Tapahtumapäivä mökillä

 

Kun olin lapsi, joutsenet olivat liki taruolentoja – eihän niitä nähty kuin kirjan kuvissa. Puhuin tästä juuri eilen mökkikyläilyyn tulleelle tyttärelle. Tätä nykyä näkyy joutsenen pesiä siellä täällä mökkimatkamme varrella ja usein yllättävän lähellä tietä.

”Satuolentoja lammella!” sanoi tytär tänä aamuna huomenen sijasta. Toden totta – kaksi kaunista ja ylvästä joutsenta uiskenteli lammellamme aamupäivän ajan. Saimme ihailla ja kuvailla heitä mökin kuistilta suunnilleen kolmen tunnin ajan. Sitten he varmaan saivat tarpeekseen lokeista, jotka syöksyilivät kohti joutsenia ja tekivät kaikkensa häätääkseen itseään uljaammat pois ahvenapajilta.

Lokeillakin oli tärkeä päivä. Jessolan alkuperäisen rintamamiestalon piipun juuressa oli tänä keväänä onnistunut hautoa kokonaista kolme pulleaa ja pörheää poikasta ja tänään oli aika tipauttaa poikaset pois pesästä ja katolta. Yksi tipahti taas lavankauluksista rakennettuun kasvulaatikkoon, mutta pääsi kehyksen sisältä pois asettamani laudan avulla. Turvatakseen pienten tietä talolta veden äärelle olivat lokit tosi ärhäköitä meille ihmisillekin. Useamman kerran sai hyökkäyksen alla kyyristellä ja joutuipa jonkun kerran sipaisemaan päälakea varmistaakseen ”osuiko!?”

Niin oli tämän Avara luonto -liven suhteen hektinen päivä, että aamupala venähti brunssiksi ja lounas saatiin aikaiseksi vasta - hui hai - päiväkahviajan jälkeen. ”No, lomalaisille on lomalaisten kiireet”, olisi varmaan tuumannut Anna-mummoni.

Sunnuntaiajeluita

 

Kun olin lapsi, perheellämme oli tapana ajella sunnuntaisin iltapäivällä tai illalla kyläilemässä tuttavilla tai sukulaisilla. Ennakkoon ei tarvinnut soitella, jos talossa ei oltu kotosalla, palattiin kotiin. Joskus ajeltiin ihan vain kirkonkylän kioskille jätskille. Elettiin 1970-lukua ja vaikka öljykriisistä puhuttiinkin, hupiajoakin tehtiin.

1980-luvulla seurusteluaikaan sunnuntaiajelut suuntautuivat milloin tanssilavalle milloin jollekin kivalle kesäkioskille, väliin kyläiltiinkin.

Sittemmin on hupiajo vähentynyt kovasti. Toisinaan olen lähtenyt mukaan puoliskon työreissuille. Auton ikkunasta on ollut kiva bongailla vaikkapa kauniita piharatkaisuita ja nappailla ideoita omaankin käyttöön.

Nyt meillä on aivan uusi sunnuntaiautoilun taikka hupiajon muoto. Nimittäin karhuretket. Kesälahdella on nähty liikkuvan ainakin kolme karhuemoa pentueineen. Lähin perhekunta aivan liki mökkitonttiamme. Aika eksoottista! Onhan meidänkin siis koetettava päästä näkemään edes karhun jälki.

Kamera ja metrimitta aseinamme olemme ajelleet pitkin metsäteitä. Toistaiseksi ilman tulosta, mutta tuttujen metsämiesten koordinaateilla ja ohjeilla saatamme jonain päivänä onnistua löytämään edes jäljen. On meillä kyllä jo katsottuna passipaikka, jossa voisimme istua autossa iltahämärissä termospullon ja eväsleipien kera ja odottaa karhupesuetta iltalenkillään. Ei ollenkaan hassumpaa kesäillan ohjelmaa meidän mielestä!

