sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Autokaupassa



1970-luvun Pohjois-Karjalassa oli maalaismiesten talvihuvia se, että lähdettiin miehissä läänin pääkaupunkiin, Joensuuhun, haastattamaan autokauppiaita. Ostamisen meininki saattoi olla yhdellä tai sitten ei edes sillä. Joutava talvipäivä kului lupsakkaasti autokauppiaita härnätessä. Luulin, että tuo kaupan teon tyyli jäi taakse jo neljäkymmentä vuotta sitten.

Minä olen tottunut market-meininkiin. Ihan sama olin sitten ostamassa maitoa, sukkahousuja, juhlamekkoa tahi autoa. Market-meiningillä tarkoitan sitä, että menen kauppaan ja ostan tarpeeseen. Kauppa pitää hoitua kertareissulla. Minulla on tarve sekä rahat tai pelivara luottokortin muodossa ja marketissa tarvitsemani hyödyke.

Taas iski se joka toisen kevään vakiovieras eli autokuume. Kuume paukahti äkkirysäyksellä ja kertaheitolla, kun piipahdin haminalaisessa autokaupassa keskimmäisen autonostoa siunaamassa.

Muodokas, kaunis ja kaikkeen käypäinen yleispätevä auto pitäisi saada. Mieluummin heti eikä sitten joskus. Vaihtariksi on tarjolla se kalliilla rahalla korjattu, muka seitsemän vuoden takuulla kulkeva, vähän ajettu pikkuauto.

Autoja ihailtiin yhtenä perjantaina. Kauppaan mentiin katsastetun vaihtarin kanssa seuraavana perjantaina. Kello mokoma teki lopun perjantai-iltaisesta kaupankäynnistä. Mutta eipä hätää. Lyötiin oikein kättä päälle ja sovittiin, että maanantaina kaupantekoa jatketaan. Kas viikonloppuna aarteeni oli myyty. Se kaunis ruosteenpunainen jokapaikan auto. Se, jolla olisi päässyt mustikkametsään ja keskelle kylää. Se, johon olisi ollut näppärä kiivetä, vaikka lonkkakin olisi vihoitellut. Se, johon sopisivat yhtä aikaa kerhokassit, työlaukut ja vielä kauppakassitkin.

Sittenpä viestiteltiin Autokauppiaan kanssa usean päivän ajan. Milloin äänen kanssa, milloin tekstarilla. Tiistai-iltana tuli tekstari: ”Kunhan saan autot kauppaan, päästään hieromaan kauppaa.” Hemmetti, vai vielä ”hieromaan!” Minähän en hiero kauppaa. Minä haen hyllystä – tai no tässä tapauksessa hallista.

Ja se onkin meikäläiselle jo kova juttu, että pääsee ostamaan autoa hallista eikä sieltä ”raatorivistä”. Kaipa sitä täytyy sitten mielikuvitella, että on saamassa tehdasuuden auton. Niitähän sitä kuulemma jonotetaan ja odotetaan joskus jopa kuukausikaupalla.

Mielikuvittelu ja mentaaliharjoittelu tuntui venyvän kohtuuttoman pitkäveteiseksi toiminnaksi. Kun rohkenin häiritä herra Autokauppiasta udellen, että joko pian päästään kauppasille, saattoi herra vastata sävyyn: ”Älkää soitelko meille, me soittelemme teille.” Luvattua puhelua ei sitten kuulunut, vaikka kuinka istuin kiirastorstainakin päätoimisesti puhelintani vahtimassa vielä klo 16-17. Palkkeja oli kapulassa koko ajan niin, että soinut se olisi, jos vain olisi siihen rimpauteltu. Pistin jo pääsiäislauantaina puoliskon asialle ja autokauppiaalle soittamaan. Tähän mennessä olin päätellyt automyyjäni sen sortin sovinistiksi, ettei hän keskustele autoasioista naisten kanssa. Siitäkään huolimatta, että nainen maksaa ja ajaa itse autoansa.

