Boomer-mummon vinkkejä Sannalle

 

Meidät yli viisikymppisethän on nimetty Boomereiksi. Se ei haittaa mitään, ettemme ymmärrä, mitä se tarkoittaa – tuskin mitään kovin kohottavaa kumminkaan. Meillä Boomereilla on meidän Bile-Sannalle kumminkin jokunen ohje annettavaksi.

 

”Virka-asunto” tarkoittaa meidän vanhusten kielellä sellaista paikkaa, jossa hoidellaan työhön liittyviä asioita. Ehkäpä bilemenot sopisivat paremmin omaan ja omalla rahalla hankittuun asuntoon – ainakin mikäli ei biletetä Britti-Boriksen tai Amerikan Donaldin kanssa. Heidät ehkä kumminkin voitaisiin laskea valtiollisiin vieraisiin toisin kuin Almat, Annat ja Ilet. Muistimme mukaan ostit vastikään omankin suht hintavan asunnon Helsingistä. Siellä varmaan voisi järjestää näitä festarijatkoja. Nimittäin sillä omalla vapaa-ajalla, silloin kun sijaisjärjestelyt ovat kunnossa.

 

Toinen ohje: Kesärannan viitoitusta olisi pikaisesti kohennettava, etteivät vieraat eksy. Kesäbileissä oli käyttötiloiksi luvattu vain yleisö-wc:t ja vieraat eksyivät sinisen seinän saliin ja löysivätpä vielä Finland-kyltinkin käyttöönsä. Huolta ei ole nyt enää kuvien jakajasta vaan myös ovien lukitsijasta ja illan emännöitsijästä. Hertsileijaa, Sanna, unohtuiko tämän huoneen lukitseminen ”omatoimisesti” ja ”etukäteisesti”!?

 

Kolmanneksi me vanhukset muistutamme ohjeesta ”kaveria ei jätetä”. Se tarkoittaa sitäkin, ettei kaveria kavalleta. Ja jos kaveri kavaltaa, häntä ei enää lueta kavereihin. Eli nykypäivän kielellä: ”Kaveri ei jaa epämiellyttäviä/ ala-arvoisia/ kyseenalaisia/ halventavia kuvia sosiaaliseen mediaan.” Oikeat kaverit paikkaavat mokia ja huolehtivat kaverin kotiin silloinkin, kun omat jalat eivät kanna.

 

Neljänneksi, Sanna, muistutamme sinua suuresta asiasta – nimittäin nöyryydestä. Silloin kun tulee mokattua, kannatta nöyrtyä ja myöntää virheensä sekä pyytää anteeksi. Virheen myöntäminen on 1000 kertaa parempi ja uskottavampi kuin epätoivoinen selittely, vaikka tippa linssissä. Reilu toteamus: ”Anteeksi, että mokasin. En syytä, enkä syyllistä muita - edes asian julkistaneita. Myönnän epäonnistuneeni. Yritän jatkossa paremmin.” Näin jopa Boomerit ovat taas tukenasi.

 

Eipä tässä muuta kuin kaikkea hyvää nuoreen elämääsi, terveisin Rapakiven mummo.

Eikö mitään enää tarvitse hävetä

 

 

Elokuussa ilmestyi kirja juuri 40 vuotta täyttäneestä Martina Aitolehdestä. Kirjassa kerrotaan lehtitietojen ja ajan tavan mukaan avoimesti kaikki Martinan suhteet ja muut käänteet. Mitään salaamatta ja häpeämättä – suorastaan ylpeillen. Tähän tyyliin on viime aikoina kirjoitettu kirjoja monesta muustakin julkkiksesta. Jere Karalahdesta, Lauri Late Johanssonista, Nacci Tranbergista ja vaikkapa Frederikistä ja Vesa-Matti Loirista – Matti Nykäsestä kirjoja on useampikin.

 

Ennen kirjoja kirjoitettiin pitkän elämän eläneistä ja jollain elämän alueella ansioituneista ihmisistä. Tosin johan Veikko Lavi lauloi jokaisen ihmisen olevan laulun arvoinen. Mutta että kirjan – ja kukaties vielä kovakantisen!?

