Kesätyö

Otin ”kesäpestin” eli vapaaehtoishommelin puoliskon firman asiakaspalvelupuhelimen takapäivystäjänä rajatuilla kellonajoilla. Pestiin kuuluu puhelimeen vastaaminen silloin, kun puolisko ei syystä taikka toisesta ole itse ehtinyt luuriinsa vastata.

Olen ollut tehtävällä nyt kaksi päivää ja ensimmäinen puhelukin on jo tullut.

Istuin palaverissa ja jonkun puhelin soi. Me kaikki pitkän pöydän ympärille kokoontuneet katselimme toisiamme. Minulla ei vasemman korvan kuulonalentuman vuoksi ole suuntakuuloa, joten en hoksannut vieraan soittoäänen pirisevän omassa laukussani. Puhelin soi ja soi. Lopulta ymmärsin tarkistaa punaisen Marimekko-laukkuni sieltä selän takaa ja kas, se keltainen puhelinhan se pirinää piti.

Pyysin anteeksi palaveriväeltä ja ampaisin eteiseen vastaamaan puhelimeen. Vastausrepliikkiäkään en ollut etukäteen miettinyt, vaan vastasin omalla nimelläni ja soittaja joutui kysymään, ”onko tämä puhelu nyt tässä firmassa?” ”Juu, on!” ymmärsin sitten takellella. ”Teidän firman auton hälytyslaite huutaa täällä Kirkkokadulla. On huutanut jo ainakin kymmenen minuuttia.” Yllättävän nopsasti ehdin miettiä, että oma autoni se ei ole, koska sen huudon kuulisin koulun ikkunan alta itsekin. Puolisko puolestaan on ajossa länteen pitkin E18-tietä. Puhe täytyy olla Porvoon Kirkkokadusta ja tiedänkin esikoisen olevan siellä pelireissulla ja tarra se on hänenkin autonsa takaikkunassa. ”Minä olen täällä Loviisassa,” vinkaisin. ”No, annapa numero tämän auton omistajalle, niin soitan hänelle, jotta tulee sammuttamaan,” sanoi ääni puhelimessa. ”Voi kun en muista ulkoa…” vikisin minä. ”Mutta voitko soittaa tämän auton omistajalle?” ehdotti rationaalinen ja ratkaisukeskeinen mies naapurikaupungista. ”Sen voin toki tehdä!” totesin jo hieman huojentuneena. Jotain sentään kykenisin tekemään ja asian ratkaisemista edistämään.

”Niin, että miten meni – noin niin kuin omasta mielestä?” sopii kysyä. Ja vastaus on ilman muuta, ettei nyt vallan mallikkaasti laisinkaan.

Eipä ole puhelinpalvelu helppoa. Jo tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella ymmärsin, että soittajan asia voi liittyä melkein mihin vain ja minulta voidaan kysyä aivan mitä vain.

Sain puoliskolta hieman lisävalmennusta puhelityöhön ja asiakaspalveluun. Puhelintyön haasteellisuutta kuvatessaan puolisko muistutti keskimmäisemme kokemuksesta. Keskimmäinen oli nimittäin opiskeluaikoinaan iltatöissä puhelinmyyntifirmassa. Lehtiä piti palkan ja provision toivossa koettaa puhelimitse tyrkyttää. Pitkä myyntipuhe piti ehtiä suoltaa, ennen kuin antoi toiselle suunvuoroa. Kävipä sitten niinkin, että vastapuoli vihdoin ääneen päästyään tuumasi, että lukisi kyllä oikein miellellään tuota tarjottua lehteä ja muitakin, mutta valitettavasti hän on sokea. ”Anteeksi!” parkaisi silloin keskimmäinen aivan konseptin ulkopuolelta.  

Tasa-arvosta

Mitä on tasa-arvo? Minusta kuulostaa, että sanasta ”tasa-arvo” tulee ihmisille edelleen ensimmäiseksi mieleen kotitöiden jakaminen tasan. Tai vaikkei nyt tasan, niin kumminkin niin, että mies osallistuu ”tupatöihin” – ruoanlaittoon ja siivoukseen sekä pyykkihuoltoon.

Nuorena tein havaintoja tasa-arvoon liittyen. Seurasin yhtä tuttavapariskuntaa, joiden kielenkäyttö oli ikävänsävyistä. Mies mollasi vaimoaan joka käänteessä. Vaimo ei muka osannut mitään, taisipa aviomiehen mielestä olla ruma ja lihavakin. Miten hirveää tuon puhetavan on täytynyt olla vaimoihmisen korville, kun se sivullisenkin korviin kuulosti niin pahalta, että muistan vielä vuosikymmenten jälkeen!?  Puolisoiden välillä ei ollut tasa-arvoa, vaan vaimon olemiselta ja tekemiseltä otettiin arvo kertakaikkiaan pois. Ei se liitto sitten kauan kestänytkään.

