Untamo-tontun uumoilut

Uudenvuodenpäivästä Unelmanpäivään uimalelu-urakallansa uutterasti uurastanut Untamo-tonttu uhoili uupuneena: ”Ursula-muori, älä usuta Untamoasi uudelle urakalle! Uuteenkaupunkiin, Unkariin, Ukrainaan, Uralillekin on uuttera Untamosi urakoinut uimaleluja uimarenkaista uimapatjoihin. Uneen ei urakkamies ole uskaltanut uinahtaa uupumuksen uhatessakaan.” Ursula-muori ei uskaltanut uskoa Untamoansa: ”Unohtaa uhonsa unoset uinahdettuaan. Uusista urakoista unelmoi unissaankin.”

Ursula-muorin uutteroidessa ukollensa Untamolle uunipuuroa, urkki utelias Untamo uutisia uusimmasta Uutisvuoksesta. ”Uskoako uutisiin?! Uskoakseni Uutisvuoksessa on uusin uutisankka!” urahti Untamo-tonttu. ”Uivia utopiakyliä uskottelevat urakoivansa Ungernin ulapalle. Uhhuh! Uutisvuodosta ovat uutisen Uutisvuokseen usuttaneet,” uumoili Untamo-tonttu. Ursula-muori ukollensa: ”Untamo-ukkoseni, uimallako uivaan unelmakotiin Ungernilta ujutaan? Uskoakseni uutinen uhkuu Untamoiseni uimaleluille uutta uskoa. Uimapatjat, uimalautat... Usko unelmiisi, Untamo!”

Uupunut Untamohan uinahti uuninkupeeseen ja uneksi uusista urakoista uivan utopiakylän uimalauttatoimittajana. Unoset uinuttuaan Untamolla oli uutta uhoa: ”Ursula, Unkariin vaiko Uuteen-Seelantiin uskaltautuisimme uupumustamme unohtamaan. Unissani uskoin uivani uskomattoman usvaisella ulapalla uppeluksissa.” ”Uudistaisin upouuden uimapukuni Uuden-Seelannin Uusi-Kaledonian uskomattoman upeilla uimapaikoilla. Untamoiseni, uskomatonta!” ”Uusiin urakoihin uskaltaudun Uuden-Seelannin unelmaloman uudistamana.” ”Urakoitsija Untamo-ukkoseni, uudet urakat unissakin...” Ursula-muori uumoili.

Leevin kuulumisia

Huomasin, että on kulunut jokunen tovi siitä, kun viimeksi olen kertonut kissapoika Leevin kuulumisia. Nyt on aika päivittää niitä.

7-vuotias kissapoika, joka vielä neljä vuotta sitten tähän kotiin muutettaessa oli arkalainen, on nyt oman arvonsa tietävä ja pollea kolli. Leevi ei suostu toisten kissojen rökitettäväksi, vaan osaa jo julmistella kuistin kaiteelta siihen malliin, että naapurin pojat katsovat paremmaksi väistää.

Toisinaan Leevi toki hyvittelee naapurin poikia tarjoamalla öiset bileet onkikalojen tai lohen perkeiden kera. Leevi itse ei arvosta tuommoisia hyytelöimättömiä brutaaleja raakaherkkuja, mutta aamuun mennessä niistä yleensä pääsee eroon, kun kutsuu kaverit koolle. Onneksi naapurit arvostavat sushityyppisiäkin eväitä! Leevi herrastelee kypsennettyjä hyytelöherkkuja syöden. Mieluiten lohta tai taimenta, mutta ei hän sentään niin kranttu ole, että jättäisi muutkaan sortit syömättä.

Leevi on ikäväkseen havainnut, että talossa koetetaan ylläpitää jonkinmoista rotuerottelua ja kissaa ruokitaan kodinhoitohuoneessa, kun taas ihmiset syövät keittiössä tai ruokailuhuoneessa. Leevi ei halua hyväksyä moista eriarvoisuutta. Se on Leevistä loukkaavaa, Leevi olisi mielellään ”yksi Rapakiven pojista”.

