Nesteet vaihtoon

En aio rupatella doping-aineista tai urheilijoiden nesteytyksestä, sillä en ole varma tokko niistä olisi ollut apua suomalaisten kisamenestykseen kaukana Etelä-Korean talviolympialaisissa. Puhe on tällä kertaa auton nesteistä.

Kävi nimittäin niin, että autoni kojetauluun syttyi tuulilasinpesunesteen vähyydestä varoittava valo. Onneksi juuri ennen Tokmannia. Kaarsin siis sinne ja ostin kanisterillisen sitä paremmantuoksuista vaaleanpunaiseksi värjättyä tuulilasinpesunestettä. Kotiin tultuani pyysin puoliskoa kaatamaan pesuaineen säiliöön sillä aikaa, kun minä jo laitan puut palamaan takassa.

Lähdimme reissuun ja puolisko istui kuskin paikalle. Tuulilasille ei saanut suihkittua vettä. Ihmettelimme vikaa; ”Miten se nyt noin, kun juuri oli säiliökin täytetty?”  Nappasin sitten penkkien välistä kanisterin lopun käydäkseni tutkailemaan tekstejä. Kanisterista kuului kolinaa. Se ”jämä” -suunnilleen kolme desilitraa- oli jäässä ja kanisterin tarrassa luki ”kesäkäyttöön, irrottaa hyönteisiä”. Ensimmäinen ajatus tietysti oli, että miksi ihmeessä kesä-lasolia ylipäätään oli kasakaupalla myynnissä keskellä talven pakkaskautta. Tempun ja toisen tehtyämme saimme nesteen kulkemaan ja suihkuttelimme kesäpesua tuulilasille oikein reilusti päästäksemme täyttämään säiliötä talviolot kestävällä nesteellä. Toistaiseksi vaikuttaa siltä, että säiliö ei ole haljennut ja nesteet pysyvät säiliössä.

Kolmantena reissupäivänä puolisko tankkasi autoamme. Epähuomiossa hän suhautti tankkiin dieselin sijasta bensaa. Latvialaisella huoltoasemalla ei ollut huoltotoimintaa, aivan niin kuin ei olisi ollut Suomessakaan. Siellä myytiin wunderbaumeja, alko-testereitä, polttoainekanistereita ja vetoköysiä, mutta ei letkua väärän polttoaineen pois imemiseksi. Yhteisen kielen puutekin haittasi hiukan ongelmanratkaisua. Huoltsikan poika olisi mielellään tilannut meille ”evacuation carin”. Vaikka ymmärsimme toki sanan, kuulosti evakuointi pahalta - varsinkin, kun poika ei osannut sanoa, minne hinausauto meidän automme toimittaisi.

Onneksi paikalle osui ystävällinen paikallinen naisasiakas, joka puhui hyvää englantia ja lähti viemään meitä paikalliselle korjaamolle ja selvitti korjaamolla tilanteemme. Apua irtosi oitis. Automme hinattiin korjaamolle, nostettiin pukille, valutettiin bensa pois ja tankattiin dieselillä. Matka pääsi jatkumaan muutaman tunnin viiveen jälkeen.

Yleensä helpottaa, jos voi syyttää vahingoistaan muita. Niin kuin vaikka Tokmannia, joka myi helmikuussa kesä-lasolia tai latvialaista huoltsikkaa, jonka bensapistooli sopii dieseltankin aukosta sisään. Mutta lopulta syyttää ei voi kuin itseään. Mitäs ostat pesunesteen tekstejä vilkaisematta tai mitäs tankkaat numeroita ja koodeja katsomatta.

Tästä hässäkästä hyötyi ainoastaan huoltsikka, joka onnistui myymään meille kaksi kanisteria, vetoköyden, bensaa, dieseliä ja kaksi hotdogia. Puolisko listasi tähän tapaan tavaroita, joita jatkossa pitää löytyä auton takakontista välipohjan alta: jakoavain, risti- ja tasakärkinen ruuvimeisseli, papukaijapihdit, vasara, varakanisterit (täysi ja tyhjä), ohutta letkua, rautalankaa, ilmastointiteippiä, ilmapumppu, hydraulitunkki… Minusta kuulostaa, että auton perään on laitettava varaosakärry.