Appivanhempani näyttivät olevan monella tapaa tasa-arvoinen pariskunta. He päättivät pienistä ja isommista asioista yhdessä keskustellen. Ihan sama mietittiinkö päivän ruokaa vaiko venemoottorin hankintaa. He myös tekivät yhdessä - kaiken kalastuksesta mustikanpoimintaan ja lääkärireissuihin. Mietin silloin nuorena, että he olivat ikääntymisen vuoksi kaikessa toinen toiselleen tukena, mutta ymmärrän nyt, että se tapa oli täytynyt oppia monien yhdessä elettyjen vuosien varrella.

1986 säädettiin Suomeen tasa-arvolaki. Sen ajan ajattelussa tärkeää oli lisätä miesten ja naisten tasa-arvoa työpaikoilla ja koulutuksessa. Se taisi johtaa kiintiöintiin. Monissa tärkeissä tehtävissä esimerkiksi yritysten hallituspaikoilla oli naiskiintiöt, että naisia ”muistettiin ottaa mukaan”. Olipa jossain mieskiintiötkin. Ainakin opettajakoulutuksessa 1980-luvulla. Lakia on päivitetty moneen kertaan. On luotu rakenteita tasa-arvon toteutumisen seuraamiseksi. Meillä toimii tasa-arvovaltuutettu, jolle varmaan jonkun verran kannellaan niistä tilanteista, joissa epäillään tullun kohdelluksi työelämässä epätasa-arvoisesti.

Tasa-arvo on niin paljon muutakin kuin mies- ja naisasiaa. Se liittyy yhtä lailla ikään tai erilaisiin tehtävänkuviin samalla työpaikalla. Kaikkien pitäisi voida tuntea olevansa tasa-arvoisia ja tasavertaisia. Yhtä lailla nuorten ja vanhojen kuin johtavissa, suorittavissa ja avustavissa tehtävissä työskentelevien.

Tuossa 1986 vuoden tasa-arvolaissa on aivan alkuriveillä mielenkiintoinen anekdootti. ”Lakia ei sovelleta kirkkojen toimintaan”. Syitä voin vain arvailla. Ehkä kirkot eivät olleet vielä valmiita. Naispappeuskin oli vasta tulossa. Ensimmäiset naispapit vihittiin virkoihinsa 1988. Yhä on kirkoilla pohdittavaa monenlaisissa tasa-arvoasioissa.

Omat kokemukseni tasa-arvoisuudesta  ovat hyvät. Olenhan saanut työskennellä alalla, jossa palkka on jo kauan ollut sama niin naisille kuin miehille. Kotonakin tunnen olevani tasa-arvoinen puoliskoni kanssa. Näimme nuorena avioparina nuo alussa kuvatut mallit ja olemme ymmärtäneet esimerkit samoin. Pyrimme puhumaan toisillemme toista arvostaen, päätämme asioista yhdessä keskustellen ja teemme asioita yhdessä. 

Neljä vuodenaikaa

Taas se tapahtui. Ystäväni ja tuttavani työmaalla ja facebookissa innostuivat raportoimaan keväthavainnoistaan. Ystävät ja tuttavat ovat aika lailla ikäisiäni ja kuuluvat siis enimmäkseen ikäluokkaan 50+.  Vaikka suurin osa heistä on nähnyt ainakin viisikymmentä kevättä, kevään tulo ilahduttaa ja kohahduttaa aina.

Kylmän ja lumisen talven jälkeen hämmästeltiin nopeaa kevään tuloa, odotettiin kiurua, peipposta ja pääskystä, raportoitiin ensimmäiset perhoshavainnot, kuvattiin vuokot ja  hiirenkorvat sekä tuoksuteltiin kevään tuoksua. Minulle kevään tuoksuista voimallisin taitaa olla ensimmäisen ruohonleikkuun jälkeinen tuoksu. Tuoksukoktail, jossa tuoreen ruohon tuoksuun sekoittuu ripaus bensanhajua. Tuota tuoksua odotan, ja ensimmäisen ruohonleikkuun jälkeen istun aina hyvän tovin kuistilla nauttimassa varmasta kevään merkistä. Tämän kevään ensimmäistä ruohonleikkuulenkkiä lykkiessäni mietin, miten onnekkaita me tosiaan olemmekin, kun meillä on tämä vuodenaikojen vaihtelu. Saamme aina innostua uudesta sesongista.

Hiirenkorvien kasvettua oikeiksi lehdiksi riehaannumme kukkeasta kesästä. Lämpimistä uimavesistä, grillaamisesta, mökkeilystä, torikahveista, kesätapahtumista, ulkona olemisesta ja kenties ihan vain siitä, että ihmisiä näkee taas kotiensa ulkopuolella. 

