Auvoisaa adventin aikaa

 

 

Adventti tarkoittaa tulemista.  Adventtiaikaan odotetaan joulun tulemista ja valmistaudutaan jouluun. Adventista alkaa myös uusi kirkkovuosi. Kuorolauluvuosina tuli kirkkovuoden kulku selväksi. Jotain uutta ja iloista alkoi aina adventin Hoosianna-laulusta.

 

Huomaan itsenikin maallistuneeni, mutta minusta tuntuu, että ympäröivä yhteiskunta on maallistunut vieläkin enemmän. Joulun odotuksessa korostuu entisen antamisen ilon sijaan lahjojen saamisen tärkeys. Lahjojen tuntuu pitävän olla vuosi vuodelta kalliimpia ja hienompia. Joulun perinteinen sanoma unohtuu ja hautautuu ostamisen alle. Tässä voisi todellakin perustellusti käyttää sanaparia ”kaupallisuuden alttari”. Joulun odotuksen tuntuu käynnistävän parin viikon mittaiseksi alennusmyyntiajaksi laajentunut Black Friday. Moni varautuu ostamaan joululahjansa silloin suurten alennusten toivossa. Ensimmäisen adventin seutuun käynnistyy toki myös kodikkaampi myyjäistraditio. Siellä pääsevät leipojat ja käsityöläiset kauppaamaan tuotteitaan ja sieltä moni hankkii perinteisiksi joulumuistamisiksi koettuja kakkuja, kransseja ja villasukkia.

 

Lapsille adventin aika tarkoittaa lähinnä lupaa alkaa availla joulukalenterin luukkuja. Perinteistä ja aitoa kuvakalenteria tuntuu nykyään löytyvän enää partiolaisten myynnistä. Pikkuruisia suklaafiguureja sisältävät kalenterit alkavat nekin olla jo aika pliisuja. Kalliita tavarakalentereita on joka lähtöön. Legoja, Playmobil-hahmoja, Barbi-tavaraa, Ryhmä Hau -krääsää, Pokemon-teemaa sisältäviä kalentereita on pilvin pimein. Vauva voi aloittaa Piltti-kalenterista, teinille voi hankkia vaikka kosmetiikkakalenterin ja kalamiehelle kalastajan joulukalenterin. ”Rahalla saa ja hevosella pääsee” oli nuorisohokema minun teiniaikanani. Se sopisi tähänkin aikaan. Joulukalenteriin saa helposti uppoamaan 30-40 euroa.

 

Minua ilahduttaa suuresti se, että saan opettaa uskontoa ekaluokkalaisille. Sain kaivaa esille perinteisen puisen nelihaaraisen adventtikynttelikköni. Sytytimme kynttilän ja lauloimme ”Nyt sytytämme kynttilän”. Saamme yhdessä sytyttää joka perjantai ennen joulua yhden valkoisen kynttilän lisää. Tavara-ajassa saan opettaa kynttilän liekin tuomaa rauhaa ja ohjata hiljentymään.

Lapsilauantai

 

Meillä vietetään aina mökkikauden ulkopuolella lapsilauantaita. Lapsilauantai tarkoittaa sitä, että saamme lapsenlapset päiväkylään vieraaksemme. Joskus kaikki neljä, joskus vähemmän. Tämä tapa on saanut alkunsa ihan puhtaasti meidän halustamme saada puuhata lasten kanssa, mutta se tuntuu sopivan myös lasten vanhemmille. Heille jää silloin muutaman tunnin aika siivoukselle, polttopuuhommille tai vaikka pensselin heilutukselle. Lapsetkaan eivät vaikuta järjestelystä kärsivän, vaan kysyvät usein videopuhelussa jo viikolla ”koska tulemme teille?”

 

Lapsilauantain formaatti alkaa nyt olla valmiiksi hiottu. Mummo hakee murut aamupäivällä, sitten kun kummassakin talossa on herätty rauhassa ja syöty aamupala. Ukilla ja mummolla on suunniteltuna yksi puuha eli aktiviteetti. Aktiviteetit vaihtelevat vuodenajan ja sesongin mukaan. Skaala on laaja. Saatetaan  sienestää, askarrella, pelata, leipoa, laskea mäkeä, retkeillä tai touhuta vaikka joulutouhuja. Joulupuuhasesonki alkaa varsin hyvissä ajoin, sillä meillä on apuna kotitonttu Tahvo, joka vinkkaa puuhia lokakuulta alkaen.

