Kirjastoista

Kunnalliset kirjastot ovat maailmalta katsottuna samanlaisia Suomi-ihmeitä kuin ilmainen kouluruoka ja äitiyspakkaus. Suomalainen kirjastosysteemi on käyttäjälleen aivan ilmainen. Kirjastokortin saadakseen ei tarvitse maksaa mitään takuumaksua taikka panttia, kuten monessa muussa maassa on tapana. Meillä kirjastot ovat jokaisen tavoitettavissa.

Itse olen ilmaisen kirjastolaitoksen suurkuluttaja. Lapsena kotikylälläni Pohjois-Karjalassa ajeli punavalkoinen kirjastobussi. Asioin siellä kahdesti viikkoon; silloin kun bussi pysähtyi koulun pihalla ja silloin, kun se pysähtyi kodin kohdalla. Lainasin paljon ja luin paljon. Jostain olen lukenut, että 10-vuotias on lukemisen suhteen ahmimisiässä. Niin olin minäkin, mutta minulla se ahmimisikä jäi päälle.

Opiskeluaikaan tuli "viihdelukemiseen" jonkinmoinen katko, kun ei aikaa liiennyt opittavan tekstin lukemiselta enää kevyempään kirjallisuuteen. Muistan selkeästi, että sinä jouluna, kun esikoinen oli kolme, eikä enää tarvinnut äitiä aivan koko ajan leikkikaveriksi vaan leikki jo tovin omineenkin, pääsin uudelleen ahmimisvaihteelle. Luin joulun aikaan Myrskyluodon Maijat. Sain elellä omassa kuplassani nojatuolin kulmassa ja kuvitella elämää luodolla.  Siitä se taas lähti!

Kohta muutimme Loviisan seudulle ja asuimme alkuun Skinnarbyssä. Vielä tuolloin 1990-luvun alkupuolella kylällä oli pikkuinen kirjasto, miten lie nyt... Joka maanantai-ilta kirjaston ollessa auki, olin lainaustiskillä. Voin väittää, että niiden parin asumisvuoden aikana luin tuon pienen sivukirjaston kaikki suomenkieliset kirjat  - osan jopa kahteen kertaan.

Tesjoelle muutettuamme, perheestämme tuli oitis kirjaston kanta-asiakkaita. Ahmimisikä kohdallani jatkuu aina vain. Nappaan matkaani uuden kirjan takakannen tekstin perusteella. Luen romaaneja laidasta laitaan; dekkareita, historiallisia romaaneja, matkakirjallisuutta, ihmiskohtaloita... Usein käy niin, että palauttaessani kysyn kirjastonhoitajalta, onko tämä kirjailija kirjoittanut jotain muuta? Saatan saada lukea 3-5 saman kirjailijan kirjaa pötköön. Lähikirjaston hoitaja tilaa kirjat näppärästi kaupungin muista kirjastoista ja kirjastobussi toimittaa kirjat kirjastosta toiseen parina päivänä viikossa. Ihanaa palvelua!

Nyt on puhuttu paljon siitä, että tekevätkö äänikirjat perinteisen kirjan ja jopa kirjastot tarpeettomiksi. Takuulla ei. Äänikirjalle on varmaan paikkansa, automatkan tai juoksulenkin seuralaisena, mutta kyllä kädessä kannateltava perinteinen kirja on aina omanlaisensa lukukokemus. Varmasti kirjastojen täytyy kehittyä ja niin ne kehittyvätkin. Jo nyt kirjastoissa on jotain muutakin lainattavaa; kävelysauvoja, sähkönkulutusmittareita, videoita, äänikirjoja... Monessa kirjastossa on myös oheistoimintaa, kuten postipalveluita, kopiointimahdollisuus tai kahvila.

Kirjastoista emme luovu, vaan kehitämme niitä

.

Vanhustenhoidosta

Minulla on vielä kovin vähän tietoa taikka kokemusta vanhustenhoidosta, mutta sentään jonkunmoisia pilkahduksia asian tiimoilta usealta vuosikymmeneltä.

