Hyvää uutta vuotta

 

 

Näin vuoden vaihtuessa on tapana summata mennyttä vuotta ja toisaalta koettaa kurkistaa tulevaan vuoteen. Tarkempi perhekohtainen vuosikirjeeni on jaettu jo viikoittaisannoksina, taioista ja tinanvalusta kieltäydyn. Yritän kuitenkin.

 

Kulunut vuosi oli meille perheenä monella tapaa hyvä vuosi. Saimme viettää rakkaalla mökillä koko kesän. Kantarellivuosi oli mökkimaisemissa kerrassaan ennennäkemätön. Terveyttäkin riitti, puoliskon lääkitystä päästiin jopa keventämään. Onnettomuudet eivät ole tulleet ennenkään kello kaulassa ja aivan varoittamatta tuli myös puoliskon keikahdus mökkipolulla. Siitä käynnistyi mielenkiintoinen seikkailu ja tutkimusmatka hyvinvointialueiden, vakuutusyhtiön ja omaishoitajuuden maailmassa. Oppia ikä kaikki. Ollaan taas yhtä kokemusta rikkaampia.

 

Uutisvuosi on ollut sellainen, että uutisia ei ole voinut jättää lukematta tai katsomatta yhtenäkään päivänä. Maailman kriisipesäkkeissä on riittänyt journalisteilla raportoitavaa. Antti Kuronen on saanut reissata niin taajaan, että liekö aina ehtinyt välissä käydä edes kotona reissupyykkiä pesemässä, kun on jo pitänyt ottaa uutta suuntaa.

 

Alkava vuosi ei varmasti ole uutistarjonnaltaan yhtään vähemmän kiinnostava. Typerät amerikkalaiset ovat äänestäneet itselleen Trumpin presidentiksi jo toistamiseen. Hänen jumalattoman suuren egonsa tuottamia pöljäilyjä saamme seurata mediasta samalla kuin tämän toisen, pian tsaariksi julistautuvan diktaattorin tuhon kylvämistä ja laittamattomia lausuntoja täällä lähempänä.

 

Jos minulla olisi oikeus tehdä yksi uuden vuoden toivomus, olisi se se, että nämä kaksi omaan erinomaisuuteensa ihastunutta valtion päämiestä innostuisivat tappelemaan keskenään, eivätkä riehuisi muiden mailla. Tappelisivat nyt sitten vaikka Yhdysvaltojen vuonna 1867 Venäjältä ostamasta Alaskasta. Halpana pidettiin 7,2 miljoonan taalan kauppaa jo aikanaan, eikä aika ole muuttanut tuota tosiseikkaa. Eivätkö ”mahtavat mahtimiehet” voisi käydä perkaamaan Alaskan asemaa nyt uudelleen ja jättää samalla Ukrainan ja Lähi-idän rauhaan. Aivan turha on Trumpin haaveilla ostavansa Grönlantia taikka Putinin uhoilla Nato-rajoilla. Ne eivät ole suostuvaisia heidän isottelunsa näyttämöiksi.

Kulttuurin merkityksestä

 

Kulttuuri on asia, joka erottaa ihmisen eläimestä. Me tarvitsemme myös sielun ravintoa eli kulttuuria.

 

Kulttuuri on laaja ja moninainen kenttä kirjallisuudesta, museoista, konserteista, elokuvista ja teatterista vaikka oopperaan ja suuriin festareihin. Kulttuurin tuottajat eivät kykene selviytymään omin avuin, vaan tarvitsevat yhteiskunnan tukea. Tukea tarvitaan siksi, että tarjonta pysyy laajana ja laadukkaana ja lippuhinnat jotenkuten kohtuullisina. Silloin kulttuuri on kaikille saavutettavissa olevaa eikä vain ylimmän luokan erityishuvia.

