Ylennys

Meidän perheessämme ollaan ahkeria muuttamaan. Siitä pitäen, kun pistin puoliskon kanssa hynttyyt yhteen puolivälissä 1980-lukua, olemme asuneet kymmenessä osoitteessa. Lie tarttunut lapsiinkin tämä sama levoton veri – evakkoon lähtemään tottuneiden pohjoiskarjalaisten jälkeläisiähän he ovat suoraan alenevassa polvessa siitäkin huolimatta, että osa on sattunut syntymään täällä itäisellä Uudellamaalla.

Meille on kertynyt muuttokokemusta ja rutiinia muuttojen hoitamiseen. Olemmehan omien muuttojen lisäksi auttaneet nuorisoa jo varsin monessa muutossa. Jokainen on lähtenyt kotoa opiskelupaikkakunnalle ja jokaiselle on vuorollaan viritetty koti opiskelija-asuntoon. Osa on tehnyt paluumuuton, tai ainakin välimuuton, takaisin kotiin. Me olemme auttaneet muutoissa, kuljetuksissa ja loppusiivouksissa. Muutamakin liesi ja jääkaappi on kuurattu puhtaaksi uutta käyttäjää varten. Loppusiivouksen tekemisen pontimena on yleensä ollut takuuvuokran takaisin saamisen tahto.

Perheellinen keskimmäinen on hänkin muuttanut jo monesti. Usein on muuttoavuksi järjestynyt kavereita, mutta täältä on saatettu lainata muovisia muuttolaatikoita ja pakettiautoa.

Aina muutot eivät ole osuneet aivan optimaaliseen ajankohtaan. Vuosi sitten keskimmäisen perhe muutti juuri sinä samaisena viikonloppuna, kun piltti päätti syntyä tähän maailmaan. Silloin oli parin mummon ja yhden ukin muuttoapupanos enemmän kuin tarpeen. Kun keskimmäisen perhe muutti nyt takaisin tänne kotikulmille, osui vävyllä olemaan upouusi työsuhde, josta ei kärsinyt kolmen ensimmäisen päivän jälkeen vielä kysellä muuttovapaata. Harjaantunut keskimmäinen - ”muuttaja jo monennessa polvessa” - organisoi muuttoon kahdeksan hengen työryhmän. Ryhmästä löytyi kantajia ja tavaroiden paikalleen laittajia, kaikille oli jaettu tehtävä. Puolisko oli ylennetty autonkuljettajaksi. Hänen uskottiin olevan porukasta se ainoa, joka osasi peruuttaa peräkärryä pakettiauton jatkeena.

Ylennyksen sai tämä mummokin. Mummo vapautettiin tavaroiden kantelusta ja ylennettiin piltin hoitajaksi sekä muonitusvastaavaksi. Kun muuttoryhmä kävi jauhelihakeitolla mummon torpassa, kiitteli keskimmäinen: ”Sullahan nuo on tärkeimmät tehtävät tässä muutossa, Piltin hoito ja meidän ruokkiminen.” Tunsin saaneeni niin kauniit kiitokset, että porskutan niillä ainakin viikon.

Mielihyvin lykkäsin muuttajien matkaan muutaman simapullon.

Tasakäpälää

Voi että se on niin moneen kertaan nähtyä, miten toisen turhake ja joutava roju voi vielä olla toiselle löytö ja jopa suoranainen aarre.  Tämä on nähty kierrätyspalstoilla ostaessa ja myydessä niin monen monta kertaa.

Hauskaa on sekin, että palstailijat ovat oma heimonsa.  Kaikki ovat samalla lailla lapsellisen innostuneita löydöistään ja tuskin malttavat olla hyppelemättä tasakäpälää, kun ovat tehneet onnistuneen kaupan.  Löytäneet hyvän, halvan ja tarpeellisen.  Luen itseni ja puoliskon ihan etunenässä tähän palstailuun höpsähtäneiden heimoon.