1960-luvun lopulla, kun olin alle kouluikäinen, meille tuli Esteri. Pitäjän toiselta laidalta sukulaistalosta tuotiin Esteri meille saatesanoin: "Se on nyt teidän vuoro huolehtia Esteristä." Mikäpä siinä, vastaan otettiin. Meistä lapsistahan Esteri oli mukava kiireetön ja lapsenmielinen aikuinen, joka ei kieltänyt mistään ja jaksoi istua hiekkalaatikon laidalla vaikka tuntikausia. Vanhemmiltani olen kuullut, ettei Esteri sittenkään kovin luotettava lastenvahti ollut. Ei hoksannut itsekään, missä oli vaaran paikka.

Noihin aikoihin 1960- ja 1970- lukujen taitteeseen sijoittuu myös muistikuva vierailusta kunnalliskodissa. Muistan, että sen ikkunoista korkealta mäeltä avautui hieno maisema järvelle. Muistan myös suuren, koululuokan kokoisen makuusalin, jossa pötkötteli 10-12 vanhusta. Yksityisyyden suoja oli olematon, eikä tuossa ollut varmasti minkäänlaista rauhaa kenelläkään.

1990-luvulla appivanhempani olivat jo iäkkäitä ja sairaalloisia. Kumpikin oli sairastanut monta sydäninfarktia ja sitten viisi vuotta sodassa ollut appi dementoitui. Anopin yöunet ja muukin lepo jäi vähiin, kun appi oli koko ajan mennossa - toisinaan oli sota, toisinaan kiire nuotalle tai verkoille. Niinhän siinä sitten kävi, että omaishoitaja, anoppi, väsyi kesken kaiken. Hoitaja sai sen viimeisen sydänkohtauksen ja kuoli. Appi vietti elämänsä viimeiset pari vuotta sotaveraaneille tarkoitetussa dementiasairaalassa Punkaharjun Finlandiassa.

Nyt olen seurannut kunnallisten laitoshoitopaikkojen alasajoa. Tämän ajan ikäihmiset ovat terveempiä kuin vanhemmat vuosikerrat. Laitoshoitoa tarvitaan vähemmän ja ja vasta paljon  myöhemmässä vaiheessa kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Ihmiset haluavat säilyttää oikeuden elellä omaan tahtiin ja vastata itse niin monesta omasta asiasta kuin suinkin. Ollaan valmiita tekemään muutostöitä asunnossa, että itsellinen asuminen on mahdollista. Ollaan valmiita ostamaan niitä palveluita, joita koetaan tarvittavan, kunhan vain säilyy mahdollisuus asua omillaan.

Ymmärrän tuon toiveen oikein hyvin. Olen silti huolissani, että pystyykö vanhustyön palveluohjaaja kotikäynnillään näkemään koko tilanteen ja arvioimaan realistisesti vanhojen ihmisten todelliset tuen tarpeet. Luulen, etteivät appivanhempani ole mitenkään harvinainen tapaus. Halua pärjätä omillaan on, muttei sittenkään tarpeeksi voimia eikä rohkeutta pyytää tarvittavaa apua.

Jo vuosia sitten suunnittelimme naisystävieni kanssa vanhuuden asumista neljän pariskunnan kimppana. Kaavailimme hankkivamme vaikkapa lakkautetun koulun, josta muokkaisimme omat tilat neljälle pariskunnalle ja yhteiset tilat sosiaaliseen oloon. Suunnitelman kanssa ei ole vielä ehditty toteuttamisasteelle, sillä olemme kaikki edelleen jonkinmoisissa elämän ruuhkavuosissa. Näköjään samaa ajatusta on pohtinut moni muukin. Pari viikkoa sitten kerrottiin uutisissa, että Outokummussa käynnistyy mummo- ja ukkikommuuni, jossa ikäihmiset asuvat kimpassa puuhastellen yhteiseksi hyväksi kukin jaksamisensa mukaan.

Ajat muuttuvat ja ihmiset siinä mukana. En minäkään voisi mitenkään ajatella, että minua tyyrättäisiin johonkin sukulaistaloon 1960-luvun tapaan - "Se on nyt teidän vuoro pitää Riinaa". En takuulla sopeutuisi kunnalliskodin makuusaliin. Saattaisinpa muistaa lapsuudestani sen tempun, jolla pikkuveljeä oli hyvä ärsyttää ja rupeaisin laulamaan sängyssäni pitääkseni muutkin hereillä. Ainakin nyt ajattelen, että niin kauan kuin pärjään kotona omin avuin, haluan kotonani olla. Luulen, että sitten kun minua täytyisi käydä kotona auttelemassa puolenkymmentä kertaa päivässä, tuntisin oloni yksinolon hetkinä jo turvattomaksi. Uskon, että silloin haluaisin palveluasumisen piiriin.