Luistaa sittenkin

Ostin viikolla sukset. Tai itse asiassa koko setin eli sukset, sauvat ja monot. Perhe vähän kyseenalaisti hankintaani ja uteli, mitä minä muka niillä teen. Ei tainnut heillä olla mielikuvaa suksilla sivakoivasta äidistä.  Kerroin heille, että nyt kun minulla on sukset, voin edes harkita hiihtäväni. Ilman vehkeitä ja varusteita on ihan tyhmää edes kuvitella suksivansa.

Niin tai ihan totta puhuakseni, kyllä minulla on sukset. Ne ovat hyvässä nipussa aitan vintillä. Ne ovat Kiteen Karhu Titanin tuotantoa 1970-luvun lopulta. Isä osti ne minulle, kun tehdas aloitteli tuotantoa. Ihanhan ne ovat lasikuitusukset ja ehjätkin. Ainoa pikku vika on se, että niiden suksien siteillä ei sovi nykyisille laduille. Siteet nimittäin ulottuvat aika lailla suksea leveämmälle. Nyt ostin palstalta kirkkaan keltaiset Fisherit ja niihin sopivat keltaiset Salomonin monot. Olen monta kertaa ennenkin luottanut siihen, että iloisen väriset välineet vievät paremmin ja tehokkaammin liikunnan pariin.

Lauantaiaamuna päivän puuhia tuumaillessa puolisko muistutti: ”Nythän sie voisit käydä päivällä kokeilemassa suksia.” Edellisestä vahvasta hiihtomuistosta on aika tarkalleen 31 vuotta. Kesälahdella hiihdettiin näin kevättalvella laturetki. Osallistuimme siihen puoliskon kanssa. Veren maku suussa painettiin menemään. Esikoinen oli vatsassa ja meno tuntui rankalta. Luultavasti olen hiihtänyt vielä 29 vuotta sitten opettaessani liikuntaa 1-2 -luokkalaisille Saaren pitäjässä. Ja kerran olen hiihtänyt kyllä Loviisassakin, Paviljongin maastossa. Hiihdimme esikoisen kanssa hänen ollessaan lukiossa 13 vuotta sitten. Toden totta, edellisestä hiihtoreissusta oli aikaa!

Tuumasta toimeen. Nyöritin monot jalkaan ja selvittelin miten mono tarttuu sukseen. Panin merkille, että huimaa on ollut kehitys monoissa ja suksisiteissä sieltä 1970-luvulta 2010-luvulle tultaessa.

Läksin liikkeelle luottaen siihen, että hiihto on niin kuin moni muu taito; kerran kun oppii niin taidon  hallitsee aina. Ensimmäinen pyllähdys tuli jo omalla pihalla ja toinen heti naapurin ikkunan edessä. Luistoa oli liiankin kanssa, pidosta sen sijaan oli pikkuisen puute. Vaan pian pääsin naapuritalojen takaa alkavalle ladulle. Homma lähti luistamaan. Pertsa sujui, luistelemaan en uskaltautunut. Mäen nousu haarakäynnillä onnistui vanhasta muistista. Veren makua vältellessä maltoin pysähtyä puolimäkeen maisemaa kuvaamaan ja sykettä tasaamaan. Puolen tunnin pyrähdys oli ihan hyvä alku.

Hartioille hiihto on kaiken järjen mukaan oikein hyvää liikuntaa. Neuloosin tuoma panssari niskassa kaipaa irrottelua. Uskon, että hiihdän tänä talvena muutaman muunkin kerran. Noloa olisikin jättää hiihtämättä, kun kunnallinen latumestari on vetänyt meillekin upeat ladut, joilla sopii hiihtämään luistellen taikka perinteisellä tyylillä ja, jotka tosiaankin alkavat aivan naapuritalon takaa.

