Kaurapuuroarjen ylistys

 

 

Lapsuuden kodissani arki ja pyhä erottuivat selvästi. Sunnuntaisin pukeuduttiin paremmin, syötiin tuhdimmin ja sunnuntaiksi oli tehty iso siivous – tupaan vaihdettiin vallan ”pyhämatot”, jotka sitten taas maanantain tullen vaihdettiin arkisempiin. Omassa perheessäni olen jatkanut sunnuntain paremman ruoan tapaa ja huomaanpa tavan siirtyneen sukupolvissa eteenpäinkin.

Arvostan silti suuresti sitä aivan tavallista kaurapuuroarkeakin. Voi, miten tavat ja rutiinit tuovat turvaa! Myös aikuiselle, eikä vain lapselle. Turvallinen rutiinien täyteinen arki on kuin energiansäästölamppu. Kaikki hoituu, mutta energiaa säästyy, kun ei tarvitse hapuilla, miten homman tänään hoitaisi, vaan voi turvautua tuttuun ja turvalliseen, totuttuun tapaan.

Arki alkaa herätyskellon soinnilla. Siitä suunta on keittiöön annostelemaan vettä puurokattilaan ja vedenkeittimeen. Veden kiehumista odotellessa ehtii tyhjennellä tiskikoneen. Aamupuurolla nuokkuessa saa selattua lehtien nettiversiot. Sittenpä se alkaakin olla aika suunnata työmaalle. Siellä on Rapakiven mummolla turvana lukujärjestys, monella muulla jokin muun niminen työsuunnitelma. Työpäivän jälkeen reitti kulkee usein tutun kaupan kautta kotiin lieden ääreen. Ja pian päästään kokoontumaan yhteiselle ilta-aterialle. Illan täyttävät kotoisat askareet uunin lämmityksen, pyykkihuollon, käsitöiden sekä tv:n töllötyksen  ohjelmoidessa ilta-aikaa. Kohta onkin aika ottaa käteen iltakirja ja rauhoittaa ajatukset unta odottamaan.

Ajatella, jos joutuisi ihan vieraaseen ympäristöön ja rakentamaan turvallista arkea tyhjästä. Koti on kaukana – kuka ties siellä asuu jo joku aivan vieras. Asioita ei saa hoidettua omalla kielellä ja väärinymmärrykset vaanivat joka nurkalla. Taloudellista turvaa tuoneesta työstä on pitänyt luopua, eikä uutta tahdo löytyä.  Toki mukana olevat läheiset tuovat turvaa, mutta entä jos heistäkin on joutunut luopumaan? Mitä, jos vanhaan kotipaikkaan jääneiden kohtalosta on epätietoisuutta, eivätkä yhteydet toimi?

Ymmärrämmekö vieläkään, miten pahasti monen pakolaisena maahamme saapuneen perusturvallisuus on järkkynyt? Miten voisimme auttaa heitä rakentamaan tavallista turvallista kaurapuuroarkea uudessa kotimaassa?

Palvelukseen halutaan auto-organisaattori

 

 

Pian vuoden olemme puoliskon kanssa jakaneet yhden yhteisen auton. Punaisen Passatin purettua yksipuolisesti yhteistyösopimuksemme en ole hankkinut omiin nimiini uutta kulkupeliä. Pääsääntöisesti Volvon yhteisomistus on sujunut hyvin, mutta joitakin pulmia on toki havaittu.

Omat ajomme osuvat yleensä eri aikaan ja mökille mennään yhdessä. Meillä on samanlainen suhtautuminen autoon. Kummallekin auto on pelkkä kulkine. Se ei siis ole mikään kodin jatke, jota pidettäisiin puhtaana ja puunattaisiin viikkosiivouksin - saati käsin vahaten. Kumpikin on tottunut kuljettamaan ja varastoimaan autossa monenmoista työmatkoilla tarpeellista. Farmarimallinen auto on luonnollinen valinta kummankin mielestä.