 Omantahtinen ja omannäköinen arvokas elämä on ikäihmisellekin tärkeä asia!  Luulenpa, että kunnallisen ja yksityisen vanhustenhoidon ja palveluasumisen yhdistelmä on laajemmassa perspektiivissä sittenkin aika onnistunut konsepti.

                                                                               

Kulttuurista ja vapaa-ajasta

Näin Suomen satavuotisjuhlavuonna sopii tehdä vertailua asioiden tilasta sata vuotta sitten ja nyt.

Sata vuotta sitten meitä suomalaisia oli 3,1 miljoonaa. Puolet suomalaisista oli alle 25-vuotiaita. Tilastollisesti miespuolisella oli odotettavissa 43 vuotta elinikää ja naispuolisella 49 vuotta. Maaseudulla asui 84,2% suomalaisista ja kaupungeissa 15,8%. Jo sata vuotta sitten suomalaiset olivat varsin lukutaitoista väkeä. Luku- ja kirjoitustaitoisiksi oli tilastoitu 51,8% kansalaisista, vain lukutaidon hallitseviksi 42,8%. Lukutaidottomiksi tilastoitiin vain 0,9%.

Vapaa-aikaa oli Suomessa sata vuotta sitten eläneillä ihmisillä kovin vähän. Työpäivät olivat pitkiä ja työt raskaita. Työtä ja tekemistä riitti jokaiselle. Silti kulttuuririennot olivat tärkeitä. Ne toivat kaivattua ja tervetullutta vaihtelua arjen aherrukseen. Iltamia pidettiin, elävissä kuvissa käytiin ja urheilukisoja järjestettiin. Osallistujista ei ollut puutetta missään.  

Kulttuurialan vaikuttajia oli paljon ja nuoren kansan itsetunnon nostatus oli paljolti kulttuurivaikuttajienkin harteilla. Maria Jotuni kirjoitti näytelmiä, F-E Sillanpää ja Mika Waltari kirjoittivat proosaa. Hugo Simberg, Akseli Gallen-Kallela ja Pekka Halonen maalasivat tauluja. Ihan vain muutaman nimen mainitakseni.

Nyt, Suomen täyttäessä 100 vuotta, meitä suomalaisia on 5,5 miljoonaa. Ikäjakaumamme on aika erinäköinen kuin sata vuotta sitten. Nyt joka viides suomalainen on yli 65-vuotias. Nyt syntyvä suomalainen tyttövauva voi odottaa elävänsä 84-vuotiaaksi mummoksi, poikavauvan eliniän odote on 79 vuotta. Suomi on kaupungistunut. Nykyään jopa reilut 70% suomalaisista asuu kaupungeissa. Suomalaiset ovat edelleen koulutettua kansaa ja luku- ja kirjoitustaidon saavuttaa lähes jokainen. Lukutaidon tavoitetaso on paljon korkeampi kuin sata vuotta sitten. Sillä selittyy se, että tutkimusten mukaan nykyään jopa joka kymmenennellä suomalaisnuorella on riittämätön lukutaito.

2000-luvun suomalaisella on paljon enemmän vapaa-aikaa kuin sata vuotta sitten eläneillä suomalaisilla. Lisääntyneen vapaa-ajan täyttämiseksi ja mielekkääksi käyttämiseksi kulttuuri- ja vapaa-ajan tarjonta on olennaisen tärkeää.  

Jo 70 vuoden ajan ovat kansalaisopistot tarjonneet oppia ja virikettä kaikenikäisille suomalaisille. Vuosikymmenten aikana on opiskeltu vieraita kieliä, tehty monenlaisia käsitöitä, soitettu, laulettu, jumpattu ja joogattu. Onpa kansalaisopiston kautta ollut mahdollista suorittaa yliopistokurssejakin nk. avoimen yliopiston kursseina. Kansalaisopistot ovat osanneet elää ajan hengessä ja ne ovat mukautuneet aina ajan ja tarpeiden mukaan.

