Ulkonäköpaineita

Ennen vanhaan ulkonäköpaineita oli tiettävästi vain teini-ikäisillä tytöillä. He hoksasivat verrata itseään toisiin ja olla tarkastelussaan kriittisiä. He näkivät itsellään liian paksut pohkeet, liian ohuet hiukset, liian pienet silmät, liian ulkonevat korvat tai jotain sinne päin. Luulen, että alle 10-vuotiaat saivat olla suht koht rauhassa, samoin yli 20-vuotiaat. Väitän, että jos oli sattunut syntymään mieheksi, ei paineita paljon ollut. Okei, voi olla, että aika taas yhden kerran kultaa muistoja ja vähäinen tietämykseni miehenä elelemisestä näkyy luuloissani, mutta kumminkin.

Nykyään ulkonäköpaineita on jokaisella – aivan sama olipa tyttö tai poika, vauva taikka vaari.

Vauvan pitäisi onnistua syntymään standardikokoisena ja käppyröitä pitkin kasvavana huolimatta siitä, millaiset geenit hän on sattunut saamaan. Ei auta selittää, että mummollakin on pitkä selkä ja naurettavan lyhyet jalat. Ei helpota sekään, jos kerrotaan lapsen isoisän BMI-indeksi. Luulisin, että ruokahalu vaikuttaa kasvamiseen. Tiedän monta nirsoa ipanaa, jonka syömisiä tulisi punnita kirjevaa’alla – toisaalta tunnen monta lasta, jolle kaikki maistuu ja kunnon nälkä tuntuu olevan ainakin viidesti päivässä. Miten he voisivat kasvaa samoja käyriä noudatellen?

Entäs aikuiset? Vaatefirmat kuvittelevat, että kaikki sopivat johonkin slimfit- muottiin ja ompelevat vaatteet niillä mitoilla. Aikuiset ihmiset joutuvat tuntemaan itsensä vääränmallisiksi, vääränkokoisiksi ja eriarvoisiksi vain sen vuoksi, etteivät ketjuvaatekauppojen ”slimfitit” sujahda päälle. Eriarvoiseksi homma menee viimeistään siinä kohtaa, kun pikkuisen pyylevämpi/ povekkaampi/ reitevämpi/ rehevämpi joutuu menemään kalliiseen erikoisliikkeeseen ja hankkimaan pukineensa sieltä.  Ei ole eroa, oletpa mies taikka nainen - XL-puodit rahastavat aina.

Iso ihminen joutuu kohtaamaan aikamoista kohtelua ja ennakkoluuloja. Isokokoisempaa ihmistä luullaan kömpelöksi/ epäliikunnalliseksi/ laiskaksi/ tyhmäksi. Näistä olettamuksista koituu lisää paineita ja  näyttämisen tarvetta. On tarve osoittaa notkeutensa ja liikunnallisuutensa vaikkapa sitten kiipeämällä seinälle, heittämällä kuperkeikkaa tai taipumalla siltaan. Tarvitseeko pienen ja hoikan ihmisen näin todistella? Epäilen! Laiskuuden ja tyhmyyden epäilyksistä karistautuminen saattaa johtaa vaikka millaiseen hikipingottamiseen ja tietomäärällä leuhkimiseen. Tarvitseeko hoikan ihmisen olla koko ajan näyttö päällä ja tuoda tietämystään julki? Tuskinpa!

Muitakin sitkeitä olettamuksia on. Lihavien ihmisten joviaalius esimerkiksi. Siihenkö vedotaan, kun aivan vieras ihminen voi hotellin aamiaispöydässä huikata isokokoiselle ihmiselle tyyliin:  ”Siinä tulee nälkäisen näköinen mies!” Syötävä se on isonkin ihmisen! Haluan uskoa, että hoikissakin ihmisissä on joukossa hyväntuulisia, toisaalta haluan varata meille pullukoille myös mahdollisuuden olla sietämättä kaikkea ja olla toisin päivin jopa kiukkuisia ja huumorintajuttomia.

