Yhdestoista poikkeus

Amerikan Yhdysvalloissa on perustuslaki vuodelta 1787. Vuosien varrella siihen on sorvattu 27 lisäystä. Minusta tuntuu, että amerikkalaisissa elokuvissa vedotaan mitä kummallisemmissa asioissa aina perustuslain lisäykseen. Lisäyksellä on säädetty aseenkanto-oikeudesta, orjuuden lakkauttamisesta, presidentin virkakausien rajaamisesta kahteen ja vaikkapa varapresidentin oikeuksista presidentin erotessa kesken toimikauden. Perustuslain kahdeksas lisäys kieltää kohtuuttoman suuret takuut ja sakot sekä kohtuuttomat ja julmat rangaistukset. Tämä tietysti hämmästyttää maassa, jossa kuolemanrangaistus on edelleen voimassa osassa osavaltioita.

Suomen perustuslaki on saatu sovitettua kolmeentoista lukuun. Muutossäädökset on kyetty ujuttamaan lain sisään, eikä niitä luetella lain lopussa erillisinä lisäyksinä, vaikka yhtä lailla elävä asiakirja meidänkin perustuslakimme on.

Hankala taitaa kuitenkin meidänkin perustuslakimme ja sen tulkinta olla, sillä tuntuu että ihan tämän tuosta joku lakiuudistus törmää perustuslakivaliokunnan kannanottoon. Koronalakien säätämisessä on nähty monta farssia, kun on koetettu säätää pikaisesti jokin tarpeellinen lakimuutos ja lakiesityspaperia on jouduttu kuljettamaan moneen kertaan edestakaisin ja uuteen valmisteluun. Ravintolarajoitusten ensimmäinen versio rajoitti valiokunnan mielestä liikaa elinkeinonvapautta, lähtömaatestausajatus rajaturvallisuusasetuksessa sen sijaan puuttui liikaa perusoikeuksiin. Aivan samaa heiluriliikettä on nähty myös Sote-lakien säätämisessä.

Nyt on keskusteltu viikkokausia liikkumisrajoituksista. Terveysviranomaiset katsovat, että tartuntojen vähentämiseksi ja sairaaloiden toimintakyvyn varmistamiseksi pitäisi ihmisten välisiä kontakteja rajoittaa vielä lisää. Hallitus on sorvannut liikkumisrajoituksia viikko kaupalla ja yötä myöten. Nyt käsillä olevassa ja aika laajaa yhteisymmärrystä nauttivassa esityksessä on 11 lievennyskohtaa. Erityisesti pidän tuosta yhdennestätoista liikkumisrajoituksen poikkeuksesta, jonka mukaan liikkua saa ”omistuksessa tai pysyvästä hallinnassa olevalle vapaa-ajan asunnolle”. Onhan se nyt ihan toista kuin viimekeväinen mantra: ”Nyt. Ei. Ole. Aika. Mennä. Mökille.”

 

Kohtaanto-ongelma

 

 Kohtaanto-ongelma on sivistyssana, jonka sisältöä olen viime viikkoina pohtinut aika lailla. Sanakirja määrittelee sanan merkityksen ”työvoiman osaamisen ja tarjolla olevien osaamista edellyttävien työtehtävien väliseksi kuiluksi”.

 

Vanhastaan tunnettu tosiasia on se, että esimerkiksi niillä paikkakunnilla, joilla on opettajankoulutusta, ei kaikille halukkaille riitä töitä. Sitten on samaan aikaan lukuisia paikkakuntia, joille ei meinataan saada koulutettuja työntekijöitä. Ilmiö on tietysti sama joka alalla.

 

Nyt on saatu alulle merkittäviä teollisuushankkeita Pohjois-Suomeen, jossa töistä on ollut pula ja iso osa väestä on joutunut muuttamaan töiden perästä etelään. On havahduttu hätäilemään, mistä saadaan työntekijät uusiin tehtäviin. Koko maan elävänä säilyttämisen näkökulmasta työpaikkojen luominen on ensiarvoisen tärkeää, mutta samaan aikaan on epävarmaa, ovatko uudet työtehtävät niin vetovoimaisia, että ne houkuttavat paluumuuttoon.

