NIMBY

"Not in my backyard" sanoo amerikkalainen tarkoittaessaan sitä, että voi hyväksyä jonkin asian, kunhan se nyt vain ei tule hänen omalle takapihalleen. Yleensä tietysti puhe on jonkun ikävän asian, vaikkapa kaatopaikan, tulosta lähiseudulle. Jokainen ymmärtää, että jossain sellaisenkin on oltava, mutta mieluummin kauempana kuin oman tontin tuntumassa. Hoksaamme heti monta todellista ja luuloteltua haittaa ja nousemme äänekkääseen vastarintaan ja barrikadeille puolustamaan omaa takapihaamme hajuhaitoilta, tontin arvon alennukselta ynnä muulta.

Minä rohkenen tässä sanoa, että hyväksyn tuon Hästholmenin ydinvoimalan, joka käytännössä on meidän jokaisen loviisalaisen takapihalla. Hyväksyn sen, koska ymmärrän, että tarvitsemme sähköä ja sitä on monin verroin turvallisempaa tuottaa avoimin kortein pelaavassa laitoksessa omalla takapihallamme kuin ostaa sitä naapurimaasta sikäläisissä laitoksissa ja sikäläisen valvontakulttuurin alla tuotettuna. Tämä monen mielestä "iso paha" on minusta siis pienempi paha kuin naapurimaan "Iso Paha".

Viime vuosina on puhuttu paljon thaimaalaisten marjanpoimijoiden tulosta Suomeen marjanpoimintaan. Olen ajatellut huolettomasti: ”Siitä vaan - kyllä meillä näitä metsiä ja salomaita riittää.” Lähinnä olen ollut huolissani siitä, että saavatko pitkämatkalaiset tarpeeksi tienestiä, että reissu oikeasti kannattaa ja ettei vaan kukaan suomalainen vedä välistä ja käytä nöyriä ja ahkeria työntekijöitä hyväkseen.

Nyt huomasin siilipiikkieni nousevan pystyyn. Thai-poimija oli löytänyt minun mustikkamaani! Asia ei ollutkaan minulle enää aivan se ja sama. Joku oli tullut "takapihalleni". Siihen lähimetsään, jota en tokikaan omista, mutta johon jokamiehen oikeudella saan mennä. Ulkomaiset poimijat eivät haitanneet minua lainkaan niin kauan kun pysyttelivät kaukana minun marjamailtani. Nytpä jurppi jo jonkin verran. Sainhan koluta marjamaan laitamia ja noukkia marjan kerrallaan, että jotakin kippooni saisin. Ja piti muka olla hyvä mustikkavuosi!

Toisaalta taas heräsi huoli välistä vetämisestä. Mikä oli se mies, joka autollaan kävi hakemassa poimijan ämpärit? Oliko se huolekas aviomies vai poimijan työnantaja? Epäreilua toimintaa en sitäkään haluaisi "takapihallani" tapahtuvan.

Jokaisessa ihmisessä istuu varmasti tämä omaa takapihaa turvaava ajattelumalli. Se vain aktivoituu erilaisissa asioissa.

Kesätyösää

Olen aina sanonut, että kun ihmisellä on koko kesä lomaa, niin ei ole kanttia valittaa säistä. Varmuudella sitä aurinkoakin kohdalle osuu, jos on osuakseen.

Aivan loistavaa, että se suihkuvirtaus on virtaillut eteläisessä Euroopassa ja tämän pohjoiseurooppalaisen maan säätilat ovat olleet viileät ja työntekoa auringonoton sijaan suosivat.

Alkukesän turjotusjakson jälkeen sain kuin sainkin aikaiseksi tarttua vähintäänkin vastenmieliseen puuhaan eli kaappien siivoukseen. Ja voi, miten hyvä mieli siitä puuhasta tuli! Mitä siitä, että roskisfirma laskuttaa extraa niistä muutamasta jätesäkistä, jotka ronttasin roskiskoppiin täynnä komeroiden ylijäämätavaraa. Ja mitä kummempaa rompetta kaapeistani löytyikään! Minkä ihmeen takia olin tallettanut neljä kännykän pahvilaatikkoa, kahdeksat kännykkään liitettävät korvakuulokkeet, saati laatikollisen kuplamuovia? Kuivaruokakaapin suurin yllätys oli simauutepaketti, jonka viimeinen käyttöpäivä oli vuodelta 2007. Miten se on mahdollista, kun olemme muuttanneet taloon vasta vuonna 2010. Liinavaatekaapit olivat nekin vuoden 2010 järjestyksessä, joten siellä pystyi jo tekemään löytöjä. Vähintäänkin pääsi toteamaan, että jollei jotain ole tarvittu viiteen vuoteen, tuskin tarvitaan seuraavaan viiteen taikka viiteentoistakaan vuoteeen.

