Lukeminen kannattaa aina

 

En oppinut lukemaan sinä sunnuntaina, jolloin isä oli päättänyt minulle taidon opettaa. Itse asiassa minulla ei ole tarkkaa tietoa, milloin sitten opin, mutta koulun alkaessa kuitenkin sain jo tekstistä selkoa. 10-vuotiaasta saakka olen ollut ahmintaiässä.

 

Luen paljon ja monenlaisia kirjoja. En ole jämähtänyt yhteen kirjallisuuslajiin, vaan minulle kelpaavat yhtä lailla dekkarit, elämäkerrat kuin kevyt chick lit -kirjallisuuskin. Jos olisin ostanut kaikki lukemani kirjat, en mahtuisi kotiini itse ollenkaan. Olen siis kirjaston aktiivinen asiakas. Aina uudella asuinpaikalla, olen selvittänyt pikaisesti lähikirjaston sijainnin ja varmistanut lukemisen mahdollisuuden. Lapsuudessani tämä tärkeä palvelu kulki kirjastoautossa, myöhemmin olen saanut nauttia kirjastotalojen annista. Tätä nykyä, kun kuulumme Helle-kirjastoihin, meillä loviisalaisillakin on saatavilla ja käytössä 12 kunnan kirjastojen kirjat.

 

Kun muistelen historiaani lukijana, huomaan että vain opiskeluaikana en ole kyennyt harrastamaan vapaa-ajan lukemista. Silloin se olisi tuntunut olevan pois opiskelusta. Ensimmäinen vauvavapaani sen sijaan oli ahkeran lukemisen aikaa. Jotainhan imettäessä täytyi tehdä ja lukeminen sopi rintaruokinnan oheen huomattavasti paremmin kuin neulominen. Sitten muistan tähtihetkenä joulun 1990. Esikoinen malttoi jo leikkiä hetkiä omineen, ilman leikittäjää. Luin joulun aikaan Myrskyluodon Maijat. Se oli niin vahva kokemus, että hatara muistini kantaa yli 30 vuoden taa.

 

Lukeminen on ollut minulle mahdollisuus matkustamiseen silloinkin, kun siihen ei muuten ole ollut mahdollisuutta. Koronavuosina luinkin paljon matkakirjoja. Reissasin Aino Huilajan kanssa pakettiautomatkalla Euroopassa. Piipahtelin myös Intiassa ja Irlannissa, maissa joihin en ole todellisuudessa koskaan päässyt.

 

Ja lopulta lukeminen on minulle ehdottomasti työssä jaksamisen tukea ja mielenterveyden hoitamista. Kirjan kanssa pääsee aivan uusiin maailmoihin ja ajatukset irtautuvat arjesta. Yöuni on levollinen, kun päivä päättyy kirjan lukemiseen. Huomaan nukkuvani paljon levottomammin, jos viimeiseksi illalla katselen sarjaa tabletilta.

 

Mitä siis muuta voisi todeta kuin vanhan kirjakerhomainoksen mukaan: ”lukeminen kannattaa aina!”

Kootut möläytykset ja laittamattomat lausunnot

 

 

Amerikan maan edellinen presidentti oli kuulu sammakoistaan. Niitä häneltä lipsahteli ihan yhtenään. Tänne kauas Euroopan pohjoiselle kulmallekin niitä kuultiin likimain yksi joka päivä. Villeimpinä on jäänyt mieleen arviot siitä, ettei ilmastonmuutos ole totta ja ettei korona koskaan tule Amerikkaan.

 

Itäisestä naapurista pahimmin möläyttelevät presidentin apurit Dimitri Medvedev ja Maria Zaharova. Sieltä annetaan aina lausuntoa suurella suulla ja pienellä suodattimella. Medvedev uhoaa, että ”onnettomuuksia voi tapahtua!” Viimeisimmäksi oli Zaharovan mielestä ”syvästi moraalitonta” se, ettei Venäjältä kutsuttu valtion päämiestä kuningatar Elisabet II:n hautajaisiin.