Kunta tarjoaa kuntalaisilleen mahdollisuuksia liikkumiseen rakentamalla kenttiä ja liikuntatiloja sekä  palkkaamalla vapaa-aikaohjaajia toimintaa pyörittämään. Kunnan kulttuuriväki puolestaan järjestää tapahtumia vauvasta vaariin. Olen päässyt aivan viime vuosina osallistumaan pikkulapsille tarjottuun teatteriesitykseen Piltin kanssa ja viihtynyt puistokonsertissa Arttu Wiskarin musiikkia kuunnellen. Joltain aiemmalta vuodelta muistan elokuisen Jean S:n konsertin Ungernilla. Nämä olivat vain ne top kolmoseen sijoittuvat esimerkit, pikku pintaraapaisu tarjotusta.

Muutamia toteutumattomia toiveita meillä loviisalaisilla vielä kulttuurin ja vapaa-ajan rintamallakin on. Uimahalli ja konserttisali ovat toivelistallamme. Niiden toteuttamiseksi tarvitaan vielä työtä.

Toisen asteen koulutuksesta

Puhuttiin taannoin oman nuorison kanssa erilaisista koulutusvaihtoehdoista ja -väylistä. Minä kävin aikanani lähilukiota 8km päästä kotoa vanhempien ruokkimana ja kustantamana. Lähdin opiskeluasuntoon lähikaupunkiin 60km päähän lukion jälkeen, 19-vuotiaana. Omat nuoreni ovat tehneet kukin vuorollaan omat ja omannäköisensä valinnat. Esikoinen valitsi naapurikaupungin lukion, jota kävi kotoa käsin. Hyvin se toimikin. Vain muutaman kerran hän soitti, että nukahti bussiin ja ajoi kotimatkalla pysäkin ohi - "käytkö hakemassa?"  Keskimmäinen valitsi ammattikoulureitin ja naapurikaupungin. Roikuimme helmassa kaksin käsin ja olisimme halunneet pitää hänet asumassa kotona ja käymässä koulua isoveljen tapaan "mennään bussilla" -meiningillä. Kauan emme onnistuneet, kun oli jo pakko taipua ja antaa muuttaa opiskelukaupunkiin ja poikakaverin kanssa samaan kämppään. Kuopus halusi erikoislukioon ja ilmoitti, ettei mene lukioon lainkaan, jollei pääse juuri tuohon haluamaansa lukioon. Siinä ei auttanut muu kuin luottaa 16-vuotias opiskelija omilleen pääkaupunkiin ja HOAS:in kämppään.

Toisen asteen opiskelu tapahtuu nuoren ollessa kovin herkässä ja kaikelle - niin hyvälle kuin huonolle - alttiissa iässä.

Toisen asteen opiskelu tarkoittaa peruskoulunjälkeistä opiskelua, lähinnä ammattikoulua taikka lukiota. Ammattikoulureitti johtaa jo ammattiin, lukio lisää yleissivistystä ja antaa mietintäaikaa oman oikean ammattisuunnan etsijälle.

Loviisassa on kaksi - koko valtakunnan mittakaavassa - pientä lukiota. Meillä on lukiokoulut molemmille kieliryhmille. Lukiot ovat pienuudestaan huolimatta todella tärkeät. Ne mahdollistavat lukiokoulutuksen hankkimisen omalla paikkakunnalla ja kotona asuen. Se saattaa monen nuoren kohdalla olla juuri se ratkaiseva opiskelupaikan valinnan peruste. Olenpa kuullut sellaistakin, että naapurikuntalaisen opiskelijan kouluvalinta on kohdistunut Loviisan lukioon juuri lukion pienuuden vuoksi. Moni 16-vuotias lukiotaan aloittava ymmärtää, että pienessä koulussa on mahdollista saada yksilöllisempää ja henkilökohtaisempaa opetusta.

Loviisassa toimii Amiston osasto, joka tarjoaa vuosittain aloituspaikan noin kolmellekymmenelle ammattiin opiskelevalle autonasentajalle, turva-alan kouluttautujalle ja lähihoitajaksi tavoittelevalle. Aivan samoin kuin Loviisan lukiot, myös Amiston Loviisan yksikkö kykenee pienuutensa vuoksi huomioimaan opiskelijan yksilöllisiä tarpeita suurta yksikköä paremmin. Räätälöinti ja joustaminen on helpompaa. Loviisassa halutaankin pitää omista ammattikoulupaikoista kiinni kynsin hampain, vaikka itäuusmaalainen ammattikoulutus onkin nyt myllerryksessä ja uusjaossa.