 

Sama kohtaanto-ongelmahan meillä on Loviisassakin. Yhtä aikaa on paljon avoimia työtehtäviä ja lukuisia työttömiä työnhakijoita. Hankittu koulutus tai osaaminen osuu olemaan eri alalle kuin tarjolla olevat työtehtävät.

 

Huimin esimerkki kohtaanto-ongelmasta oli Kelan kesätyö Joensuussa. Tarjolla oli viisi kesäpestiä ja halukkaita hakijoita peräti 836. Kuinka ikinä käsitellä moista hakijamäärää ja mistä koskaan voi löytyä työ noille 831:lle ylijäävälle tarjokkaalle?

 

Mielelläni yleistäisin kohtaanto-ongelma -sanan käytön muuallekin kuin työmarkkinoille. Eivätpä kohtaa ruoka ja syöjätkään. Olen neuloessani tuijotellut Areenasta sarjaa ”Voiko tätä syödä?” Sarjassa haetaan ratkaisuja tulevaisuuden ruokaongelmiin. Ehkä enemmän kuin niitä ratkaisuja, ohjelma tarjosi ajattelemisen aihetta. Löytyykö ratkaisu kasveista vai laboratorioista jää ilmeisesti tulevaisuuden näytettäväksi.

 

Pienessä mittakaavassa elintarvikkeiden kohtaanto-ongelmista kertoo hävikkiruoan määrä ja sen kierrättämiseen tähtäävät toimet. Erilaiset järjestöt tekevät arvokasta työtä kerätessään hävikkiruokaa ja ohjatessaan sitä tarvitseville. Ruokaa meillä täällä maailman onnellisimmassa maassa riittää, kunhan se vain saadaan ohjattua ja kanavoitua tarvitsijoille.

Nuorisokodista mummolaan

 

Kun muutimme Rapakiveen kymmenen vuotta sitten, meidän mukanamme muuttivat vielä kaikki omat lapsemme. Omaa nuorisoa oli kolmen poppoo ja seuralaisia ynnä kavereita vaihteleva määrä. Pihalla oli rivissä skoottereita ja polkupyöriä ja eteisen lattialla ristikollaan monen monta kokoa lenkkareita. ”Kappaleruokaa” oli hankala varata, sillä syöjien määrä ei ollut vakio ja kasvuiässä olevilla saattoi toisinaan olla oikeinkin iso nälkä. Tämä ”nuorisokotiaika” ei Rapakivessä kestänyt kauan, sillä pian kotimme alkoi muokkautua mummolaksi. Ja mummolana talomme on tunnettu jo seitsemän vuoden ajan.

 

Mistä mummolan sitten tunnistaa? Sehän näkyy kaikkialla!

 

Heti ulko-ovella on tarjolla puuhaa liukureista saippuakuplapurkkeihin.  Tuulikaapissa on yksi naulakko muita alempana. Siihen on hyvä ripustaa haalariväen vermeet roikuksiin. Wc:ssä on potta ja korokejakkara. Korokejakkaralle ei mummolla taikka ukilla ole asiaa sittenkään, vaikka pitäisi saada jotain peilikaapin päältä. Koroke on pienille käsienpesijöille. Naulakossa on tietyssä naulassa aina puhdas käsipyyhe pikkuihmisille.

 

Tuvassa on keinuorava. Sellainen puinen, jonka mummo muistaa nuoruuden kesätyöpaikasta Kansallispankista 1980-luvun alusta ja onnistui yhyttämään paikalliselta kirpparilta. Tuvassa on paljon muutakin mummolaa. Siellä on nukkevauva kätkyssä viltin alla hoitajien hoidettavaksi ja duplopöytä palikoineen kehittäviä rakenteluja varten. Nurkasta löytyy korin täysi muutakin leikkitavaraa - leikkiastioita ja pikkuautoja ainakin. Niin ja tietenkin tupaan on hankittu sähköurut musiikillista aktiivisuutta virittämään ja kokeiluja siivittämään. Vierashuoneessa on vierassängyn lisäksi pikkutyttöjen pinkki peilipöytä, jonka lokeroissa on pampuloita ja kynsilakkoja ja jonka käyttäjät ovat nimenneet ”kaunistuspisteeksi”. Ruokahuoneen nurkassa on näppärästi pöydän ääreen siirrettävissä oleva syöttötuoli.

