Kulttuurin tukemisesta

 

 

Vaaliväittelyiden tuoksinassa taisi yhdellä jos toisella tulla lausutuksi ajattelemattomia arvioita. Riikka Purran kulttuurikommentti herätti voimakkaita reaktioita korona-aikana kovia kokeneiden kulttuurialan toimijoiden keskuudessa ja kyllä se närästää ihan tavallista kulttuurin kuluttajaakin. Perustelen närästystäni ja närkästystäni muutamalla seikalla.

 

Riikka tuntui hyväksyvän kirjastot ja lastenkulttuurin, mutta kaikki muu vaikutti menevän ”luksuspalveluiden” koriin. Ei siis pelkästään ooppera, vaan vaikkapa kotimainen elokuva, maakuntateatterit ja kaikki kesäiset tapahtumat poliitikkojenkin suosimaa Pori Jazzia myöten. Näitä kaikkia valtio jotain kautta rahoittaa. Osa saa rahoituksensa vaikkapa Opetus- ja kulttuuriministeriön kanavoimista veikkausvoittovaroista, osa suoraan ministeriöiden kohdeavustuksina, osalle apu jyvitetään säätiöiden -  kuten Suomen elokuvasäätiön - kautta.

 

Mitä kulttuuri maksaisi, jollei sitä tuettaisi? 12 euron elokuvalippuun taitaa melkein jokaisella olla varaa silloin tällöin. Jos tukirahoitusta ei olisi, täytyisi koko elokuvatuotanto saada rahoitettua jälkikäteen lipputuloilla. Veikkaan, että ei onnistuisi. Riittäisikö edes 50€ lipun hinnaksi ja kuka leffaan silloin menisi?  Jos maakuntateatterit eivät saisi tukea, koko teatteritarjonta keskittyisi Helsinkiin. Maakunnissa jäätäisiin kokonaan vaille teatteritarjontaa, sillä vain harvat vaikkapa Pohjois-Karjalasta tai Pohjois-Pohjanmaalta ajelisivat Helsinkiin teatterin vuoksi. Maakuntateatterit tuntevat yleisönsä ja tarjoavat todella laadukasta teatteria vuodesta toiseen.

 

Olen aika varma, että nekin vuosittaiset tapahtumat, jotka nyt pyörivät omillaan, ovat tarvinneet tukea kunnes ovat vakiinnuttaneet paikkansa kulttuurikentässä. Tuskinpa edes Savonlinnan Oopperajuhlat, Porin Jazz taikka Sodankylän elokuvajuhlat olivat ensimmäisen kesän jälkeen niin vahvoilla, että jatko oli turvattu. Ja mitä olisi kesäinen Suomi ilman noita tapahtumia. Ne tunnetaan ulkomailla asti ja ne ovat monen turistin mielestä vahva vetovoimatekijä.

 

Näinkin on sanottu: ”Kunta ilman kulttuuria elää ikuista marraskuuta.” Sitä me emme halua! ”Kulttuuri on tulevaisuuden ihmisen kasvualusta.” Ja tulevaisuuteenhan me katsomme!

 

 

Muutaman vaaliohjelman katsomisen jälkeen

 

Olen seurannut vaaliohjelmia aikamoisen kiinnostuneena. Tänä vuonna meille onkin tarjoiltu pari uutta ja kiinnostavaa ohjelmakonseptia.

 

Ihan ykköstä oli nelosen ”Luokan edessä”. Siinä kukin puolueen puheenjohtaja vuorollaan oli lasten tentattavana. Toki ohjelma oli aikuisten käsikirjoittama, eikä spontaaniudelle aivan mahdottomasti ollut tilaa, mutta koululaisten näköinen se silti oli. Lapset uskaltavat kysyä suoremmin ja henkilökohtaisempia asioita kuin aikuiset. Lasten kysymyksiä ei oteta samalla lailla haasteena kuin jos saman tiukan kysymyksen esittäisi keski-ikäinen politiikantoimittaja. Lapselle koetetaan vastata asiallisesti ja selkeästi, kiihtymättä.