Puoliskon mielestä auton paksissa kuuluu kuljettaa tusinan verran kuormaliinoja ja kiristimiä. Autossahan niitä säilötään, totta kai! Jos ne nostettaisiin kotona vaikka verstaaseen, ne saattaisivat unohtua matkasta, kun lähdetään tavaran hakuun. Kärryssä niitä ei tietenkään voi säilyttää, koska kärry on avomallia ja kuormaliinathan kastuisivat. Kuormaliinojen lisäksi on hyvä olla erilaisia pehmusteita - vaahtomuovia ja styroxia – joilla suojata kuljetettavia tavaroita kuormaliinojen hankaukselta. Tänä jäisenä ja lumisena talvena on käyty kahdesti pilkillä, joten kyllähän siis kairakin kuuluu auton talviseen perusvarustukseen.

Minun mielestäni paksissa on hyvä olla runsaasti tyhjiä kestokasseja. Turha kai niitä on kotona säilöä, sillä kauppareissu osuu usein miten työreissun paluumatkaan ja kaupassa käymiseen on näin ollen syytä olla varautunut omalla kassiarsenaalilla. Muovikassit ovat pannassa. Jokainen on jo kuullut mikromuoveista, eivätkä nykyiset kierrätysmuovikassit tuo rikkoutumatta edes mehupurkkia kotiin.

Tarvitseeko edes kertoa, että pienen V50-mallisen auton paksi on niin täynnä tuohon perusvarustukseen kuuluvaa roipetta, että tuulilasinpesunestekanisteria on helpompi etsiä kaupan hyllyltä kuin omasta takakontista. Aika selvää lienee sekin, että kauppareissun jälkeen ostoskassit nostellaan takapenkille, sillä paksiin ne eivät mahdu.

Peräänkuuluttaisin nyt jokamiehen auto-organisaattoria. Löytyneekö Kiina-kaupasta vai pikkuilmoitusten palvelutoimijoista?

Huomioita kielen kehittymisestä

 

Kalevalan päivänä tutustuimme oppilaiden kanssa Kalevalan henkilöihin ja tarinoihin. Kieli on alkuperäisversiossa niin vanhaa, etteivät tämän ajan lapset sitä oikein kykene lukemaan. He eivät tunnista sen ajan sanoissa mitään tuttua ja epäröivät, tuliko sana edes luettua oikein. Suunnaton kiitos Mauri Kunnakselle, joka teki arvokkaan kulttuuriteon muokatessaan Kalevalan koirahahmoille ja nykykielelle. Moneen muuhunkin modernisoituun versioon tutustuimme, mutta Koirien Kalevala on ylitse muiden.

Kieli muuttuu ja sen pitääkin muuttua. Eri aikoina tarvitsemme eri sanoja, sillä asiat muuttuvat. Pohjoiskarjalainen anoppini puhui ”atimoissa olemisesta” tarkoittaessaan yökyläilyä sukulaisissa. Ehkä sana tuli venäjästä tai karjalan kielestä. Nykyään eivät juuri muut kuin Maria Veitola käy yökylässä, eikä hänkään yövy sukulaisillaan, joten ei ole tarvetta ”atimoissa”-sanallekaan.

Ilmastonmuutoksen myötä säät ovat aiempaa rajumpia ja niin on niitä kuvaamaan tarkoitettu kielikin. ”Lumi-inferno”, ”käristyskupoli”, ”märkä kuritus”, ”hyytävä yllätys”, ”jäätävä ilmiö”… Näillä ja vielä isommillakin kielikuvilla on viimeisen vuoden aikana kuvattu sääilmiöitä. Entisten säiden aikaan pärjättiin maltillisemmilla ilmaisuilla.

Kymmenisen vuotta sitten tunnistettiin ”curling-vanhemmuus”. Sillä tarkoitettiin niitä vanhempia, jotka halusivat kaikin keinoin siloittaa lapsensa tietä. He toimivat ikään kuin curling-pelaajat, jotka harjaavat jäätä liukuvan kiven edestä. Pelkkää hyväähän vanhempi lapselleen aina tahtoo ja tarkoittaa, mutta ehkä liika on liikaa. Arvostamani lastenpsykiatri Jari Sinkkonen muistuttaa, että vanhemman tärkeä tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Vaikka tuo on raflaavasti sanottu, on siinä totuuden siemen. Kyllä varmasti on hyvä oppia jo kotona, että noppapelissä ei aina voita, eikä jonossa voi aina olla eka.