 

Ruokakaapissa pitää nykyään olla aina pillimehua, kaakaojuomajauhetta ja keksejä, sillä mummolaherkkuina tunnetaan kuuma kaakao, suklaakiisseli ja keksit. Pikkuruisia suklaamunia saisi murujen mielestä olla ympäri vuoden eikä vain pääsiäissesongin aikaan.

 

Mummona ja ukkina on mahdottoman mukavaa!

 

 

Laman lapset

 

                           

Meidän ministerimme kehuvat olevansa laman lapsia ja osaavansa sen taustan kautta ajatella ja toimia oikein nyt vallitsevassa koronatilanteessa. He haluavat toimia toisin kuin 1990-luvulla, jolloin pankkeja tuettiin ja ihmiset jätettiin kärsimään laman jalkoihin. Kaunis ajatus.

 

Meidän perheemme on kärsinyt 1990-luvun lamasta ihan raskaimman jälkeen. Menetimme kodin ja luottotiedot. Sen lisäksi maksoin ensin 15 vuotta soviteltua ulosottomaksua ja sen jälkeen vielä viisi vuotta velkajärjestelymaksuja, kunnes vihdoin vapauduin. Valtio ei tarjonnut tukea eikä apua. Omalla työllä oli koetettava kitkutella ylös siitä suokuopasta, johon jouduimme. Lapsemme ovat eläneet tätä elämää ja nähneet kaiken tämän ihan aitiopaikalta ja asioiden keskiöstä.

 

Heidän oppinsa ei toden totta ole se, että otetaan lainarahaa ja velkaannutaan reippaasti nyt, kun korot ovat alhaalla, kuten tuntuvat ministeriviisikon naiset ja Matti ajattelevan ja toimivan. Minun nuoreni eivät ikinä uskaltaisi ottaa velkaa, jonka maksamiselle heillä itsellä ei ole aivan selvää tietoa. He eivät takuulla velkaantuisi niin, että maksajiksi ovat joutumassa vielä lapsenlapsenlapset, joka nyt on Suomen näkymä  hallituksen toimien jäljiltä. Minun nuoreni tietävät, että laina on aina maksettava. He ovat kasvaneet ymmärtämään, että sillä eletään, mitä on. Liekö kellään edes luottokorttia.

 

Tuo kaksikymmentä vuotta kestänyt kantapään kautta sisään ajettu talousalan koulutuskokonaisuus on tehnyt minusta arkijärkisen varmuusvarastoijan ja kustannusten minimoijan. Tunnen oloni turvalliseksi, kun minulla on pari pakastinta täynnä ruokaa. Hankintoja teen harkiten ja silloinkin alesta tai kierrätyksestä. Minun ajatteluni mukaan kunnan tai valtion talous ei eroa kotitalouden budjetista muuten kuin mittakaavaltaan. Järki on pidettävä mukana hankinnoissa ja mahdollisimman kustannustehokkaasti on toimittava. Sijoitetulle sataselle on saatava mahdollisimman paljon vastinetta. Lainaa otetaan vain, jos tiedetään, millä se maksetaan järkevässä aikataulussa takaisin.

 

Korona-aika lyö varmasti leimansa nykyisiin lapsiin ja nuoriin. Heistä puhuttaneen jatkossa korona-ajan lapsina samaan tapaan kuin 1990-luvun laman lapsista.

Talvilomasta

 

Talviloma alkaa olla lopuillaan. Mietin, että tuskin muilla aloilla toimivilla on samanlaista painetta urheilusuorituksiin talviloman aikana kuin koulussa, jossa talvilomasta on vanhastaan puhuttu urheilulomana tai hiihtolomana. Meillä ajatus talviurheilusuorituksista on edelleen voimissaan.

 

Loman ensimmäisenä lauantaina aloitin vahvasti ja vietin pitkän pätkän päivästä lasten kanssa mäenlaskussa. Nuorimmainen mäenlaskukavereistani ei tohtinut laskea muuten kuin mummon sylissä, joten mummohan huruutteli liukurilla mäkeä alas ja tallusti käsi kädessä kaksivuotiaan kanssa mäkeä ylös kerta toisensa jälkeen.