Jos nämä karhuretket tuovat tulosta, voitte olla varmoja, että kuulette siitä!

Kiitos lukijoilleni

Aloitin kirjoitella juttujani Lovariin 1990-luvun puolivälissä, kuopuksen mammalomalla ollessani. Tarinani olivat silloin enimmäkseen anekdootteja lapsiperhearjesta. Tilannekomiikkaahan meidän vilkkaassa perheessämme riitti. Kirjoitin juttuni tuohon aikaan puoliskon kotikonttorissa vanhalla sähkökirjoituskoneella ja lähetin lehteen toimiston faxilla. En tohtinut kirjoittaa nimelläni ja sainkin kirjoitella aika kauan nimimerkin takaa. Riina oli mummoni minusta käyttämä lempinimi ja siksi sen nimen taakse oli helppo sujahtaa.

 

Sittemmin olen kirjoittanut monenmoisista aiheista. Olen kirjoittanut vaikkapa luontosuhteestani, mökkeilystä pienen metsälammen rannassa ja mummoilusta. Olenpa sivunnut toisinaan myös arkityötäni alakoulun opettajana, vaikka periaatteessa pyrkimys onkin ollut pitää työ ja harrastus erillään. Toisinaan olen pohtinut aika vakaviakin teemoja ja koettanut löytää niihinkin kepeyttä ja toivon pilkahdusta. Skaala on ollut moninainen, sillä olen saanut valita aiheeni itse, täysin ilman toimituksen ohjausta.

 

Nyt liki 30 vuotta myöhemmin naputtelen kolumnini nojatuolini nurkassa tabletilla ja suhautan ne toimitukseen sähköpostitse. Koostaan jutuistani myös omaa blogia, jossa käytän edelleen mummon antamaa lempinimeä.

 

Tänä aikana aivan kaikki tuntuu siirtyvän nettiin. Vaate-ja ruokakauppa, autokauppa ja Alko, lehdet, lääkäriasioinnit ja kokoukset… Opetuskin paikoin. Miksei siis pikkuruinen kolumninikin? Jatkossa löydät juttuni vain netistä sivustolta www.riinanpakinat.blogspot.com

 

Otan tällä tavoin itseltäni pois paineen kirjoituksen takarajasta. Kirjoitan, kun siltä tuntuu. Se voi olla kaksi kertaa viikossa tai kerran kolmessa viikossa. Riina-sivulta löytyy pakina-arkistoa vuodesta 2014 alkaen. Silloinkin kun en saa aikaiseksi tuoretta juttua, saattaa joku aiempi juttu viihdyttää lukijaa. Sivulle voi jättää myös palautetta, ja sitä lukisin todella mielelläni. Edelleen palautetta ja jutun aihetta saa antaa myös kaupungilla minut tunnistaessa. Se on aivan erityisen mieluisaa.

 

Suurkiitos kaikille lukijoilleni kuluneista yhteisistä vuosista Lovarin sateenvarjon alla. Tervetuloa jatkossa omalle sivulleni netissä; www.riinanpakinat.blogspot.com

Mökillä kaikki hyvin

 

 

Meillä on käynnistymässä seitsemäs mökkikesä ja metsälammen rannassa on kaikki hyvin.

Karjalan käki helskyttelee metsikössä uutterasti ja huolehtii musiikista. Pikkuisen yksitotinen  tuo sävelmä tietysti on, mutta usean käen kaanon taikka vuorolaulu sopii mökkimaisemaan mainiosti.

Lokkipariskunnan kanssa on päästy sopimukseen pesän paikasta. Pesää ei tehdä enää laiturille vaan katolle savupiipun juureen. Sen sijaan neuvottelut vessan sijainnista ovat pahasti kesken ja lokit käyvät tarpeillaan lautan kaiteilla, vaikkei niitä riu’uiksi ole tarkoitettu ja aivan turhan jämerätkin ovat. Onneksi lampipumppu jaksaa pumpata vettä ja mummo heiluttaa varsiharjaa, niin saadaan kaiteet pestyä silloin tällöin ja ainakin ennen mummon riippumattolukuhetkiä.