 

No, möläytellään sitä meilläkin. Pääministeritasolla asti. Korvaani kalskahti kovin pahasti se, kun Sanna toisteli ”Minä olen instituutio”. Ei se kyllä niin ole. Sanna on ihan vaan tavallinen Sanna, joka nyt tällä hetkellä sattuu olemaan pääministeri. Hän siis edustaa instituutiota, pääministeriyttä. Instituutiolla tarkoitetaan vaikkapa poliittisen elämän tiettyä muotoa edustavaa pysyväksi tarkoitettua organisaatiota.

 

Huonoa tykkäsin siitäkin, kun Sanna väitti kiven kovaan, ettei meillä Suomessa ole ”sellaisia viranomaisia, jotka voisivat päättää, että kaikki venäläiset kategorisesti olisivat turvallisuusuhka”. Kaksi ja puoli vuotta sitten sama Sanna sai kaikki uusmaalaiset aivan kategorisesti näyttämään turvallisuusuhalta ja vastuuttomilta taudinlevittäjiltä, ja sulki meidät uusmaalaiset barrikadien taakse. Silloin tuntui vahvasti siltä, että meillä on tiukka ja rajoittava viranomaisvalta ja -valvonta.

 

Toisinaan kyse möläyttelyssäkin on vain tyyliseikoista. Siinä, missä Sauli kesällä kyseli kainosti, olisiko Julkisen Sanan Neuvoston ja median hyvä käydä keskustelua siitä, miten lapsia voi kuvata, ilmoitti Sanna Twitterissä, ettei anna lupaa Emman kuvaamiseen eikä kuvien julkaisuun. Vetipä vielä miehensä Markuksenkin mukaan tähän.

 

Yhtään en väitä, etteikö Rapakiven mummokin latelisi laittamattomia lausuntoja. Aivan varmasti ja tämän tuosta. Erona on kuitenkin se, etten ole hakeutunut tehtäviin, joissa edellytetään sujuvaa esiintymistä, tyylikästä käyttäytymistä sekä huolella ja loppuun asti harkittuja lausumia.

Muistutus tosi tärkeästä asiasta

 

Aikoinaan nolostelin, kun täytin palstatilani aina tuolloin tällöin Leevi-kissan kuulumisilla. Myöhemmin olen potenut huonoa omaatuntoa taajaan toistuvista mökkikuulumisista. Tällä kertaa tiedän palaavani 90-luvun laman aiheuttamaan ylivelkaantumiseen jo kolmatta kertaa, mutten aio pyydellä anteeksi ollenkaan.

 

Reilu viikko sitten käynnistyi tv:ssä sarja Helsinki-syndrooma. Jo esittelytekstistä ymmärsin, että nyt ollaan taas minun elämäni raskaimpien asioiden äärellä. Päätin kuitenkin, että fyysisen ja psyykkisen pahan olon uhallakin asetun ruudun äärelle ja katson. Suoratoistopalvelusta katsellen 8-osainen sarja tuli ahmittua kolmessa päivässä.

 

Ohjelmassa kohtuuttoman velkataakan takaajaksi reilun 30 vuotta sitten joutunut Antti koetti hakea hyvitystä tilanteeseensa. Vuosikymmenten aikana hän oli hakenut apua jo kaikista oikeusasteista, mutta joutunut toteamaan, että 90-luvun pankkien toiminta oli laillistettu rikos. Sinne ne menivät samaan Arsenal-roskapankkiin ohjelman Antin, kuin meidän ja niin monen muun kodit, ilman että velka siitä lyheni. Miten se muka voisi olla oikein?

 

Tuosta suosta selviytymisen mahdollisuuksia ei alkuun ollut ollenkaan. Vasta kymmenen vuoden jälkeen keksittiin velkajärjestely. Siihenkään ei kaikilla ollut mitään pääsyä. Järjestelymahdollisuus evättiin esimerkiksi takaajalta, joka oli velallisen kanssa naimisissa. Velalliset olivat yrittäjiä. Heidän leimaamisensa ikuisiksi epäonnistujiksi hukkasi maamme osaamispotentiaalia samaan tapaan kuin Stalinin puhdistukset naapurissa aikoinaan.

 

Ei ole ihme, että moni katkeroitui! Viidennen jakson alkumetrien jälkeen jouduin laittamaan lapsilleni anteeksipyyntöjä siitä, miten he ovat tietämättään aivan varmasti joutuneet kantamaan - ohjelman nuoren naisen tapaan – vanhempiensa taakkoja. Emme me vanhemmat ole halunneet sitä lapsillemme, mutta emme ole voineet asialle mitään.