 

Ennen kuoleman jälkeen muisteltiin ihmisen merkkitekoja ja arvokkaita aikaansaannoksia. Nykyään elämän liekin sammuttua repostellaan kaikki ikävätkin asiat vielä kertaalleen auki. Kerrataan moninaiset naissuhteet, huume- ja alkoholihuuruiset sekoilut, mitään salaamatta ja mitään pois jättämättä.

 

Tämän ajan julkimot ovat selvästi sisäistäneet ajatuksen, että kaikki julkisuus on hyvästä. Nimi pysyy muistissa ja iltapäivälehdet saavat klikkauksia. Kaipa klikkauksista heruu jotain hyvää jutun kohteellekin. Tuskin lehtitalot enää kustantavat häämatkoja ja muita reissuja kuten Matti Nykäselle ja kirjan mukaan myös Martina Aitolehdelle. Niinkin sanotaan, että julkisuus on kuin huume, siihen jää koukkuun, eikä ilman osaa olla. Vertaus on hyvä, sillä ikävän julkisuuden jälki voi olla yhtä ikävää kuin huumeiden jättämä – ihmisraunio ja täysi unohdus.

 

Olen siis loukkaantunut Vesa-Matti Loirin kuolemansa jälkeen saamasta saamasta julkisuudesta. Miksi tarvitsi vielä marssittaa julkisuuteen kaikki naiset ja kertoa huumeet ja viinat. Eivät ne minusta sovi samaan hengenvetoon, missä aprikoidaan Loirin mahdollisuuksia saada valtiolliset hautajaiset. Yle sentään muisteli Loirin elämänkaarta tyylikkäästi kerraten Pojat-elokuvan, Lapualaisoopperan, Turun Seitsemän veljestä -teatterisovituksen, Leino-kappaleet ja Turhapuro-elokuvat. Toki vielä olisi voinut lisätä monilahjakkuuden urheilijana ja virtuoosimaisen huilunsoiton.

 

Tällaisin miettein tänään Rapakiven mummo, mielensäpahoittaja.

Suomalaisetko muka ämpärikansaa

 

 

Yhtenään puhutaan siitä, miten me suomalaiset olemme viehättyneitä ämpäreistä ja meidät voi ämpärin avulla houkutella vaikka mihin. Päätin tutkia ämpärin käyttöä yhden keskivertoämpärinkuluttajan kautta.

 

Vuosittain saan kotiin uuden ämpärin kansineen. Vanhempani toimittavat meille syksyisin puolukkaämpärin. Tuon ämpärillisen verran meillä kuluu puolukkaa vuodessa. Aivan eri ämpäri on se, johon annostellaan sokerit ja sitruunat vappusiman valmistusta varten. Mustikkaämpäri on taas eri astia. Se otetaan virkaansa heinäkuussa, kun lähdetään tutkailemaan luonnonantimien saatavuutta Loviisan seudulla. Vielä meillä on luuttuämpäri, mutta se on vähän eri asia, sillä tähän ei pyöreä kansi sopisi.

 

Mökillä ämpäreitä on käytössä runsaammin. Luuttuämpärin erottaa sielläkin muodosta, mutta muut ovat käyttötarkoituksen mukaan värikoodattuja.

 

Kaksi valkoista ämpäriä on nimetty kalaämpäreiksi. Toinen on mökillä otettavissa matkaan, kun lähdetään onkiretkelle ja toinen on valmiiksi veneessä. Veneessä ämpärillä saatetaan suurempien sateiden jälkeen joutua myös äyskäröimään, mutta pääasiassa ämpäri odottelee siellä suuren lohen kotiin kuljettamista.

 

Punaiset ämpärit ovat saunavesiämpäreitä. Niihin sekoitetaan sopivanlämpöinen pesuvesi mökkisuihkulla suihkuttelua varten.

 

Harmaiden ämpäreiden tehtävänä on kuljettaa tiskivettä. Tiskivedessä ei sovi olla kalan eikä shampoon jäämiä, joten tiskivesiämpärit on syytä olla erikseen. Meillä tiskataan mökillä iltaisin saunan jälkeen, saunan padassa lämmitetyllä vedellä. Tiskaaminen tapahtuu tuvassa, joten kuljetamme vettä, emmekä astioita.