Lahjan antaminen on kivaa

Minusta lahjan antaminen on tosi kivaa. Ainakin silloin, jos onnistun antamaan saajalleen mieleisen ja jollain tapaa vähän vitsikkään – ehkäpä pienen tarinan sisältävän lahjan. Tarina syntyy jo siitä, että lahjan saaja ja minä tiedämme, miksi annoin juuri tämän lahjan.

Minun lahjani eivät ole koskaan rahalliselta arvoltaan kalliita, vaan arvo syntyy siitä, että olen tehnyt lahjan itse tai siitä, että lahja on kenties kivasti keksitty. Läheskään aina en lahjojeni kanssa onnistu, vaan koen mokanneeni pahan kerran, kun olen kerännyt koriin tai kauniiseen kassiin sitä sun tätä, eikä lahjan saaja näekään asioiden yhteyttä. Usein joudun siis kertoman lahjansaajalle jonkinmoisen kehyskertomuksen lahjan eri osasten yhdistämiseksi. Miten vaikkapa naistenlehti, kuohujuoma, käsipainot, ruusukynttilä sekä sukkapuikot ja kaunis lankakerä voivat olla saman lahjan osia? Minustahan ne voisivat hyvinkin olla toivottamassa pyöreitä täyttävälle naisihmiselle kaikkea kivaa oman ajan täytettä.

Puoliskon kanssa tunnemme toistemme ajatukset, aivoitukset ja toisaalta menneet tapahtumatkin niin tarkkaan, ettei selityksiä tarvita.

Kesällä oli tapahtunut tyypillinen mökkionnettomuus; puolisko oli saanut jigiuistinkoukun kinttuunsa onkiretkellä. Tai oikeammin onnettomuus tapahtui jo rannassa ennen kuin onki ehti ensimmäistäkään kertaa veteen. Siitähän seurasi käynti terveyskeskuksessa, eikä niitä Pohjois-Karjalassa kovin tiuhassa ole, joten 35 kilometrin päähän oli mentävä. Sitten piti vielä olla hyvillään, että vahinko sattui iltapäivällä ja ehdittiin kuntakeskuksen ”terkkariin”, eikä tarvittu ajaa Joensuun yhteispäivystykseen, jonne matkaa olisikin tullut jo 100 kilometriä suuntaansa. Kyllä siinä tovi meni lääkärilläkin keinotellessa terävää ja haaraista painon kanssa roikkuvaa koukkua irti pohkeesta. Puoliskon kertoman mukaan apuun oli tarvittu talonmiehen työkalulta näyttävät pihdit lääkärin työpöydän alalaatikosta, sillä hennommista ei kuulemma ollut apua.

Kun sitten syyskuulla kirpparilla osui silmiini punainen peltilaatikko, jossa oli valkoinen risti, hoksasin käytön heti: Kas siinäpä ensiapulaatikko mökille – täytteeksi apuja tulevien koukkuonnettomuuksien varalta. Tuumasta toimeen ja puoteihin sisältöä haalimaan. Pinsetit - ilman muuta - ja pullollinen desinfiointisuihketta mätäkuuta ajatellen. Laastaria tietenkin monta metriä. No, uusia koukkuja vahingoittuneiden tilalle ja yksi kokonainen mato-onkisarja. Kun kaupasta osui silmään ”Sveitsin armeijan MacGyver-työkalu”, jossa yhtenä toimintona luki ”koukunpoistaja”, en aikaillut hetkeäkään, vaan ostin sen hintaan katsomatta. Syksyiseltä laivareissulta tarttui mukaan vielä askiin sopiva pikkuruinen Famous Grouse -pullo ajatuksella, että sisäistäkin puudutusta saatetaan tilanteessa tarvita. Ja niin oli lahja valmis.

Kun puolisko avasi paketin, ei kehyskertomusta tarvittu. Lahja oli onnistunut!