Viime vuosina koulutuspaikkoja on säästösyistä leikattu aikamoisen rankalla kädellä. Olen siitä todella harmissani, suorastaan vihainen. Nykyisin ei ole lainkaan selvää, että toisen asteen opiskelupaikka löytyy jokaiselle, vaikka koulutustakuusta puhutaankin. Erityisopettajana kannan tietysti huolta erityisesti niistä nuorista, joiden koulutie ei ole syystä taikka toisesta kulkenut aivan tasaista ja suoraa tietä ilman mutkia ja mäkiä.

Moni tuttu nuori on viime vuosina jäänyt vaille peruskoulunjälkeistä opiskelupaikkaa. Ei kuusitoistavuotiaalla peruskoulunsa päättäneellä totta vie ole kovin paljon vaihtoehtoja, jos koulupaikka ei aukea. Useinmiten ratkaisuksi jää odotella äidin ja isän hoteissa seuraavaa kevättä ja uutta hakukierrosta. Arvaahan sen, että se jos mikä, syö nuorta miestä ja naista. Katsoa nyt sivusta, kun kaverit intoilevat opinnoistaan ja touhottavat kaikesta uudesta - kavereista, opettajista ja oppimastaan. Täytyy olla aivan erikoinen onnenpotku, jos 16-vuotiaan kesätyö jatkuu talvityöksi. Joku erikoisen napakka nuori saattaa reipastella ja löytää itselleen opiskelupaikan syksyn täydennyshaussa, joku löytää tiensä ohjattuun toimintaa nuorison työpajalle. Kenties etsivän nuorisotyöntekijän avittamana.

Etsivä nuorisotyö ja nuorison työpajatoiminta ovat Loviisassa vakiinnuttaneet paikkansa hienosti. Ne ovat oikeaa ja tehokasta matalan kynnyksen ja yhden luukun toimintaa. Työpajat ohjaavat, tukevat, auttavat, rohkaisevat ja kannustavat nuoria erilaisissa elämän etsikkovaiheissa.  

Etsivään nuorisotyöhön olen saanut tutustua sitä kautta, että olin haastattelemassa hakijoita toiminnan käynnistyessä. On ollut upeaa seurata sitten loitommalta, miten etsivät ovat rakentaneet oman työnsä aivan tyhjästä ja osoittaneet tehtävänsä tärkeyden.

Tarvitsemme Loviisassa toisen asteen koulutusta ja sitä täydentäviä tukipalveluita.

Perusopetuksesta

Olen aloittanut koulunkäyntini Kiteellä 1971 peruskoulussa. Kitee oli peruskoulun kokeilukunta ja siellä oltiin uuden äärellä jo tuolloin. Opettelimme lukemaan Aikamme aapisesta ja kirjoitimme "kaunoja" Näin me kirjoitamme -kirjaan. Matematiikassa meillä oli alkioita ja joukko-oppia, josta aika pian peruskoulun vakiintuessa luovuttiin. 1988 elokuussa aloitin jo valmiina yliopistoputkesta putkahtaneena opettajana työskentelyn peruskouluissa Saaren pitäjässä, Etelä-Karjalassa. Seminaarin käyneet työkaverini päivittelivät: "Että ehdittiin tämäkin nähdä - joku peruskoulun käynyt on jo työelämässä."  Siitä pitäen olen katsellut koulua ope-vinkkelistä. Omien lasteni peruskouluvuodet ajoittuvat välille 1994-2012. Voin siis sanoa, että aika lailla tarkkaan ja monelta kantilta olen seurannut peruskoulun kehittymistä vuodesta 1971 aina tähän päivään.

Paljon on koulussa vuosien saatossa muuttunut, mutta maailma koulun ympärillä on muuttunut sitäkin vauhdikkaammin. Nyt oli selkeä uudistamisen tarve ja aika.

