipä se ollut sen kummemmin kenenkään syy, että ensimmäisenä kotiaamunani pyörryin ja kaaduin eteisen lattialle suoraan suulleni.

 

Siitä tullaankin ketterästi seuraavaan pullonkaulaksi mainittuun eli kunnalliseen hammashuoltoon. Sinne ei muka saa aikoja. Ilahduttava yllätys! Soitto tasan klo 8.00 toi ensiapuajan ja etuhampaat saatiin tutkittua ja kuvattua sekä terveiset tapahtuneesta vakuutusyhtiölle toimitettua.

 

Turvaverkon paikkaajille olisi töitä.

Viikko tupamummona

 

 

Olen viettänyt viikon tupamummona, toipilaana polvileikkauksen jälkeen. Olen kuluttanut tietysti paljon aikaa lempilepotuolissani istuen ja maailman menoa tv-ruudusta seuraillen. Viikon aihe on ollut itäraja. Panadolin ja Buranan sumentaessa aivojani ymmärsin näin:

 

Venäjä päätti näyttää mahtiansa ja alkoi roudata Lähi-Idästä Eurooppaan pyrkiviä Suomen itärajalle. Suomi lähetti nootin, jossa ilmoitti, että tämä ei käy. ”Jos ette lopeta, laitamme raja-asemat kiinni.” Ei loppunut ja Suomi toteutti uhkauksensa neljän vilkkaan raja-aseman osalta. Venäjä vastasi nootilla, jossa moitti Suomea kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättämisestä.

 

Minusta näyttää, että tämä nootti on kuin valtioiden välinen ”heippalappu”. Siis se sellainen viesti, joita kerrostaloasukkailla kuulemma on tapana jättää talon ilmoitustauluille. Sellainen, jossa asianosaiset eivät kohtaa ja keskustele asiasta ja joissa he tahtomattaan taikka hyvinkin tarkoitushakuisesti ymmärtävät toisiaan väärin.

 

Nootit ovat singahdelleet itärajan yli taajaan. Helsingin Kansalaistorille tuotu tuhottu venäläistankki, jonka tarkoitus oli symboloida tukea ukrainalaisille, kirvoitti seuraavan nootin. Se, että Suomi sallii venäläistankin esillä olemisen pääkaupungin torilla, osoittaa kuulemma vihamielisyyttä Venäjää kohtaan.

 

Ihmeen rauhallisesti ulkoministeri Valtonen kertoi, ettei Suomella ole mitään aikomusta toimia tankin poistamiseksi. ”Nopeimmin tankki poistuu, kun Venäjä lopettaa sotimisen Ukrainassa.” Toista se olisi ollut ”suomettumisen aikaan”. Täältä olisi lähtenyt seuraavalla Tolstoi-junalla korkea-arvoinen delegaatio suoraan Moskovaan anelemaan anteeksiantoa ja liennyttämään suhteita.

 

Vielä palaan itärajalle. Loppuviikosta suljetaan lisää raja-asemia ja avoimeksi jää enää pohjoisin, Inarin kohdalla oleva Raja-Jooseppi. Arabiankielisissä ryhmissä kysellään jo kuulemma, että siirtyykö rajanylitysreitti nyt metsiin. Minä mietin talvikeliä; osaavatkohan tulijat liikkua suksilla? Lasten polkupyöriäkin näyttivät vain taluttavan… Hoksasikohan kukaan itärajan läheisyydessä mökkiään talviteloille laittanut jättää sinne arabiankielistä heippalappua tyyliin: ”Odottelen omistajiani. Jatka vain matkaa!”

Häämatkan hämmästelyä

Männä viikolla nappasin kaupan kassajonossa kuvan aikakauslehden kannen otsikosta. ”Kauramiljonääripariskunta Juha-Petteri ja Netta Kukkonen: harjoitushäämatkalla Roomassa kului 130000 euroa”. Niin paljoa ei kiinnostanut, että olisin lehden ostanut ja jutun lukenut, mutta jo tuo otsikko riitti virittämään ajatusta.

 

Kauramiljonääri lienee kauramaidolla rikastunut uusrikas, joka ei häpeile näyttää ja käyttää varallisuuttaan. En kadehdi heidän rikkauksiaan. ”Jokainen on oman onnensa seppä” – opin jo lapsena.

 

Vaan, että oikein harjoitushäämatka! Tutustutaanko harjoitushäämatkalla varsinaisen häämatkan kohteisiin – nähtävyyksiin, uimarantoihin ja ruokapaikkoihin - ennakolta vai mikä on idea? Testataanko vielä suhdetta ja kokeillaan, kannattaako sittenkään mennä naimisiin ja sitoutua tähän ihmiseen loppuiäkseen? Monestihan matkaa pidetään passelina tapana stressitestata ihmissuhdetta. Reissussa sattuu aina jotain, siellä väsytään ja rähjäännytään, saadaan kantapäihin rakkoja ja tuskastutaan helteeseen. Siinä joutuvat yhteistyötaidot ja joustamisominaisuudet koetukselle.