Näitä taskapälähyppelyyn johtavia tilanteita on niin osto- kuin myyntihetkellä.  Meillä hypeltiin, kun löydettiin iso liesikupu asennettavaksi ulkogrillin päälle. Ja hypeltiin silloinkin, kun saatiin myytyä tontin kulmalta eteenpäin iso lasikuituinen säiliö, josta ei meillä sittenkään saatu tehtyä kylpypaljua. Ehkäpä seuraavassa osoitteessa saadaan. Korkealle hypeltiin silloinkin, kun saatiin haettua käytetty roskiskoppero, joka kaipaa vain maalauksen Rapakiven torpan harmaaseen sävyyn.

Mutta nyt luulen, että tasakäpälää hyppelee koko tienoo!  Meillä on ollut pihaa ja naapuruston näkymää rumentamassa vanha asuntovaunu.  Puolisko on sitä purkanut pala palalta.  Aikomuksena on koko ajan ollut saada alusta peräkärryn pohjaksi.  Talven ajan on oltu tilanteessa, että asuntovaunussa ei ole ollut edes ikkunoita saati kattoluukkua. Paljaat valkoiset seinät ovat toki olleet pystyssä alustan päällä ja kolkot mustat ikkuna-aukot seinissä. 

Puolisko ilmoitti palstoilla, että nyt annettaisiin asuntovaunun koppa ilman ikkunoita tms. esimerkiksi kesäkanalaksi.  Monta viikkoa ilmoitus oli palstoilla. Se keräsi runsaasti katsojia, mutta tositarvitsijaa ei tuntunut löytyvän.  Kunnes sitten eräänä iltana soitti iloisesta innostuksesta hengästyneen kuuloinen naisääni ja vannotti, ettei vaunua nyt vaan anneta kenellekään muulle.  Koppi on kuulemma täydellinen heidän minipossujensa kesäkodiksi. Lapinjärvelläkin siis hypeltiin tasakäpälää. Ihan vain siitä riemusta, että herrat ja rouvat minipossut saavat sittenkin täydellisen loma-asunnon!

Niinpä eräänä keväisenä lauantai-iltana laittauduttiin matkaan kesäsiirtolaa perille toimittamaan. Minäkin lähdin tuota ihmettä possulan siirtoa katsomaan ja minipossuja ihailemaan. Kauniisti ja ehjänä irtosi koppa possulaksi ja me saimme ajeluttaa alustan vielä kotiin peräkärryn tarpeiksi

Perfect!

Teemamatka

Pääsiäisen teemamatkalla Puolaan oli oikeastaan kokonaista kolme teemaa. Toisen maailmansodan kauhujen teema, rautakauppateema ja nettivieroituksen teema.

Automatka sujui juohevasti. Edes ikkunoita ei tarvinnut rajoilla avata, saati pysähtyä luukulle passiaan esittelemään. Toisen matkapäivän iltana olimme perillä kaukaisimmassa kohteessa, Sudenpesässä. Siitäkin huolimatta, että ensimmäisenä matkapäivänä Suomesta startattiin vasta puoli neljä ja Tallinnassa oli renkaanvaihto-operaatio.

Auschwitzissa kantavana johtoajatuksena on: ”että maailma muistaisi”. Se jäi vahvasti mieleen pyhäinpäivän reissulta. Sama ajatus vain vahvistui pitkänperjantain tutustumisella toisen maailmansodan loppupuolen johtokeskukseen, Hitlerin Sudenpesään. Vielä nyt, 70 vuotta sodan loppumisen ja bunkkereiden räjäyttämisen jälkeen siellä on löydettävissä 32 bunkkerin jäänteet. Betoniseinien paksuutta pääsee äimistelemään yhä ka kartasta voi tutkia, mitä missäkin rakennuksessa aikanaan on tehty. Luultavasti lennätinsysteemiin tarvittuja linnunpöntön näköisiä rakennelmia oli niitäkin vielä puissa.