Syksyn saapuessa olemme lopen kyllästyneitä ruohonleikkuuseen ja kesäkukkien nyppimiseen sekä grilliruokaan. Haluamme aloittaa uuden sesongin samoilemalla sieni- ja marjametsissä ja lenkkeilemällä kesän jäätelö- ja grilliruokakiloja pois. Aloitamme ainakin kaksi uutta harrastusta ja linnoittaudumme sisälle takkojemme ympärille.

Talven tullen hihkumme riemusta nähdessämme ensilumen. Kaivamme esille kelkat ja sukset. Varustaudumme lisälumen tuloon lumikolan ja -lingon kanssa. Illat ovat uskomattoman pitkiä. On aikaa käsitöille, tv-sarjoille ja rompsunluvulle.

Ja sitten koittaa taas uusi ihme. Kevät ja sen innoittamat kevätkylvöt, istutukset ynnä muut askareet.

Virolainen tuttavani ihmetteli muutama vuosi sitten suomalaisten pihanlaittointoa. Hän tuumi tähän tapaan: ”Miksi laittaa pihaa, kun siitä voi nauttia vain niin pienen osan vuotta. Suurimman osan vuodesta suomalaiset ovat kuitenkin sisällä.” Jäin jotenkin sanattomaksi, sillä periaatteessahan tuttavani on oikeassa. Suomalaisen piha on nautittavassa kunnossa suunnilleen neljä kuukautta vuodesta, joten on ehkä kohtuullista kysyä, onko pihapuuhissa järkeä. Mutta toisaalta voisi heittää vastakysymyksen, tarvitseeko kaikessa aina niin järkeä ollakaan? Eikö riitä, että on iloa? Aikoinaan meillä Pohjois-Karjalassa saatettiin tuumata jostain vähemmän tärkeästä puuhasta lakonisesti: ”onpahan senkin ajan poissa muusta pahanteosta.” Eikö pihapuuhien motivoinniksi minimissään riitä jo tuo, että on pois muusta pahanteosta.  Ja lopultakin, kaunis kesäpiha on ison ilon aihe.

Vakavia mietteitä

Keväisenä vappuviikonloppuna sattui kaksi sellaista kohtaamista, joiden jälkeen jäin varsin vakaviin mietteisiin.

Eräs kauppareissulla kohtaamani tuttava kertoi vanhemmastaan, joka oli vielä hyvissä voimissa ollessaan laatinut perinpohjaiset kirjaukset asioidensa hoitamisesta. Kirjauksia oli tehty paitsi virallisesti, myös epävirallisesti. Hoksasin keskustelumme kuluessa, että meidän puoliskon kanssa tekemämme keskinäinen testamentti on vain alkusoittoa. Niin raskaalta kuin tuonkin laatiminen silloin tuntui, se on sittenkin vain alku. Millään en olisi halunnut tuoda edes mielen viereen sitä ajatusta, ettemme ole ikuisia. Ymmärrän nyt, että vielä monen monesta asiasta täytyy jälkipolville kirjoittaa. Emmehän mitenkään voi aavistaa, miten terveysasiat kohdallamme etenevät ja hyvä olisi, että voisi joka tilanteessa asioihinsa vaikuttaa. Elämme sellaisia aikoja, että ennakkokirjaukset ovat tavallisia ja jopa suotavia.

Toinen kohtaaminen tapahtui puoliskon työreissulla, jolle olin pakkautunut repsikan paikalle mukaan kyydinottajaksi. Kävimme vallan vieraassa kaupungissa asti. Sieltä oli emäntäihminen soitellut puoliskolle ja pyytänyt tulemaan selvittämään hänen pois nukkuneen puolisonsa keskenjääneisiin projekteihin liittyviä tavarakasoja. ”Enhän minä tiedä, mitä mieheni näilläkin tavaroilla aikoi. En edes tunnista, minkä laitteen osia nämä ovat.” Puolisko tunnisteli osia ja hinnoitteli niitä. Minulle tuli ahdistus ja pelko.  Kun en vain itse tarvitsisi olla tuossa tilanteessa – kyselemässä tutuilta tietoja puoliskon keskenjääneistä projekteista.

Kotiin tultua kerroin puoliskolle ”etiäisestäni” ja  pidin paatoksellisen puhuttelun itsensä hoitamisen tärkeydestä. Se ei ollut helppo puhe, eikä kepeää kuunneltavaa. Siitä ei voinut jatkaa suunnittelemalla hoitotahtoa tai edunvalvontavaltuutusta.  