 

Aika nopsaan palasin ajatuksissani vuoteen 1985. Tuolloin häiden viettäminen vasta teki uutta nousua, eikä asioita ollut ”pakko tehdä” jollain tietyllä tavalla, niin kuin tuntuu nykyään olevan. En usko, että Pariisi, Rooma taikka varsinkaan Malediivit olivat silloin muidenkaan häämatkakohteita. Meidän matkamme suuntautui seurantalolta haitarilla säestetyistä tansseista kymmenen kilometrin päähän vanhempieni mökille. Häämatka kesti yhden yön yli.

 

Harjoitusmatkaa ei oltu tehty. Ehkä olisi pitänyt, sillä avaimethan ne unohtuivat, vaikka eväskori kyllä muistettiin ottaa matkaan. Puoliskolla oli jo tuolloin autossaan autopuhelin, ARP. Semmoinen ensimmäisen sukupolven matkapuhelin. Sillä soittaa kilautettiin ja pyydettiin tuomaan perään avain. Ratkaisukeskeinen puoliskoni oli tosin jo ennen avaimentuojan tuloa ratkaissut pulman ja avannut kuistin ikkunan ruuvimeisselillä. Emme tarvinneet syytellä toisiamme avaimen unohtamisesta. Ja yhä näin liki neljänkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kuinka likimain jokaisella reissullamme on sattunut jotain kommellusta – ja aina niistä on yhdessä selvitty!

Pula-ajan ruokaoppia

 

 

Ajattelen, että elämme jonkinmoista ”pula-aikaa”. Maailman poliittinen tilanne on aiheuttanut kauppoihin joitakin artikkelipuutoksia ja ilmastonmuutos toisia – kolmannet aiheutuvat ilmastotietoisuudesta eli lentorahdin välttelystä. Kyse on yltäkylläisestä pula-ajasta.

 

Aika monta ruokainnovaatiota on tehty ihan oikeina pula-aikoina, taikka taloudellisen niukkuuden hetkellä. Hävikkiä on osattu hyödyntää kotikeittiössä tarkkaan. Possun kaukaloon taikka koiran kippoon on päätynyt vain kapea marginaali.

 

Mietitäänpä vaikka italialaisten mammojen pizzaa. Niin loistava idea, että konsepti on levinnyt ympäri maailman. Pizzapohjan päälle voi heitellä melkein mitä vain jääkaapin periltä löytyy. Kaikki maistuu hyvältä, kun juustolla kuorrutetaan.

 

Entäs sitten pyttipannu!? Liekö keksitty Ruotsissa vai Suomessa - aivan sama. Mainio konsti muokata liiat keitetyt perunat ja ylimääräiset makkarat taikka lihapullat uudeksi ruoaksi! Tykätty kotiruoka ja vuodesta toiseen yksi kouluruokien supersuosikki.

 

Kuka ruustinna keksi jälkiruokien kuningattaren eli pappilan hätävaran? Kätevä emäntä kerrassaan! Sinne uppoavat niin pullan kuin kakun jämät. Hillolla ja kermalla kuorruttaen herkuttelunautinto on taattu. Yhtään surkeampi ei ollut Fredrika Runebergin puolisonsa kunniaksi leipoma torttu. Joulupiparin viimeisetkin murut ja punssipullon pohjat saa hyödynnettyä tähän herrojen herkkuun. Upeita oivalluksia molemmat.

 

Erityiskiitokset annan silti sille Lindströmin rouvalle, joka keksi jatkaa jauhelihataikinaa punajuurella. Mikä sadonkorjuuajan herkkuruoka! Mikä upea tapa jatkaa kallista lihaa riittämään useammalle ruokailijalle! Miten loistava tapa ohjata meitä sekasyöjiä kasvisruoan suuntaan! Aina tuolloin tällöin ostan pussillisen punajuuria ja pääsen jalostamaan lindströminpihvejä. Joka kerta teen niin suuren annoksen, että saan muutaman ruokaveron verran pakkaseenkin.

 

Jotain on sentään hoksattu Rapakiven torpassakin. Kolmihenkinen nykyperheemme ei kerta kaikkiaan selviä kovin suuresta sunnuntaipaistista. Keksin jalostaa savustetun porsaanfileen jämät merimiespihviin. Sama kai se on, mitä lihaa perunaviipaleiden väliin ja lihaliemeen uimaan lykkää. Tämä sortti oli meistä aivan eri ruoka kuin itäsuomalainen siansivuviipaleilla kuorrutettu  ja munamaidolla hyydytetty perunalaatikko.