Hiirenkarkoitin ja leveää teippiä

Olen kertonut ennenkin, että palstailen ahkerasti. Ostan taikka otan vastaan meille tarpeellista ja vastaavasti annan sekä myyn meille tarpeetonta tavaraa erinimisissä fb-ryhmissä.

Olen oppinut, että jos tavaroistaan haluaa eroon, on tärkeää osata ottaa hyvä kuva ja kirjoittaa selkeä lyhyt ja ytimekäs totuudenmukainen myyntiteksti. Vaikkapa siihen tapaan, että laittaa kuvan vanhasta emalisesta kylpyammeesta ja vinkkaa sille vielä kekseliästä uusiokäyttöä perunapenkkinä taikka betonipaljuna. Jos taas himoitsee jotakin palstalla annettavaa taikka myytävää, on syytä olla valoakin nopeampi ja ehtiä ensimmäisenä hihkaisemaan viestikenttään: ”Av!” Muutenkin on toki syytä hallita alan termistö. Alustava varaus (av), yksityisviesti (yv) ja myynnissä myös muualla (mmm). Joillakin palstoilla on sallittua nostaa omaa ilmoitustaan kirjoittamalla kommenttikenttään ”up” taikka viikonpäivän lyhenne esim. ”pe”. Mikäli kyseessä on vaate saatetaan siitä antaa erilaisia mittoja vaikkapa mitta ”kai-kai”, joka kertoo vaatteen leveyden mitattuna kainalosta kainaloon.

Viime viikolla eräällä palstalla oli hyvä kuva ja hupaisa teksti: ”Lapio, vasara, hiirenkarkoitin ja leveää teippiä. Mieluiten kaikki kerralla. Nouto…” Nämä olivat mitä ilmeisimmin tämän talouden ainoat ylimääräiset tavarat ja niistä haluttiin päästä kerralla eroon. Alumiininen tasakärkinen lumilapio, tavallinen vasara, sähköinen hiirenkarkoitin ja vajaa rulla pakkausteippiä.  

Ehkä tuon ilmoituksen laatijan taloudessa oli päätetty, että ensi talvena ei lunta lapioida. Ehkä luotetaan, ettei lunta edes tule tai sitten on hankittu lapiota tehokkaammat lumenpoistosysteemit. Luultavasti asunto on saatu viimeistä taulunaulaa myöten valmiiksi ja vasara on jäänyt virattomaksi. Liekö sähköinen hiirenkarkoitin tehnyt tehtävänsä ja koti nyt täysin hiirivapaa, tai olisiko sittenkin karkotin osoittautunut tehottomaksi ja huusholliin hankittu kissa. Teippi saattoi olla hankittu jonkin palstaostoksen postittamista varten ja liika oli menossa kiertoon. Mene ja tiedä!

Kenties ilmoitusteksti olikin hiukan vajavainen ja kyseessä olikin kokonainen hiirentorjuntasetti?! Sähköinen hiirenkarkoitin tuholaisen lamauttamiseen, vasara häijyläisen hengiltä kopauttamiseen, teippi häirikön niputtamiseen ja lapio vihollisen tunkiolle nakkaamiseen…

Voi ollapa tuossa tilanteessa, että koti olisi ”konmaritettu” ylimääräisestä romppeesta vapaaksi ja vapaus tavaran ikeestä olisi vain neljästä viimeisestä roinasta eroon pääsemisen päässä! Vaan ei. Meillä on vintit ja varastot väärällään ylimääräistä rompetta ja romua. Ehtisi vaan kantelemaan niitä aurinkoon kuvattavaksi. Joutaisipa vain kirjoittelemaan niitä nasevia myyviä tekstejä. Ja jos vielä olisi intoa neuvotella niiden mahdollisten tavaranhakijoiden kanssa hakupäivistä ja kellonajoista taikka mieluiten tietysti kotiintoimituksista.

Mökkeilystä

Mikä saa ihmiset vuodesta toiseen pakkaamaan puoli omaisuutta autoon ja ajamaan jonoissa pitkin ruuhkaisia teitä kohti pieniä, ahtaita, vaatimattomia ja vailla mukavuuksia olevia vuokramökkejä?  