 

Aktiviteetin jälkeen syödään yhteinen lounas. Koskaan ei esiinny nirsoilua tai konstailua ruokapöydässä, vaan peruna- porkkana- ja lihapohjainen maalaiseväs uppoaa aina. Tosin taajaan höysteenä tarjoiltu sienisoosi saa olla vain ukin ja mummon herkku, mutta se ei haittaa.

 

Lounaan jälkeen rauhoitutaan pelien äärelle. Mummolan pelikaapista saa hakea palapelin tai lautapelin ja pelikaveri järjestyy aina. Mummo on innokas pelaaja. Jollei peli satu nappaamaan, voi ruokalepoa viettää myös ukin kanssa lasten Netflixin äärellä. Late Lammas on pian kaikkien muidenkin kuin ukin suurin suosikki. Myös duplopöytä löytää joka kerta leikkijänsä.

 

Lapsilauantain päättää välipalahetki. Silloin kokoonnutaan taas yhteisesti pöydän ympärille ja maistellaan mahdollisesti leivontahetkessä syntyneitä herkkuja tai muuta aikuisten päiväkahville tyypillistä hyvää. Välipalan jälkeen aletaan suunnitella jo kotimatkaa.

 

Mummolle ja ukille jää lapsilauantaista joka kerta hyvä mieli ja paljon jutun juurta. Viikonloppu ja vielä alkuviikkokin muistellaan, miten Piltti sanoi sitä, Pirpana touhusi tätä ja Poikasetkin jo osasivat ja uskalsivat yhtä ja toista.

 

 

Väri punainen

Olen jo jonkun aikaa tiennyt, että punainen lasi on kirkasta ja muita lasivärejä kalliimpaa. Tämä johtuu kuulemma siitä, että värin valmistamiseen tarvitaan arvokasta seleenirubiinia. Lisäksi punainen väri vaatii lasinvalmistusprosessissa myös ylimääräisen kuumennuksen. Näistä syistä punainen Mariskooli on muita kalliimpi, samoin punainen Kivi-tuikku ja Aalto-vaasi.

 

Nyt aloin jo epäillä, että samaa seleenirubiinia tarvitaan myös punaisen villalangan värjäämiseen, sillä tontunpunainen 7 veljestä -sukkalanka tuntui loppuneen Suomen maasta tyystin. Kartoitin paikalliset puodit ja verkkokaupat Novitan omasta nettikaupasta Adlibrikseen ja muihin neuleharrastajien puoteihin. Laihat olivat tulokset. Nallea oli punaisena, muttei 7 veljestä.

 

Vanhankylän isosta Tokmannista sain kaksi kerää, jotka olivat keskenään aivan eri sävyä. Jämistä ei siis voisi miksata kolmannen sukkaparin varren alkua. Huonosti oli tainnut onnistua Mister Tokmannilla Novitalla tinkiminen, tuumasin.

 

Verkkokaupoista ”Seiskaveikkaa” näytti olevan varastossa vain Kärkkäisellä, mutta puoti on meillä boikotissa. Samassa Rapakiven torpassa kanssani asuvat periaatteen miehet muistuttivat heti stereona, että meillähän ei ”natsimarketista” osteta. Jos boikotoivat Juha Kärkkäistä isot tavarantoimittajat Finlaysonista ja Fiskarsista alkaen, boikotoimme me pienet ostajatkin. Joku roti se on oltava siinäkin, mitä arvoja kauppias pitää esillä ja mitä toimia rahoittaa.

 

Etsintää piti jatkaa ja huudella hätäapua jo Facebookissakin. Ihan päällimmäiseen hätään sainkin ostettua kaksi kerää tonttusukkalankaa tästä omalta kylältä ja se helpotti poltetta jo pikkuisen. Sitten löytyi lankaerä Pohjanmaalta Kokkolan HalpaHallista. Ei ollut meidän miehilläkään mitään babtisti Yliseltä ostamista vastaan – ihan kurillani tarkistin omistajan taustoja netistä. Niinpä tein tilauksen sunnuntai-iltana. Torstaina saapui odotettu paketti!