Sattuipa tässä taannoin, että päivänä, jolloin minulla oli illallinen ulkona, oli ”pojille” - puoliskolle ja esikoiselle – paistettu kolme kananjalkaa. Leevipä laski, että siinä on koipireisi hänellekin. Näppäränä poikana Leevi kaivoi kanankintun uuniastiasta folion alta ja kun oikein herroiksi oli päättänyt herkun syödä, niin veteli sen masuunsa keittiön kivipintaisella saarekkeella. Toisen kerran Leevi päätti maistella pullaa. Oli varmaan kuullut sitä kahvipöydässä kehuttavan ja päätti itsekin maistaa, että tietäisi mistä puhutaan. Muffinssivuokaan pakattu kanelikierre irtosi vuoasta, kun Leevi sitä kynsin ja hampain irrotteli. Ilmeisesti kanelia oli Leevin makuun reilunpuoleisesti, sillä kiinnostus loppui siihen, että pulla oli irrotettu vuoasta ja kertaalleen maistettu.

”On sillä pokkaa!” tuumasi keskimmäinen Leevin edesottamuksista kuullessaan. Samanikäinen koirarouva Nelly käyttäytyy paljon korrektimmin ja tietää paikkansa ihmisen parhaana kaverina. Leevi pitää kanssa-asujiansa palvelusväkenään.

Tavallinen nimi

Jollain tapaa alan ymmärtää, miksi vanhemman olisi hyvä panostaa lapsen nimeämiseen erikoisella nimellä. Koko nimen kaimoihin ja nimisekaannuksiin joutuminen on toki epätodennäköisempää, jos antaa lapselle nimeksi vaikkapa ulkomaisesta romaanista löytämänsä nimen ja yhdistää sen kantasuomalaiseen nen-päätteiseen sukunimeen. Kun omaa näin tuiki tavallisen nimen, ei sekaannuksilta voi välttyä.

Sekaannuksia sattui jo ennen internet-aikaa. Ollessani lapsi asui kotikylässäni kolme isäni nimistä miestä. Kaksi vanhempaa oli jo tilan omistajia, joten heidät erotettiin tilan nimellä. Puhuttiin Kankaalan Pekasta ja Järvelän Pekasta. Kolmas asui vielä isänsä kanssa samassa taloudessa, joten hänen nimekseen vakiintui Unnen Pekka.

Puoliskon vanhemmilla oli samankaltainen tilanne - jopa niin, että kahdella Arvilla oli samannimiset vaimotkin. Oliko sitten ihme, että appivanhemmat oli kutsuttu verottajan juttusille naapuripitäjään. Aiheena yhden maatilan tulojen pimittäminen. Ei ollut tullut verottaja emäntien sosiaaliturvatunnuksia vertailleeksi, kun jo otti yhteyttä ja vaati verolle.

Minä meinasin saada ostettua Luumäeltä mökkitontin. Oikein jo tuli sähköpostissa kiinteistörekisteristä tilatut otteet nähtäväkseni. Sinänsä eihän minulla olisi mitään Luumäen mökkiä vastaan. Aina olen ihastellut sitä Ufo-kioskia kuutostien varressa ja puhunut, että siitäpä se joskus tulee minulle mökki. Vaan tämä turhanaikainen rehellisyys teki taas kiusaa. Oitis sähköpostin saatuani viestitin viestin lähettäneelle Jarille, että taidan olla väärä ”Riina”. Sain vastauksen, että siskolikalla on sama nimi, ja hänpä ohjaa viestin uudelleen eteenpäin. Viime viikolla tuli jo kauppakirja esitarkastettavaksi. Taas vain palauttelin viestin, koska ymmärsin, että olisihan se viimeistään kaupantekotilaisuudessa paljastunut, että väärä on sosiaaliturvatunnut tällä mökkitontin ostajalla, vaikka nimi täsmääkin.

No, puoliskon kokonimen kaima on Turun suunnalla pappina. Aika usein saa puolisko sähköpostilla kiitoksia pappisseminaarien puheista ja onpa hänelle jonkun kerran ilmoittauduttu seurakunnan retkellekin. Siunausta toivottavat kirjoittajat usein. Sehän ei ketään pahenna, päinvastoin!

Tuommoista se on. Sähköpostissa käyttäjät voi erottaa esimerkiksi piste tai sen puuttuminen. Osoitteet koetetaan pitää lyhyinä. Turha sinne olisi koettaa tunkea tilan nimeä erotukseksi. Tähän voin kuitenkin päättää näin: Terveisin Rapakiven Riina.

