Uusitaan kaikki nimet

 

 

Kuluneella viikolla vaadittiin Lappi-nimen vaihtamista. Jotenkin nyt oli taas loukkaannuttu ja koettu nimi halventavaksi; ”lappalainen”-nimitys suorastaan vähätteleväksi. Koskeekohan tämä nimenmuutos nyt vain Suomen pohjoisinta maakuntaa vaiko myös muita Lapiksi nimettyjä paikkoja ja vaikka käyttöä sukunimenä?

 

Jäin miettimään, miten on muiden maakuntien tilanne?  Savolaiset voisivat hyvinkin loukkaantua heistä tehdyistä yleistyksistä. Puhutaanhan savolaisista ”viäräleuoista” ja edelleenkin kuulee sanottavan, että savolaisen puhuessa ”vastuu siirtyy kuulijalle”. Alentavaa ja loukkaavaa varmasti. Pohjalaiset ovat kansan tietämyksen mukaan paitsi suoraselkäisiä, myös puukko taskussa kulkevia ”puukkojunkkareita”. Hämäläiset muka ”hitaita” kaikki tyynni. Tuskinpa suomenruotsalaisetkaan pitävät nimittelystä ”rantaruotsalaisiksi”.

 

Kuntatasollakin voitaisiin loukkaantua. Laihialaiset ovat aina vaan saiturin maineessa. Kitee (syntymäkotikuntani) tunnetaan laajasti ”pontikkapitäjänä”, vaikka maineen toi kiteeläisten tietämän mukaan lähinnä innokas nimismies, joka ratsasi uutterasti korpikuusen kyyneleen tiputtamoja. Valmistusta sinänsä oli noina aikoina saman verran muuallakin. Eipä kiteeläisten maine ”kirkonpolttajinakaan” mairittele. Totta toki on, että ennen kivikirkon rakentamista ehti Kiteellä palaa jokunen puurakenteinen kirkko. Ehkä kyse kuitenkin oli kaverillisesta naljailusta, olihan naapureillekin nimitykset. Tuskin rääkkyläläisten nimittely ”rustokorviksi” perustuu sekään anatomian poikkeavuuteen.

 

Uutta mainetta tuntuu olevan hankala hankkia, sillä vanha painolasti kummittelee niskassa. Kiteeläiset ovat saaneet tehdä kovasti töitä tullakseen tunnetuiksi pesäpallopitäjänä ja Nightwishin kotipaikkana. Ehkäpä nimen vaihtamisessa aivan uuteen olisi järkeä! Tohmajärveläiset ovat onnistuneet rakentamaan imagoaan ”potsipitäjänä” hyödyntäen kirjailijansa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -kirjan potsia. Kesälahti nimesi aikoinaan itsensä ”aurinkokunnaksi”, sillä Laatokan lauhkea ilmastovyöhyke ja sijainti Puruveden ja Pyhäjärven välissä luo suotuisan ilmaston.

 

Tai en tiedä sittenkään. Muistan aikoinaan ihmetelleeni, kun kaksi Pirkanmaalaista kuntaa - Kiikka ja Keikyä - yhdistyivät uudeksi kunnaksi ja ottivat yhteiseksi nimekseen Äetsä. Miksi ihmeessä, kun heillä olisi ollut valta valita vaikka kuinka kaunis ja sointuva nimi!?

Lastenkulttuurin puolestapuhujana

 

 

Mietin, tartunko aiheeseen, mutta kylläpä vaan pakko on!

 

Poistetaan Afrikan tähti -peli kolonialistisen maailmankuvan välittämisen vuoksi. Korjataan Peppi-tarinoita anarkistisen ja auktoriteetteja kumartamattoman asenteen takia. Fiksataan liha- ja maitoviittaukset pois Tatu ja Patu -lastenkirjoista, koska halutaan välittää vegaanista maailmankuvaa ja vastustaa tehotuotantoa. Lakupiiput poistettiin, koska ei haluttu viitata tupakkatuotteisiin, Brunbergin suukoilla oli aiemmin rasistiseksi koettu nimi, Geisha-suklaankin nimestä keskusteltiin. Nämä nyt tulevat mieleen ihan etsimättä esimerkeiksi.