Noita mietin, kun juhannuksen aaton aaton raekuurojen välissä pakkasin takapaksiin akkuja, akkulaturin, savustuslaatikon, kalahaavin, onkia, virveleitä, pyyhkeitä, lakanoita, ruokaa ynnä  kassikaupalla vaatetta jokaista mahdollista Suomen suven keliä varten. Matkalla pysähdyimme vielä täydentämään  retkivarusteitamme ja hankimme sähkötoimisen perämoottorin soutuveneen perään takatuuppariksi.

Saavuimme perille tutun leirintäalueen vuokramökille kesäisen illan jo hämärtyessä varsin viileään yöhön. Tovi meni kantaessa varusteita autosta mökkiin. Jaoimme vuodepaikat kolmen hengen mökkiseurueellemme ja virittelimme lakanat sänkyihin. Sytyttelimme tulta takkaan saadaksemme tuvan lämpimäksi. Kellon lähestyessä puolta yötä kannoimme saunapuita liiteristä ja vettä järvestä saunapataan ja isoon saaviin. Saunakin oli tarpeen lämmittää, jotta reissupölyt saatiin pois iholta ja hartialihakset rentoutettua hektisen ajomatkan jäljiltä.

Juhannuksen aattoaamuun herättiin uskomattoman hyvin levänneinä. Suhteellisen ohut patja tuvan sivustalevitettävässä ei ollut haitannut lainkaan. Kotona viime viikkoina taajaan puutuneet kädetkin olivat kivuttomat. Ulkona tuoksui kielo ja rannassa huuteli kuikka.

Aamukahvin jälkeen puolisko ja kuopus keräsivät yhteistuumin kalavehkeensä ja kiinnittivät upouuden perämoottorin veneeseen ja kytkivät sen kiinni akkuun. Ensimmäinen juhannuksen monesta kalareissusta alkoi. Minä jäin mökkiin lukemaan rompsua, katselemaan tabletilta lempisarjani jaksoja ja varustelemaan ruokaa kalastajien paluuta ajatellen.

Ei ollut kiirettä minnekään. Aikaa tuntui olevan rajattomasti. Pakollisia askareita tuskin nimeksi. Mökin puutteet astioissa ja muissa varusteissa eivät haitanneet nekään. Letunpaisto onnistui ilman paistinlastaakin. Eivätkä ruokailijat tainneet maistaa, ettei letturullien täytejauhelihan mausteena ollut muuta kuin suolaa.  Vaatimaton kalansaalis ei tuntunut haittaavan kalastajia. Näkeminen, kokeminen ja jutteleminen tuntuivat olleen tärkeä anti. Oli muunmuassa päästy seuraamaan liveluontodokumenttia, eli lokinpoikasten ruokahetkeä luodolla aivan veneen vieressä.

Monien lempeälöylyisten mökkisaunareissujen, paikallisen erikoisuuden eli biisoniburgerin maistamisen ja muiden mukavien mökkipuuhien jälkeen olemme entistä varmempia, että pakkaamme jälleen ensi juhannuksena kaikki tarvittavat tavarat sadetakkeja ja kumppareita myöten auton paksiin ja suuntaamme Itä-Suomeen tutulle leirintäalueelle, samaan tuttuun mökkiin. Muistan taas mökkeilyn syyn: parasta ja tärkeintä ovat ne isä-tytär -kalareissut!

Polvet ruvella

Kun olin lapsi, valokuvia otettiin kovin harvoin. Ainakin meillä kotona. Meillä ei ollut kameraa ja valokuvia ottamaan täytyi pyytää joku. Niinpä sitten kuvattiinkin vain juhlissa ja sitten myöhemmin olivat tietysti ne pakolliset koulukuvat.   Sellainen harvinainen valokuvapäivä osui kohdalle silloin, kun olin harjoitellut naapurissa pyöräilyn jaloa taitoa.

Pyöräilyä harjoiteltiin kaverin kanssa heidän paksurenkaisella ja pienikokoisella polkupyörällään niin, että liikkeelle lähdettiin pikkuruiselta kumpareelta kaverin pidellessä tarakasta ja siitä potkaistiin pyörä vauhtiin ja kaveri irrotti tarakasta. Tarkoitus oli tietysti saada pidettyä pyörä tasapainossa. Ei se ollut niin kovin helppoa sorapihalla ja 5-vuotiaana.  Kaaduin ja vaikken korkealta kaatunutkaan, niin polvethan siinä olivat verillä ja poskessa iso mustelma ohjaustangon osumasta. Naapurin täti koetti hautoa poskeani kylmällä vesiletkulla, mutta koko posken kokoinen mustelma siihen siitä huolimatta tuli.