 

Voihan se toki olla, että koronan buustaama neulontabuumi on lisännyt neulelankojen menekkiä niin kovasti, etteivät kehräämöt ja värjäämöt pysy ollenkaan tahdissa! Ehkä lasin ja villalangan värjäykseen käytetään eri aineita – tiedä häntä! Joka tapauksessa minulla on nyt harrastemateriaalia hetkeksi.

Sisäinen sisustussuunnittelijani

 Vähänkö olen innoissani!? Suorastaan hyppelen tasakäpälää! Olen vapauttanut sisäisen markopaajaseni ja löytänyt meiltä Rapakiven torpasta uuden huoneen!

 

Rapakiven torpassa on ollut kaiken 11 vuotta kodinhoitohuone. Sellainen ympäriinsä kaakeloitu eteisestä takapihalle johtava kapea huone, jonka varrelle on ripoteltu toimintoina niin pyykin pesu kuin kuivauskin ja vielä liinavaitteitten säilytys. Nyt olen ymmärtänyt, että meillä on tälle tilalle tätä nykyä ihan muita tarpeita.

 

Olisihan se nyt niin kätevää, että vaatteet löytyisivät suihkusta tullessa tuosta huoneesta, eikä tarvitsisi haahuilla pyyheliinaan verhoutuneena aulan poikki ja oman makuukammarin komerolle etsimään päällepantavaa. Eivätkö ne lakanat ja pöytäliinat sentään ole hieman harvemmin haettuja kuin vaikkapa alusvaatteet ja t-paidat?

 

Siitä se ajatus sitten lähti. Kodinhoitohuoneesta tulee pukeutumishuone!

 

Nyt myönsin itselleni vihdoin senkin, että näin vanhemmiten on mukavampi pukeutua istualtaan. Ainakin sukkien jalkaan kiskomiseen tarvitaan jakkara. Siispä tulevaan pukeutumishuoneeseen kaivattiin näppäränkokoisia, mutta tukevia tuoleja. Ne tulla tupsahtivat tarjolle tuttavan muuttopoistoista, ihan kuin tilauksesta. Kaksi valkoista keinonahkapäällysteistä pikku tuolia.

 

Samalla päätettiin korjata ikuisuusongelma nimeltä ”puolipitoisten vaatteiden kasat”.  Puoliskon kasa on ollut iät ja ajat eteisen sohvan päässä ja minun kasani kodinhoitohuoneen pöydällä – kumpikin ikävästi näkösällä, mutta muutakaan paikkaa ei ole keksitty. Eikä sen paikan löytämiseen lopulta ihmeitä vaadittu. Kunpahan etsittiin uudet paikat saunapyyhkeille ja sovittiin, että entinen  kodinhoitohuoneessa ollut pyyhenaulakko on jatkossa puolipitoisten osoite – pari koukkua kummallekin.

 

Vielä kun kuljetin muutaman varjossa viihtyvän viherkasvin tupapuolelta vähävaloisemman pukeutusmishuoneen puolelle, oli illuusio uudesta huoneesta aika valmis. Joululomalla vien projektin loppuun ja vaihdan lakanapinot ja pöytäliinarullat meidän kamarimme komeroihin ja tuon  käyttövaattemme pukeutumishuoneen kaappeihin.

 

Mikä parasta, tämä remppa ei tullut kalliiksi. Pyyhekoukut maksoivat vajaan kolme euroa, eikä vaihdosta koidu muita kuluja.

 

Eläköön luova ajattelu!

Uutispätkän innoittamana

 

 

Tiedostan, että tällä kirjoituksella saatan menettää toisen teistä lukijoistani. Ihmettelen ääneen - silläkin uhalla.

 

Katselin tässä eräänä iltana uutisia ja hämmästelin jonkun pitäjän tuulivoimaloita vastustavia asukkaita. Toki tiedän samaa lajia kansalaisia olevan joka kunnassa, meilläkin. Siis niitä tuulivoiman vastustajia. Tuolla paikkakunnalla tuulivoimalat olivat tulossa 770 metrin päähän taloista. Yhtä huoletti lapojen aurinkoisena kesäpäivänä aiheuttama välkähtely ja toista talon arvonalenema. Toki meluhaittakin tuli mainituksi. Ihan meilläkin tuttuja teemoja.