 

Vasta velkajärjestelyyn pääsy 20 vuotta tapahtuneen jälkeen toi minulle valon tunnelin päähän. Viiden vuoden velkajärjestelyohjelma oli taapertamista kohti valoa. Mutta silloin sentään oli jo tieto vapautumisesta.

 

Helsinki-syndrooman viimeisen jakson päättyessä koin minäkin saavani hyvityksen. Ohjelman loppuratkaisu oli kaikessa mahdottomuudessaan vapauttava.

Edes hieman arjen yläpuolelle

 

 

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana on eletty ankeita aikoja. Sosiaaliset suhteet ovat olleet vähissä ja juhlatilanteet aivan nollassa. Enimmäkseen on kärvistelty kotosalla tv:n ikäviä ja vieläkin ikävämpiä uutisia ja ajankohtaisohjelmia katsellen. Stressin purkamiseen tarkoitetusta neulomisestakin on tullut aivan pakkomielteistä ”tikuttamista”.

 

Vähitellen olen havahtunut siihen, että nyt jos koskaan kaikki pienetkin arjen yläpuolelle nostavat tilanteet ja hetket ovat tarpeellisia, jolleivät suorastaan välttämättömiä. Kaikki, millä voi hetken ajan ajatella muuta kuin tautia ja sotaa, on hyväksi.

 

Puhelu harvoin tavatulle ystävälle tai sukulaiselle tuo jo monta uutta ajatusta mietittäväksi. Kyläily ystäväperheen luona tarjoaa jo kokonaisen vapaaillan ajankohtaisohjelmien tuijotuksesta ja nostaa hetkeksi arjen yläpuolelle.

 

Puolisko, joka ei ole ollenkaan juhlaihmisiä, yllätti ja halusi viettää maaliskuisia pyöreitä synttäreitään kesällä ja Kesälahdella. Kesälahti on puoliskon syntymäkotikunta ja meidän nykyinen mökkipitäjä. Jo pelkkä juhlan suunnittelu ja valmistelu tarjosi paljon mukavia kontakteja ja mukavaa ajateltavaa. Itse juhla reilun kolmenkymmenen sukulaisen ja ystävän kesken toi niin paljon kivoja kontakteja ja mukavia keskustelunpätkiä, ettei niiden kelailuun juhannus riittänyt. Iloitsimme jokaisesta osallistuneesta erikseen ja yhdessä. Iloitsimme mahdollisuudesta kokoontua yhteen, syödä yhdessä ja viettää kesäistä iltaa yhdessä.

 

Elokuussa saimme osallistua suloiseen avioliiton siunaamisen juhlaan. Tavallista arkilauantaita huomattavasti korkeammalle kohosi tuo päivä papin kauniin puheen johdosta. Päivä erottui arkilauantaista myös juhlapukeutumisen ja kakkutarjoilun vuoksi. Taas saimme mukavia muistoja ja kivaa puheenaihetta.

 

Kesälomareissulla, joka meillä tavan mukaan oli tietysti puoliskon työreissu, iloitsin muutamasta hotelliyöpymisestä, ravintolaruoasta ja kauniisti katetuista runsaista aamiaisista. Onhan se erilainen keskiviikko, jos saa nousta uuteen päivään pehmeän hotellipeiton alta ja herkutella aamupalalla pitkän kaavan mukaan, voiden valita muutakin kuin kaurapuuroa tai paistettua kananmunaa.

 

Ei sen ison rahan ihmeitä tarvitse olla, kunhan vähän arjen yläpuolelle.

Boomer-mummon vinkkejä Sannalle

 

Meidät yli viisikymppisethän on nimetty Boomereiksi. Se ei haittaa mitään, ettemme ymmärrä, mitä se tarkoittaa – tuskin mitään kovin kohottavaa kumminkaan. Meillä Boomereilla on meidän Bile-Sannalle kumminkin jokunen ohje annettavaksi.

