Kesän 2025 puheenaiheet

 

Itä-Suomessa eletään naapurimaan kanssa kylki kyljessä. Välissä on vain pieni hajurako, rajavyöhyke. Rajavyöhykkeen leveys vaihtelee. Esimerkiksi Parikkalan Koitsanlahdella Venäjä kurkottaa ihan liki ja ohi ajaessa rajapoijut ovat lahdella nähtävillä, kun vain osaa katsoa. Värtsilässä pääsin kesäteatterireissulla näkemään jo uutta ja paljon puhuttua raja-aitaa. Siellä raja kulkee tiensuuntaisesti ja tienvieruspellon takana komeili kilometrikaupalla uutta vihreää verkkoaitaa kuorrutettuna Nato-piikkilangalla. Kesälahdella raja kulkee Pyhäjärvessä. Iso osa järveä on Venäjän puolella. Suitsansaaressa ollaan jo kovin liki rajaa ja havainnoidaan ja aistitaan naapurin metsäpalojen savut ja muut. Kalareissulla saa olla tarkkana, ettei eksy sumussa poijujen väärälle puolelle.

 

Mutta mitä Itä-Suomessa sitten puhutaan? Puhutaan karhuista, muikku- ja mansikkatilanteesta ja helteestä. Karhuja on paljon ja ne osuvat riistakameroihin, Pyhäjärvestä ei ole saatu muikkua ja on tyydyttävä Puruveden pienempiin muikkuihin, mansikkasato kärsii kuumasta ja niin siitä kärsivät ihmisetkin. 

 

 Ei täällä pelätä naapurin hyökkäystä taikka sotaa. Kyse ei ole siitä, etteikö ymmärrettäisi tilanteen vakavuutta. Vaan Itä-Suomen ihmisille raja on ollut tuossa lähellä ”aina” - tai ainakin viimeiset 80 vuotta. Turvallisuuden tunnetta rakentaa se, että jokainen tuntee jonkun, joka on töissä raja-vartiostossa. Tätä nykyä rajavartioston autot liikkuvat ja näkyvät huomattavasti aiempaa enemmän. Se koetaan turvallisena. Samoin rajaa pitkin lentävät helikopterit.

 

Itä-Suomessa on siinä mielessä palattu 1970-luvulle, että selkä on käännetty itään. Sinne ei ole asiaa. Ei jonoteta Värtsilästä autoa tankkaamaan, ei körötellä busseilla kotiseutumatkoille suvun vanhojen paikkojen kivijalkoja etsimään, eikä tehdä yhteisiä kuorolaulutapahtumia rajan kahta puolen.

Avoimuuden aika on peruuttamattomasti ohi. 1975 Etykissä aistittu Helsingin henki haiskahtaa nyt tunkkaiselle. Rajaa valvotaan ja vartioidaan tiukasti. Kukapa tietää vaikka uuden sukupolven lapset saisivat samantapaisia lapsuusmuistoja kuin puolisko, joka muistaa katselleensa pikkupoikana järven takaa näkyvää Neuvostoliiton rajavartioston valonheitinten liikettä. Valonheittimillä valvottiin, ettei kukaan pimeyden turvinkaan ylittänyt rajaa.

Hellehöpinöitä

Yhtäjaksoista hellettä +30˚C tuntumassa on tätä kirjoitettaessa pidellyt liki kolme viikkoa.
Alkavatpa olla ihmisten jututkin jo aika pehmeitä. Tai sitten ihminen on pudonnut aika
kauas puusta ja vieraantunut luonnosta. Kerron sammakkotarinoita. 

 Rippikoulupoika söi kavereiden yllyttämänä
sammakon ja siitä repesi varsinainen someraivo. Olisi pitänyt tietää, että kaikki Suomessa
elävät sammakkolajit ovat rauhoitettujen ja niitä ei sovi syödä. 4-vuotiaalta tämä olisi ollut
hyväksyttävää, muttei 14-vuotiaalta. Joku lähti jo niinkin pahasti laukalle, että haukkui
kategorisesti kaikki pohjoiskarjalaiset ja perussuomalaiset. Oli näet joutessaan selvittänyt
pojan isän puoluekannankin, niin kuin sillä olisi asiassa mitään tekoa.