Toinen mökkikesä on alkamassa

Vaikkei varsinaista talvea tänä vuonna ole ollutkaan, olemme pitäneet tämän pitkän pimeän jakson ajan suunnittelutaukoa vailla mökkireissuja. Okei, pari piipahdusta mökille on toki tehty; itsenäisyyspäivänä haettiin mökin pakastimesta suvun meille sinne huolehtimat hirvenlihat ja tammikuussa puolisko ja esikoinen piipahtivat päiväseltään asentamassa aurinkoilmapuhaltimen, jolla toivotaan saatavan kevään aurinkoisina päivinä aikaiseksi jonkin verran kuivatusta talven jäljiltä kylmänkosteaan tupaan. Suunnittelua puolisko sen sijaan on tehnyt parin kuukauden mittaisen sairaslomansa ajan, ihan 24/7.

Rannan ja pihan laitto jäi syksyllä vaiheeseen, joten siitähän se sitten keväällä jatkuu. Salaojien tekoa, suodatinkankaan laittoa sekä hiekan ja sepelin siirtelyä on vielä aika paljon – ehkäpä pikkuisen tehdään nurmikkoakin.  Sauna siirtyy kuulemma uuteen paikkaan ja kääntyy samalla 90 astetta, jotta saunan kuistilta voi katsella lammelle. Urakoitsija hirsisaunan kokonaisena siirtämiseen on jo löydetty. Saunan nykyiselle paikalle rakennetaan jonkinmoinen kesätupa ja keittokatos. Tai ehkäpä rakennus saa komeamman nimen ja nimetään Beach houseksi, tuleehan se rantaan. Ihan ensimmäinen askare taitavat sentään olla Datšan portaat, jotka jo viime kesänä todettiin lahoiksi ja pikaista korjausta tarvitseviksi. Aikansa suunnitteluvirhe eli katolta rapulle valuva vesi ja lumi ovat tehneet tehtävänsä. Tuvan leivinuuni puolestaan ei nuohouksesta ja hormi-imurista huolimatta suostu vetämään, joten pelkäämme jonkun savukanavan olevan tukossa. Korjausliike on tiedossa ja uunin sisälle asennettava takkasydän hankittuna. Kuulemma on aivan pikkujuttu avata uunin laki ja asentaa takkasydän leivinuuniin sekä puhkaista uusi yhteys hormiin uunin päältä. Vuoden 1950 talossa on vintissä ensin pätkä avovinttiä purulattialla ja perillä yksi huone. Sadepäivien ratoksi on ajateltu purujen tyhjentämistä, uusien eristeiden laittoa ja lattian sekä seinien levyttämistä ja avovintin muokkaamista kivaksi kirjastotilaksi. Soma huussi pihalle sentään tilattiin valmiina. Puoliskon tarvitsee vain hakea se muutaman sadan kilometrin päästä.

Tällä suunnittelujaksolla olemme katselleet aikamoisen monta kautta Huvilaa ja huussia Ruudun tallenteista. Minä olen aivan stressaantunut ja valvoskelin jo pari yötä aamupuolelle saakka, sillä puolisko löytää jokaisesta jaksosta jotain uutta. Ja ideamylly pyörii taas! Minä lukujärjestysorientoituneena ihmisenä mietin kesäisten viikkojen ja viikonloppujen vähäisyyttä ja suren, ettei niitä kaikkia kivoja pikku juttuja ehkä ehditäkään toteuttaa.  Lastenlapsille on luvattu rakentaa vesiliukumäki. Heille on luvattu paikallisretkiä mummolan mökiltä käsin. Jäävätkö ne toteutumatta? Minun omiin suunnitelmiini kuuluvat tietysti polttopuiden klipsuttelun lisäksi marja- ja sieniretket. Pitääkö niistäkin tinkiä?

Kesä pitänee aloittaa ensi viikolla, että ehtii edes osan.