 

Jotenkin jälleen kerran mietin asiaa omalle kohdalle. Sillä laillahan se helpoimmin suhteutuu. 770 metriä tuntuu minusta sentään aika pitkältä matkalta. Meillä on taatusti lähempänä monenmoista teollista toimintaa ja ampumaratakin. Mäen alla, osapuilleen 200 metrin päässä, on merikontteja käsittelevä firma ja monta muuta teollisuuslaitosta. Tottakai sieltä kuuluu työpäivinä ääntä. Sehän on aivan luonnollista, kun töitä tehdään ja  asuinalueemme sijaitsee teollisuusalueen takana. Mäen alla on myös kalanjalostustehdas. Sieltä pukkaa toisinaan niin hyvä savukalan tuoksu, etten todellakaan tohdi valittaa, vaikka vesi kielelle herahtaakin. Linnuntietä ei ampumaradalle ole kuin nipin napin tuo 700 metriä. Kesäisenä iltana sieltä kuuluu pauke, mutta mitä se haittaa!? Tiedämme, että ampumaradalla on sinne tarkoitettua toimintaa.

 

Toisaalta meillä Loviisassa maristaan siitäkin, ettei paikkakunnalla ”ole muka mitään”. Ei työtä tarjoavia toimijoita, eikä veroeuroja tuovia yrityksiä. Aika hankala tänne on asettua, kun ei ole riittävästi valmiiksi kaavoitettuja teollisuustontteja näkyvästi tyrkyllä. Paikkakunnalle sijoittumista haittaa eritoten kaiken kyseenalaistava julkinen keskustelu. ”Ei” lentokentälle. ”Ei” tuulivoimalle. ”Ei” venäläiselle hakukonejätille. ”Ei”sille, tälle ja tuolle. Asuntomessujakin yritetään kampittaa vielä nyt, vaikka ne ovat hyvää vauhtia toteutumassa ja olisi aika kaikkien puhaltaa yhteen ja samaan hehkuvaan hiileen.

 

Asuntomessut ovat nyt se ”kekäle” ja sen syttymistä kunnon liekkiin meidän on yhdessä vaalittava ja tavoiteltava. Meillä ei ole varaa missata enää tätä mahdollisuutta.

Taajama-asuminen

Olen pikkuhiljaa tulossa siihen ymmärrykseen, ettei taajama-asuminen ole meitä varten. Tai oikeammin, me emme ole taajama-asumista varten.

 

Meillä on ihana, lämmin ja viihtyisä talo metsikön laidassa, päättyvän tien varrella. Meillä on mukavat naapurit ja kaikki on sitä myötä paremmin kuin hyvin.

 

Olen kuitenkin miettinyt, että taajama-asuminen taitaa passata parhaiten silloin, kun koti on lähinnä nukkumista varten. Naapurin lähellä pienellä tontilla asuminen toimii, kun suurin aiheutettu melu on ruohonleikkurin pörinä kesäiseen aikaan ja maksimissaan kerran viikossa. Eipä taajama-asukkaan sovi roskatakaan enempää kuin sen, minkä Rosk`n rollin pönttöön siivosti sopii.

 

Me emme aina tuohon muottiin sovi. Puoliskon ja esikoisen töistä tulee melua ja roskaa. Rompettakin on tontilla aina aika lailla. Luultavasti jokunen peräkärry hipoo jo naapurin tonttia. Naapurit joutuvat tietysti katsomaan ikkunoistaan meidän rojujamme ja kuuntelemaan työn aiheuttamaa ajoittaista melua. Kertaakaan ei kukaan naapuri kyllä ole pahaa sanaa sanonut!