Hakematta tuli mieleen tapahtuma parin kesän takaa, mökkilammen rannassa ja
pikkusammakoiden kuivalle loikkimisen päivänä. Silloinen 4-vuotias ihaili 5 centin kolikon
kokoista sammakonpoikasta kämmenellään. Katsoi tietysti läheltä, koska halusi tehdä
tarkkoja huomioita. Sammakko loikkasi avoimeen ihmettelevään suuhun. Hätäpäissään
lapsi nielaisi sammakon. Meillä ei ollut hätä rauhoitetun sammakon elämän puolesta.
Pikemminkin mietimme, mahtaako sammakko kuljettaa jonkun pöpön pikkuihmisen
elimistöön. Loppu hyvin, kaikki hyvin – sammakonsyöjä säilyi terveenä.

Mökkihöperöt-palstalla taas pohdittiin tänä vuonna juuri tuommoisena pikkusammakoiden
maihinnousupäivänä juomakuppien tarvetta. Ihmiset olivat helteen vuoksi huolissaan
sammakoiden selviytymismahdollisuuksista kuivalla maalla. Saatoin vihjaista palstalla, että
luultavasti saavat yökasteesta tarvitsemansa juomaveden. Puolisko muistutti minua, että
sammakoilla on täysi mahdollisuus loikkia takaisin lampeen juomaan, uimaan ja
leikkimään vesileikkejä.

Jos tämä helle jatkuu vielä viikonkin, niin saatanpa minäkin innostua askartelemaan
Mökkihöperöiden tämän kesän suosikkiaskartelun. Se on nimittäin rautalangasta punottu
ja mahdollisesti helmin koristeltu sudenkorento. Toimii kuulemma loistavasti paarmojen
pelokkeena, jos laittaa antennin päähän ja kiinnittää hattuunsa.

Kansalaistaidosta

Kauan edellytettiin kouluuntulijalta muutamaa perusasiaa; ulkovaatteiden pukemista itsenäisesti, perunan kuorimisen osaamista ja kengännauhojen sitomisen taitoa. Lukea taikka laskea ei tarvinnut osata, ne luvattiin opettaa koulussa.

Kun olin 1970-luvulla alakoululainen, oli meillä yhtenä oppiaineena Kansalaistaito. Kansalaistaitoa opetettiin sillä nimellä vuoteen 2000 asti. Sittemmin sen sisällöt sulautettiin ympäristötietoon. Kansalaistaidon sisältöihin kuuluivat esimerkiksi ravinto-oppi, käytöstavat, liikenteessä toimiminen, kulttuuri- ja tapa-asiat, opiskelutekniikka ja hygienia. Jostain syystä itselleni on jäänyt mieleen lähinnä puhelimeen vastaamisen harjoitteleminen ja opiskelutekniikoista puhuminen.

Nykyäänkin puhutaan kansalaistaidoista. Kansalaistaitoina pidetään monia arjenhallinnan taitoja kuten ruoanvalmistusta, digitaitoja, oman talouden hallintaa ja medialukutaitoa. Nämä taidot karkaavat monelta kauas erilaisista syistä. Ruoanvalmistusta ei tarvitse opetella, kun kaupan hyllyt ovat väärällään erilaisia valmisaterioita. Talouden hallinta on hankalaa, kun näyttämisen halu on kova ja luottokorttia on helppo vinguttaa. Tekoälyn tulo hankaloittaa kovasti medialukutaitoa. Diginatiiveillakaan eivät kaikki digitaidot ole hallinnassa, vaikka konsoliohjain onkin lähes kasvanut kiinni kämmeneen.

Mutta kun ennen näitä pitäisi oppia kuorimaan se peruna! Pitäisi osata perusteet käytöstavoista; ainakin silmiin katsominen, tervehtiminen, kiitos ja anteeksi. Sekin olisi hyvä tietää, ettei sisätiloissa tarvitse olla lippis ja huppu päähän päällekkäin kiskottuna, johan siinä hautuu päänahka.