 

Teatteri ei pyöri, jollei siellä ole palkattua vakinaista henkilökuntaa. Maakunnissakin halutaan säilyttää ammattiteatterit, vaikka korona-aika jo nakersi katsojalukuja, eikä entiselle tasolle ole aivan päästy vieläkään. Maakuntien teattereita on tuettava; eivät Savon tai Pohjanmaan martat lähde vuosittaiselle teatteriretkelleen Helsinkiin, sillä kustannus olisi kohtuuton. Yhdenvertaisuuden nimissä tarjontaa on oltava lähellä.

 

Teatterit ja konsertit pitäisi osata nähdä vetovoimatekijöinä, jotka tuovat rahaa seudulle. Itsekin olen reissannut kulttuuritapahtuman perässä eri puolille Suomea. Näin toimivat sadat tuhannet muutkin kulttuurinkuluttajat. Yleensä pitkä matka ja iltaesitys vaativat yöpymistä tapahtumapaikkakunnalla. Nälkäkin reissussa ehtii tulla ja syödä pitää. Saattavatpa toisinaan  paikalliset kaupatkin houkuttaa. Tapahtumalipun lisäksi ”kulttuuritantat ja -taavit” siis jättävät paikkakunnalle kasan muitakin euroja.

 

Kautta aikain kulttuuri on nähty tärkeänä. Tarjottiinhan kansalle jo antiikin aikana leivän lisäksi myös sirkushuveja. Samoin Suomen sotien aikoina ovat sotakenttiä kiertäneet viihdytysjoukot haitareineineen ja kupletteineen. Niille, jotka eivät päässeet paikalle, kulttuuritarjonta välitettiin kenttäradion kautta.

 

Minusta on aivan kestämätöntä, jos kulttuurin kenttää nyt kuritetaan monivuotisella kuristusohjelmalla. Työtön näyttelijä on työttömyyskortistossa ollessaan valtiolle pelkkä lisäkulu. Töissä ollessaan ja uutta luodessaan – vaikka valtionosuudella tuetussa maakuntateatterissa – hän on aktiivinen toimija ja viihteen tarjoaja, joka työllään houkuttelee uusia euroja paikkakunnalle.

 

 

Kevyt kurkistus omaishoitajan arkeen

 

 

Tiedättehän TET-harjoittelun? Sen, jossa yläasteikäiset koululaiset jalkautuvat työpaikoille saamaan pienen kurkistuksen työelämään. Minulla on nyt ollut tuollaisen TET-harjoittelun tapainen omakohtainen omaishoitajan arkeen tutustumisen mahdollisuus. Puolisko oli kahdeksan viikkoa ”jalkapuolena”, vasen jalka kipsattuna ja vailla lupaa varata kipsijalkaan. Kulkupelinä hänellä oli pyörätuoli. Vaikka puolisko olikin kovin reipas ja itsenäinen, toki jotain arjen apua tarvittiin.

Omaishoitajan tehtäviin tutustuessa avautuivat silmät moneen asiaan. Oli hyvä havaita, että Rapakiven torpassa sopii liikkumaan pyörätuolillakin. Kynnyksettömät tilat ja 90-senttiset sisäovet helpottavat menoa kovasti – pääsy wc:hen ja suihkuun oli ongelmatonta. Pihakiveykseltä taloon tultaessa olevat kaksi rappusta pystyttiin sivuuttamaan laittamalla mönkijän ajosillat rampiksi, jota pitkin pyörätuolilla sopi rullailla ylös ja alas.

Keittiön saareke sen sijaan torppasi liikkumismahdollisuuksia ja lounasruoan saavutettavuus täytyi muistaa varmistaa jo aamulla töihin lähtiessä. Muutenkin oli tärkeää katsoa, että lääkkeet, juotavaa ja kaukosäätimet olivat helposti saatavilla eikä niiden etsimisestä aiheutunut yksin ollessa vaaran paikkaa.