 

Ei lapsi lautapeliä pelatessaan kuvittele olevansa siirtomaaisäntä ryöstöretkellä. Lapsi kokee turvallista jännitystä väistellessään rosvolaattoja ja yrittäessään ehtiä ekana turvaan. Hän kokee iloa ja onnistumista löytäessään arvokkaan timantin. Saattaapa ymmärtää, että matkustaminen maksaa ja että lentäminen on laivamatkaa kalliimpi matkustusmuoto.

 

Peppi on rohkaissut esimerkillään montaa arkaa ja ujoa tyttölasta. Ei se tarkoita sitä, että tosielämässä juostaisiin katoilla poliiseja karkuun tai välteltäisiin lastensuojelua - saati että kuurattaisiin lattioita jalkoihin kiinnitettyjen juuriharjojen kanssa taikka asuttaisiin sisällä hevosen kanssa. Uskon, että Peppi antaa uskallusta ihan arkisiin jännityksen kohtiin, ensi kertaa uuteen paikkaan menemiseen esimerkiksi. Toisaalta Peppi antaa vilkkaalle tytölle luvan olla oma itsensä, ihan jarruttelematta ja liian pieneen muottiin pakottamatta.

 

Aino Havukaiselle ja Sami Toivoselle sekä muille ruokaviittauksista huolestuneille kerron, ettei Suomen maataloudessa harrasteta tehotuotantoa. Meillä lehmäkarjat ovat pääasiassa pieniä, perheyrittäjien hoidettavaksi mitoitettuja, yleensä lähipelloilla laiduntavia pikkulaumoja. Niistä tehotuotanto on yhtä kaukana kuin itä on lännestä, eli Suomi Amerikan mantereesta.

 

Sadut, pelit ja leikit ovat lasten kulttuuria. Lapsi tarvitsee mielikuvituksen ruokaa ja ajattelun apua, jota saa saa leikistä, saduista ja peleistä. Ankeaksi menee, jos kaikki karsitaan lasten maailmasta pois ja pakotetaan lapset liian pieninä reaalitodellisuuden maailmaan. Mitä satuun jää kerrottavaksi? ”Olipa kerran Peppi.” Siinä se.

Haltiatarkummi

 

 

Olen syntynyt räntäsateisena pyhäinpäivänä 60 vuotta sitten ja minut on kastettu samana loppusyksynä joulun alla. Esikoislapsena minulle oli nimetty kokonaista viisi kummia. He kaikki ovat olleet pitkän matkaa mukana elämässäni, edelleen minulla on jäljellä kaksi kummia.

Noiden viiden kummin lisäksi minulla on ”haltiatarkummi”, Suomen virallinen sinivalkoinen ääni, Katri Helena. Haltiatarkummi ei roolistaan tiedä, ihan itse olen hänet ominut. Katri Helena on kotoisin Tohmajärveltä, syntymäkotipitäjäni naapurista. Vanhempani olivat nähneet Katri Helenaa, ”naapurin tyttöä”, tanssilavoilla ja tykänneet hänen laulustaan. ”Puhelinlangat laulaa” taisi olla tuon ajan hittibiisi.  Vanhempani antoivat minulle nimenkin idolinsa mukaan, eikä minulla ole sinänsä mitään nimeä vastaan.

Monta monta Katri Helenan laulamaa kaunista kappaletta tuntuu kuuluvan minunkin elämän matkani varrelle. ”Lintu ja lapsi” on varmaan kaikessa koskettavuudessaan ykkössuosikkini. Mutta yhtä lailla ”Katson autiota hiekkarantaa” ja ”Katson sineen taivaan” ovat kappaleita, joiden sanoja ei tarvitse hapuilla.

Katri Helena täyttää tämän vuoden elokuussa 80 vuotta ja juhlistaa päiväänsä Olympia-stadionin keikalla. Tuohon keikkaan hän aikoo päättää kunniakkaan, yli 60-vuotisen yhtäjaksoisen uransa.