Sorsapari on saapunut lammelle. Mikäs on tullessa, kun evästä riittää takuulla heillekin. Kosteikkokasveja on runsaasti ja nilviäisiä riittää pilvin pimein. Ihan pian onkin sammakonpoikasten aika nousta lammesta kuivalle maalle. Yhtään ei haittaa, jos sorsat verottavat niistä osansa.

Tesjoen kyläyhdistykseltä hankkimaamme uuteen lintupönttöön on muuttanut kirjosieppo. Sain tuettua pöntön mukavasti oksanhankaan ja lintu ymmärtää kuin ymmärtääkin käyttää oksaa parvekkeenaan ja lauluoksanaan. Siinä saamme ihailla häntä tuvasta pöydän äärestä katsellen. Entisetkin pöntöt ovat asuttuna, mutta vain tämä uusi näkyy suoraan uuden tuvan ikkunaan. Suosittelen kaikille kyläyhdistyksen mainioita valmiskoteja. Niitä saa ostaa omaksi Tesjoen kirjastosta. (Tämän verran saa kolumnikin sisältää tuotesijoittelua ja mainontaa.)

Isommille eläimille emme ole ruvenneet vuokrakoteja järjestämään, vaikka heitäkin täällä toki liikkuu. Taitavat kyllä olla enempi karavaanarityyppejä ja kartella pysyväisluonteisia asumuksia. Hirvipariskunta toivotteli meidät perjantai-iltana mökkitien risteyksessä tervetulleeksi, mutta niin olivat kiireisiä, että toinen ampaisi heti juoksuun.

Ahma ja ilves ovat olleet vieläkin vauhdikkaampia, sillä niitä ei ole onnistuttu saamaan edes mökkikameraan, vaikka metsästäjät tietävät niidenkin täällä liikkuvan. Jänikset, ketut, villiminkki ja vesimyyrä vastaavat nekin itse kodeistaan ja sopivat tämän hehtaarin lammen rannalle.

Mikäpä täällä on kesä vietellessä!

 

Maailmanlopun ruoan päiväys menossa umpeen

 

 

Heinäkuussa 2022 kerroin keväisestä Tallinnan reissustamme, josta tuliaisena toimme ”maailmanlopun ruokaa”. Sana oli kieltämättä vähän hassu, mutta tyttärelle ei siinä kohtaa tullut muuta mieleen ja koko alkuvuosi oli rummutettu kotivaran ja varautumisen tärkeyttä. Yksi ja toinen - myös me - oli koonnut jemmaa pahan päivän ruuista. Ja paha päivä nyt kuulostaa melkeinpä maailmanlopulta. Tyttären vinkistä katselin tuolloin, mitä naapurimaassa olisi tarjolla kotivaralaatikkoon.

 

Tuliaisena toin kaksi lasista tiiviöpurkkia. Toisessa on kuulemma gulassikeittoa ja toisessa seljankaa. Purkit sopivat hyvin kotivaraeväiksi, sillä purkeissa oli kamalan pitkästi päiväystä, peräti vuodelle 2025 saakka.

 

Vuonna 2022 tuntui siltä, että maailmantilanne varmasti rauhoittuu piakkoin, ja vuonna 2025 kotivara on melkein unohdettu juttu. Suorastaan luulin, että päivittelisimme asiaa samaan tapaan kuin nyt muistelemme korona-aikaa: ”Muistatko Uudenmaan tiesulut?” tai ”Ei muuten ole ikävä niitä TV:n korona-tiedotustilaisuuksia!”

 

Nyt, kun päiväykset purkeissa lähenevät loppuaan ja on tulossa se aika, että sopat on vihdoin tosiaankin lämmitettävä ja syötävä, tulee aika pettynyt olo. Soppaa ei syödäkään kuvitelmani mukaan vakaassa ja turvallisessa maailmanrauhan tilanteessa. Miten se näin voi olla!?