Tällä viikolla näin ilmaisun ”sirkusisovanhemmuus”. Sillä kuvattiin sellaista isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsille järjestetään jos jotain erikoisohjelmaa. Ehkä sellaiseen on kiusaus varakkailla isovanhemmilla, jotka tapaavat lapsenlapsiaan harvoin. Arjessa läsnä oleva isovanhempi elää lastenlastenkin kanssa arkea. Eihän huvipuistoretki kerran kesässä vielä liene sirkustelua?

Kevään merkkejä

 

 ”Kevät keikkuen tulevi”, sanoi mummo. Räntäsateisen harmaana päivänä ei jaksa huomata kevään merkkejä, mutta kyllähän niitä jo on! Aamulla ei enää tarvitse lähteä töihin aivan säkkipimeässä ja illallakin on runsaasti valoisaa ulkoiluaikaa. Tulin hiihtolomalla Kotkasta vasemman korvan kuulokojetta hakemasta ja pihaan parkkeeratessani kuulin talitintin laulun. ”Kevät!” ajattelin oitis ja iloitsin kuulohavainnostani.

Pian hoksasin muitakin merkkejä. Puuliiterin rakorakenteisen takaseinän läpi paistaa jo ilta-aurinko. Polttopuut ovat siis huvenneet pakkastalvena  ja sähköä säästellessä hyvää vauhtia. Toisaalta auringonkierto on jo siinä asemassa, että aurinko laskee paljon lännemmäs kuin keskitalvella. Lähimetsän tikka on aloittanut puolison etsinnän ja päräyttelee himokkaasti valaisinpylvään päätä suojaavaa peltiläpyskää – varma kevään merkki meidän mäellä tämäkin!

Tv:ssä ovat käynnistyneet perinteiset kevätohjelmat. Ruotsalainen sympaattinen, mullantuoksuinen ja yrttisenmakuinen Puutarhakausi on edennyt jo yhdeksänteen tuotantokauteensa. Taas laitetaan kivoja pihajuttuja pääasiassa kierrätysmateriaalein. Herkuttelen sarjaa itsekseni tabletilta, samalla vielä talvista lapasta neuloen. Yhteinen sarjamme, Huvila ja huussi, on meillä muka laitettu katselukieltoon, mutta pitkin talvea on kuitenkin katseltu kaihoten vanhojen kausien jaksoja. Tuskin meitä mikään pitelee poissa uudenkaan kauden ääreltä. Sittenkään, vaikka budjetit ja urakat ovat jo muutamalla kaudella olleet ihan poskettomia. Voihan sieltä silti joku pienen ihmisen kokoinenkin idea osua silmiin.

Ihan varmin kevään merkki on kuitenkin se, että puolisko on jo kontaktoinut mökkipaikkakunnan rautakaupan ja meidän viimekesäisen rakentajan kanssa. Ensimmäinen lasti rakennustarvikkeita on varattu ja niille kuljetus järjestetty. Viime kesänä alulle saatu hirsirakenteinen vierasmaja/ etätyötila on saanut painua talven ajan katon ja kunnon lumikuorman alla. Kevään tullen pääsevät miehet laittamaan ikkunoita paikoilleen ja pikkuhiljaa jo sisustushommiin. Okei, myönnän, että olen minäkin jo pieniä sisustushankintoja tehnyt. Viimeisimpänä kristallilasit. Onhan vierasmajassa oltava mahdollisuus kippistää tyylikkäästi.

Huomioita tienhoidosta

 

Tienhoidossa tuntuu tänä kammokelien talvena olleen rutkasti haastetta. Ilmeisesti meillä ei enää ole käytössä vanhoja kunnon ”tiekarhuja”, joilla saatiin poistettua epätasaisuuksia. Joulun alla lipsuttelimme eräänä pimeänä iltana Lapinjärventietä Loviisan suuntaan ja auto karkasi urasta parikin kertaa ja aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä niin kuljettajalle kuin minulle vieressäistujana.