Nyt jos koskaan on aika käydä katsomassa näitä paikkoja. 70 vuotta on kulunut edellisistä kauhuista ja nyt hirvittää, että sama saattaa toistua, ellei jokainen virkistä muistiaan.

Rautakaupassa meinasi tulla vauhtisokeus. Kahden ja puolen tunnin aikana ehdimme hamstrata tavaraa enemmän kuin mitä lopulta saimme Passatin takaluukusta sisään ahdettua. Mittamies oli tarkistanut, että sisätila riittää , mutta samainen mittaaja oli unohtanut ottaa huomioon, että takaluukussa on pyöreät kulmat. No, rekkarahtina tulevat loput perässä. Yhtä ja toista tuli sentään auton sisällä ja katollakin. Kattokuorma saattoi hyvästä sidonnasta huolimatta näyttää hurjalta – sen verran kohteliaasti jättivät kanssa-autoilijat turvaväliä taaksemme paluumatkalla. Näin katselin taustapeilistä Liettuan kohdalla ajellessani.

Rankin teemoista taisi sittenkin olla nettivieroitus. Kännykkä on ohjelmoitu niin, ettei se karkaile ulkomailla nettiin eikä facebookiin. Tietokoneesta oli jonkun ohjelman poistamisen yhteydessä kadonnut mahdollisuus wi-fi -yhteyteen. Nettikaapelia ei ollut matkassa eikä sellaista löytynyt enää hotellistakaan ennen kuin neljännessä yöpaikassa paluumatkalla Riikassa. Tämä sai nyt olla minun lyhyt pääsiäispaastoni – nettipaasto.

Harrastuksena rautakaupat

Olen kantanut huonoa omaatuntoa osapuilleen koko kolmikymmenvuotisen avioliittoni ajan. Huono omatunto on tullut siitä, että nuorena vaimona taisin olla aika lailla aktiivisesti vaikuttamassa puoliskon luopumiseen rakkaista harrastuksistaan, metsästyksestä ja judosta. Minusta ne nyt vain veivät turkasen paljon aikaa. Judoharkat olivat kolmena iltana viikossa ja metsästys oli ohjelmanumerona kaksi pitkää viikonlopun päivää. Lisäksi molempiin harrastuksiin tuntui liittyvän paljon oheistoimintaa, yhdistysten kokouksia ja suunnittelupalavereita sekä saunailtoja. Nyt jo tohdin myöntää, että olin ihan rehellisen mustasukkainen noille harrastuksille ja niihin käytettävälle ajalle.

Nyt olen huomannut, että puolisko on löytänyt itselleen uuden ja aivan erilaisen harrastuksen. Tämän harrastuksen hyväksyn täysin. Puolisko harrastaa nimittäin rautakauppoja ja shoppailua niissä. Hänellä on erinomainen tuntuma monen maan rautakauppoihin ja niiden valikoimaan sekä erityisesti hintatasoon. Puoliskolta voi tarkistaa, mitä kannattaa ostaa ruotsalaisesta rautakaupasta, mikä taas on huomattavan halpaa virolaisessa rautakaupassa, mitä kannattaa lähteä hakemaan venäläisestä rautakaupasta. Jos jotain tuiki tarpeellista artikkelia ei noista löydy, niin se on sitten pakko ostaa Suomesta.

Syksyllisellä Puolan reissulla oli sovittu, että rautakauppoihin ei mennä. (Oho! Olenko sittenkin hiukan mustis tällekin harrastukselle?) Sopimus piti ja rautakauppoihin ei astuttu sisälle. Mitään ei mahtanut sille, että paikallisen Citymarketin parkkipaikan reunalle oli aseteltu suunnilleen sata metriä erilaisia toinen toistaan kauniimpia rautakaupan metalliaitaelementtejä. Pakkohan ne oli valokuvata. Vielä kotona niitä kuvia ihasteltiin aivan siinä missä suolakaivoskuvia ja muita nähtävyyksiä.