Antamisen iloa

Uskonnon tunnilla puhuttiin lasten kanssa joulusta ja antamisen ilosta; lähellä ja kaukana asuvien lähimmäisten ilahduttamisesta. Minun ajatukseni harhautui aikaan, jolloin olin osapuilleen viisivuotias. Koin silloin niin suurta antamisen iloa, että tuo ilo on säilynyt mielessäni näihin päiviin asti.

Aivan varmasti ja vakaasti uskoin Korvatunturin joulupukkiin, mutta olin tullut siihen ymmärrykseen, että joulupukkia autetaan hankkimalla pieniä lahjoja läheisille. Mistäpä sitä olisi viisivuotiaalla 1960-luvun lopulla ollut rahaa lahjan hankkimiseen, eiväthän aikuisetkaan nykytahtiin rahaa kauppaan kantaneet, vaan lahjoja tehtiin aika paljon omin käsin. Omatoiminen ja nokkela piti olla pienenkin. Maalaistalossa oli tavaraa ja evästä sen verran, ettei pientä hävikkiä kukaan varmasti huomannut.

Tuvan ison leivinuunin päältä isosta pärekorista löytyi syksyn lopulla kuivumassa olevia sipuleita. Pussitin niitä sieltä äidille ja mummolle. Toisen nyytin keksin pakata ensin kahvipussiin ja sitten vintiltä löytämääni kertaalleen käytettyyn joulupaperiin. Toinen nyytti sai kääreekseen pelkän vähän ryppyisen lahjapaperin.

Siihen aikaan ei kuivausrumpua vielä tunnettu, joten pyykki kuivattiin talviseen aikaan talon avovintillä. Sieltäpä kääräisin pyykkinarulta pakettiin tädilleni sievää alusvaatetta. Tuskin paketoidessani tiesin vaatekappaletta tädin omaksi.

Olin ymmärtänyt, että lahjoja kuuluu jemmailla ja piilotella pukin tuloon asti. Lahjojeni kätkö oli vintin rapussa. Kylmähän siinä oli, aivan niin kuin siellä avovintilläkin. Muutaman viikon säilytysaikana toinen sipulinyytti ehti paleltua, mutta ei se tuntunut lahjansaajaa harmittavan. Se kahvipussiin ja paperiin pakattu säilyi hyvänä ja käyttökelpoisena. Hyvä niin! Tätikin oli oikein mielissään, kun se kuulemma kovasti kaivattu alusvaate löytyi sittenkin.

Vieläkin voin kuulla korvissani sen aikuisten iloisen ja heleän naurun, kun he avasivat käärimiäni lahjapaketteja. Mitä siinä muuta voisi tuntea kuin suurta antamisen iloa?!

Kimppakirja

Silloin nuorena parina – liki kolmekymmentä vuotta ja ainakin kolmekymmentä kiloa sitten – me puoliskon kanssa pystyimme lukemaan sopuisasti samaa kirjaa samaan aikaan. Valitut Palat lähetti kerran kuussa ruskeakantisen neljä kirjaa samoissa kansissa sisältävän Kirjavalion. Tuo kirja oli niin odotettu, ettemme kyenneet lukemaan sitä vuoron perään, vaan luimme samaan aikaan eri kohdista. Silloin, kun toinen luki vaikkapa seikkailua Himalajalla ja taittoi mielikuvissaan hyistä matkaa hirmuisessa pakkasessa ja ohuessa ilmanalassa sherpojen kantaessa leiriytymistarvikkeita, saattoi toinen lukea seikkailua sukellusveneessä syvällä meren pohjalla. Aikanaan tulimme kumpikin lukeneeksi kirjavalion kaikki neljä kirjaa ja saatoimme keskustella lukemastamme.

Nyt emme ole aikoihin lukeneet samoja kirjoja. Sellaista kylläkin sattuu, että minä olen lukenut kirjan ja puolisko on katsonut siitä tehdyn elokuvan. Keskusteluun päästään niinkin.

Harvoja yhteisiä tv-ohjelmiamme on Hyvät ja huonot uutiset. Siitäkin huolimatta, että ohjelman ensiesitys tulee nukkuma-aikaan. Olemme ihastelleet Tuomas Kyrön ujonpuoleista huumoria ja hämmästelleet Mikko Kuustosen vahvuutta huumorimiehenä. Kävimme syksyllä elokuvissa katsomassa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-pakinoista koostetun elokuvan. Alun perin olimme kuunnelleet Mielensäpahoittaja-juttuja radiosta.