Minusta tuntuu, että kansalaistaidoksi pitäisi luokitella myös uimataito, tuhansien järvien maassa kun ollaan. Merenrantakaupunki Loviisa tarjoaa mahdollisuutta uimaan oppimiseen jokaiselle lapselle monta kertaa. Meillä järjestetään kesäisiä uimakouluja, talviuimakouluja hallissa ja varmuudeksi vielä kaikki tokaluokkalaiset pääsevät viisi kertaa uimaoppiin koulun kanssa. 

Nykyajan kansalaistaitona opetettavien asioiden listalle laittaisin myös uunin lämmittämisen taidon. Onhan se nyt mökkisaunan kiuas taikka kotoinen tunnelmanluoja takka osattava lämmittää niin, ettei kuole häkämyrkytykseen, taikka toisaalta hukkaa lämpöä vallan harakoille.

Kansalaistaito takaisin peruskouluun!

 

Palveluasennetta

Olen miettinyt paljon palveluasennetta. Pienillä paikkakunnilla koetaan yleensä saatavan parempaa palvelua. Moni Helsingistä Loviisaan muuttanut kiittelee kovasti saamaansa henkilökohtaisen tuntuista palvelua. 

Itse olen kyllä kokenut saavani minut paremmin kohtaavaa palvelua Itä-Suomessa. Ymmärrän, että se on kielestä kiinni. Lapsuuden murre on minulle niin rakas. On aivan ihanaa, että mökkipaikkakunnallamme puhutaan tuota tuttua ja kotoisaa, lämmintä ja leppoisaa kieltä, Pohjois-Karjalan murretta.

Kerron esimerkin tältä viikolta. Aivan samoin kyllä kävi juhannuksen alla toisessa liikkeessä, joten tämänviikkoinen ei ole yksittäistapaus, vaan kyseessä lienee vakiintunut toimintamalli näillä leveysasteilla.

Menin kuntakeskukseen liikkeeseen, josta meille oli tilattu tavaraa mökille. Tavara ei ollut mennessäni vielä valmiiksi työstetty, sillä olin sattuneesta syystä päivän verran etuajassa kyselemässä tilauksen perään. Firman omistajalla oli heti halu ratkoa homma parhain päin. ”Männöökö siulla minkä aikoo?” kyseli hän. Ymmärsin tietysti oitis, että hän tarkoitti kysyä sitä, kuinka kauan saisin kulutettua aikaa muilla asioilla. Kerroin, että Ässä ja Koo on vielä käymättä. En tarvinnut edes mainita, että apteekkiinkin on asiaa ja kahvilassakin voisin toki piipahtaa, jos se asiaa edistäisi. Hän ilmoitti oitis: ”No, ei noita kyllä pitkään tie. Mie tekasen ne ennen kun lähen syömään. Tule vuan sitten hakemaan.” Niin tapahtui. Kun menin hakemaan, oli työstö tehty ja tuotteet valmiina lähtemään matkaani.

Sain luvan kertoa myös puoliskon kokemuksen. Hänellä on sairaus, joka aiheuttaa verenpaineen laskua istumalta noustessa ja tarpeen tasapainotella ennen liikkeelle lähtöä. Puolisko oli mennyt putkiliikkeeseen ja ennen sisään menemistä tasaili verenpainetta autoon nojaten. Kuinka ollakaan, mies liikkeestä kipaisi ulos kyselemään, millaista asiaa olisi. Puolisko kertoi tietysti, mitä putkea oli tullut hakemaan. Myyjä kävi hakemassa putkikiepin ja toi sen autolle. Kipaisipa vielä höyläämässä maksun puoliskon kortilta ja palautti kortin kovin tyytyväiselle asiakkaalle.