Helmikuussa poltteli jo vallan mahdottomasti. Niin oli pakettiauto varustettava Puolan rautakauppareissua varten. Via Balticaa mennä viiletti puolisko kohti Suvalkia, ensimmäistä Puolan puolella olevaa kaupunkia kohti. Ainoana asianaan päästä käymään sikäläisessä rautakaupassa. . Paluumatkassa saaliina oli pari metalliporttia ja muutama vedonparannin savupiipun päälle asennettavaksi.

Rautakauppakuume ei laantunut yhdellä visiitillä. Uusien aitaelementtikuvien innoittamana haluamme kotipihalle pikkuisen metalliaitaa. Olemme lähdössä uudelle rautakauppamatkalle Puolaan pääsiäisenä. Yhdessä.

Harrastuksen pitkäkestoinen vaikutus

Saan ohjata yhtä lasten harrasteryhmää. Koen tehtävän aikamoisen tärkeäksi. Ymmärrän nimittäin, että vaikka kyseessä onkin ”vain harrastus” se säilyy muistoissa tosi kauan.

Kun olin pieni enkä niin kovin urheilullinen tyttö Pohjois-Karjalassa, löytyi harrastuksikseni aivan luontevasti runonlausunta ja kuorolaulu. Kuorolausunnan valikoitumiseen harrastuksekseni saattoi toki vaikuttaa sekin, että ryhmä toimi kotikylällä ja ohjaaja oli vanhempieni tuttu. Tämän harrastuksen pariin pääsin jo kuusivuotiaana. Kuorolauluun innostuin yläkouluun päästyäni. Kuoro nimittäin toimi kirkonkylällä ja sinne yläkoululaisen oli helppo jäädä koulupäivän jälkeen. Kuorolaulua harrastivat vanhempanikin, joten mallia oli kuultu ja nähty. Kakkosbasson ja sopraanon tytär on altto.

Molemmat harrastusohjaajani olivat aivan huikeita persoonia. Lausuntaryhmän ohjaaja Aira - maalaistalon emäntä, kunnanvaltuutettu ja neljän lapsen äiti – löysi jostain ajan Kantelettaren runojen sovittamiseen ja ohjaamiseen vilkkaalle ja varsin isolle tyttöjoukolle. Kuoronjohtaja Teuvo puolestaan oli luokanopettaja, säveltäjä, paikallislehden pakinoitsija, neljän lapsen isä ja taisipa hän ajoittain johtaa Koulukuoromme lisäksi myös Mieskuoroa. Miten he oikein ehtivät?!

Joskus saatoimme toki kummankin kohdalla aistia jotain kiireentuntua tai taiteilijatemperamenttia, mutta uskomattoman hienosti molemmat lapsijoukkojaan luotsasivat. Nyt aikuisina olemme tuon ajan kavereiden kanssa miettineet, tokko Aira ja Teuvo saivat omistautumisestaan edes palkkiota saati palkkaa. Tuskin saivat kilometrikorvauksiakaan, vaikka harjoitusillat olivat viikoittaisia ja keikkaa tehtiin lähelle ja kauas. Osallistuimmehan molemmilla kokoonpanoilla paitsi oman pitäjän juhliin ja tapahtumiin, myös henkisiin kilpailuihin ympäri Suomea.