Tammikuun alussa Katri Helena julkaisi vielä yhden uuden kappaleen, ”Elämän tie”. Kappaleen musiikkivideo sai ensiesityksensä Puoli seitsemän -ohjelmassa. Kappaleen säveltäjänä mainittiin komeasti Elton John, onhan sävelmä tuttu Leijonakuninkaasta. Huikean pitkän uran tehnyttä laulajatarta olivat musiikkivideolla juhlistamassa osapuilleen kaikki tämän päivän suomalaiset naisartistit. Äänessään Katri Helenalla on yhä iloa, raikkautta ja voimaa! Aivan sitä samaa, jota ihailtiin jo 1960-luvun alussa. Kerrankin meillä katsottiin tv-ohjelmaa hiljaa ja kommentoimatta.

Mitäkö olen haltiatarkummiltani saanut? Ehkäpä jotakuinkin myönteisen elämänkatsomuksen. Eivätkös haltiatarkummien lahjat saduissakin ole aineettomia? Katri Helena sanoi haastattelussaan Puoli seiskassa sellaisen viisauden, johon minäkin uskon: ”Elämässä pystyy paljon enempään kuin uskookaan, kun pitää ajatukset myönteisenä ja luottaa tulevaan.”

Ovet lukkoon!

Puoliskon tekisi kahden ja puolen kuukauden tupaukkona olon jälkeen jo kovasti mieli ulos. ”Motivaatiomönkijä” on ollut ikkunan alla kannustamassa kuntoutumiseen aivan lokakuisesta keikahduksesta asti. Kertaakaan hän ei itse ole päässyt mönkkäriä kokeilemaan. Naapuri ajeli sillä kerran ja kehui tehokkaaksi. Puoliskon osuus on ollut pääasiassa nettishoppailua mönkijän varustamiseksi. Tuulilasia, lohkolämmitintä ynnä muuta härpäkettä löytyy, kunhan vain joku ehtisi ja osaisi asentaa.

 

Joulun alla puoliskolla oli jo omasta mielestään pätevä ja uskottava suunnitelma, kuinka mönkijän päälle ja lumitöhin pääsisi. Minä toimittaisin hänet kuulemma pyörätuolilla mönkijän viereen. Siitä hän asettaisi ensin jalan ja sitten toisenkin mönkkärin astinlaudalle. (Sirot 48-numeroiset siihen tuskin sopisivat.) Siitä sitten satulan kautta kipeä jalka koneen yli. (Onnistuukohan kovinkaan ketterästi?!)  Sen jälkeenhän kaikki sujuisi kuin tanssi.

 

Minun toppuutteluni ei hillinnyt intoa, ei ollut tehoa tyttärenkään sanomisilla. Vasta kun lapsenlapsi ykkönen sai luurin käteensä ja alkoi päpätyksen, talttui liika into. ”Se on kuule sillä tavalla, että mummo laittaa nyt ovet lukkoon. Siellä on niin liukas, ettei siellä pärjää kahdella terveelläkään jalalla. Sinä et kävele vielä tuvassakaan, niin miten sinä ulos lähtisit…”

 

Niin iso huoli on lapsellakin ukin kuntoutumisesta, että riskiä lisävammojen saamiseen ei nyt kerta kaikkiaan oteta. Seuraavana aamuna maisema onneksi näytti puoliskonkin silmään sellaiselta, että vesisade oli tehnyt lumityöt ja hän pystyi ihan suosiolla jäämään tupaan keppikävelyä harjoittelemaan.

 

Uuden vuoden jälkeen oli jään päälle satanut ohut lumikerros. Päätin piipahtaa postilaatikolla ja roskiksella. Jalkaan polkaisin nopsat Kuomat. Paluumatkalla lipsahti jalka lumen peittämällä jäällä ja mummo keikahti kumoon. Tietenkin sen vuosi sitten leikatun jalan puoleen. Sen verran oli tuuria matkassa, että jäähän osui hyvin pehmustettu lonkka eikä vastikään kunnostettu polvi. Omin avuin pääsin ylös, tarkistin ettei tapahtumalla ollut todistajia ja tuumin, että taitaa olla ”ovet lukkoon” -ohje pian mummollekin.

 

Seuraava ulkoilu tapahtuu nastakengillä ja asiana on hiekoitussepelin hankkiminen.