Joo-o! Pieniä ihmeitä tapahtuu. Enpä jättänytkään hiihtoa tänä talvena vain penkkiurheiluun ja  Pyeongchangin olympiakisojen seuraamiseen, vaan tuossa Krista Pärmäkosken ja Kaisa Mäkäräisen hiihtojen välissä suksin suolla itsekin.

Google-käännös

Sain edelleentoimitettuna erään viestiketjun. Sinne väliin oli putkahtanut varmaankin googlen käännösohjelmalla tehty käännös. Alkuperäistä viestiä en osannut eksoottisemmasta alkukielestä tutkailla, mutta käännös oli hilpeä. Se meni tarkalleen ottaen näin: ”Mina olin pari päivä tilassa ja seal en ole internettia. Minulla on tällä hetkellä melko huono tila, työta en paista ja taskut ovat niin tyhjiä. Yritän tehdä kaiken löytääksesi työpaikan uudelleen. Nainen on myös jo melko huono. Minun täytyy löytää työpaikka tammikuussa.”

Käännösviesti jäi mieleeni kummittelemaan. Käyttääkö kirjoittaja nuorisokieltä ja kertoo olevansa ”tiloissa”? Ainakin joku vuosi sitten nuoret käyttivät tuommoista ilmaisua, kun olivat jostain innoissaan, tohkeissaan taikka haltioissaan. Vai onko kirjoittaja viettänyt viime päivät petipotilaana? Vanhat ihmiset sanoivat lapsuudessani sänkyä tilaksi, tilavaatteita tuulettelen vielä minäkin silloin, kun vien täkit ja tyynyt ulos.

Hänen tilansa on melko huono. Puhuuko hän terveydestään, maatilastaan vaiko yleisellä tasolla   rahatilanteestaan? Mitä hänen työnsä mahtaisi olla? Hänhän kertoo, ettei paista työtä. Olisiko sittenkin kyseessä pihvinpaistaja eikä mikään maatilallinen?  Mitä muuta työtä sitä voisikaan paistaa? Renkaiden pinnoittamisprosessissa taidetaan puhua paistamisesta. Ehkä kyseessä on työnsä menettänyt vulkanoija, jolla on nyt taskut tyhjinä.

Kenelleköhän hän sitä työpaikkaa etsii? Itselleen vaiko henkilölle, jolle kirjoittaa? Vai onko työpaikka kadonnut sumun keskelle, kun hän etsii sitä uudelleen?

Mutta entäs tuo huono nainen? Onko mies sittenkin eksynyt joron jäljille, sotkeutunut huonoon seuraan ja menettänyt reissulla rahansa? Puhuuko hän vaimostaan? Millä lailla vaimo olisi ”jo melko huono”? Onko vaimokin sairaana? Onko vaimoihminen jo vanhuuttaan heikko? Eikö vaimokaan kykene tienaamaan, kun kirjoittaja vielä lopussa palaa työpaikan etsimiseen tammikuussa?

Voi tämän viestin perusteella ei tule hullua hurskaammaksi!  Ja toisaalta tämän viestin pohjalta voi kuvitella monta erilaista tarinaa.

Mediapeli

Olen katsellut viime viikkoina muutaman vaalitentin. Ja hui hai - pikkuisen tekee mieleni kommentoida näkemääni.

Tunnen äärimmäistä myötähäpeää ammatillisen virkasiskoni, Laura Huhtasaaren suhteen. Olen peräti hämmästynyt, että hän on tohtinut lähteä kisaan isoisten joukkoon. Hänen esiintymisessään minua ärsyttää liioitellun selkeä artikulointi ja virheellinen tapa jakaa puhuessa yhdyssanat erilleen.  Lisäksi tuntuu siltä, että asiasisältö on hänellä kovin kovin köykäinen ja ulkopoliittinen kokemuskin yksinomaan rukousaamiaisilta hankittu. Tavan takaa hän tuntuu vastaavan ihan muuhun kuin mitä kysyttiin. Hän toistelee oppimiaan fraaseja, mutta usein vaikuttaa siltä, ettei hän tiedä, mihin kohtaan kyseinen fraasi tulisi sanoa. Ja vielä; reppanalla menevät eurot ja ihmiset sekaisin. Sunnuntai-illan tentissä hän puhui väestöräjähdyksestä tähän tapaan: ”50- luvulla meitä oli 3,5 mrd nyt on 7 mrd ja kohta yli 9 mrd euroa!”