Uudistuksessa on paljon hyvää. Tämän ajan lapsiin ei voi enää suhtautua - niin kuin koulukkaisiin suhtauduttiin 1970-luvulla - autoritäärisesti. Lapset eivät myöskään ole pieniä aikuisia, mutta he ansaitsevan kunnioittavan ja arvostavan suhtautumisen - ihan omina itsenään.  Kuiva kirja ei välttämättä ole tämän ajan lapselle kiinnostava ja mukaansatempaava oppimateriaali. Toiminnalliset menetelmät ja sähköiset materiaalit ovat tervetulleita nykyiseen koululuokkaan. Erityisopetuksesta tuttuja konsteja kokeilemalla oppimisesta tai pelien ja leikkien kautta oppimisesta tuodaan nyt uudella volyymilla luokkaan kaikkien iloksi. Ryhmätöistä puhuttiin jo 1970-luvulla, mutta asiaan paneudutaan nyt aivan uudella innolla. Johan jokainen aikuinen on omalla kohdallaan oivaltanut, miten tärkeää tiimityö on - sooloilijoita ei työpaikoilla kaivata.

Nyt on hoksattu myös sellainen tosiasia, että oppimista tapahtuu muuallakin kuin luokkahuoneessa. Siksi oppimisen tilanteita järjestetään aiempaa innokkaammin siellä, missä oikeasti tapahtuu. Ajatus sinänsä on hyvä ja oikea, mutta niin kuin aina, uuden käyttöönotossa  tapahtuu ylilyöntejäkin. Joissakin kouluissa vanhempainyhdistykset ja opettajat ovat innostuneet teemapäivistä, opintoretkistä ja vierailuista jopa niin, että oppilaat ovat kuulemani mukaan kaipailleet tavallista koulupäivää. Sellaista vanhanaikaista, että ollaan omassa tutussa luokassa ja opiskellaan kirjasta hiljaa omalla paikalla istuen.

Voi hyvinkin olla, että uusi peruskoulu parantaa oppilaiden koulussa viihtymistä. Uskon vakaasti, että se tarjoaa hyviä vaihtoehtoisia tapoja oppia ja yhä useampi saavuttaa näin ollen hyvät tiedot ja taidot. Pari murhetta minulle kuitenkin vielä jää.

                                               

Ensimmäinen on lapsiryhmien ikuisuusongelma, kiusaaminen. Viimeisen vuosikymmenen aikana lanseerattu Kiva-ohjelma ei ratkaissut kaikkea, vaikka se ilmitulleisiin ongelmiin kelpo apu onkin. Entäs se kaikki piilossa tapahtuva kiusaaminen? Mitä tehdään silloin, kun kiusaaminen tapahtuu kännykällä tai tietokoneella erilaisilla sivustoilla? Kotona ei välttämättä asiasta tiedetä eikä ehkä ehditä selvitellä, mutta ei se oikein kuulu koulullekaan.  Koulussa voidaan toki katsella Kiva-videoita ja raamittaa jo tapahtuneen seurantaa, mutta ongelman kokonaan pois kitkeminen on vaikeaa, koska kiusaaminen muuttaa koko ajan muotoaan ja hakee uusia kanavia.  Uskon kuitenkin, että kiusaamisen vastaisessa toiminnassa koulun hengellä ja ilmapiirillä on ratkaiseva merkitys. Koulussa, jossa lapsia kohdellaan arvostavasti ja kunnioittavasti ja jossa aikuistenkaan välillä ei ole jännitteitä, oppilas tuntee olonsa vapautuneeksi ja turvalliseksi. Sellaisessa paikassa ei liene enemmälti polttoainetta kiusaamiselle.

Toinen huoleni on uuden peruskoulun tavoitetaso. Pelkään, että tavoitetaso laskee, kun oppilas asettaa itse tavoitteensa ja työskentelee sitä kohti. Olen siinä mielessä vanhan kansan opettaja, että tavoittelen oppilaitteni kanssa vankkoja lukemisen ja laskemisen taitoja. Rohkenen vaatia opettelua ja harjoittelua taidon saavuttamiseksi. En usko, että tulevaisuudessakaan pärjää pelkällä tabletin repussa kantamisen taidolla. Sillä, että osaa tarvitessaan hakea tiedon netistä. Välineaineet, äidinkieli, matematiikka ja vieraat kielet ovat välttämättömyys myös tiedonhaussa. Näiden osaaminen on varmasti jatkossakin tarpeellista.  Välineaineiden opettamiseen tarvitaan osaavia opettajia, ei vain "oppimisen seuraajia" ja "rinnalla kulkijoita".