Meille tunteiden vuoristorata on Linnanmäen vuoristorataa tutumpaa kyytiä – karjalaisia kun olemme. Pian heitimme jo hurtille huumorilinjalle ja ryhdyimme miettimään, mitä välttämättömiä muistutuksia haluaisimme nuorisolle jättää, niin että tuntisimme tulevamme kohdelluiksi hyvin ja arvokkaasti. Kylläpä vain mummon listalla olisivat aika tärkeinä seuraavat: A.  Menumaattieväisiin en suostu. Ennemmin syön viikon samaa soppaa. Mummon helppoa kolmen aineksen soppaa osaa minulle tehdä kuka vain. Porkkanaa, purjoa ja lohta – niin ja ripaus lipstikkaa mausteeksi. Lohen voi vuoroviikoin ja vaihtelun vuoksi korvata naudanlihalla taikka siskonmakkaroilla. B. Perjantai-iltana pitää olla kylmäsavulohta ja edes pikkuisen punaviiniä. C. Illalla nautin liekkien katselusta. Jos ei ole takkatulta, niin kynttilä pitää ainakin olla. D. Värien sointuminen on tärkeää. Tämä koskee yhtä lailla tyynyn ja torkkupeiton värin sopusointua kuin puseron ja sukkien värin sävytystä.

Uudistus

Parikymmentä vuotta olen kirjoitellut Loviisan Sanomiin nimimerkin suojista. Nimimerkin takaa on ollut helppo kirjoittaa höpsötellen ja leikkisästi. Olen kokenut, ettei nimimerkkikirjoittajan ole tarvinnut pelätä kasvojensa menettämistä taikka kirjoittavan sivupersoonan sekaantumista työminän kanssa. Joku on joskus kysynyt, kirjoitetaanko Riinaa ryhmätyönä niin, että nimimerkin takana olisi useampi kirjoittaja. Pohtikohan kysyjä ehkä mielessään juttujen epätasalaatuisuutta – väliin kun tulee kirjoiteltua lähes puuta heinää. Toivottavasti sentään joskus on ajatusta ja ideaakin matkassa. Vaan ryhmätyöstä ei ole kyse, ihan itse vastaan joka jutusta.

Nyt sitten esitettiin lehdestä toive, että jutut julkaistaisiin jatkossa reilusti nimellä ja kuvalla varustettuina. Pienen pohdinnan jälkeen päätin, että mikäs siinä. Johan viime kunnallisvaalikampanjassa torilla kerroin olevani Riina, joten kovin suuri salaisuus ei henkilöllisyyteni enää voi olla. Nimimerkin suojissa piilottelu taitaisi muistuttaa jäniksen tapaa pistää päänsä pensaaseen ja uskotella olevansa katseilta piilossa, vaikka piilopaikan kavaltava hännäntupsu jääkin näkyviin.

Sitten tultiin vaikeampaan osaan eli valokuvan ottamiseen. Olen sen ajan lapsia, etten ole ollut vauvasta asti valokuvattavana, saati videokuvattavana. Selfieiden ottaminen on minulle liki mahdotonta. Aina kameralle poseeratessa ja virnistellessä on jotenkin epäluonteva ilme. Kurkistus voimauttavaan valokuvaukseen osana vertaismentorikoulutusta, ei sekään tuonut riittävästi helpotusta tilanteeseen. Valokuvattavana oleminen on yksinkertaisesti vaikeaa. Jotainhan siinä sitten kävi. Lieneekö kamerakin säikähtänyt kuvattavan jännittyneisyyttä vai heijastelivatko mummon kaksiteholasien linssit ikävästi? Yhtä kaikki, ensimmäinen kuvaussessio ei tuottanut kelvollista tulosta ja homma meni uusiksi.

Vielä annettiin omaan tahtiin ja omiaan pakisemaan tottuneelle lisää raameja. Jutussa saisi jatkossa olla osapuilleen ja koko lailla tarkalleen 2800 merkkiä. Jopahan mummo hätääntyi miettiessään, miten tuon merkkimäärän saa selville. Joutuisiko kirjoittaja jatkossa itse laskemaan kirjaimet, sanat vaiko kenties peräti vielä sanavälitkin? Onneksi työpaikalla oli tuoreempaa asiantuntemusta ohjatusta kirjoittamisesta ja sain vinkin, että Word-ohjelma pitää ihan rutiinisti huolen merkkien laskemisesta. Kuopus kommentoi tilannetta Pohjois-Karjalasta opiskelutehtäviensä ääreltä ja kertoi voivansa kikkailla joskus marginaalien taikka fonttien kanssa.  Ymmärsimme kyllä pian molemmat, että sellaiset kepulikonstit eivät palstaillessa taida tulla kyseeseen. Korkeintaan voinee merkkimäärää koettaa typistää kirjoittamalla sanoja yhteen uusiksi yhdyssanoiksi. Ja se sentään on kovin pientä ja lasketaan jo saivarteluksi.

2777.