Talvella oli kesää varten laadittu jonkinmoista tehtävälistaa. Ainakin oli löyhästi kaavailtu, mitä saatettaisiin saada aikaiseksi, jos säät suosivat. Viime kesänä nurmikon ja sepelin välisen rajauksen uusiminen jäi etupihan jälkeen kesken, kun todettiin ettei homma meiltä kahdelta verenpaineiselta kerta kaikkiaan vain onnistu 30 asteen helteessä. Nyt ei ole ollut huolta helleheikotuksesta. On saatu valmiiksi viime kesänä kesken jääneet projektit, toteutettu talvella tälle kesälle kaavaillut askareet ja yllätetty itsemme muutamalla ihan ylimääräiselläkin puuhalla.

Yksi näistä itsemme yllättämisistä oli pieni lohkaisu ensi kesän maalausurakasta. Päätimme maalata talosta itäpäädyn jo tänä kesänä. Ei pelkästään sen vuoksi, että yksi seinä olisi pois ensi kesän töistä, vaan sen vuoksi, että seinään kiinnitettiin kiinteät hyllyt ja tausta oli fiksua maalata ensin. Noille hyllyille saatiin siististi aseteltua puoliskon "romppeita", niitä jotka vastoin kuvitelmiani eivät olekaan kaatopaikkarojua vaan arvotavaraa. Teräs- ja alumiiniputkia sekä pienen lautatarhan verran puutavaraa tulevia projekteja varten.

Kesän hauskin, vaikkakin suuruudellaan yllättänyt, projekti taisi olla puuliiterin viherkatto. Viherkaton oikeaoppiseen rakentamiseen tarvittiin monen monta erilaista materiaalikerrosta. Hintaa tuolle suunnilleen kymmenen neliömetrin katolle tuli enemmän kuin muiden rakennusten peltikattoneliöille konsanaan, mutta väliäkös sillä, kun katosta tuli hauska. Viherrystä on varmuudella luvassa, sillä katolle on kylvetty ruohon ja kukkien siemeniä sekä istutettu kasvihuoneessa kasvatetut metsämansikan taimet. Säännöllinen sekä perusteellinen kastelu on ollut taattu.

Voiko olla muuta kuin tyytyväinen ja onnellinen?! Loistokesä!

Hiljaista ihmettelyä

Olemme puoliskon kanssa saaneet seurata lapsenlapsen kasvua aika läheltä. Viime aikoina olemme ihmetelleet, kuinka rauhallisesti Piltti tutkii asioita ja miten hän malttaakin jäädä seuraamaan ja havainnoimaan jotain asiaa aivan kiireettömästi. Osuimme näkemään, kuinka lapsenlapsi istahti nurmikolle turvallisen välimatkan päähän seuraamaan pihakoristeeksi hankitun tuulimyllyn siipien pyörimistä. Aikansa asiaa ihmeteltyään hän jatkoi muihin puuhiin. Samoin Piltti istuskeli uimarannalla hiekassa ja katseli järvelle. Ilme näytti siltä kuin hän olisi pohdiskellut järven olevan aikamoisen iso kylpyamme ja hänen lienee viisaampi pysytellä kuivilla.

Lasten kohdalla mietitään usein, kehen lapsi on tullut tuon taikka tuon tapansa ja taipumuksensa suhteen. Piltin molemmat vanhemmat ovat olleet lapsena vilkkaita ja ehtiväisiä. Samoin vilkkaita ja eläväisiä ovat kaikki hänen isovanhempansakin. Vaan ovatko sittenkään olleet lapsina?

Puolisko on tainnut lapsena olla harkitsevainen tarkkailija. Hän muistaa itsekin istuneensa ja ihmetelleensä asioiden toimintaa. Hän sanoo seuranneensa vierestä vanhempien töitä ja isompien sisarusten tekemisiä pohtien "ai noin se siis toimii!" Puolisko on kertomansa mukaan istunut pikkupoikana ladon takana ja purkanut vanhaa separaattoria ruuvi ruuvilta ja mutteri mutterilta. Aikaa ja kärsivällisyyttä,sekä pitkäjännitteisyyttä on siis ollut.

Minä taas olen vanhempieni kertoman mukaan ollut varsinainen rämäpää. Olenhan lasketellut kolmipyörälläni talon kivirappusista alas ja suoraan pihamaalle. Vanhempieni häälahja-astiat olen tutkinut niin perusteellisesti, ettei niistä tutkimusteni jälkeen ole kovin paljon jäljellä ollutkaan.