 

Mökkituvan uunin laidalla on vielä pino pienempiä ja sisäkkäin sopiviä ämpäreitä. Tuosta pinosta valitaan matkaan kaksi, kun lähdetään mökkipihalta metsän puolelle. Ämpäreitä tarvitaan mukaan kaksi, sillä koskaan ei tiedä sattuuko vadelmareissulla osumaan kantarellipaikalle ja aarteet on tietenkin saatava kerättyä matkaan. Näitä pikkuämpäreitä on tyrkyllä ainakin puolenkymmentä, sillä ämpärit on voitava tarjota myös mahdolliselle metsäretkikaverille.

 

Tämän tutkimuksen yhteenvetona voidaan siis todeta, että keskivertoemäntä tarvitsee vähintään 15 ämpäriä. Onko siis ihme, että ämpärijonoissa on tungosta?

 

 

Universaalit säästötalkoot

 

 

Asioihin voi suhtautua monella tapaa. Voi ottaa kielteisen tai nihkeän kannan, jolloin kaikki tuntuu hankalalta ja kurjalta. Toisaalta voi päättää koettaa suhtautua positiivisemmin, ymmärtäen ja itsensä osallistaen. Näin ajattelen näistä sodan ja pakotteiden vaikutuksista.

 

Itse en jaksa käydä katkeroitumaan bensan ja ruoan hintojen korotuksista taikka asuntolainan koronnoususta, vaan taustan ymmärtäen koetan sopeuttaa omaa kulutustani, tehdä järkeviä ratkaisuja ja osallistaa itseni näihin universaaleihin säästötalkoisiin. Tämä koskee ainakin kaikkia eurooppalaisia. Tämä on yhteinen asia.

 

Keväällä neuvottiin ottamaan kaikki viljelysmaa käyttöön ja kasvattamaan ruokaa mahdollisuuksien mukaan kotona. Meillä jäi vielä se mökille ajateltu metsäperuna istuttamatta, mutta molemmissa ”brittiläisen keittiöpuutarhani” kylpyammeissa kasvaa Siikliä ja ”kiinalaisessa kohopenkissä” kesäkurpitsaa. Mökilläkin on muutama lavankauluslaatikko, joista odottelen lähinnä maustepuolta, tilliä ja persiljaa. Kesän kääntyessä syyspuolelle on ruokaa päästy jo jatkamaan metsän antimilla. Kantarellipastaa ja mustikkapiirakkaa syödessä on heti herkkujen äärellä, eikä ymmärrä ollenkaan syövänsä penninvenytyslounasta. Olen ajatellut, että nyt jos koskaan on aika syödä pakastimetkin tyhjäksi ennen kevättä. Turha hirvenlihojakaan on ikuisesti pakastimessa ”hillota”.

 

Kesän tärkein mökkipuuha oli polttopuiden teko. Niitä on nyt jemmassa liki kolmen vuoden tarve – ja oikein hyvä niin! Puuta käyttäen pyrimme pitämään sähkölaskun hinnannoususta huolimatta entisellä tasolla. Ehkä emme ensi talvena laita pattereita päälle edes makuuhuoneisiin.

 

Työmatkat on tehtävä, mutta aion ehdottomasti jatkaa keväällä harjoiteltua kimppamatkailua. Joutaa sitä tunnin päivän päässä taikka toisessa odottamaankin, jos sillä keinoin matkarahaa säästyy. Sitä paitsi hommaa on aina ja työmaalla ne hommat kuulusikin tehdä.

 

Asuntolainan koron nousemisen aiheuttama pikkupaniikki ei sekään vaatinut muuta kuin kontaktin pankkiin. Sieltä osattiin Teams-yhteydellä neuvoa kaikki erilaiset vaihtoehdot ja koronnousu saatiin kahlittua korkoputkeen. Enää ei tarvitse herätä aamuyöllä painajaiseen, että pitäisi lähteä Heselle iltahommiiin.

 

Kyllä tämä tästä!

Kolmekymmentä vuotta Loviisassa

 

 

Koko lailla tarkalleen kolmekymmentä vuotta sitten kurvasi Avis -kuorma-auto silloisesta Saaren pitäjästä Skinnarbyn peltomaisemiin tuoden meidän pienen, vielä kolmihenkisen perheemme uusille asuinsijoille. Avis-kuormuriin sopi irtaimistomme polttopuista alkaen ja pakasteisiin päätyen. Kuormuria kuljetti puolisko ja hänellä oli matkaseurana tuolloin 5-vuotias esikoinen. Minä ajelin perässä taivaansinisellä Saab 99 -merkkisellä autollani ja takapenkillä matkasivat varoen kuljetettavat astiat.