Ostin puoliskolle isänpäivälahjaksi Kyrön kirjan Kunkku. Puolisko ei ole vielä saanut tartutuksi kirjaan lukemismielessä. Olisiko niinkin, etteivät Tiimari-lasit toimi aivan jetsulleen pienen präntin lukemisessa. Minun tekisi jo mieli kirjaa lukemaan, mutta enhän voi ohittaa lahjansaajaa ja etuilla lukuvuoroissa. Johan se vaikuttaisi siltä, että ostinkin kirjan itselleni. Okei, myönnetään, että luin salaa yhtenä aamuna aamuteetä särpiessäni kolmisen lukua kirjan alusta ja tiedän vähän, mistä kirjassa on kyse. Houkutus lukemiseen on entistä suurempi.

Päätin jalostaa kimppakirjaidean uuteen muotoon ja ehdotin puoliskolle yhteistä kirjanlukuhetkeä joka ilta klo 18.50. Lupasin lukea Kunkkua ääneen 10 minuutin ajan ennen klo 19 tv-uutisia. Totta tietysti, ettei minun lukemiseni ole lainkaan sama kuin Antti Litjan luenta, mutta köyhän miehen äänikirja se saadaan aikaan näinkin. Ja mikä parasta – minä en tarvitse enää odottaa lukuvuoroa.

Kotoilua

Maailmalla on jo muutaman vuoden ajan puhuttu paljon ja paatoksella kotoilusta (”homing”). Sanalla tarkoitetaan kodista ja arjen puuhista nautiskelua. Kotoilun ympärille on kehittynyt varsinainen blogistien armeija ja eiköpä lie moni kauppiaskin huomannut trendin ja korjannut tarjontaansa kotoilun vaatimusten mukaan. Kotoilua tarvitaan arjen kiireen vastapainoksi.

Minulla on nyt takana ainakin kolmen viikon jakso, johon ei ole sisältynyt yhtään kokonaista vapaata kotiviikonloppua. On oltu matkalla Puolassa, seuraavana viikonloppuna oli pikainen pyrähdys Tallinnaan Martin markkinoille ja tämän viikonlopun lauantaipäivän ohjelmoi työnantaja. Kaikki ohjelmalliset viikonloput ovat sinänsä olleet ihan mukavia ja mielekkäitä, mutta aikaa kodista ja kodin puuhista nautiskeluun on jäänyt kovin vähän.

Tänään, sunnuntaiaamuna olin päättänyt laittaa sähköuuniin sunnuntairuoaksi valmistumaan pikkuruisen kinkun. Harjoituskinkuksi sitä kutsuimme, vaikka tuskin kinkunpaistoa harjoitella tarvitsee. Heräsin seitsemältä ja nostin kinkun uuniastiaan ja laitoin uunin lämmön sataankahteenkymmeneenviiteen. Menin vielä sänkyyn nauttimaan lepopäivän pidemmistä aamu-unista. Kymmenen maissa aamuteellä rompsun kanssa istuskellessani ihmettelin, kun ei uunista vieläkään tule kypsyvän lihan tuoksua. Kas vain olin aamusikkaraisilla silmilläni ja ilman silmälaseja touhutessani säätänyt toisesta namikasta uuniin vain valot, enkä koko uunin lämpöä, niin kuin olin tarkoittanut.

Kun puolisko sitten yhdentoista maissa ehdotti sunnuntaiajelua Sipoon suuntaan, jouduin kieltäytymään retkestä kinkunpaistoon vedoten. Kolmen kilon kinkku tarvitsee paistoaikaa reilun kolme tuntia. Eihän uunia voi valvomatta päälle jättää. Puolisko sai lähteä sunnuntairetkelleen yksin.

Mietin, että taisinkin alitajuisesti vain kaivata kotoilupäivää, päivää ilman menoja. Ehkäpä siksi töpeksin uunin asetuksissa, että sain oikein luvan perästä jäädä kotipuuhiin. Ihan mukavaa olikin hipsutella sunnuntairauhaisessa kodissa, lukea vähän Kodinkuvalehteä, viikata pyykkiä, hörppiä extrakupponen teetä ja soittaa muutama leppoisa puhelu, höpötellä kissallekin – ihan vain siinä kinkun paistumista seuraillessa.