Mitä tällä palveluasenteella saa aikaan? Sen, että paikka muistetaan. Sitä suositellaan naamakirjan ryhmissä apuja kyseleville muille mökkiläisille. Sinne mennään toistekin. Suorastaan hoksataan, että täältähän saisi hankittua tarpeeseen kotiinkin. Hyvä, ettei käydä uusia tarpeita vallan keksimällä keksimään!

Muura-muurahaiset

Ihmisiä on toisinaan verrattu muurahaisiin. Joskus vertauksella viitataan väen paljouteen. Ja mikä jottei – onhan vaikkapa torin, metrotunnelin tai rautatieaseman hyörinä kaukaa katsottuna yhtä lailla päättömän näköistä touhua kuin kuhina muurahaispesässä. Toisaalta muurahaisia pidetään ahkerina - siihenkin muurahaisvertauksella voidaan 

Veikko Lavi lauleli: ”Ihmisiä on kuin muurahaisia. Ne loputonta polkuansa taivaltaa. On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia, niin ettei toisistaan voi heitä erottaa…” Tuota laulua kuunnellessa voi aivan yks kaks kyetä siirtymään lintuperspektiiviin ja katsomaan ihmisten hyörinää matkan päästä. 

”Muura-muurahainen kortta kuljettaa. Ahkerasti aina työssä ahertaa. Valmis on kohta keko komea…” Mielelläänhän sitä tulisi verratuksi lasten laulun tapaan ahkeraan muurahaiseen. 

Mutta voi toki, sellaistakin sattuu, että ihminen kokee olevansa ihan pieni ja surkea siloviholainen eli ”kusiainen”. Sellainen väheksytty ja hyljeksitty. Sellainen, jota potkitaan jaloista ja koetetaan vältellä. Hyvä, etteivät kanssaihmiset laita muurahaisrasiaa etenemisen esteeksi, tai ripottele muurahaissirotetta karkotteeksi, taikka peräti sumuta muurahais-Raidilla tahi Baygonilla.

Voi, kun aina muistaisimme Eino Leinon Hymyilevän Apollon riimit: ”Ei paha ole kenkään ihminen,

vaan toinen on heikompi toista.

Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,

vaikk’ ei aina esille loista.”

Uutiset kesälomalla

On se vain mukavaa, että meitä hemmotellaan kesällä vähän kevyemmillä uutisilla sotauutisten lomassa. Jotenkin tuntuu, että kesään kuuluvat eläimellisen seikkailut.

Muistamme yhä Ruokolahden leijonan. Sen, joka muka seikkaili itäsuomalaisen pikkukunnan metsissä. Enso-Gutzeitin metsätyönjohtaja näki leimauskirvestä heilutellessaan leijonan kesäkuussa 1992. Ja siitä käynnistyi sen suven mediamylläkkä. Koko kesä raportoitiin havaintoja eläimestä taikka jäljistä. Eläin oli milloin uros-, milloin naarasleijona – puumanakin siitä puhuttiin. Iso kissaeläinten joka tapauksessa – siitä kaikki olivat yhtä mieltä. Viimeinen havainto tehtiin syyskuun puolivälissä Venäjän puolella. Oliko se venäläisestä sirkuksesta karannut leijona, vaiko sittenkin kaupunkilegenda ruokolahtelaisittain?

Uukuniemellä sen sijaan sijaitsee yksi Suomen harvoista biisonitiloista. Uukuniemi elää ja hengittää tänä päivänä nimenomaan biisoneiden kautta. Puulaakipesisjoukkue on nimeltään Karjalan Biisonit, vanhaan navettaan upeasti restauroitu ravintola on Juholan Biisoniareena ja Papinniemen leirintäalueella tarjoillaan kesäravintolan listalla Biisoniburgereita.

Biisonit ovat pitäneet huolta siitä, että Uukuniemi ei unohdu, vaikka se liitettiin osaksi Parikkalaa jo vuonna 2005. 2017 sen sijaan päätettiin, että Uukuniemi saa käyttää nimitystä Uukuniemen pitäjä ja tuoda sitä kautta esille omaleimaisuuttaan.