Nyt aikuisena on hoksannut hämmästellä sitäkin, miten on maailma muuttunut ryhmäreissaamisen suhteen. Tänä päivänä mietitään, montako aikuista (miestä/naista) täytyy mitäkin lapsimäärää kohden olla, kuka lapsia voi kuljettaa – miten lapset on vakuutettu. Jokainen lapsi varustetaan nykyisin omalla kännykällä, turvallisuutta taataan monin tavoin. 1970- ja 80-lukujen taitteessa Peugeotin takapaksiin istutettiin monta lasta kansallispuvut päällä ja supikkaat jalassa selkä menosuuntaan ja suunnattiin lausuntakeikalle. Kun kuoro lähti bussimatkalle kesällä 1982 Saksaan ja Itävaltaan, matkaamme lähti kuoronjohtaja Teuvo, autoemäntä Riitta ja bussinkuljettaja Martti. Kenelläkään ei ollut kännykkää, eihän sitä ollut vielä keksittykään. Matkahuollon pihassa sanottiin vanhemmille heipat, hypättiin bussiin ja ajettiin Helsinkiin. Itämeri ylitettiin Finnjetillä, autobahneilla ajeltiin reissaten Hampurit ja Wienit. Reilun viikon päästä palattiin takaisin. Ei kai kotopuolessa kukaan mitään väliaikatietoja ollut kaivannutkaan. Lujasti luottivat vanhemmat matkavastaaviimme. Eikä toki ollut mitään syytä olla luottamatta!

Mitä noista harrastuksista sitten jäi elämän eväiksi? Aivan varmasti runonlausunnasta jäi rakkaus suomen kieleen ja kulttuuriin. Rakastuin ikihyviksi riimittelyn riemuun. Kuorolaulusta jäi luottamus omaan ”instrumenttiin”- äänelläänhän lintukin laulaa. Molemmat harrastukset opettivat sosiaalisuutta, ohjasivat tiimityöntekijäksi. Harrastusten kautta pääsin myös näkemään maailmaa. Ei sen ajan maalaisperheistä reissattu Särkänniemessä tai Lapin lumilla – puhumattakaan viikon kesämatkasta Keski-Eurooppaan!

Voi, jospa jotain pientä pilkahdusta elämän reissureppuun kykenisi tämäkin kerhotäti jättämään!

Mitään lisäämättä

Olen aina pitänyt periaatteenani, että jutuissani en narraa saati valehtele. Pikkuisen olen joskus saattanut jotain juttua iloisemmin sävyin värittää, mutta totuudessa olen pitäytynyt aina tiukasti. Niinpä nytkin kerron tuoreen sattumuksen sanasta sanaan siteeraten. Erästä kaveria lainaten kerron tämän nyt suorastaan ”raakuuteen asti rehellisesti”.

Puoliskolle tuli syksyllä ladollinen vanhoja hevosvetoisia työkaluja.  Lantakärryjen ja rekien lisäksi oli muun muassa kylvökone ja härveli, jota sopii käyttää nauriin nostokoneena tai perunanistutuskoneena.  Kivikummun louhikkoiselle Rapakiven tontille ei saa perunamaata aikaiseksi ilman lohkareitten räjäyttelyä, joten  meille tuo laite on ylimääräinen.  Puolisko laati Tori.fi -sivulle ja Nettimarkkina.com -sivuille vitsikkään ilmoituksen ja tarjosi härveliä myyntiin tähän tapaan: ”Myydään hyvin harvinainen ja oikein hyvin säilynyt hevosvetoinen perunanistutuskone. Täysin toimiva, laita vain hevonen tai eukko vetämään, niin homma käy. Tai sitten vain pihan koristeeksi tai sisustuselementiksi yms... Pituus 160cm, leveys 70 cm, korkeus 50 cm.”

Johan sieltä tuota pikaa joku savolainen vääräleuka ilmoitusta kommentoikin. Todennäköisesti hän oli ostoaikeissa ja halusi vielä ennen varsinaista ostopäätöstä tarkistaa, että toiminnot on varmasti testattu, eikä myyjä lupaile olemattomia. Nettimarkkina.com lähestyi puoliskoa viestillä. ”Pekka Puoru haluaisi lisätietoa kohteesta perunanistutuskone.” Mukaan oli oheistettu Pekan kysymys: ”Oletko kokeillut vedättää eukolla savimaassa? Pitääkö saapas vai alkaako lipsua?” Varmaan tietysti aivan olennainen asia selvitettäväksi. Kurjaahan se olisi, jos tulisi hankkineeksi laitteen ajatellen sitä emäntävetoiseksi ja lopulta joutuisi ostamaan vielä hevosen, kun eukolla saapas vain lipsuisi.