Päivähoidosta

Parhaillaan poristaan paljon päivähoidon merkityksestä. Puhutaan ammattilaisten tekemän varhaiskasvatuksen paremmuudesta kotihoitoon verrattuna.  Keskustelussa käytetään suuria sanoja. Suorastaan tulkitaan tutkimustuloksiakin omaa näkemystä ja tavoitetta tukevaksi.  Väitetään tutkimusten osoittavan, että mitä nuorempana lapsi menee päivähoitoon, sen pidemmälle hän aikuisena kouluttautuu.  Tosi asiassa vanhempien sosioekonominen taso ennustaa lasten tulevaa koulutustasoa paljon selkeämmin.  Kansankielellä sanottuna; nuoret urasuuntautuneet vanhemmat kokevat työnsä tärkeäksi ja vievät jälkikasvunsa pieninä hoitoon, jotta pääsevät pikemmin kiipeämään uraputkessa.  Heidän lapsensakin aikanaan kouluttautuvat pitkälle.  Joku asiantuntija sanoi hienosti, että nyt politikoidaan lasten tarpeilla, jotta äidit saataisiin töihin.

Nyt onkin sellainen asia, johon minulla on näkemystä ja, johon rohkenen ottaa kantaa.  Omat lapseni ovat kokeilleet kaikki päivähoitomuodot ja sivusta olen saanut seurata täydet kolme vuotta  lastenlasten kotihoitoa.

Esikoinen aloitti yksityisellä perhepäivähoitajalla puolivuotiaana, koska minun piti saada opiskeluni pikimmiten päätökseen ja joutua töihin tienaamaan.  Siitä alkoi esikoisen hoitoarki.  Kokemuksia kerättiin perhepäivähoidon lisäksi myös ryhmäperhepäivähoidosta ja pienestä päiväkodista. Keskimmäinen sai kasvaa kotona senaikaisen äitiysloman loppuun ja aloittaa perhepäivähoidon lapsiryhmässä suunnilleen kymmenkuisena.  Kuopuksen kohdalla tehtiin mukapehmeä lasku päivähoitoon.  Hän aloitti kahdella lyhyellä päivällä perhepäivähoidossa seitsenkuisena ja jatkoi kokopäiväisesti sitten kymmenkuisesta eteenpäin.  Kuopuksen täyttäessä kaksi ja keskimmäisen neljä, he siirtyivät päiväkotiin.

Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa lasteni hoitopaikoista ja arvostan suunnattomasti kohdallemme osuneiden hoitajien omistautumista tärkeälle työlleen.  Tämänhetkisellä ymmärrykselläni en kuitenkaan pitäisi niin kiirettä lapsen hoitoon viemisellä.  Arvostaisin kiireetöntä kotioloa.

Piltti täytti juuri kolme vuotta ja hän on saanut olla pienen ikänsä kotona.  Hän on oppinut vuorottelemaan pienessä, perheen kokoisessa ryhmässä.  Hän pitää tarkkaan huolta vaikkapa suihkuvuoroista; ”Nyt on äitin vuoro, sitten Piltin vuoro.”  Hän osaa jakaa.  Piirrellessämme hän jakaa auliisti värikyniään; ”Haluutko punaisen? Tossa sulle!”  Leikkikentällä toisten lasten kanssa hän toki on täysin ymmärtämätön vieraiden lasten ilkeillessä.  Kerran isommat eivät laskeneet Pilttiä liukumäkeen, mutta Piltti teki odotellessa muuta ja tuumi: ”Kohta on Piltin vuoro.”

Jos Piltti olisi harjoitellut suuressa päiväkotiryhmässä, hän ei ehkä luottaisi, että vuoro tulee kohta.  Hän saattaisi kiilata jonon eteen varmistaakseen paikkansa.  Hän ei ehkä jakaisi luottavaisesti tavaroitaan, koska hänellä saattaisi olla kokemus siitä, että joku ottaakin omaksi, eikä anna tarvittaessa takaisin.  Todennäköisesti hänellä olisi tietoa kiusaamisen lainalaisuuksista.  Joku olisi tönäissyt tahallaan kumoon ja toinen olisi napannut lapion rukkaskädestä hiekkalaatikolla.  Miten onnellista, että nämä opit ovat vasta tulossa.