Muutenkin olen koko ikäni ollut aika kova kolhimaan itseäni. Kun touhuan jotain, keskityn tekemiseen, unohdan varoa ja tohellan tahattomasti itseni kolhuille. Mustelmat reisissä pulpetin reunan korkeudella ovat ihan arkipäiväisiä minulle. Käsivarret ovat arvilla lukuisista silitysvahingoista. Miten sitä muka muistaisi seurata vaatetta pitelevää vasenta kättään, kun silittää oikealla?!

Näitä mietin tässä kesäloman ensimmäisinä viikkoina, kun tulin ilmoittautuneeksi hanslankariksi pihakiveyksen asentajalle. Konttasin muutamana päivänä kokeeksi kiviä asettelemassa minäkin. Hiekka hankasi aivan huomaamatta polvet verinaarmuille. Tuon jälkeen hankitut polvisuojukset eivät enää asiaa auttaneet. Polvet olivat jo ruvella. Ensimmäisinä päivinä kantelin kiviä takki päällä ja hihat suojasivat käsivarsia. Sään lämmetessä jäi takki pois, mutta homma sen kuin jatkui. Taas huomasin vasta illalla sisälle tultua, että käsivarret olivat naarmuilla rukkasen varren yläpuolelta.

Polvet ruvella ja käsivarret verinaarmuilla tuntuu taas olo ja elo niin kovin nuorelta!

Hukkareissu

Myönnän olleeni nuorempana aikamoisen äkkipikainen ihminen. Kiihtyvyys nollasta sataan oli hyvä, eikä varmaan jäänyt vastapuoli epätietoiseksi, jos joku asia minua jurppi. Nyt vanhemmiten olen tasaantunut ja oppinut hillitsemään itseäni, hautaamaan harmitukseni  ja käyttäytymään asiallisesti. Yleensä.

Viime perjantain hukkareissulla tuntui aika nuorekkaalta. Käämi kärysi meinaan sen verran railakkaasti puoliskon saadessa huonoa kohtelua lääkärireissulla.

Tarina meni näin: Puoliskon terveyttä on tutkittu pitkin talvea. Vaihe vaiheelta ovat tutkimukset edenneet ja kulkeutuneet Loviisasta ensin Kotkaan ja nyt jo Helsinkiin ja Meilahteen saakka. Puolisko oli järjestänyt itsensä vapaaksi työmaalta päästäkseen odotettuun tutkimukseen. Minäkin olin järjestänyt kesäiset pihakiireeni siihen malliin, että pääsin reissulle mukaan. Herätyskello pirisi aamulla anivarhain ja laittauduimme matkaan. Helsingin katutyöt aiheuttivat loppumatkassa pientä tunnelman ja verenpaineen nousua autossa, mutta juuri ajoissa löydettiin reitti Naistenklinikalle ja saatiin autokin parkkiin kävelyetäisyydelle.

Kela-korttitunnistautuminen ei onnistunut. Kaiketi mies Naistenklinikan asiakkaana on sen verran harvinaisempi tapaus. Infosta osattiin kyllä opastaa magneettitutkimusyksikköön ilmoittautumaan. Ilmoittautuminen tehtiin, eikä odotusaulassa turhan kauan tarvinnut odotella, kun puoliskoa jo huudeltiinkin.

Nettitietojen mukaan tutkimus saattaisi kestää jopa oppitunnin verran, mutta puoliskon ääni alkoi kuulua uudelleen odotusaulassa jo muutaman minuutin päästä. Esitiedoista huolimatta puoliskolle oli varattu 60-senttinen tutkimustuubi. Kyllä luulisi jokaisen sairaalatyöntekijän ja aikoja jakavan sihteerikönkin ymmärtävän, että jos esitiedoissa kerrotaan miehen painoksi 140kg, on kuudenkymmenen sentin halkaisijalla olevaan putkeen ahtautuminen sula mahdottomuus.  Isompi torvi oli varattu koko päivän, joten meidän ei auttanut muu kuin lähteä tyhjin toimin takaisin. Uusi aika saatiin kolmen viikon päähän.