 

Mtv:n puheenjohtajatentti oli varsinainen farssi. Yhdeksän henkeä haastateltavaksi oli vain kerta kaikkiaan mahdoton tehtävä, eikä siitä kukaan olisi voinut fiksua ja filmaattista Jan Anderssonia paremmin selviytyä. Sen verran pitkää pinnaa ja paikoin kurinpidollistakin otetta lauma vaati. Huomioin, että Anna-Maja, Petteri, Sari ja Annika ovat saaneet hyvän kotikasvatuksen, eivätkä lähde huutamaan toisten päälle. Jännittävää kyllä, että tämä fiksu käytös tulkitaan Petterin kohdalla ylimielisyydeksi! Li, Maria, Sanna ja Riikka taitavat kuulua ”Minä Ensin, Ekana ja Eniten Äänessä” -sukupolveen. Vanhaa opetätiä kauhistutti, ettei osata edes viitata – saati antaa kaverin puhua omalla vuorollaan. Harryn olisi luullut suomenruotsalaisessa kulttuurikodissa kasvaneena saaneen käytösoppia, mutta kukaties yksinpurjehdus on tehnyt miehestä omapäisen. Verhon heilahdus jäi mieleen ja toi palstatilaa.

 

Yle oli rakentanut tentit sikäli fiksummin, että se ei edes yrittänyt hallita kuin kolmea kerrallaan. Silti tuo MEEEÄ-jengi torpedoi tilanteita. Sannan ja Riikan esiintymistä meeminikkarit vertasivat heti Taistelevat metsot -tauluun. Petteri katseli menoa lähinnä huvittuneena. Toinen kokoonpano (Anna-Maja, Sari ja Harry) sai tuotua esille asiaa, sillä katsojan huomio ei mennyt epäolennaiseen. Viimeisessä ryhmässä yhteistilannetta veivät Li ja Maria jopa niin, että Li jakeli keskustelunaiheitakin. Annika sai tehdä töitä leuan vapinan hillitsemiseksi ja  turhautuminen tuli takuulla puheenvuorojen menettämisestä – asia Annikalla oli hallussa.

 

Varsinaista vaaliviihdettä!

Neulomisen ihana maailma

 

 

Monen monta harrastusta olen aloittanut. Venäjää taisin opiskella yhden talven, samoin unkaria. Nuorena hiihdin ahkerasti, pidin kilometreistä kirjaa. Laturetket kuuluivat talviohjelmaani. Sitten vain yks kaks hiihtokin tuli valmiiksi. Enää ei tarvitse. Kuorolaulun pariin on ainainen kaipuu, mutta tänäkin talvena tuon harrastuksen uudelleen käynnistäminen epäonnistui, vaikka kolmesti yritin.

 

Neulominen sentään kulkee mukana aina. Muuttaa muotoa, opettaa uutta ja innostaa kokeilemaan. Harrastaminen onnistuu yksin tai ryhmässä. Valmiiksi saatu työ palkitsee.

 

Neulomisen alku ei ollut mitenkään helppo ja kaikki heti selvää. Ensimmäisten neuletöitteni joukossa olivat alakoulussa neulotut sukat. Ensimmäisestä tuli mammuttikokoinen ja toisesta enemmän sukan näköinen. Pari ne eivät olleet koon puolesta, vaikka värityksen puolesta taisivat ollakin. Ihana kaverini nimesi sukat värityksen perusteella punatulkkusukiksi ja minusta se oli oikein kauniisti sanottu. Sinnikkäästi minä  sukkahommaa harjoittelin ja mummo neuvoi kantapäätä moneen kertaan.

 

Lukiovuosina 1980-luvun alussa neulominen taisi olla aikamoisessa nosteessa. Muistan meidän tyttöjen istuneen lukion käytävillä rivissä jalat oikoisenaan neulomassa. Monenlaista kirjoneuletta siinä valmistui. Opiskelutalvinakin neuloin. Ainakin pitsihelmaisen kastemekon ja sukupuolineutraalin lila-valkoisen merimies-tyyppisen villapuvun esikoista odottaessani.

 

Viime vuosina homma on lähtenyt aivan lapasesta ja pahasti laukalle. Yhden talven kirjanpidon mukaan sukkia syntyi 68 paria. Seuraavana talvena piti tietysti pistää pikkuisen paremmaksi ja neuloa täydet sata sukkaparia. Sittenpä tuntui sukkia olevan hetkeksi ja siirryin pipojen tuotantoon. Pyöräyttelin niitä tuommoiset 72 kappaletta.  