Alle kolmivuotiaalla ei ole mitään kiirettä päivähoitoon.  Pidetään huoli siitä, että vanhemmilla säilyy kotihoidon mahdollisuus. 

Sidonnaisuudet

Kansanedustajien on ilmoitettava taloudelliset sidonnaisuutensa, merkittävät lahjaeränsä jne.  Näiden sidonnaisuuksien julkistamisesta on tehty aloite kunnallistasollakin. Mikä ettei! Minusta on rehtiä ilmoittaa, mihin päin on sidoksissa, vaikka tarkoitus tietenkin on toimia niin, etteivät sidonnaisuudet vaikuta. Kurja niitä kuitenkin on jälkeenpäin selvittää, niin kuin nyt on tapahtunut pääministeri Sipilän tapauksessa.  

Sen puoleen, tuo taloudellinen sidonnaisuus on minusta vähän hankala käsite.  Sidonnaisuus tarkoittaa omistuksia ja hallituspaikkoja yrityksissä. Niitä minulla ei ole. Mutta sidoksissa voi minusta olla toisinkin.

Ymmärsin olleeni taloudellisesti sidottu ja sidoksissa silloin, kun olin taannut lähiomaisen yritysvelkaa ja jouduin konkurssin tullen muiden takaajien mukana maksumieheksi. 1990-luvun laman aikaan suojeltiin pankkeja ja yksityisen takaajan asema oli aivan onneton. Velkajärjestelylaki oli lapsenkengissä. Omavelkainen takaaja oli hölmöyttään ansaan langennut viaton uhri, vailla minkäänlaista suojaa. Vaikka kaltaisiani takaajia oli Suomessa paljon, hiljaista ääntämme kuultiin vasta vuosien kuluttua. Asiasta tehtiin myös fiktiivinen tv-sarja ("Ilman kavaluutta"), joka viihteen keinoin vihjaisi suurelle yleisölle, miten aivan tavallisista tunnollisista ihmisistä saattoi tulla suuren velan maksajia. Ehkä silläkin saatiin asialle ymmärtämystä. Lakia kehitettiin vaiheittain. Minäkin pääsin viimein viidentoista vuoden kuluttua velkajärjestelyyn ja maksoin sitä hiukan vajaan viisi vuotta. Koin olevani tunnelissa, jonka päässä häämötti pieni kynttilä. Maksoin, ja jaksoin tuon tunnelin päässä häämöttävän valon turvin. Vapauduin taloudellisesta taakasta päivänä, jona täytin 45 vuotta. Vasta sitten pääsin kartuttamaan niitä "merkittäviä omaisuuseriä".

Ainoa viranomaisten tarkoittama merkittävä omaisuuserä minulla - niin kuin niin monella suomalaisella - on omakotitalo. Senkin omistussuhteista pankinjohtaja on varmasti sitä mieltä, että ainakin puolet kuuluu vielä pankille.  Olen laskenut, että jos saan elää oikein vanhaksi, ehdin maksaa Rapakiven torpan omaksi. Työikä ei siihen kyllä riitä.

Taloudellinen sidos minulla on myös Loviisan kaupunkiin, joka maksaa minulle kuukausittain palkkarahaa. Pyrkimykseni on olla koko rahan edestä hyödyksi palkanmaksajalle. Ymmärrän tehtäväni erityisopettajana kuitenkin niin, että palvelen lapsia ja perheitä ja teen oman osani siinä, että oppilaani saavat mahdollisimman hyvät valmiudet elämään.

Itse pidän tärkeimpänä omaisuutenani perhettä. Sitkeästi vierellä kulkevaa, ymmärtävää puoliskoa ja kolmea aikuista lasta, ynnä ihania lapsenlapsiani. Perhe on yhteiskunnan perusyksikkö ja perheessä luodaan pohja kaikelle. Perhe antaa lapsille juuret ja siivet. Juuret - sen tiedon, mihin "yksikköön" perheenjäsen kuuluu ja missä hänellä on aina paikka. Siivet - sen luottamuksen ja uskalluksen, jonka varassa voi lähteä elämään omaa ja omannäköistä elämää.

Kunnian ja omantunnon kautta, Riina.