Vaan muistan minäkin pari kertaa olleeni aivan paikoillani. Ensimmäinen muistikuvani on kesältä 1967, jolloin olen ollut vajaa kolmivuotias. Olin juossut jalkapohjani naulaan navetan rakennustyömaalla. Jalka oli kääritty siteeseen. Muistan istuneeni talon ulkokuistilla jalka ojennettuna penkille. Katselin siitä kylätien asvaltointia. Tämä on aivan selkeästi oma muistikuvani, eikä minulle kerrottu tapahtuma.

Toisen kerran olin varmuudella aloillani seuraavana kesänä heinäntekoaikaan. Kuivaa heinää purettiin traktorin kuormasta navetanvintille. Siellä heinäkasalla olin keikkumassa tietysti minäkin. Olinpa sitten pudota pylllähtänyt heinäkasalta alas navetanvintin betonilattiaan. Luonnollisesti pää edellä. Muistikuvani mukaan makasin sitten tuvan sängyllä valkoinen vaippaharso kasvoillani. Harso oli laitettu estämään kärpäsiä hyppimästä naamalla.

On se vaan hyvä, ettei Piltti ole tullut ainakaan tässä asiassa mummoonsa!

Puutteet plussaksi

Joskus sitä miettii, että olisihan se mukavaa, jos omistaisi kesämökin sisäsuomalaisen puhtaan ja kalaisan järven rannalla, Kesälahden Pyhäjärvellä tai vaikka Saimaalla.  Hetken voi lillua ihanassa haaveessa, mutta aika nopeasti sitä käy miettimään realiteetteja.

Mökille tulisi matkaa helposti liki kolmesataa kilometriä, jos mökkipaikkaa noilla alussa mainituilla spekseillä etsisi.  Ei siellä iltaseltaan piipahtaisi, ei edes joka viikonloppu.  Koko kesäksi ei mökille voisi muuttaa, vaikka lomaa piisaakin, sillä myös talvikoti kaipaa pihanhoitajaa ja peräänkatsojaa.

Haarukoitiin mökin omistamisen kustannuksia.  Saatiin pikkuisen realiteettilisää, kun kaveri jakoi naamakirjassa ilmoitusta, jossa myytiin Saimaan saaressa olevaa kuusikymmentäluvulla rakennettua mökkipaikkaa.  Hinta ei ollut 4000m2:n Saimaa-paikasta kovin paha, vajaat 80000€.  Tosin vene pitäisi hankkia, sillä vesimatkaa saareen oli joku sata metriä.  Kuvien perusteella mökissä ja varmaan myös saunarakennuksessa olisi aika lailla kunnostettavaa, ennen kuin nuo sinänsä riittävät, tilavat ja toimivat neliöt viehättäisivät silmää.  Säästettyä rahaa sukanvarressa ei ole, joten hankintahinta pitäisi lainata pankista.  500€ kuussa ei taitaisi riittää lainan hoitamiseen ja jollainhan sitä remonttiakin pitäisi voida tehdä... 

Mikäpä se olisi meillä mökin todellinen käyttö?  Tulisiko siellä lopulta käytyä enempää kuin kolmesti kesässä?  Keväällä käytäisiin tietysti siistimässä paikat.  Pestäisiin ikkunat ja sauna, pilkottaisiin tuulenkaadot polttopuiksi, haravoitaisiin lähitienoot ja putsattaisiin ranta jäiden tuomista kortteista ja irtonaisista laitureista.  Juhannuksena mökille tulisivat tietysti kaikki.  Ainakin koko perhe, jos ei kavereitakin.  Saunottaisiin, kalastettaisiin ja otettaisiin aurinkoa - tai pidettäisiin sadetta.  Silloin kokattaisiin isolle porukalle grillillä ja muurikalla.  Ehkä opeteltaisiin tekemään rosvopaistia ja loimulohta.  Syksyllä koulun alkaessa käytäisiin sitten peittelemässä savupiippu ja grilli. Siirrettäisiin riippumatot talvisuojaan, nostettaisiin laituri kuiville, katsottaisiin, ettei rannalle jää tuoleja tai muita veden taikka jäiden vietäväksi. Vene soudettaisiin mantereen puolelle ja nostettaisiin kuivalle maalle. 

Talvella mökistä olisi pelkkää huolta ja harmia.  Jouduttaisiin seuraamaan täkäläisen ilmanalan liikkeiden lisäksi myös Itä-Suomen säätä ja pelättäisiin talvimyrskyjä.  Saattaisipa olla, että jouduttaisiin - käymään kerran taikka kaksi tarkastamassa, ettei vain ole pihamänty pyllähtänyt myräkän voimasta torpan päälle ja rikkonut paikkoja.