Viikko neljässä päivässä

Puolisko on urakoitsija sieluaan myöten ja minä lukujärjestyksen mukaan elämään tottunut. Kun tämä pari lähtee lomalle, on puolisko organisoinut kaiken ennakkoon. Hän on selvittänyt liikenneyhteydet, etsinyt netistä kartat, tutkinut hintatason ja budjetoinut loman. Molemmat olemme tietysti paneutuneet mielenkiinnolla tuleviin kohteisiin nettiä tutkaillen. Paikan päällä saan minäkin osallistua linja-autoaikataulujen ja sen sellaisen pikkusälän tutkimiseen ja kellonajoista huolehtimiseen.

Urakkamiehen tahdilla ja opettajan lukujärjestyksellä ehtii hyvin hoidella viikon ohjelman neljässä päivässä.

Lento Varsovaan oli optimoitu varhaiseen torstaiaamuun. Kellon siirto tunnilla taaksepäin antoi torstaihin vielä lisätunnin. Päivä riittikin Varsovan katseluun. Perjantaiaamuna ani varhain lähdimme junalla jo pääkohteeseemme Krakovaan.

Perille tuleminen meni toki iltapäivälle, sillä edullinen junayhteys ei ollut kaikkein nopein. Sen ikkunoista oli toki hyvä ihailla puolalaista maaseutua omenatarhoineen ja kaalipeltoineen. Hidasvauhtisen junan ikkunoista saattoi valokuvatakin. Hotellissamme tiedettiin jo ennakolta, mistä kohteista olemme kiinnostuneita, olimmehan olleet kirjeenvaihdossa sähköpostitse. Reseptionin tytöt selvittivät oitis, mitä tuleva pyhäinpäivä vaikuttaa aukioloihin ja mihin kohteisiin pääsisimme milloinkin. Perjantain iltapäivälle sopi Schindlerin museo. Niin olimme aikoneetkin. Museo oli upea ja taitavasti rakennettu. Opiksi sopisi ottaa jokaisen opettajan siitä monikanavaisuudesta ja vaihtelevista opetusmenetelmistä. Illalla tutustuimme Krakovan vanhan kaupungin torin ympäristöön, joka tarjosikin kaunista tunnelmaa ja toinen toistaan houkuttelevampia ravintoloita.

Pyhäinpäivän kohteeksi valikoituivat Auschwitz ja Birkenau, jotka tarvitsivat kokonaisen päivän aikaa, olihan Krakovasta vielä hyvä huikonen matkaakin. Unescon maailmanperintökohde on suljettu vain kolmena päivänä vuodessa eikä pyhäinpäivä onneksemme kuulunut niihin. Matkalla saimme ihailla kauniita hautausmaita, joille hartaat katoliset puolalaiset kantoivat kynttilöitä ja kukkia. Omaiset olivat liikkeellä niin sankoin joukoin, että hautausmaiden kulmille tarvittiin poliiseja ohjaamaan liikennettä. Esikoinen oli varoittanut, ettei Auschwitziin kannata matkata junalla, joten olimme liikenteessä paikallisbussilla. Auschwitzin ja Birkenaun väliä liikennöi nonstopina Volkswagenin lahjoittama bussi, joten piipahdus jättimäiselle sivuleirille oli helppo toteuttaa.

Pyhäinpäivää juhlistimme illalla herrastelemalla hevosajelulla iltavalaistussa Krakovan vanhassa kaupungissa. Hotelliin ehdimme iltakahdeksalta.

Seuraavana aamuna, sunnuntaina, herätyskellomme soi jo seitsemältä. Reseptionin tyttöjen avustuksella olimme nimittäin aikatauluttaneet päivämme niin, että klo 8.16 bussille piti joutua. Paikallisbussi 304 veisi meidät naapurikylässä sijaitsevaan Euroopan vanhimpaan suolakaivokseen. Täsmällisesti olimmekin paikalla ensimmäisen opastetun kierroksen lähtiessä klo 9.00. Osallistuimme kansainväliselle, englanninkieliselle kierrokselle. Aamulenkkimme alkajaisiksi laskeuduimme 380 porrasta kaivoskuiluun, jossa kiersimme kolmisen kilometriä. Näimme suolakaivosmiesten vapaa-aikanaan rakentamia kappeleita suolakidekristalleineen, saimme käsityksen kaivoksessa eri aikoina käytetyistä työmenetelmistä ja opimme paljon suolasta. Paluubussilta olikin jo suunnattava rautatieasemalle ja kohti Varsovaa. Illan viimeinen lento toisi meidät taas koti-Suomeen uutta työviikkoa aloittamaan.