 

Olen ajatellut olevani kovin lyhytjännitteinen ja pikaiseen palkintoon pyrkivä pienten tuotteiden neuloja. Epäilin tokko jaksaisin saada isoa työtä maaliin saakka, enkä uskaltanut tarttua edes Strömsö-neuleeseen. Pelkäsin luovuttavani kesken ja päätyväni neulomaan sukkia. Vaan sitten kaupungin sivuille tuli ohje Loviisan vanhojen talojen pisaroista inspiraation saaneeseen neulepaitaan. Se oli menoa se! Yllätin itseni ja jaksoin neuloa ison työn. Ymmärsin ohjeen ja pääsin maaliin.

 

 

Tolkun ihmisen toilailua

 

 

Olen pitänyt itseäni tolkun ihmisenä. Kuvailisin itseäni mieluusti hötkyilemättömäksi ja arkijärkiseksi, jalat maassa olevaksi naisihmiseksi. Tämänviikkoisen toilailun jälkeen taidan joutua tarkistamaan ajatustani.

 

Minä en ole haksahtanut nigeriailaiskirjeisiin, en facebookissa kaveriksi pyrkiviin amerikkalaisiin sydänkirurgeihin. En ole varustautunut ottamaan vastaan tuntemattoman sukulaisen amerikanperintöä, enkä lähettänyt rahaa vakavasti sairaalle, mutta niin koskettavasti kirjoittavalle tuntemattomalle.

 

Laitoinpa kuitenkin auton myyntiin Tori.fi -palstalle. Oletus oli, että palstaa luetaan Suomessa ja autokauppa hoituu suomen kielellä, rahat kädestä käteen vaihtaen, kauppa kädenpuristuksella vahvistaen. Aikamoinen yllätys oli, että tuoreita sisäkuvia autosta kyseli tuuliturbiini-insinööri Tsekistä. Hän lähestyi sähköpostin kautta ja englanniksi. Jo ensimmäisessä viestissä hän lähetti kopion ajokortistaan. Kuvat auton sisätiloista lähetettiin ja hinnasta neuvoteltiin. Aika pian päästiin yhteisymmärrykseen hinnasta.

 

Kohta jo tulikin kuittikopio maksusta, joka oli sovittua auton hintaa suurempi. Mukana seuranneessa viestissä selitettiin, miten rahtifirmaan ei voinut maksaa ennakkoon ja summassa on mukana rahdin verran ylimääräistä rahaa. Viestissä kerrottiin myös, miten Air bank tulee ottamaan meihin yhteyttä ja neuvoo jatkotoimissa.

 

Seuraavana päivänä tulikin luvattu ja varsin vakuuttava pankin viesti. Viesti tuli uudesta osoitteesta ja se oli kirjoitettu erilaisella fontilla kuin aiemmat. Raha oli muka jo lähtenyt autonostajan tililtä, mutta ei vielä siirtynyt minulle. Ensin minun tulisi kuulemma maksaa rahtifirmalle kuljetusmaksu mukana seuraavalle rahtifirman italialaiselle pankkitilille. Oikein piti kutsua apusilmiä viestiä lukemaan ja ymmärtämään. Kylläpä vain, kaikki olimme sitä mieltä, että kyseessä on huijaus. En suinkaan minä maksa ensin omistani 980€ summaa Italiaan ja odota, että pian se raha minulle palautuu!

 

Saman tien puolisko jo sähkötti sen seuraavan sorttista ja tulikivenkatkuista tekstiä Tsekinmaalle. Eipä ole 2001 syntyneestä tuuliturbiini-insinööristä sen koomin kuultu. Tämä läheltä piti -tilanne oli terveellinen muistutus siitä, miten vaara vaanii kaikkialla.

 

 

Vaikeita uudissanoja

 

Kieli elää ja kehittyy koko ajan. Sen myötä tarvitaan tietysti uusia sanoja.

 

Meillä on puhuttu viime vuosina kovin paljon hiilialkuisin yhdyssanoin. On laskettu hiilijalanjälkeä ja puhuttu hiilineutraaliudesta tai jopa hiilinegatiivisuudesta. Ymmärrän, että noilla viitataan toiminnan ympäristövaikutuksiin, mutta laskukaavat ovat sen verran monimutkaisia, ettei niihin taida vanhan lukion pitkällä matematiikalla kyetä. Toivottavasti laskukaavoihin vihkiytyneet osaavat hommansa, sillä minun korviini kuulostaa pahemman luokan laskuvirheeltä se, että meidän hiilinielumme olisivat kadonneet yhdessä yössä ja olisimme nyt joutumassa maksamaan toistakymmentä miljardia omantunnon valkopesumaksua.