 

”Virka-asunto” tarkoittaa meidän vanhusten kielellä sellaista paikkaa, jossa hoidellaan työhön liittyviä asioita. Ehkäpä bilemenot sopisivat paremmin omaan ja omalla rahalla hankittuun asuntoon – ainakin mikäli ei biletetä Britti-Boriksen tai Amerikan Donaldin kanssa. Heidät ehkä kumminkin voitaisiin laskea valtiollisiin vieraisiin toisin kuin Almat, Annat ja Ilet. Muistimme mukaan ostit vastikään omankin suht hintavan asunnon Helsingistä. Siellä varmaan voisi järjestää näitä festarijatkoja. Nimittäin sillä omalla vapaa-ajalla, silloin kun sijaisjärjestelyt ovat kunnossa.

 

Toinen ohje: Kesärannan viitoitusta olisi pikaisesti kohennettava, etteivät vieraat eksy. Kesäbileissä oli käyttötiloiksi luvattu vain yleisö-wc:t ja vieraat eksyivät sinisen seinän saliin ja löysivätpä vielä Finland-kyltinkin käyttöönsä. Huolta ei ole nyt enää kuvien jakajasta vaan myös ovien lukitsijasta ja illan emännöitsijästä. Hertsileijaa, Sanna, unohtuiko tämän huoneen lukitseminen ”omatoimisesti” ja ”etukäteisesti”!?

 

Kolmanneksi me vanhukset muistutamme ohjeesta ”kaveria ei jätetä”. Se tarkoittaa sitäkin, ettei kaveria kavalleta. Ja jos kaveri kavaltaa, häntä ei enää lueta kavereihin. Eli nykypäivän kielellä: ”Kaveri ei jaa epämiellyttäviä/ ala-arvoisia/ kyseenalaisia/ halventavia kuvia sosiaaliseen mediaan.” Oikeat kaverit paikkaavat mokia ja huolehtivat kaverin kotiin silloinkin, kun omat jalat eivät kanna.

 

Neljänneksi, Sanna, muistutamme sinua suuresta asiasta – nimittäin nöyryydestä. Silloin kun tulee mokattua, kannatta nöyrtyä ja myöntää virheensä sekä pyytää anteeksi. Virheen myöntäminen on 1000 kertaa parempi ja uskottavampi kuin epätoivoinen selittely, vaikka tippa linssissä. Reilu toteamus: ”Anteeksi, että mokasin. En syytä, enkä syyllistä muita - edes asian julkistaneita. Myönnän epäonnistuneeni. Yritän jatkossa paremmin.” Näin jopa Boomerit ovat taas tukenasi.

 

Eipä tässä muuta kuin kaikkea hyvää nuoreen elämääsi, terveisin Rapakiven mummo.

Eikö mitään enää tarvitse hävetä

 

 

Elokuussa ilmestyi kirja juuri 40 vuotta täyttäneestä Martina Aitolehdestä. Kirjassa kerrotaan lehtitietojen ja ajan tavan mukaan avoimesti kaikki Martinan suhteet ja muut käänteet. Mitään salaamatta ja häpeämättä – suorastaan ylpeillen. Tähän tyyliin on viime aikoina kirjoitettu kirjoja monesta muustakin julkkiksesta. Jere Karalahdesta, Lauri Late Johanssonista, Nacci Tranbergista ja vaikkapa Frederikistä ja Vesa-Matti Loirista – Matti Nykäsestä kirjoja on useampikin.

 

Ennen kirjoja kirjoitettiin pitkän elämän eläneistä ja jollain elämän alueella ansioituneista ihmisistä. Tosin johan Veikko Lavi lauloi jokaisen ihmisen olevan laulun arvoinen. Mutta että kirjan – ja kukaties vielä kovakantisen!?

 

Ennen kuoleman jälkeen muisteltiin ihmisen merkkitekoja ja arvokkaita aikaansaannoksia. Nykyään elämän liekin sammuttua repostellaan kaikki ikävätkin asiat vielä kertaalleen auki. Kerrataan moninaiset naissuhteet, huume- ja alkoholihuuruiset sekoilut, mitään salaamatta ja mitään pois jättämättä.

 

Tämän ajan julkimot ovat selvästi sisäistäneet ajatuksen, että kaikki julkisuus on hyvästä. Nimi pysyy muistissa ja iltapäivälehdet saavat klikkauksia. Kaipa klikkauksista heruu jotain hyvää jutun kohteellekin. Tuskin lehtitalot enää kustantavat häämatkoja ja muita reissuja kuten Matti Nykäselle ja kirjan mukaan myös Martina Aitolehdelle. Niinkin sanotaan, että julkisuus on kuin huume, siihen jää koukkuun, eikä ilman osaa olla. Vertaus on hyvä, sillä ikävän julkisuuden jälki voi olla yhtä ikävää kuin huumeiden jättämä – ihmisraunio ja täysi unohdus.