 

Viime viikonlopun pihansiivous vaan herätti minut pohtimaan, mikä sitten olisi meille paras asumismuoto. Tulin pian siihen ymmärrykseen, että ihan parhaiten meitä palvelisi maatilan pihapiiri. Siis sellainen, jossa ei olisi karjaa eikä peltoa, mutta kaikki maatilan rakennukset käyttökelpoisessa kunnossa. Saisimme romppeillemme siistiä säilytystilaa, koneille ja peräkärryille katoksen ja miesten töille oikeaa työtilaa. Mielikuvissani mietin jo, että tupapuolellakin saisi mielihyvin olla tupa ja olohuone erikseen. Tuvassa leipoisin, säilöisin, neuloisin ja kutoisin kangaspuilla – maalaistalon malliin. Siellä fiinimmässä olohuoneessa käytäisiin sitten vain vieraiden kanssa hienostelemassa.

 

Me puoliskon kanssa olemme kasvaneet kumpikin maalaistaloissa. Me olemme sisäistäneet sieltä työnteon mallin ja arvomaailman. Työtä pitää tehdä ja oikea työ on mieluusti ruumiillista työtä tai ainakin sellaista, josta on tuloksena jotain näkyvää ja konkreettista.

 

Datša ei tähän toiveeseen vastaa, sillä siellä piharakennuksia on kovin niukalti, mutta jos – lukijani - tiedät jossain olevan myynnissä maatilan pihapiirin hyväkuntoisilla rakennuksilla, laitahan ihmeellä viestiä tulemaan.

Niin muuttuu maailma, Eskoseni

 Ennen tätä tautiaaltoa - jonka nimeä en halua enää lausua, saati kirjoittaa – puhuttiin siitä, miten maailma oli pienentynyt. Kaikki oli helposti ja näppärästi tavoitettavissa. Viikonlopuksi saattoi lennähtää huvittelemaan ja herkuttelemaan Prahaan, Berliiniin tai Barcelonaan. Pidemmät lomat voi viettää vaikka Amerikan road tripillä, tai pohjoisen pallonpuoliskon koleaan aikaan vaikkapa Thaimaassa.

 

Tauti pakotti meidät kaikki ympäri maailman zoomaamaan koko elämämme ihan lähelle, omien varpaiden juureen – kotimaahan ja kotiin. Joillekin se on ollut suunnaton ilo ja uuden löytämisen mahdollisuus, joillekin ehkä varsin vaikea paikka. Jollain lailla elämän meno ja rytmi saattoi palata jopa 50 vuotta taaksepäin, jonnekin 1970-luvulle. Elämä oli lähes puolitoista vuotta kotosalla, menot olivat perheretkiä luonnossa, juuri kukaan ei matkustanut lentäen.

 

Nyt kun rajoituksia poistetaan ja yritetään palata vähitellen entiseen, se ei olekaan aivan helppoa. Hiukkasen hirvittää tavata ihmismassoja ja luopua maskista. Meitä on varoiteltu niin kovin paljon, että varoituksen sanat kaikuvat korvissa ja paluu normaaliin tuntuu pitävän tehdä vähitellen ja varoen.

 

Viikko sitten piipahdin rokotettuna ja maski naamalla pääkaupungissa ja se tuntui kyllä ihan entisen ajan Keski-Euroopan matkalta. Hyvänen aika sentään! Tapasin vallan livenä kolme eri puolilla Suomea asuvaa ystävääni. Olimme kokoontuneet yhteen pitkästä aikaa. Yövyimme hotellissa, söimme ravintolassa ja kävimmepä vielä kahvilassakin! Helsingin ihmisvilinässä näin niin paljon ihmisiä, etten kai koko tautiaikana. Kävelykadulla liikkuvia ihmisiä viihdytti katusoittaja – aivan kuin Krakovassa tai missä tahansa eurooppalaisessa kaupungissa. Kahvilan valkoista pianoa soitteli ihka oikea pianisti ja saimme siemailla teetä ja kahvia herraskaisesti musiikin tahtiin. Ja entä sitten teatterikokemus! Kahteen vuoteen ei ole ollut mahdollisuutta päästä nauttimaan teatterista ja vahinkoa otettiin nyt takaisin kerrassaan Aleksanterin teatterin musikaalin merkeissä. Johan tämmöisestä poikkeuspäivästä oli maalaismummo niin ylikierroksilla, että hyvä kun malttoi yöksi nukkumaan rauhoittua!

 

Miksi suotta matkata maailmalle – maailma on täällä!