Puolisko kaivoi esille parhaimman kauppamiesasenteensa ja kävi rustaamaan vastausta Pekka Pourulle. Vastauksen lähettämisen jälkeen hän muisti oheistaa viestiketjun vielä minullekin. Näin puolisko vastasi:

”Hei

En vielä...

Mutta uskoisin että onnistuu, kun viime viikolla yksi tyyppi ilmoitti ostavansa

meidän hevosella vedettävän tukkireen, niin laitoin tekstarin Venäjältä, että

voisitkos hyvä vaimo vetäistä sen reen sieltä takapihalta etupihalle!

Teki työtä käskettyä. Veti 100 m puolen metrin hangessa reen rappusien eteen.

Pitää vain nostaa peukkua akateemisesti koulutetulle 50v. erityisopettajalle.

Terv. Hunsvotti ukko”

Olihan siinä puoliskon kauppamiestekstissä jokunen sana liioittelua, mutta minä kuittaan ne kaikki kiitoksella!

Lumilinko

Toissa keväänä lumien sulamisen aikaan meille hankittiin lumilinko. Halvalla saatiin, kun löytyi Savitaipaleelta jonkun isännän navetanvintiltä perimmäisestä nurkasta.

Viime talvena ei lumilinkoa tarvittu, kolaakin käyteltiin vain kerran. Kesällä ei lumilinkoa kohenneltu, kun oli muutakin askaretta. Syystalvella ei yhtään näyttänyt tarvitsevan lumilinkoa. Jos nyt jonkun kerran lunta maassa nähtiinkin, piti sen lähinnä tamppautua pihalle sepelikerroksen sideaineeksi.

Tammi-helmikuun taitteessa saatiin lunta ja tarvittiin linkoa. Vaan eihän se käynnistynyt. Puolisko purki osan ja toisen. Lunta tuprutti. Puolisko korjasi ja värkkäsi. Osti uuden osan, joka mokoma rikkoutui jo asennusvaiheessa. Lunta sen kuin pyrytti. Plussakelillä luistivat lumet liukkaasti alas kaikilta katoilta. Korjaus eteni, vetonaru oli saatu kuntoon, sytytys toimi ja kipinää iski, vaan ei käynnistynyt kone. Puolisko kiskoi ja kiskoi. Naru katkesi taas. Aloimme jo olla motissa lumiluolassa.

Niin päätettiin tilata Savenmaalta härveliin uusi moottori. Lumilinko on nimittäin sen verran järeä, että kunnostaminen jopa upouudella moottorilla kuulemma kannattaa. Vaan nyt emme enää päässeet lumiesteen takia autoilla omaan pihaan saakka. Ovelle sai kahlata lumessa puolisääreen. Lumikola ja kolalapio eivät innostaneet lumenluontiin, sillä tontilla ei enää ollut tilaa, minne lunta siirtää.

Pakko oli hakea keskimmäiseltä naapuripitäjästä lumilinko lainaan. Rikkihän se oli sattumoisin sekin, vaan sen kunnostaminen sentään onnistui reilussa tunnissa.

Voi sitä riemua, kun lumi alkoi lentää! Yks kaks oli meillä polku roskikselle, savustusuunille, talon ympäri takaovelle, tie aitalle ja varastolle sekä keinulle. Tärkeimpänä oli pidetty uraa puuliiterille, joten sinne puolisko oli suihkinut suoranaisen Highwayn.

3 päivää kesti moottorin tuleminen matkahuoltoon. Asennus ”Pohjolan Liikenteen hallissa” - elikkäs taivasalla - myrskytuulisena sunnuntaina, otti oman aikansa. Vaan jopa on oma linko toiminnassa. Antaa vaan tulla lisää lunta. Nyt on kalusto kunnossa. Meiltä voidaan lähteä vaikka urakoimaan .