Monesti omaishoitajat tuovat esille sen, miten omaa työtä joutuu rajaamaan hoidettavan omaisen hoitokäyntien vuoksi. Samalla alenee myös ansiotaso. TET-jaksollani sain tuntumaa myös tähän. Kotkan sairaala on loistava ja siellä ymmärretään sekin, miten tärkeää on kalenteroida kaikki mahdolliset käynnit samalle päivälle. Taksikeskuksesta ei tunnu olevan mahdollista saada kyytiä oman hyvinvointialueen ulkopuolella olevaan sairaalaan, joten palkaton vapaapäivä on käytännössä ainoa mahdollisuus. Toisaalta silloin on matkassa myös kahdet kuuntelevat korvat vastaanottamassa hoito-ohjeita ja jatkosuunnitelmaa.

Meidän tilanteemme oli tilapäinen ja väliaikainen. Tämä tieto oli varmasti suuri apu potilaan jaksamisessa ja mielenvirkeyden säilyttämisessä. Niin se oli auttajankin vinkkelistä. Oikea omaishoitaja on usein vailla näkymää tilanteen helpottamisesta, pikemminkin mielessä voi vaania pelko hoitoisuuden lisääntymisestä. Miten silloin jaksaa? Omaishoitajan saama rahallinen korvaus on kovin pieni tärkeän työn huomiointi. Omaishoidon tuista leikkaaminen on törkeä teko ja loukkaava omaishoitajien korvaamattoman työn vähättely.

 

 

Ensimietteitä uudesta ruokasuosituksesta

 

 

Minä olin pieni koululainen silloin 1970-luvulla, kun Pekka Puska uudisti ruokasuosituksia Pohjois-Karjala -projektin tiimoilta. Silloin ohjattiin vähentämään suolaa ja rasvaa. Koulujen ruoastahan se lähti. Me lapset totuimme vähärasvaiseen ja vähäsuolaiseen ruokaan ja vaadimme muutoksia kotonakin. Näillä muutoksilla oli selkeät ja ymmärrettävät terveydelliset perusteet, olihan syynä pohjoiskarjalaisten suuri sydänkuolleisuus. Silloin opeteltiin täyttämään lautasta osittain kasviksilla. Kasvikseksi tarjottiin koulussa talvisaikaan kotimaisia juureksia raasteina.

Varmasti ruokasuosituksia on päivitetty muutamaan kertaan tässä välilläkin, mutta ne ovat menneet jotenkin pienemmällä kohinalla.

Nyt uudistettiin taas järeästi. Johtavana ajatuksena uudistuksessa on kuulemma ollut eettisyys ja ekologisuus. Ja näitä perusteita minä rohkenen hiukan kyseenalaistaa.

Kotimainen ruoantuotanto on minusta lähtökohtaisesti eettistä ja ekologista; lähellä tuotettua, hyvin valvottua, tervettä, kotimaista ja huoltovarmaa. Nyt, kun lihaa olisi lupa syödä vain 350g viikossa, on tarkoitus energiantarvetta täyttää kasviproteiinilla. Kotimaisia kasviproteiineja tunnistan härkäpavun verran. Kauempaa tuotava soija ei minusta ole sen kummemmin eettistä kuin ekologistakaan.

Katselin puoliskon sunnuntaista aamupalaleipää, jonka päällä oli kinkkua, paistettu kananmuna ja juustoa. Kovin oli eläinpainotteista ja siinäpä se meni samaan syssyyn viikon ainokainen leikkelekin. Laitoinpa sitten itselleni iltaruoksi salaatin, johon käytin lounaalta jääneen savulohen lopun. Pieleen meni sekin, sillä Norjan lohi on pannassa. Eivät pelasta omegat eivätkä mitkään, käyttökieltoon laitettiin uusissa ravitsemusohjeissa.

Suomalaiset ruoantuottajat ovat uusista ohjeista peräti pöyristyneitä. Näyttää nimittäin siltä, että kotimainen ruoantuotanto ei kelpaa. Jos suurin osa lautasesta halutaan täyttää kasviksilla, on pitkä pimeä talvi aikalailla automaattisesti tuonnin varassa. Ammoisten pulavuosien ajalta tiedetään jo se, että perunan ja lantun varassa eläen iskee keripukki.