Helmikuisen lumisateen seurauksena oli aurauskalusto taas yhden kerran koetuksella. Pelottavalta tuntui, että vielä aamukahdeksan aikaan olivat rampit auraamatta. Moottoritieltä Koskenkylään kääntyessä voi vain ”larpata junaa” ja toivoa, että oman auton raideleveys osuu olemaan sama kuin sen ainoan, edellä menneen.

Helmikuinen plussakeli sulatteli teiden painanteisiin lammikoita ja järviä. Hiihtoloman alkajaisiksi piti taas testata stressisietokykyä, kun täysperävaunurekat ohittaessaan heittivät lammikoista vettä henkilöauton päälle niin, ettei tuulilasinpyyhkimillä ehtinyt sitä pois toimittaa.

Yöpakkanen vuorostaan jäädytti lammikot, tiet, kadut ja kujat sellaiseen kuntoon, etteivät siinä pitäneet sen enempää auton kuin Icebugin nastat. Auraajat toki yrittivät ehtiä myös hiekoitushommiin, mutta tuskinpa joka paikkaan ennättivät.

Nykyään meikäläisen tienhoitoliikelaitoksen Destian omistaa italiainen suuryritys, Colas-konserni. Yritys työllistää 58000 henkilöä yli 50 maassa. Liekö sitten niin, että päätöksenteko on viety Italiaan saakka? Katselevatko Colas-pomot Torinossa kelikameroita ja viestivät Suomeen tyyliin ”odotellaan niiden aurojen käynnistelyn kanssa, kunnes sade lakkaa…” Paljon on meinaan hoidon taso heikentynyt muistini kantaman 50 vuoden aikana. 1970-luvulla silloisen TVH:n miehet pystyttivät syksyllä avoimille pelloille lumiaitaa estämään tuulen vaikutusta maanteillä. Samaiset miehet ajelivat kaksissa miehin lava-autolla milloin putsaamassa liikennemerkkejä, milloin keräämässä auton alle jääneitä kissoja taikka supikoiria. Enoni oli paikallinen TVH:n nokkamies, jonka vastuulla oli seurata säitä yölläkin. Hän lähetti miehet töihin aikailematta ja kelloon katsomatta, kun sovittu senttimäärä lunta oli satanut alas.

Toivottavasti tämän talven ”infernot” on jo nähty ja edetään kohti kevättä!

Aikakapseli

Tiedättehän aikakapselin? Sen sellaisen ajan hammasta kestäväksi arvioidun kätkön, joka säilötään tuleville sukupolville. Se voi olla lyijylieriö, pakkilaatikko tai ihan vain Minigrip-pussi. Näitä Suomessa ovat laatineet ennen muuta rakentajat. He ovat perinteisesti piilottaneet rakentamansa talon rakenteisiin päivän lehden, rahan ja kirjanneet oheen nimensä timpurinkynällä.

Katselimme puoliskon kanssa dekkarisarjaa, jossa mysteeri selvisi hyvin pitkälti juuri 25 vuotta aiemmin pakatun aikakapselin kautta. Minä innostuin ajatuksesta laatia rakenteilla olevan vierasmökin sisäkattolaudoituksen yläpuolelle jonkinlainen rintamamiestaloaikojen aikakapseli. Puolisko tuumi, ettei se ole meidän asiamme, vaan rakentajien. He rustaavat paneliin nimensä ja jemmaavat sinne päivän Puruvesi-lehden ja käytössä olevan euro-rahan, jos niin haluavat.

Pian puolisko keksi, että onhan me aikakapseleita avattu, kun on kaappeja siivottu.

Noloa myöntää, mutta kaappien siivous on meillä niin harvinaista hupia, että sinne tosiaan ehtii muodostua ”aikakapseleita”. Tämäntalvisessa kaappikierroksessa tuli esille montakin jemmaa, jotka oli pakattu suunnilleen vuonna 2010 Rapakiven torppaan muutettaessa. Melkein voisi ajatella, että mikään, mitä ei ole kolmeentoista vuoteen kaivattu, ei voi olla tärkeää vaan se joutaa suoraan jätesäkkiin. Mutta ei kuitenkaan. Monelle asialle oli tullut tunnearvon lisää tyyliin: ”Voi ihme – tämäkin on vielä tallessa!” Monesta esineestä ajattelimme, että silloinen teini ei ole tätä osannut arvostaa, mutta nykyinen aikuinen pitäisi esinettä aarteena. Siispä säilötään edelleen! Paljon toki tunnistettiin ihan roskaksi ja kierrätettiin asianmukaisesti eteenpäin.