Merja Kyllönen on ilahduttava, raikas ja selkeä. Maaseudun ääni ja Reiska täti. Kovin on Merja pohjoisen tapaan suorasukainen suustaan. Häkellytti mokoma tenttaajansakin, kun tantraseksistä alkoi puhelemaan. Pikkuisen on kyllä surullista, ettei hän aikoisi tuoda aviomiestään presidentiksi päästyäänkään julkisuuteen... Ihan vain sen kirvesmiehen puolesta harmittelen. Häpeääkö Merja miestään?

Tuula Haatainen on haastatteluissa aina asiallinen, neutraali ja sairaanhoitajamaisen korrekti. Hän pukeutuu naisellisesti puolihameeseen ja osaa istua kauniisti jalat vanhan ajan missityyliin järjestettynä. Kovin vaan on vähänlaisesti tarttumapintaa.

Pekka Haavisto on selkeä ja uskottava, monen mielestä varmasti suorastaan varteenotettava vaihtoehto. Ympäristöasiat ovat hänellä keskeisinä esillä ja ihan hyvä niin! Ilmaston muutos on totta, vaikka Trump ei siihen uskoisikaan. Jotain on tehtävä nyt eikä sitten joskus, tietää Pekka.  Tietämystä ja kokemusta alkaa olla jo monelta alalta. Talouspuolen tuntemusta vielä kaipaisi.

Matti Vanhasen naisseikkailut ja tuppeen sahatut lankut alkavat jo unohtua ja Matti on nyt aika vakavasti otettava poliitikko tosin valitettavan väritön - suorastaan harmaa.

Nils Thorvalds on selkeä, rohkea, kantaaottava, varma ja vakuuttava. Suomenkielisille hän on jäänyt ehkä kuitenkin aika tuntemattomaksi. Ajatteleeko Nils kannattajakuntineen, että nyt käydään tutustumaan ja kenties seuraavissa vaaleissa tapahtuu läpimurto? Harmi vaan, Nils taitaa seuraavissa vaaleissa olla jo aika lailla ikämiessarjaa.

Sauli Niinistö sanailee paneeleissa juristin analyyttisellä otteella ja tarkkuudella. Hän taitaa olla pelimies, joka kuuntelee neuvonantajiaan ja puhuu vaikkapa isoisten - Trumpin ja Putinin - kanssa viisaasti ja varovasti. Niinhän ne puhuisivat muutkin presidentin virassa ollessaan, mutta ehdokkaana ollessaan uskovat pystyvänsä muuhun ja syyttelevät istuvaa presidenttiä hampaattomaksi.

Vielähän meillä on sittenkin kannattajakortit kasaan saanut Paavo. Viidellä vuosikymmenellä suomalaisessa politiikassa vaikuttanut ja valtavan suuren itsetunnon omaava mies. Väsymätön Väyrynen, joka politiikan tutkijoiden mukaan tuntuu elävän jonkinmoisessa omassa rinnakkaistodellisuudessaan. Loviisan Sanomien facebook-palstalla joku nimesi Paavon putous-hahmoksi, jonka sloganina on ”Niinistö, Niinistö, Niinistö...” Mutta totta toki on, että tentti kuin tentti - olipa se sitten kirkossa taikka tv-studiossa - kääntyy Paavon vuoksi viihteeksi.

Kenenkä vuoksi vaaliohjelmia katsotaan. No toden totta; Paavo Väyrysen ja Laura Huhtasaaren takia!