Täällä kylmällä alueella asuessa tarvitsemme aika paljon energiaa jo kehon lämmittämiseen. Kysynkin, irtoaako sitä riittämiin porkkanasta?  Aika moni tekee vielä tänä päivänä raskasta ruumiillista työtä ja tarvitsee kehoonsa virtaa ja voimaa. Voidaanko heille sallia suuremmat ”ruokakortit” ja annoskoot? Lehtiuutisen mukaan myös kilpahiihtäjät ilmoittivat tarvitsevansa kymmenkertaiset annokset.

Lapsuuden joulut

 

Joulu on niin perinteinen juhla, että sitä ajatellessa palaa monin tavoin lapsuuteen. Aikaan, jolloin joulupukki ei vielä pukeutunut punaiseen ja aikaan jolloin lahjojen saaminen oli jossain määrin epävarmaa; kysyihän joulupukki jo ovelta, onko talossa kilttejä lapsia. Tuhmille lahjoja ei tietämämme mukaan ollut tulossa, eikä omasta kiltteydestä ollut täyttä varmuutta.

Puolisko muistelee erityisellä lämmöllä erästä joulua pian 1960-luvun puolivälin jälkeen. Perhe asui tuolloin vielä Karjalan Pyhäjärven saaressa, eikä sinne niin ollen ollut ympärivuotista tieyhteyttä. Kesällä pääsi tietysti veneellä ja pakkastalvella jäätietä pitkin, rospuuttoaikaan oltiin eristyksissä. Tuotakin joulua oli edeltänyt syksyinen rospuutto, mutta jouluksi oli saatu kantava jää. Puolisko oli alle kouluikäinen pikkupoika, perheen iltatähti. Yks kaks iltahämärissä oli turkkiin ja karvareuhkaan pukeutunut joulupukki koputellut tuvan ikkunaan, kohta toinen keittiön ikkunaan ja vielä kamareidenkin ikkunoita koputtelivat joulupukit. Miten niitä voikin olla monta!? Tämä kokemus oli vain vahvistanut puoliskon uskoa joulupukkiin. Aikuisena hän toki on ymmärtänyt suvun miesten tulleen porukalla ilahduttamaan juuri häntä järjestämällä tällaisen jouluspektaakkelin tullen 4km:n matkan jäätietä pitkin.

Minun joulumuistoni on ehkä samalta joululta tai pari vuotta myöhäisemmältä ajalta, 1960-luvulta joka tapauksessa tämäkin. Pukki kopisteli sisään tupaamme melkoisella metelillä kepin ja lahjojen kanssa. Vaatetuksena tälläkin pukilla oli nurinpäin puettu turkki ja sen ajan karvahattu korvaläpät auki avattuna. Kiltteyden perään pukki kyseli ja minä sujahdin penkin alle piiloon. Oli kai aika lailla vahva käsitys siitä, että kovin kilttinä en ollut jaksanut joulunalusaikaan olla. Pukki sitten houkutteli suksipaketin kanssa ja sukulaiset kannustivat tulemaan itse hakemaan lahjaa. Siniset puusukset sain ja muistaakseni minä ne aika kaukaa kurotin. Pukin syliin istumaan en varmasti mennyt, vaikka siihenkin kannustettiin.

Seuraavakin lapsuuden muistikuva liittyy näihin suksiin ja ikää oli edelleen noin viisi vuotta. Äidin neuloma sininen villahame päällä hiihtelin ympäri kotitaloa ja lauleskelin mennessäni. Hyvät sukset pukki toi.

Suomi-perhe Australian rajalla

 

 

Tv:n ohjelmatarjonta on mennyt aikamoisen surkeaksi. Lähinnä sieltä tulee erilaista tosi-tv:tä ja uusintoja. Puolisko selaa harva se ilta koko kanavakierroksen pariin kolmeen kertaan ja päätyy lopulta seuraamaan joko Alaskan rakentajia taikka Australian rajalla toimivia tullihenkilöitä.

 

Australia tuntuu olevan maa, johon ei saa tuoda juuri muuta kuin pyykinraikkaat pitovaatteensa ja tarkkaan selvitetyt käyttövaransa. Niin kovin monesta vaaran paikasta ovatkin tietoisia. Jokin voi vaarantaa Australian kasvikantaa, jokin toinen olla uhka eläimistölle. Ihmisten tauteja ja huumeita pelätään totta kai.