 

Sunnuntaina viimeistelin kuntoa maanantaista talvilomaviikon pääsuoritusta varten kuin muinoiset Suomi-hiihtäjät - korkean paikan leirillä. Kiipeilin emännänjatkolla ylös ja alas pesten keittiön kaapiston ovia. Loppusilauksen viimeistelyleirillä tein saunanpesussa. Maanantainen urheilusuoritus oli Rapakiven torpan siivous. Se semmoinen parempi, johon kuului myös karvalankamattojen talvitamppaus hangessa. Tästä suorituksesta täytyi palautua leffareissulla lastenlasten kanssa.

 

Tiistaina piti olla autourheilua naapurikaupunkiin, mutta jäinen sade ja sivutuuli pakottivat tyytymään lähimatkailuun kotikaupungin keskustaan. Isolle tielle lähteminen tuntui nimittäin ihan survival-meiningiltä ja se sentään olisi ollut liioittelua. Keskiviikkona autourheilu jo onnistui. Suuntasin rohkeasti vieraaseen maakuntaan rautatieliikennettä täydentämään ja kuopusta junalta kotiin hakemaan. Kylläpä vain olisi rantarata poikaa, tunnin matkan päästä junalta hakeminen ei tunnu ”rintamaiden” touhulta, vaan vaikuttaa pikemminkin syrjäseutumeiningiltä.

 

Torstaina urheiluohjelmassani oli niskaa, käsivarsia ja ranteita kuntouttavaa toimintaa neulomisen muodossa. Homma toimi toki samalla meditatiivisena harjoituksena ja dementian torjuntana. Monipuolista urheilua ja kehonhuoltoa siis!

 

Perjantaina oltiinkin lomaviikon mahdollistamana aikaistetussa ”lapsilauantaissa”. Ohjelmassa talviurheilua. Mummokin sai sukset jalkaansa ja lähti testaamaan vanhastaan kovin tuttua lajia. Mono mokoma kiristi pari vuotta sitten seinäkiipeilyreissulla venähtänyttä oikeaa jalkaterää, eikä voitelu ollut osunut oikeaan. Onneksi tänä päivänä on kilometrien keräämistä huomattavasti tärkeämpää se, että ehtii dokumentoida tapahtuman. Kännykkäkuva tuli otettua ja lähimmille jaettua. Hiihtosuoritus on todistettu ja kuvista voisi arvailla hiihtäjän olleen vaikka Kainuun lumilla sen sijaan, että oli suksinut kotiovelta semmoiset sata metriä. Iltapäivällä kaivettiin kaapista vielä lumikengät ja marssittiin laavulle makkararetkelle. Iloisista naamoista päätellen tämäkin oli hyvää mieltä tuottavaa ulkoliikuntaa.

 

Minun mielestäni tämä oli aivan mainio talvilomaviikko. Erikseen toki pitää vielä muistaa mainita, että kaikki toiminta tapahtui terveysturvallisesti ja että jätin tanssin ja laulun ihan suosiolla väliin.

 

 

Mökkikamerasta

 

Mökkimatkamme on vajaa 300 kilometriä. Talviset tarkastusreissut eivät oikein tule kyseeseen, sillä mökki ei ole talvilämmin. Meille hankittiin viime kesänä mökille muutama kamera. Ajatus oli, että kameran kuvasta voisimme kotoa käsin tarkistaa tilannetta ja kenties onnistua näkemään vaikkapa karhun, jos semmoinen olisi lähtenyt liikekannalle asuinsijoiltaan Mehonmäeltä ja tallustelisi tonttimme poikki juomaan Jessolanlammelle.

 

Puolisko asensi yhden kameran kuvausalueen laitaan lämpömittarin, niin että kuvaa suuremmaksi zoomaten näkee, mikä on lämpötila Pohjois-Karjalassa. Sama kamera näkee savupiipun päässä olevan hormi-imurin, jonka liikkeestä voimme päätellä, onko lammen rannassa tyyntä vaiko tuulista.

 

Viime kesänä tontilla tehtiin puiden kaatoa ja maansiirtotöitä. Muutama iso koivu juuri talon takana jäi odottamaan kaatoa ensi kesänä. Ne ovat sijoillaan vinossa rinteessä, mutta niiden pitkäaikaiset suojapuut joutuivat jo väistymään. Pikkuisen on tässä pitkin talvea pitänyt jännittää seudun talvimyrskyjä. Olisihan Ahtisaarta lainaten, ”perin kurjaa”, jos myräkkä kaataisi koivun tai peräti kolme talon päälle, juuri ennen aiottua hallittua kaatoa. Toistaiseksi näyttää hyvältä.