 

Nykyinen hallitus on puhunut paljon monipaikkaisuudesta. Ymmärrykseni mukaan asiassa ei ole muuta uutta kuin nimitys. Monipaikkaisuus tarkoittaa kotipaikkakuntaa ja mökkipaikkakuntaa tai yhtä hyvin asuinkuntaa ja työkuntaa – toimimista kahdella tai useammalla paikkakunnalla. Monipaikkaisuudesta puhuminen ei ole ainakaan vielä saanut oikaistua sitä seikkaa, että veroa maksetaan vain siihen kuntaan, jossa henkilö on kirjoilla. Mielekästä varmaan olisi, että osa kunnallisverosta maksettaisiin toissijaiseen kuntaan, jonka palveluita – teitä, terveyspalveluita, vesi- ja jätehuoltoa – kuitenkin kuormitetaan. Tuon kuormittavuusajatuksen avasi pääministeri Marin keväällä 2020 sanoessaan: ”Nyt ei ole aika mennä mökille!”

 

Monilukutaito tuli uutena nyt käytössä olevaan opetussuunnitelmaan. Sanan sisältöä piti pikkuisen hakea tämmöisen lukemisen taitoa opettavan vanhan openkin. Monilukutaito tarkoittaa laaja-alaista käsitystä tekstistä, jossa teksti voi olla sanallisten, kuvallisten, auditiivisten tai numeeristen merkkien avulla ilmaistua tietoa. Jo vanhastaan on pidetty hyvänä merkkinä lukemisesta kiinnostumisesta sitä, kun lapsi alkaa havainnoida ympäristöstään vaikkapa kauppojen liikemerkkejä, ”Kato, tuolla on S-kauppa!” Tätä nykyä ymmärrämme äänikirjan paperikirjan lailla tärkeäksi lukukokemukseksi. Kännykän kuvakepankki tarjoaa hurjan määrän visuaaliseen muotoon pakattua luettavaa. Hiihtolomalla laitoin eskari-ikäiselle lapsenlapselle viestinä kolme uimari-emojia ja hän osasi lukea sen. ”Mummo laittoi viestiä, että me mennään uimaan!”

Mökkipäiväkirjasta

 

 

Ostimme vajaa viisi vuotta sitten puoliskon kotipaikkakunnalta 1950 lammen rantaan rakennetun rintamamiesmallisen pientalon, josta lähdimme muokkaamaan perheemme mökkipaikkaa. Omat lapset olivat tuolloin jo aikuisia, mutta lapsenlapset oikein hyvässä vaiheessa sitoutumaan paikkaan ja luomaan sinne siteitä – juurtumaan pohjoiskarjalaiseen paikkaan ja elämänmenoon. Mökki onkin ennen muuta meidän ja lastenlasten juttu.

 

Kauppa lammenrantapaikasta tehtiin lokakuussa 2018. Ensimmäiset vuodet olivat sen verran hektisiä tekemisen aikoja, ettei dokumentointi pysynyt ollenkaan ajan tasalla. Hyvä, että joskus tuli jokunen kuva räpsäistyä ja varmaan naamakirjaan jaettua, mutta sanoja kirjoihin ja kansiin ei ehditty laittaa.

 

Puoliskon 59-vuotissynttäriksi aloitimme mökkikirjan. Kokosin siihen alkuun muutamia siihen mennessä otettuja kuvia paikan muokkauksesta ja tiivistin tärkeimmät tapahtumat muutamaan lauseeseen.  Keväästä 2021 on mökkikirjaan dokumentoitu jokainen käynti.

 

Yleensä kirjaus on lyhyt, vajaan sivun mittainen tiivistys siitä, millä kokoonpanolla ollaan liikkeellä ja mitä on aiottu tehdä. Kirjaus on tyypillisesti ja varmuuden vuoksi tehty mökille tullessa, jotta se tulee varmasti tehtyä. Tavan takaa kynän pitelystä olen vastannut minä ja sanelua pöydän toiselta puolen on hoitanut puolisko, joskus lapsenlapsityttöset.