 

Toisaalta aivan kummallista tavaraa ihmiset turistimatkallaan koettavatkin maahan tuoda. Aivan kuin luulisivat, että Australiassa ei ole ruokaa ja pakko on rahdata Aasiasta saakka meren elävät taikka lehmän vatsalaukut elintarpeiksi. Ehkäpä ovat kovin nirsoja ja suostuvat syömään vain paria tuttua ja kotoista, itse valmistettua sorttia?!

 

Muistui mieleeni tositapahtuma muutaman vuosikymmenen takaa. Naapurukset Pohjois-Karjalasta lähtivät lomareissulle Kanarialle. Toinen miehistä oli nirsonpuoleinen ruokailija ja siksi hän olikin pakannut eväikseen kalakukon ja talkkunapussin. Niihin makuihin hän oli tottunut ja niiden hän arveli säilyvän hyvin pitkästä matkasta huolimatta.

 

Jäimme eräänä iltana pohtimaan, mitä tapahtuisi noiden eväiden kanssa Australian rajalla. Kalakukko tietenkin avattaisiin ja sen koostumusta ihmeteltäisiin, arvioitaisiin aistinvaraisesti, läpivalaistaisiin koko kukko,  kuulusteltaisiin matkustajaa jne. Talkkunajauhosta otettaisiin luonnollisesti pyyhkäisynäyte, jota tutkittaisiin huume-epäilynä monituisissa laitteissa ja tietenkin kovisteltaisiin matkustajaa; ”miksi ihmeessä moinen pussi on matkassa?”

 

Kävimme keksimään, mitä tapahtuisi, jos suomalainen perhe menisi lievittämään vaihtarina Australiassa olevan nuorensa koti-ikävää ja veisi mukanaan kylmälaukullisen tuttuja Suomi-ruokia. Matkassa saattaisi olla kalakukon lisäksi vaikkapa kaalikääryleitä, karjalanpiirakoita ja mämmiä. ”Kummallisia jemmaeväitä”, tuumisivat tullimiehet varmaan. Kuoren sisään on  piilotettu syötävää, kukaties sinne on kätketty muutakin – jopa vaarallista tai laitonta.  Mämmi!? Ovatko pakanneet ihan ”sitä ihteään” ikkunalliseen rasiaan? Tokko tuota edes tutkailtaisiin ennen jätepönttöön heittämistä?

 

 

 

Asiakaspalvelemattomuus

 

Olen perehtynyt viime viikkoina asiakaspalvelun tasoon. Olenhan joutunut soittelemaan aika taajaan HUS:in, KOKS:in ja vakuutusyhtiön palvelunumeroihin. Puolisko puolestaan on koettanut asioida katsastuskonttorin, poliisin lupapalvelun ja nettikauppojen kanssa.

 

Yhteinen kokemuksemme on se, että pimpelipompelia ja Fuengirolassa nauhoitettuja välispiikkejä saa kuunnella enemmän kuin omiksi tarpeiksi jo ennen kuin pääsee edes siihen vaiheeseen, jossa otetaan vastaan soittopyyntö.

 

Ei ole millään muotoa mukavaa, että silloin kun luulet soittavasi paikallispalveluun huomaatkin puhelun menneen valtakunnalliseen numeroon, johon joudut perustelemaan kovasti ja joskus jopa luovasti, että saat puhelusi käännettyä paikalliseen konttoriin.

 

Aikamoisen hankalaa on onnistua pääsemään asiakaspalvelun äärelle silloin, kun asiakaspalvelun puhelinaika on ajoitettu klo 10 ja klo 14 välille. Siinä saa olla puhelimessa parikin muistutusta, että vapaahetken tullen on valmiina näpyttelemään palvelunumeron ja käyttämään taukonsa vuokaavioiden maailmassa suikkailuun; 1-1-2-4  -valintojen jälkeen saattaa jo päästä kuuntelemaan jonotusmusiikkia.