 

Yhdestä kamerasta näemme viime kesän aikaansaannoksemme; tuvan portaat, saunan kuistin ja toistakymmentä heittokuutiota polttopuita. Rakennelmat ovat ehjät ja pressut näkyvät pysyneen klapisäkkien päällä.

 

Eläimiä emme ole osuneet kameran kuvista näkemään - jäniksen jälkiä kylläkin. Suojasin syksyllä omppupuun taimen virittämällä suojaksi allastikkaat ja vetämällä virityksen ympärille tiheäsilmäistä pieneläinverkkoa. Toivoakseni innovaationi on suojannut tainta ahnailta jänöiltä. Toisetkin jäljet pihalla on nähty. Naapurimökin tädit olivat hiihdelleet tarkistuskäynnillä. Ilmeisesti kaikki oli heidänkin mielestään hyvin, sillä puhelua talvivaurioista ei kuulunut.

 

Yksi kamera on pimentynyt. Nyt emme näe, onko viime kesänä rakennettu puucee vielä pystyssä. Mutta mikäs sen olisi kaatanut – kyllä puolisko sen tanakasti asensi. Tupakamera sen sijaan näyttää, että kaikki on siinä kunnossa, mihin lokakuussa viime käynnillämme paikat jätimme.

 

Kaiholla odotamme kevättä ja uutta mökkikautta!

Koti, uskonto ja isänmaa

 

 

Minä suhtaudun näihin kaikkiin kolmeen – kotiin, uskontoon ja isänmaahan - arvostaen, mutta kiihkottomasti. Paitsi kotiin, johon suhtaudun kiihkomielisesti rakastaen ja huolehtien.

Olen kertonut aiemminkin, että perheemme on menettänyt kaksi itselle rakennettua kotia yritystoiminnan epäonnen myötä. Tämä nykyinen, kolmas, on meille niin tärkeä ja rakas, että myönnämme aivan avoimesti pitävämme sitä paremmin kuin kukkaa kämmenellä ja arvostamme tätä harmaata puutaloamme enemmän kuin kruunun jalokiveä. Saunan kiukaalla komeilee ylimpänä vuolukivinen pientalo ja makuuhuoneen seinähyllylle on keräilty toistakymmentä talonmuotoista tuikkulyhtyä. Rapakiven torppa on meille the Koti ja meidän lapsenlapsillemme Mummola.

Uskontoni on Martti Lutherin puhdistama ja Loviisan Pernajan oman pojan, Mikael Agricolan, Suomeen tuoma luterilaisuus. Siihen uskoon minut on kastettu, siinä uskossa olen rippikoulun jälkeen konfirmoitu ja puoliskon kanssa kirkossa avioliittoon vihitty. Uskontoon suhtaudun silti kiihkottomasti. Koen uskonnon henkilökohtaiseksi ja omakohtaiseksi asiaksi, josta en tämän suuremmin huutele. Opetan koulussa tunnin viikossa uskontoa – sitä yleissivistävää ja ei-tunnustuksellista.

Isänmaani on Suomi ja äidinkieleni on suomi. Suomessa on kaksi minulle erityisen rakasta maakuntaa, Pohjois-Karjala ja itäinen Uusimaa. Pohjois-Karjalassa olen syntynyt ja kasvanut. Sinne olemme saaneet tehdä osittaisen paluumuuton Datšan hankkimisen myötä. Itäinen Uusimaa on tarjonnut minulle työtä ja perheelleemme kodin osapuilleen kolmenkymmenen vuoden ajan. Tänne olemme asettuneet ja täällä olemme antaneet lapsillemme juuret ja siivet.

Juurista ja siivistä olen pitänyt pienen puheen vuoroon jokaisen lapseni valmistujaisissa. Juuret ja siivet ovat jokaiselle korvaamattoman tärkeät. Kodin tehtävänä on antaa turvalliset juuret; juurruttaa lapsi kotiin ja kotikuntaan sekä kotimaahan. Juuret ovat syvällä savessa tai mullassa siellä, mistä olet kotoisin. Kodin kannustuksen kasvattamat siivet antavat uskalluksen lähteä kotoa ja juurilta. Siivet auttavat lentämään omaan elämään.

Koti, uskonto ja isänmaa takaavat perheen ohella ne tuiki tarpeelliset juuret ja siivet.