 

Olen siis loukkaantunut Vesa-Matti Loirin kuolemansa jälkeen saamasta saamasta julkisuudesta. Miksi tarvitsi vielä marssittaa julkisuuteen kaikki naiset ja kertoa huumeet ja viinat. Eivät ne minusta sovi samaan hengenvetoon, missä aprikoidaan Loirin mahdollisuuksia saada valtiolliset hautajaiset. Yle sentään muisteli Loirin elämänkaarta tyylikkäästi kerraten Pojat-elokuvan, Lapualaisoopperan, Turun Seitsemän veljestä -teatterisovituksen, Leino-kappaleet ja Turhapuro-elokuvat. Toki vielä olisi voinut lisätä monilahjakkuuden urheilijana ja virtuoosimaisen huilunsoiton.

 

Tällaisin miettein tänään Rapakiven mummo, mielensäpahoittaja.

Suomalaisetko muka ämpärikansaa

 

 

Yhtenään puhutaan siitä, miten me suomalaiset olemme viehättyneitä ämpäreistä ja meidät voi ämpärin avulla houkutella vaikka mihin. Päätin tutkia ämpärin käyttöä yhden keskivertoämpärinkuluttajan kautta.

 

Vuosittain saan kotiin uuden ämpärin kansineen. Vanhempani toimittavat meille syksyisin puolukkaämpärin. Tuon ämpärillisen verran meillä kuluu puolukkaa vuodessa. Aivan eri ämpäri on se, johon annostellaan sokerit ja sitruunat vappusiman valmistusta varten. Mustikkaämpäri on taas eri astia. Se otetaan virkaansa heinäkuussa, kun lähdetään tutkailemaan luonnonantimien saatavuutta Loviisan seudulla. Vielä meillä on luuttuämpäri, mutta se on vähän eri asia, sillä tähän ei pyöreä kansi sopisi.

 

Mökillä ämpäreitä on käytössä runsaammin. Luuttuämpärin erottaa sielläkin muodosta, mutta muut ovat käyttötarkoituksen mukaan värikoodattuja.

 

Kaksi valkoista ämpäriä on nimetty kalaämpäreiksi. Toinen on mökillä otettavissa matkaan, kun lähdetään onkiretkelle ja toinen on valmiiksi veneessä. Veneessä ämpärillä saatetaan suurempien sateiden jälkeen joutua myös äyskäröimään, mutta pääasiassa ämpäri odottelee siellä suuren lohen kotiin kuljettamista.

 

Punaiset ämpärit ovat saunavesiämpäreitä. Niihin sekoitetaan sopivanlämpöinen pesuvesi mökkisuihkulla suihkuttelua varten.

 

Harmaiden ämpäreiden tehtävänä on kuljettaa tiskivettä. Tiskivedessä ei sovi olla kalan eikä shampoon jäämiä, joten tiskivesiämpärit on syytä olla erikseen. Meillä tiskataan mökillä iltaisin saunan jälkeen, saunan padassa lämmitetyllä vedellä. Tiskaaminen tapahtuu tuvassa, joten kuljetamme vettä, emmekä astioita.

 

Mökkituvan uunin laidalla on vielä pino pienempiä ja sisäkkäin sopiviä ämpäreitä. Tuosta pinosta valitaan matkaan kaksi, kun lähdetään mökkipihalta metsän puolelle. Ämpäreitä tarvitaan mukaan kaksi, sillä koskaan ei tiedä sattuuko vadelmareissulla osumaan kantarellipaikalle ja aarteet on tietenkin saatava kerättyä matkaan. Näitä pikkuämpäreitä on tyrkyllä ainakin puolenkymmentä, sillä ämpärit on voitava tarjota myös mahdolliselle metsäretkikaverille.

 

Tämän tutkimuksen yhteenvetona voidaan siis todeta, että keskivertoemäntä tarvitsee vähintään 15 ämpäriä. Onko siis ihme, että ämpärijonoissa on tungosta?