Siis kerta kaikkiaan huolta ja harmia taitaisi omistusmökki tuottaa.  Vuokramökkikö sitten ratkaisuksi?  Vuokramökin eduksi voi lukea sen, että mökin voi halutessaan vuokrata samasta kivasta paikasta tai vaikka joka kerta eri paikasta, jos siltä tuntuu.  Kustannukset mökin vuokraamisesta ovat kertaluonteisia, eivätkä ympärivuotisia.  Joo-o, muun vuotta voi elellä kesämökittömänä ja huolettomana, kesän akuuttiin mökkitarpeeseen voi vuokrata mieleisensä ja kukkaronmukaisen mökin.

Yllättävän nopsaan sitä hoksaa, että kotitalo on sellaista mallia, että kuistilla tai pihakeinussa istuessaan voi kuvitella olevansa mökillä. Eikä tarvitse olla edes erityisen vilkkaalla mielikuvituksella varustettu.  Ulkoseinän hirsivuoraus ja mäntymetsäinen maisema antavat vapauden tuollaisiin ajatuksiin.  Sisällä kyllä tietää olevansa selkeästi "talvitalossa", cyproc-levyseinien sisäpuolella.  Kotipihalla on yhtä ja toista puuhaa.  Miten sitä toisen puuhalandian edes jaksaisi? 

Olihan sentään hyvä, että asia selvisi mielikuvaharjoituksen avulla!

Työperäistä

Olen ennenkin kertonut, että varmaankin työtalven nollaamiseksi näen kesäkuussa työperäisiä painajaisia ennen kuin mieli asettuu lomalle. Hetken jo luulin, että tänä kesänä olisi toisin. Ennen juhannusta olin nimittäin nähnyt vain yhden painajaisen, joka sekin oli hyvin kevyttä kamaa.

Tuossa unessa olin Pyhtäällä pitämässä askartelukerhoa. Pyhtää oli unen tuoma uusi aluevaltaus työkenttääni, enkä kerhotätinä ole ennen askartelua ohjannutkaan - teatteria vain. Unessa kerhossani oli meneillään jos jonkinmoista puuhaa ja askaretta. Ohjattavia oli joka puolella ympärilläni, jonoa avuntarvitsijoista oli edessä ja takana. Sain touhuilla oikein tosissaan yrittäessäni auttaa jokaista pientä askartelijaa. Olin muka sopinut lähteväni haminalaisen ystäväni kanssa näihin samoihin aikoihin Karhulaan uimahalliin, mutta kerhossa oli niin kovin kiireistä, että en ehtinyt edes soittaa ja pahoitella päällekkäisyyttä. Aamulla herätessäni hoksasin, ettei vahinkoa todellisuudessa ollut tapahtunutkaan ja saatoin relata.

Juhannuksen jälkeen kolahti sitten kunnolla. Heräsin painajaisesta aikaisin aamulla, enkä enää saanut uudelleen unen päästä kiinni.

Opetin unessa uskontoa pikkukoululla. Kyseessä oli kevään viimeinen oppitunti ja olin tavoistani poiketen mennyt tunnille aika lailla suunnittelematta. Selasin oppikirjaa ja etsin kappaletta, jonka voisimme vielä lukaista. Meno luokkatilassa oli hektistä. Oppilaita tuolla tunnilla oli monelta luokka-asteelta, eikä kaikilla ollut edes samoja kappaleita oppikirjoissaan. Sivua 92, jonka olin hätäpäissäni valinnut tunnin aiheeksi, ei lopulta löytynyt kuin yhden oppilaan kirjasta. Siksi toiseksi tuo näppärä esiteini ilmoitti näsäviisaasti, että minun pitäisi tietää, että tälle vuodelle kuuluivat vain kappaleet sivuun 90 asti. Luokan etuosassa oli joku kerho-ohjaaja muokkaamassa oppilaalle tähden esiintymisasua - ihan siinä muun toiminnan ohessa. Kesken kaiken ilmaantui seinän takaa yhden oppilaan toimintaa seuraamassa ollut yhteistyötahon asiantuntija. Juuri, kun itsekin kuulin, että ääneni oli hiukkasen kireänkuuloinen luokassa yltyvän metelin vuoksi. Hänen ohjeensa oli, että tunnin loppuun kannattaisi järjestää jotain toiminnallista, sillä hänen asiakkaansa turhautuu helposti tyhjäkäyntitilanteissa. Sinnikkäästi yritin jatkaa oppitunnin viemistä eteenpäin, vaikka vastustavia tekijöitä oli monta. Hiki oli pinnassa.

Ehkä se chenilleaamutakki, joka illalla tuntui hyvältä ja tarpeelliselta, oli sittenkin liikaa paksun täkin alla nukkuessa. Ehkä hiki johtui kumminkin varustuksesta, mutta mieli kehitteli kuumalle ja tukalalle ololle omat selitykset.