 

Saavuimme punaiseen taloon pellon keskelle vuokralaisiksi. Meidän maalaisvinkkelistämme katsoen talo oli kaupungin laidalla, vain 12 km torilta. Puoliskon työt olivat kolmostien hirviaitatyömaalla ja minulle alkaisi parin viikon päästä koulutyö kiertolaisena kuudella alakoululla.

 

Viikot ennen koulun alkua olivat ohjelmalliset. Järjestelin uutta kotia ja etsin työkoulujani. Muuttoauto oli tyhjennetty suurelta osin punaisen talon pihan autotalliin ja kantelin laatikoita taloon etsien tavaroille paikkoja. Kuutena päivänä retkeilimme esikoisen kanssa etsimässä koulun kerrallaan. Tuntui tärkeältä tietää etukäteen, mihin menee.

 

Kolmenkymmenen vuoden aikana olemme asuneet parissa muussakin punaisessa talossa. Joukossa on ollut muunkin värisiä taloja ennen kuin päädyimme tähän savenharmaaseen Rapakiven torppaan.

 

Elämä Loviisassa on ollut monella tavalla hyvää. On ollut työtä, perhe on kasvanut, lapset ovat voineet harrastaa ja kovin moni asia on lähellä ja saavutettavissa.

 

Kurjempina päivinä on tuntunut, että taitaa olla aivan sama onko muuttanut Saarelta vai Samoalta – paikallisiin tutustuminen on vaikeaa. Vaan heti seuraavaan hengenvetoon on myönnettävä, että vikaa on itsessäkin. Meiltä puuttuu rohkeutta tehdä aloitetta ja lähteä tutustumaan. Tai ehkä tosiaan liikumme väärissä piireissä. Puolisko on viisastellut, että ilmeisesti pitäisi kuulua paikalliseen metsästysseuraan ja VPK:hon, luultavasti pitäisi ajaa Toyotalla ja lukea Nya Östista. Murrekin tuntuu olevan kertakaikkisen väärä. Itäinen soundi ja sanasto erottavat meidät paikallisista vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

 

Yhtä kaikki, täällä on koti ja lastemme juuret. Täältä he ovat saaneet myös siivet. Täällä on hyvä.

 

 

Maailmanlopun ruokaa tuliaisina matkalta

 

Keväällä meillä Suomessakin puhuttiin paljon varautumisesta. Neuvottiin, että kaiken kaikkiaan olisi hyvä, että ihmisillä olisi kotona kolmen päivän käyttöä vastaava määrä ruokaa ja vettä. Tuon kotivaran pitäisi olla sellaista evästä, jota perheessä muutoinkin syödään. Tuota ruokavarastoa pitää toki päivämäärien umpeutumisen pelossa käyttää ja hankkia tilalle aina uutta ja käyttökelpoista tavaraa.

 

Minulla on kuivaruokaa pakattuna kannelliseen muoviastiaan, niin ettei eväitä kiireen tullen tarvitse lähteä mistään haalimaan. Samaisessa laatikossa on myös primuskeitin ja tulitikut sekä kynttilöitä valaistuksen varmistamiseksi. Pidän tärkeänä myös mielialan hoitoa. Sen vuoksi laatikossa on muutama Fazerin sininen suklaapatukka. Tai ainakin on tarkoitus olla, mutta ne tuppaavat haihtumaan laatikosta aika taajaan. Ilmeisesti päiväykset ovat kovin lyhyet ja varaston kiertämisen varmistamiseksi suklaata joutuu laatikosta syömään, mutta uuden tilalle tuominen jostain syystä takkuilee.

 

Suomen pelastusalan keskusliiton ohjeen mukaan puhdasta vettä tulisi olla kotona kaiken varalta varastoituna. Kuuliaisena kansalaisena olen hamstrannut kaupan lähdevesikanistereita niin kotiin kuin mökillekin. Voihan niinkin toki käydä, ettei kraanasta tule vettä.