Biisonit ovat karkailleet tukevista aitauksistaan aina silloin tällöin ja onhan se sentään siinä määrin erikoinen näky Suomen maanteillä ja luonnossa, että aina sillä on uutisarvoa. Tämä viimeisin karkumatka sivusi jo meidän mökkihuudeja. Olin piipahtamassa Loviisassa ja kehotin puoliskoa olemaan mökillä valppaana ja kameravalmiudessa, jos osuisivat retkellään Jessolan tontille. Etelän kautta kiersivät, eivätkä visiteeranneet meillä. Onneksi ovat nyt jo palailleet takaisin Uukuniemelle ja kotilaitumille.

Täällä Kesälahden puolella sen sijaan on tyytyminen karhu-uutisiin. Metsässäliikkujat ovat nähneet karhuja ja karhunjälkiä. Riistakamerat ovat tallentaneet emokarhuja poikasineen usealla suunnalla. Me pyssyttömät olemme yrittäneet bongailla karhuja kiikareilla, mutta toistaiseksi laihoin tuloksin.

Mitähän lienevät ensi kesän eläinuutiset?

Ihmissuhteita

Mietin tuossa autolla ajellessani, että ihmissuhteita on todellakin monenlaisia.

Sisarussuhde on usein se kaikkein pisin ihmissuhde. Kukaan matkan varrella hankittu kaveri taikka ystävä ei lopultakaan voi tuntea sinua niin hyvin kuin sisarus, joka on yleensä elänyt samaa lapsuutta ja ymmärtää kaikki sieltä saakka juontavat kommervenkit ja juurisyyt.

Parisuhde on mitä suurimmassa määrin luottamussuhde. Pari on itse valittu ja suhteeseen on sitouduttu. Sen toivoisi olevan pitkä ja turvallinen. Toki ylä- ja alamäet kuuluvat jokaiseen parisuhteeseen, pelkkä tasainenhan olisikin tylsää.

Useimmiten parisuhde on lähisuhde, mutta etäsuhteenkin tiedetään toimivan. Toisinaan työ vie puolisoita erilleen ja silloin harvemmista yhteisistä hetkistä täytyy osata nauttia ja rakentaa niistä parisuhdetta kantavia hyviä hetkiä.

Toisinaan parisuhde muodostuu hetkellisesti, tai jopa pysyvästi, hoito- tai hoivasuhteeksi. Hoitoa tarvitaan sairauden vuoksi, hoivaa ja huolenpitoa ikääntyessä ja kunnon heikentyessä. Hyväkin parisuhde on koetuksella, kun se muuttuu hoito- tai hoivasuhteeksi.

Huoltosuhde sen sijaan on se, mistä meidän tulee olla laajasti huolissamme. Huoltosuhteella tarkoitetaan yhteiskunnallista ikäjakaumaa. Nuoruudessani tuo kansallinen kuvaaja oli selkeä pyramidi. Ikäihmisiä oli selvästi vähemmän ja nuorempia ikäluokkia enemmän. Meitä 1964 syntyneitä on ollut 68632. 60 vuotta myöhemmin, vuonna 2024 Suomessa syntyi lapsia kolmasosa vähemmän, vain 43720. Nykyään väestöpyramidi onkin ylösalaisin ja huoltosuhteesta on huoli.

Kuka meitä hoivaa, kun ikääntyessämme tarvitsemme enemmän hoivaa ja huolenpitoa? Kuka tekee työt, kun vanhat eläköityvät? Toisaalta nuorisotyöttömyys on ennennäkemätöntä, joten en aivan ymmärrä sitäkään, että venytetään eläkkeelle jäämistä hamaan ”maailman tappiin”. Kuka maksaa eläkkeemme? Vaikka olemmekin eläkerahamme työvuosina ”maksaneet sisään”, niin ovatko eläkeyhtiöt sijoittaneet rahan hyvin, vaiko sittenkin hassanneet maailman tuuliin?

Jotenkin pitäisi huoltosuhde saada kääntymään. Auttaako siihen maahanmuutto vaiko uudisajattelu – mene ja tiedä!?