Ajanvarausihminen ojensi paperilla uuden ajan ja sanoi: "Hyvä!" Silloin kuohahti adrenaliini verenkiertooni. "Ei ole hyvä!" Puolisko luotsasi minut tietysti ulko-ovelle, mutta minähän jatkoin pajatusta autossa: "Järjestimme työpäivämme, ajoimme turhaan 110km sinne ja saman verran takaisin, odotettu tutkimustieto viipyy edelleen eikä mikään selviä, juhannusalusviikolle Kotkaan varatut ajat joudutaan siirtämään nyt nekin..." Onneksi oli tabletti matkassa. Sipoon Söderkullan tienhaaran kohdalla lähti jo reklamaatioviesti Hus:iin. Hyvä, että oli tehty reklamointi helpoksi; lomake löytyi netistä.  Iltapäivällä sain jo pahoitteluviestin, joka helpotti edes hiukan. Joku kuunteli harmituksen, vaivautui vastaamaan, eikä vain viitannut kintaalla sattuneelle. Suurin harmitushan todellisuudessa oli se, ettei vaivoille vieläkään saatu selvitystä, vaikka niin oltiin kovasti toivottu ja odotettu.

Kotona muistin, miksi hermostuminen ei kannata. Adrenaliiniryöpsähdys kuluttaa kamalasti energiaa. Voimat olivat pois koko illan.

Saduista

Olen aina tykännyt ja nauttinut saduista. Muistan lapsuudessani lukeneeni ainakin H.C. Andersenin sadut, Topeliuksen sadut ja Grimmin veljesten sadut paksuina kokoelmaniteinä. Jo noita paksuja laitoksia ennen olen lukenut Tammen kultaisen kirjaston kirjoja. Niissä oli kauniisti kuvitettuna aina yksi satu kirjassaan.

Saduista on mieleen ja suorastaan selkäytimeen jäänyt monta oppia. Rumasta ankanpoikasesta kasvoikin aikuisena kaunis joutsen. Tuon opin voi liittää kovin moneen muuhunkin kuin kauneuteen. Ihan oppimisen asioista alkaen.  Alun vaikeudet saattavat jäädä kasvaessa pois, ja aikuisena voi olla kovinkin osaava ja taitava.  Usein muistelen ja joskus jopa siteeraan puoliskolle "Isä tekee aina oikein" -satua. Siinä isännän vaihtokaupat olivat kerta kerralta hupsumpia, mutta emäntä riemuitsi tarinan joka käänteestä. Sadussa lehmä vaihtui lopulta säkilliseen mätiä omenoita ja emäntä vain riemuitsi.  Siinä sitä olisi opiksi otettavaa asennetta itse kullakin emäntäihmisellä.

En muista pitäneeni satuja pelottavina.  En sittenkään, vaikka piparkakkutalon noita lihotti Hannua tehdäkseen tästä paistin. Pääsihän neuvokas Hannu karkuun!  En pelännyt Tuhkimon ilkeää äitipuolta enkä edes sutta, joka söi isoäidin ja Punahilkan. Kaikillehan löytyi sadun lopusta onnellinen käänne ja ratkaisu.

Omille lapsilleni olen lukenut paljon satuja. Lumikki, Tuhkimo, Hannu ja Kerttu, Susi ja porsaat ovat varmasti kaikki saduista tuttuja.

En usko, että omatkaan lapseni ovat satujen käänteitä pelänneet. Uskon, että kun satua kuunnellessa luo itse omat mielikuvansa, eivät kauhutkaan ole kovin kauheita, kun ei niistä ole todellista kokemusta.

Tosin Piltin kanssa on toisin.  Piltin perhe asui puolisen vuotta Pohjois-Karjalassa, jolloin luonnollisesti nähtiin toisiamme harvemmin. Piltille osui tv:n lastenohjelmatarjonnasta katsottavaksi Punahilkka-tarinan versio. Hänkös hätääntyi oitis! Silmät suurina hän oli kysynyt äidiltään: "Onko susi syönyt minun mummon!?" Vaikka vanhemmat tietysti vakuuttivat mummon olevan elossa ja terveenä omassa kodissa Loviisassa, jäi lapsen mieleen kaiherrus susien halukkuudesta ihmislihaan. Vähän väliä hän katseli ikkunasta ja pohti, onko lähimetsässä susia ja tulevatko ne syömään mummon tai jonkun muun. Paluumuuttokohdassa Piltti edelleen kyseli susista. Vanhemmat arvelivat pääsevänsä susihuolesta lopullisesti eroon vastaamalla, että sudet jäivät Pohjois-Karjalaan.