 

Näiden kuluneiden vuosien aikana olen ajatellut, että joskus tulee se päivä, jolloin näilläkin sanoilla on merkitystä. Kukaties omat jälkipolvet kiinnostuvat sittenkin mökistä ja etsivät mökkikirjasta tietoa, milloin täällä on mitäkin tehty. Ehkäpä itsekin joskus muistin pätkiessä nykyistä pahemmin etsin kirjastani tietoa, milloin rantasauna siirtyi nykyiselle paikalleen tai millaisia vadelma- ja kantarellisaaliita minäkin kesänä on saatu.

 

Löytyy mökkikirjasta toki ohjelista satunnaisellekin vierailijalle. Siinä neuvotaan, miten vaatimattoman mökkipaikan puucee, sauna ja tiskisysteemi toimivat. Annetaan ohjeita uunien lämmityksestä ja mökin siistiksi jättämisestä. Viime syksynä näkyy listatun, mitä eläimiä mökillä on nähty. Kukaties joku joskus tätäkin tietoa arvostaa, sillä aivan kaikkien pohjoiskarjalaistenkaan mökkien eläimistöön eivät kuulu hirvet, teeret, vesimyyrät ja mustakurkku-uikut.

Elinturhakkeet ja uudet vitamiinit

 

 

Lauantaiaamun nettisurffailussa tuntui silmilleni pomppaavan ravitsemusaiheisia artikkeleita toinen toisensa perään. Yhdessä jutussa lääkäri oli pohtinut elintarvike-sanan sisältöä ja toisessa jutussa kerrottiin tulossa olevista uusista ravintosuosituksista ja niitä laadittaessa löydetyistä uusista vitamiineista. Luin artikkelit tarkkaan, sillä oikeanlainen ravinto ja terveellinen syöminen terveyden avaimina tuntuvat tärkeiltä.

 

Elintarvike-sana on kuvannut alkuun maataloissa tuotettuja ja kaupoissa myytäviä elämän ylläpitoon tarvittavia syötäviä. Nyt kaupoissa myydään paljon myös ”elinturhakkeita” – sipsejä, keksejä, limppareita, muroja ja pikaruokia. Ymmärrän nimityksen oikein hyvin; syötäväksi tarkoitettuja, mutta aivan turhia kaloreita ja jouleja.  Joku oli mennyt nimikkeen ehdottelussa vielä pidemmälle ja haluaisi käyttää noista turhakkeista nimitystä ”elinhaitake”, sillä överisuolaisista tai aivan turhan makeista syötävistä kertyy haitallisia kiloja, jotka puolestaan aiheuttavat niin kovin monia sairauksia. Kolmattakin nimikettä noille epäterveellisille eväille väläyteltiin. ”Kuolintarvike”-nimike on kovin brutaali ja herättää niin kauhistuttavia mielikuvia, että juustonaksupussi ja limupullo kirpoaa taatusti otteesta.

 

Jotta ei vain kiellettäisi, olisi hyvä tarjota lisätietoa ja terveellisiä vaihtoehtoja. Miten sattuikin, että kesäkuussa ovat luvassa uudet ravitsemussuositukset. Ennakkotietona kerrotaan, että suositukset ovat aiempaa laajemmat. Niissä on otettu huomioon ruokien ympäristövaikutuksia ja pohdittu ratkaisujen kestävyyttä. Halu siirtyä aiempaa enemmän kasvipohjaiseen ruokaan on laittanut tutkijat tarkastelemaan esimerkiksi sitä, vaarantuuko B12-vitamiinin riittävä saanti. B12-vitamiinia kun saa vain eläinperäisestä ruoasta ja sen puutos voi aiheuttaa uupumusta ja erilaisia neurologisia häiriöitä. Toinen mielenkiintoinen ja uusissa ravitsemussuosituksissa tarkasteltu vitamiini on B4 eli koliini. Koliinia saa lukemani mukaan maksasta, kalasta ja kananmunista. Koliinin puutoksesta puolestaan seuraa kuulemma rasvamaksa.

 

Voi, mikä huojennus! Elinturhakkeet / -haitakkeet taikka kuolintarvikkeet eivät kuulu ruokavaliooni. B4- ja B12-vitamiinien saanti ruoasta on turvattu.