 

Venäjä on riehunut Ukrainassa reilun kolme vuotta. Amerikan narsistipresidentti, Trumpetti, joka lupasi lopettaa sodan päivässä, ei ole saanut aikaan rauhaa - ei edes tulitaukoa. Venäjän narsistipresidentti, Putleri, tuntuu tunnistavan maailmasta vain kolme itsellistä valtiota – Venäjän, USA:n ja Kiinan – kaikki muut ovat jaettavissa näiden kolmen etupiireiksi.

 

Venäjä on luullut Suomen edelleenkin olevan itään päin rähmällään oleva Pietarin etuvartio. Heidän näkökulmastaan NATO-liittolaisuus oli loikka väärään leiriin. Itärajan raja-asemien sulkeminen ja rajan aitaaminen uudelleen halutaan nähdä vihamielisinä toimina. Sama vihollismielisten toimijoiden tarina kerrotaan kansalle taatusti myös kaavaillusta raideleveyden muuttamisesta uutisoitaessa. Sillä 9 cm:n muutoksella viemme Suomea taas lännen leiriin.  Se on välttämätön toimi. Mutta hyvänen aika, miten hidasta homma on! Vasta 2030-luvulla voitaisiin edes aloittaa uusien raiteiden rakentaminen. Toivottavasti rajan ylittävät venäläislevyiset raiteet saadaan purettua pois paljon pikemmin!

Haukkojen sukua

 

Minä olen haukkojen sukua. Tyttönimeltäni olen Havukainen ja sukututkijat selvittivät aikoinaan, että nimi juontuu haukasta käytetystä ”havukka”-nimityksestä. Samassa sukuseurassa ollaan Haukka- ja Haukkanen-nimisten kanssa. Haukat ovat petolintuja, joten lainata voisi muinaista Fiatin mainostakin; ”Petojen sukua!”

 Viime aikoina olen pohtinut, minkä lajin haukkoja sitä ollaan? Kanahaukka, tuulihaukka, muuttohaukka ja mitä kaikkia muita noita nyt onkaan. Muuttoja tehtiin aikoinaan monen monta, mutta nyt on oltu paikoillaan jo viimeiset 15 vuotta.

”Falck - haukkana paikalla!” kuulostaa aika omalta sloganilta. Moneen pieneen hätään yritän avuksi ehtiä – niin töissä kuin perhepiirissä. Mutta eivät nuo hinaus- ja tiepalvelut sittenkään ominta omaa toimialaa ole. Hinata osaan vain peräkärryä, enkä sitäkään osaa peruuttaa. Jäteasemalla joudun ajamaan monta kierrosta lajitellessani jätejakeita oikeisiin laareihin.

”Tarjoushaukka” kuulostaa omemmalta haukkojen alalajilta. Kyllä minä tunnistan punalaputetut tuotteet, vaikka miten kiireistä puotireissua tekisin. Hoksaan usein hyvän tarjouksen ihan ilman laputustakin, sillä olen varsin hintatietoinen. Ainakin olin ennen kuin inflaatio alkoi kiihdyttää hintojen nousua, eikä jauhelihapaketin hintaa voi ennakoida viimekuisen tiedon mukaan. 

Minun omin haukkaluokitukseni on kuitenkin ”juhlahaukka”. Juhlahaukkojen erityinen ominaisuus on kestien bongailu. Juhlahaukat eroavat torien herkkuja kärkkyvistä puluista ja lokeista sikäli, että juhlahaukat arvostavat tarjottaviakin enemmän juhlien ohjelmallista sisältöä.