Vanhinta ”sedimenttikerrostumaa” meidän huushollissamme edustaa Niukkalan puutyön valmistama upea mäntypuinen emännänkaappi. Se on tehty mittatilaustyönä ensimmäiseen kotiimme jouluksi 1985. Puolisko joutuu varmaan varaamaan useita päiviä tuon kaapin siivoukseen. Tiedän, että hänellä menee tovi ja toinenkin selatessa valokuva-albumeita liki 40 vuoden ajalta sekä tutkiessa lasten koulutodistuksia ja muita asiapapereita. Saattaapa olla, että vetolaatikon peräkulmalta löytyvät vielä päiväkirjani seurustelumme ajalta.

Kannustan muitakin avaamaan omia ”aikakapseleita”!

 

Juhlavuosi vai huoltovuosi

 

Jokainen ymmärtää sen, että autosta on syytä pitää hyvä huoli. Se lisää käyttöikää ja takaa turvalliset kilometrit. Moni huolehtii ajokkinsa merkkihuoltoon tunnollisesti määrävälein ja pitää näin huolta myös myös auton jälleenmyyntiarvosta. Autojen kehittyessä ovat määräaikaishuoltojen välit pidentyneet, mutta ei niiden tarve ole mihinkään poistunut. Osa määräaikaistarkistuksista on pienempiä ”tsekkauksia”, osa taas suurempia ja useampia osioita sisältäviä.

”Kuudenkympin huolto” silloin, kun autolla on ajettu 60000 kilometriä sisältää tyypillisesti huolto-ohjelman mukaisten tarkastusten lisäksi myös moottoriöljyn, öljynsuodattimen ja raitisilmasuodattimen. Bensiinikäyttöisiin autoihin vaihdetaan sytytystulpat ja dieselkäyttöisiin polttoainesuodatin. Kun huoltokirjassa on korjaamon leima, voi taas ajella turvallisin mielin.

Vaan mitäpä se sisältää ihmisen ”kuudenkympin huolto”? Saako viettää juhlavuotta vai ajetaanko sittenkin korjaamon kautta? Yhteiskunta tarjoaa 60-vuotiaille ainakin suolistosyöpäseulonnan ja naisille mammografiatutkimuksen, muuten taidetaan mennä omien tuntemusten ja tarpeiden mukaan. Yksi tarvitsee verenpaineen seurantaa, toinen silmänpainetutkimuksia, kolmas on elämänsä kunnossa. Joillekin kuudenkympin rajapyykki on jo remonttien ja varaosien paikka.

Paljon on ollut puhetta terveydenhuollon hankaluuksista; jonojen pituudesta, hoitoonohjautumisen vaikeuksista, jatkohoitopaikkojen puutteesta, lääkäripulasta… Mutta meillä sentään on julkinen terveydenhuolto, joka hoitaa ihmisen lompakon paksuuteen katsomatta. Amerikkalainen ikätoverimme joutuu maksamaan terveydenhoidostaan aivan toisenlaisia summia. Meillä Suomessa lääkkeitä löytyy vaivaan kuin vaivaan ja varaosia riittää kuulolaitteista tekoniveliin ja sydämentahdistimiin. Näillä on ollut vaikutusta eliniän odotteeseemme. Kolme neljästä isovanhemmastani kuoli pitkästi alle 60-vuotiaina. Pelkkä pohjoiskarjalainen geeniperimä ja sen tuoma kohonnut sydän- ja verisuonitautiriski ei kelpaa selitykseksi. Tänä päivänä he kaikki olisivat saaneet lääkkeitä ja apua vaivoihinsa ja siten eläneet kauemmin.

Kyllä 60-vuotisvuosi Suomessa on juhlavuosi. Isänmaa tarjoaa tasokkaita terveyspalveluita.