 

Käteistäkin pitäisi kuulemma olla. Hassua, kun meille on viime vuodet toitotettu, että pitäisi käyttää vain korttia. Mutta toden totta, eipä sen tarvitse olla kummoinen sähköhäiriö taikka tietoliikennetakku, kun korttimaksu on jumissa. Viimeksi Itä-Suomesta tullessamme eivät korttikoneet toimineen Joutsenossa eivätkä vielä Taavetissakaan. Fiksua siis olisi pitää jonkin verran setelirahaa vanhaan tapaan tyynyn alla.

 

Keväällä olimme lähdössä piipahdukselle Tallinnaan ja pohdin ääneen, mitä sieltä nyt ostaisi. Tytär ohjeisti: ”Ostakaa nyt sitä maailmanlopun ruokaa.” Luulen hänen tarkoittaneen kotivaraa, mutta sana ei siinä hetkessä tullut mieleen. Toimin ohjeen mukaan ja katselin, mitäpä olisi naapurimaassa tarjolla katastrofivarautumiseksi. Kotivaraani kuuluvat nyt lasipurkkeihin pakatut gulassi- ja seljankakeitot. Käyttöpäiviä näissä tiiviöpurkeissa on vuoteen 2025 asti. Viimeistään silloin syömme sopat – toivottavasti ihan seesteisessä tilanteessa.

 

 

Ollaanko me jo vanhoja?

 

Luin alkukesällä kirjan ”Ollaanko me jo vanhoja”. Kirja seuraili suurten ikäluokkien ihmisten kertomusten kautta eri vuosikymmenten tärkeimpiä tapahtumia ja käänteitä. Vaikka 1960-luvulla syntyneet eivät enää kuulukaan niihin varsinaisiin suuriin ikäluokkiin, ymmärsin alkavani jo olla vanha, kun omiakin muistikuvia ja kokemuksia tapahtuneista on aina 1970-luvulta alkaen. Peruskoulun aamunkoitto on omakohtaisesti koettu, Etykistä on selkeät uutismuistot ja jaan senkin sukupolvikokemuksen, että sanat Kekkonen ja presidentti olivat synonyymejä.

 

Vaikka mieli on teinin, onhan se uskottava, että ikääntymässä tässä ollaan. Tietysti se on niin, kun hallituskin on sen papereihinsa kirjannut ja suomalaisina uskomme, mitä auktoriteetit sanovat. 55-vuotiaat ovat parin viikon takaisen linjauksen mukaan työelämässä ”ikääntyneitä”. Tyttömäisen nuorekkaan hallituksen silmin 55-vuotias saattaa toki näyttää vanhalta, mutta totuushan on toinen. 55-vuotias on kokenut, osaava ja ammattitaitoinen ruuhkavuodet taakseen jättänyt osaaja. Onneksi lakitekstissä  ikääntynyt on vasta 65-vuotias ja vanhuus on siirretty kohtaan 75v.

 

Itse en aio käyttää hallituksen kaavailemia työelämässä jatkamista tukevia työllisyystoimia, vaan aion siirtyä suhteellisen nuorena eläkkeelle. Tämä päätös on realisoitumassa jo ihan helposti hahmotettavan ajanjakson päästä. Uuden passin saadessani hoksasin, että seuraavan uusinnan ollessa ajankohtainen, olen jo eläkeläismummo.

 

Iän myötä tulevien kremppojen määrä kielii kyllä jo vanhuudesta - tai ainakin itäsuomalaisesta tautiperimästä. Käväisin taannoin apteekissa täydentämässä dosetteihin ladattavia troppeja seuraavalle kolmelle kuukaudelle. Ostin lääkkeet itselleni sekä puoliskolle. Eivät sopineet pilleripurkit normaaliin apteekin pikkuruiseen muovikassiin. Sain reilun paperikassin ja maksettavaa jäi vielä Kela-korvausten jälkeenkin ihan reilusti.

 

Vaan faktahan on se, että vanhenevat ne kolmevitoset ministeritkin, vaikkeivät sitä vielä tunne eivätkä tunnusta. Elämä heittää heillekin eteen haasteita ja hankaluuksia. Liiallinen intomielisyys ja ihanteellisuus karisee, samoin usko omaan kaikkivoipaisuuteen.

 

Oli miten oli, iloisella ja valoisalla mielellä virkeää ja vireää vanhuutta odotellen.