Osoitin itselleni täysin ennenkokematonta hermojen hallintaa ja itsehillintää. Odottelin toiveautoa herra Autokauppiaan liikkeeseen saapuvaksi täyden kuukauden verran. Sitten meni hermo. Aiemmin puhutut kuukausierät eivät nyt muka onnistuneetkaan. Alkoi tuntua, että kauppaa ”hierotaan” samaan tapaan ties kuinka monen kanssa ja minua pelataan ulos. Ihan sama!

Soitto toiseen autoliikkeeseen ja sopimus liikkeen nettisivulle vartti sitten tulleesta autosta. Kaupanhierontaan meni ehkä 7min. Sovittiin, että haku on huomenna. Kauppias lupasi pitää auton varattuna minulle. Näin on homman pelattava! Kuume sai lääkkeen.

Hurahdus


Me puoliskon kanssa olemme hurahtaneet. Onneksi molemmat samaan asiaan. Silloin sitä hurahdusta on helpompi toisenkin sietää. Olemme hurahtaneet kierrättämiseen. Olemme tehneet siitä uskonnollista hurmosta lähentelevän taidemuodon. Emme oikeastaan suostu ostamaan mitään uutena, vaan haluamme etsiä mieluummin käytetyn ja korjata, kunnostaa, tuunata ja fixata siitä itsellemme sopivan ja käypäisen.

Meillä on talven aikana rakennettu kierrätetyistä polyuretan-levyistä lämmintä verstaan seinää. Levyt on verhoiltu sisäpuolelta liikennemerkkivanerilla. Samasta liikennemerkkivanerista valmistuivat myös verstaan isot pariovet. Aitta-varaston kaapeiksi on kiertänyt parinkin 80-luvun keittiön kaappeja. Kauniita valkoisia melamiinikaappeja ruuvien, naulojen ja muiden härpäkkeiden pitopaikoiksi. Ulkoseinät rakennuksiin teimme toki uudesta panelista, mutta valitsimme ostopaikan tarkkaan ja hintatietoisesti.

Puuliiteri valmistuu meille kiertäneistä käytetyistä hirviaitatolpista. Niistä saattaa valmistua vielä parikeinu takapihalle ja pikkuruisista pätkistä on aikomus naputella pikkuruinen patio liiterin eteen.

Hurahduksemme on takuulla huvittanut ja ärsyttänytkin naapureita. Materiaalikasat ovat ajoittain olleet muuta kuin silmän ilo. Jokaisesta kasasta ei varmasti ole heti nähnyt, mitä fiksua tai edes asiallista tuosta saattaa saada aikaiseksi. Kaikkea on lisäksi pitänyt muotoilla sirkkelillä. Sen ääni ei totta vie ole kauneinta ja sulosointuisinta viikonloppumusiikkia. Vaan toisaalta onhan tämän hurahduksen seuraamisesta ehkä ollut ohjelmantynkää ja jutunjuurta.

Hurahduksen huipennus taisi sittenkin olla äitienpäivänä. Saimme tietää, että nyt saisi ilmaiseksi pienehkön määrän puolitoistametristä koivupuuta, kunhan haku vain tapahtuisi tänä nimenomaisena päivänä. Puut olivat työmaalla tiellä. Huomenissa olisi jo auttamattomasti myöhäistä. Peräkärryä ei ollut käytettävissä. Arvioimme pihassa nököttävät automme. Peugeot Partner nousi arvoon arvaamattomaan. Se ylennettiin kuorma-autoksi. Takapenkin pötkäyttäen Partneriin tuli juuri tuo 1,5m pitkä tila. Korkeuttahan mallissa oli yllin kyllin, joten siitäpä vain lastaamaan koivua kyytiin. Jouset olivat kovilla eikä kiihtyvyyskään ollut enää aivan huippua, kun huristelimme metsätien ja kotipihan väliä.

Anteeksi kaikille niskansa nyrjäyttäneille. Kyllä, kuljetimme autossa tosiaankin koivupöllejä.