Kun keväällä eräänä viikonloppuna mietin, mitä kivaa puuhaisimme Piltin mummolassa käydessä, kurkkasin elokuvatarjontaa. Sinä viikonloppuna tarjolla oli sattumoisin lastenleffa, jossa jokin hahmo uhkasi metsäneläimen mummon henkeä ja metsän väki yhdisti voimansa vihollisen karkottamiseksi. Liian läheltä Punahilkan teemoja mentiin, joten jätimme leffan väliin ja käytiin Maija Mehiläisen leikkipaikassa Lapinjärvellä.

Asumisen trendeistä

Kaukana ovat ne ajat, jolloin asumista määritteli pikku pakko - se, että jossainhan sitä on ihmisen pahimmilta pakkasilta ja muilta luonnonilmiöiltä oltava suojassa. Kivikauden ihmisen asumus puusta, nahasta ja sammalista oli aika lailla tuohon tarpeeseen kyhätty. Vielä 1950-luvulla sotien jälkeen Suomessa asuttiin kovin ahtaasti. Kaupungissa "hellahuoneessa" saattoi asua kokonainen perhe ja maalla tuvan ja kammarin torppaan sopi suorastaan monta sukupolvea. 1970-luvulla valtiolla oli tieto siitä, montako neliömetriä asukasta kohden on sopivaa ja standardin mukaista asumista. Arava-lainaa annettiin perheen pääluvun mukaan ja lainoitettiin vain säädettyyn rajaan asti. Liikaa ei sopinut valtion takaamalla lainarahalla rakentaa.

Sittemmin on valtion sääntelystä vapauduttu ja jokainen voi rakentaa asunnokseen niin suuren talon kuin tahtoo... Ja niin kalliin kuin kantti kestää... Oma taikka pankin kantti... Suomen kaunein koti -ohjelmassa esiteltiin huikean hulppeita taloja, joissa kahden ihmisen asumistarpeisiin oli rakennettu jopa 450m2 kolmikerroksisia lasiseinäisiä linnoja. Tarvetta on ollut ja jonkun kantti on kestänyt.

Toisaalta leveän asumisen rinnalla on myös toinen vahva trendi.  Asunnoiksi halutaan rakennuksia, jotka on alunalkaen tehty aivan toisiin tarkoituksiin. Tehdasrakennukset, kyläkaupat, koulut - jopa vesitornit - houkuttelevat ihmisiä visioimaan omannäköisiä, yksilöllisiä koteja. Varsinaista valtavirtaa asumisen saralla on sekin, että halutaan palata vanhoihin materiaaleihin. Muovitaloa 1960-luvun Futuron tapaan ei halua nyt kukaan. Hirttä, muuta puuta - siis hengittävää ja luonnonmukaista materiaalia - sopii asunnon olla.  Sisäilmaongelmista olemme kuulleet kaikki. Omaan asuntoon halutaan kaikin keinoin varmistaa hyvä sisäilma.

Huomaan, että samat ne ovat haaveet asumisen suhteen eläimilläkin. Oman näköistä, tilavaa, perinnerakentamista arvostavaa ja ennen muuta sitä hyvää sisäilmaa.  

Pikkuinen pikkulintu - sanotaan häntä tässä nyt vain sukunimellä, koska emme ole vielä sinunkauppoja tehneet - Tiainen, oli haistellut asumisen trendejä. Lisätila ei olisi pahitteeksi. Perinteikästä puurakentamista arvostaisi kovasti hänkin. Ja raikas sisäilma on tietysti ihan ykkösjuttu!

Tiainen valitsi pesänsä paikaksi vanhan ja perinteikkään hevosvetoisen kylvökoneen viljalaatikon. Puinen paneelista aikoinaan hyvin rakennettu laatikko on edelleen sisältä kuin uusi. Peltikattokin on vielä ehyt. Katon ja rakennuksen välissä on sopiva rako oviaukoksi, kun vuokraemäntä ei ole vielä ehtinyt laittaa kukkaruukkua kannen päälle painoksi.  Tilaahan tässä asumuksessa on perinteiseen pönttömalliseen kotiin verraten vähintään viisinkertaisesti, mutta tilaa nyt tarvitaankin, koska perhettä on tarkoitus kasvattaa.  Kun arava ei rajoita, niin otetaan ennakkoa ja rakennetaan valmiiksi. Tiainen pehmusti koko tilan vihreällä sammaleella ja kantoi toiseen päähän lisälämpöeritykseksi höyheniä. Eilisen vuokraemännän tarkistuskäynnin huomiona oli, että perhe on kasvamaan päin. Ainakin yksi muna köllöttelee höyhenpatjalla.