 Korona-aika vei meiltä juhlat. Juhlakulttuurin palautuminen tuntuu kestävän paljon kauemmin kuin pandemian laimentuminen ihmiskunnassa. Juhlahaukkana olen nyt tarttunut jokaiseen tilaisuuteen päästä osallistumaan ihmisiä yhdistäviin ja joukkoja kokoaviin juhlallisuuksiin.

 Mielessäni on puolen vuoden ajalta heti ja helposti kolmet juhlat. Uuden vuoden maissa sain osallistua tosi mukaviin syntymäpäiväjuhliin. Isäntäpari oli todellakin panostanut niin juhlapaikkaan, ruokaan kuin ohjelmaankin! Pääsiäisen tienoossa kokoonnuimme suvun kesken juhlistamaan ammatillista merkkipaalua. Huhtikuussa paikallinen kansalaisopistomme kutsui kevätjuhlaan, jossa oli laulua, tanssia ja musiikkia kokonaista kahden tunnin ajan.

Haukkana paikalla!

 

 

Viestinnästä

 

Minä olen lankapuhelinajan ihminen. En nyt sentään kammesta veivattavan puhelimen ajalta, mutta bakeliittipuhelimen ajalta kumminkin. Totuin siihen, että asiat hoituvat näppärästi puhelimessa keskustellen. Siinä saattoi esittää tarkentavan kysymyksen saman tien, voi vitsailla ja keventää, jos niin tarvitsi.

 

Sitten tapahtui mullistus. Matti Makkonen meni ja keksi tekstiviestin. Tuon 160 merkkiä pitkän viestimahdollisuuden, johon me suomalaiset ihastuimme ikihyviksi. Asian saattoi ilmoittaa joutuisasti ja enemmälti kelloa vilkuilematta. Viestin voi lähettää silloin kuin itselle sopii ja vastaanottaja lukee sen silloin kun hänelle käy.

 

Jo aiemmin keksitty sähköpostikin alkoi yleistyä ja sähköpostiosoitteesta tuli jokaisen kansalaisen juttu. Sähköposti ei enää ollut entiseen tapaan vain yritysten asia. Puhelimen käyttö väheni ja pian syrjäseuduilta kerättiinkin lankapuhelinajan tunnukset, eli puhelinlangat ja -tolpat pois. Kännykkäpuhelut ja -viestit eivät lankoja tarvitse, ne singahtelevat mastosta mastoon.

 

Sitten tuli Wilma. Paholaisen keksinnöksikin mainittu reissuvihkon korvike. Tällä alustalla sopisi hoitaa kodin ja koulun yhteistyötä. Mutta jos se korvaa kaiken yhteydenpidon, niin eipä ollenkaan hyvä! 

 

Minusta entisen ajan reissuvihkossa oli paljon hyvää. Siihen kynällä kirjoittaessa oli pakko pohtia viesti tarkemmin ja varmasti myös muotoilla pehmeämmin ja perhettä arvostaen. Nyt voi näpätä adrenaliinihuurussa kesken oppitunnin mustan tuntimerkinnän; ”häiritsit oppituntia”, ”rikoit järjestyssääntöjä” taikka ”väkivaltainen käytös”. Siinä tuoksinassa saattaa jopa unohtua kuulostella oppilaalta, mikä nyt mättää ja miksi meno on sellaista kuin on. Joku syyhän siellä takana aina on. Musta merkintä ei auta ketään. Aito kohtaaminen voisi auttaakin. Sellainen kohtaaminen, jossa olisi kiireetön tunnelma ja jossa olisi mahdollisuus luottamuksellisen ilmapiirin syntymiselle. Lapselle tulisi kokemus, että aikuista kiinnostaa ja aikuinen haluaa olla avuksi. Lapsi uskoisi, että hän kelpaa ihan itsenään, vaikka juuri nyt onkin rähjä mieli ja kurja olo.

 

Minun mielestäni kehityksen suunnan voisi mielellään kääntää ja palata kasvokkain kohtaamisiin, äänipuheluihin ja kynällä kirjoitettaviin reissuvihkoviesteihin.