Areenasta

Onpa se hienoa, että ihan joka ikinen instanssi tahtoo juhlistaa satavuotiasta Suomea ja hakee omia ja omannäköisiä tapoja tuohon juhlistamiseen. Yle on keksinyt julkaista Areenassa vanhoja rakastettuja tv-sarjoja kokonaisuuksina, vapaasti ja omaan tahtiin katsottavaksi. Siellä näkyy olevan minun lempparisarjoistani ainakin Tankki täyteen ja Kotikatu.

Vapun maissa olin flunssassa, enkä haluistani huolimatta kyennyt lähtemään haravoimaan pihaa. Päätinpä siis joutessani katsella sohvalla viltin alla Kotikatua.

Aikoinaan sarjan tullessa ensimmäistä kertaa olen ollut nuori perheenäiti. Sarja alkoi syksyllä 1995. Muistan, että tuo torstai-illan ohjelma oli minulle kovin tärkeä. Siinä käsiteltiin monia perhe-elämän teemoja, jotka olivat minullekin ajankohtaisia tai muuten omakohtaisia. Muistan liikuttuneeni ja suorastaan kyynelehtineeni aika monen jakson äärellä. Sarja pyöri tv:ssä 17 vuoden ajan. Ilmanko tyttäretkin muistavat, että torstaina oli äidin tv-ilta - ihan sama, jos heiltä jäi sen vuoksi jokin ohjelma näkemättä.

Tällä toisella katselukierroksella, reilut 20 vuotta ohjelman ensimmäisen kauden alkamisen jälkeen, tajuan olevani aivan eri elämäntilanteessa ja siksi katsonkin sarjaa ihan uudesta vinkkelistä. Jos viimeksi katsoin Kotikatua Mäkimaan Lauran vinkkelistä ja surin hänen kipuiluaan äiti Eevan ja isä Pertin kanssa, seuraankin sarjaa nyt pikemminkin Mäkimaan Eevan tai jopa tuon mummojen mummon, Maija Mäkimaan, suunnasta. Monet aiheet avautuvat nyt uudella tavalla. Ehkä siihen vaikuttavat iän ja elämänkokemuksen lisäksi kahdenkymmenen vuoden aikaero. Sellaiset asiat, jotka 1990-luvulla olivat uusia ja vieraita - ehkäpä vaikka kovin kaupunkilaisen tuntuisia - ovatkin nyt arkipäivää kaikille.

Vanhaa sarjaa on kiinnostava katsella myös ajan kuvana. Millaista oli pukeutuminen, millaisia kampaukset, miten ihmiset asuivat ja miten arkea pyöritettiin. Huomaan, että olkatoppaukset ovat olleet vielä voimissaan, takeissa on kummalliset suuret kaulukset ja hurjan paljon liehuvaa helmaa. Naisten hiukset on kiharrettu kreppipermenentille ja miehilläkin on hiuksissa mittaa. Kerrostaloasunnoissa näyttävät neliöt olleen tehokäytössä. Olihan Mäkimaan Mirjan asuntona alkuun vaatehuone ja Luotolan Ninnillä puolestaan oli parvi keittiön nurkassa. Yllättävää oli se, että ylemmän keskiluokan perheenäiti Eeva Mäkimaa pyykkää pyykkinsä asunnossaan ja levittää ne kuivumaan kerrostalon ullakolle. 1990-luvulla elettiin siis aikaa ennen kuivausrumpuja ja ullakkoasuntojen rakennusbuumia.

Kahden kauden katselu-urakoinnin jälkeen oli jo aika tehdä testi. Ylen sivuilla pääsin testaamaan "Kuka Kotikadun henkilö olen?" Pakko myöntää, että lopputulos yllätti hiukan. Tämän luotettavan ja täysin kiistämättömän testin mukaan en olekaan kirpakka Kaarin Luotola, enkä kukaan Mäkimaan naisista - joihin olen vuorotellen samaistunut - vaan sittenkin Teemu Luotola.