 

Kun sitten jossain vaiheessa pääset puheisiin elävän ihmisen kanssa, ei vieläkään ole takeita asiantuntemuksesta. Asiakaspalvelijahan saattaa istua vaikkapa Kemissä tai yhtä hyvin Kuala Lumpurissa. Miten hän voisikaan tietää pikkukaupunki Loviisan paikallisista olosuhteista ja asemoitumisesta Suomen kartalle. Monta mielipahaa syntyy jo siitä, kun joudutaan selittämään aivan triviaalitason asioita.

 

Entä sitten liitteiden ja selvitysten lähettäminen? Mielellämme käyttäisimme tuttua ja helpoksi koettua sähköpostia, mutta eihän sellainen ole käytössä sen enempää Kelalla, vakuutusyhtiössä kuin katsastuskonttorilla, poliisilla taikka kauppaketjuilla. Liitteet ja muut viestit lähetetään kirjautumalla asianomaisille sivuille.

 

Olemme tilanteessa, jossa teemme jatkossa valinnat palvelutason, emmekä hinnan mukaan. Meidät saa kanta-asiakkaikseen se sairaala/ vakuutusyhtiö/ katsastuskonttori/ rautakauppa/ pankki, joka ajallisesti nopsimmin, lyhimmän kuunneltavan pimpelipomin  ja selkeimmän näppäiltävän vuokaavion kautta vastaa puhelimeen.

Mielensäpahoittajien kultti

 

 

Meille Suomeen on pesiytynyt ihmeellinen mielensäpahoittajien kultti. Tämä kultti haluaa uskotella meille valtaväestölle, että mielensäpahoittaminen on asioiden tiedostamista ja siksi oikein ja tärkeää. Nykyään mielensä voi pahoittaa vaikkapa lapsensa vuosien takaisesta koulukonsertista.

 

Erittäin huolestuttavaa on se, että meidän suomalaisten perinteisessä alemmuuden tunnossa ja epävarmuudessa on nyt avattu mahdollisuus saada rahallinen korvaus mielen pahoittamisesta. Maksettiinhan lapsen huoltajalle huomattava 1500 euron korvaus siitä, että lapsi oli altistunut hengelliselle sanomalle koulukonsertissa.

 

Tuosta korvauksen maksamisesta seuraa se, että koulut eivät jatkossa uskalla järjestää konsertteja tai muitakaan kulttuuritapahtumia. Onhan vaara, että tilaisuus tulee kalliiksi, sillä mistä ikinä voi tietää kuka mielensä pahoittaa ja koulu taikka kunta joutuu maksumieheksi. Ensimmäinen barokkikonsertti jo peruttiin viime viikolla Helsingissä.

 

Tässähän kielletään pian historia. Vanhaan aikaan kulttuuri kehittyi nimenomaan kirkon piirissä. Kuoromusiikki sisältää varsin usein uskonnollisia viittauksia. Piae Cantiones oli lapsuuteni koulukuoron vakio-ohjelmistoa. Sisälsihän tuo kokoelma latinankielisiä vanhojen piispojen hartaita sävelmiä ja koululauluja uskonpuhdistuksen ajalta. Panis angelicus -kappaleessa laulettiin varmasti enkeleistä, mutta me tiedostimme vain kappaleen kauniin soinnin ja nautimme laulun riemusta.

 

Olenpa kerrankin Päivi Räsäsen kanssa samaa mieltä. Tämä asia kannattaa selvittää oikeusasteissa. Eihän meillä vapaassa demokraattisessa yhteiskunnassa voida lähteä kulkemaan tähän suuntaan. Meillä on aina kasvatettu suvaitsevaisuuteen sekä toisen ajattelun ja arvojen kunnioittamiseen. Opetammehan koulussakin, että olemme kaikki erilaisia ja jokainen on arvokas ihan omana itsenään. Sekin sisältää idean hyväksymisestä ja arvostamisesta.

 

On oikeastaan aika oireellista, että ensimmäinen rahakorvauksen saanut mielensäpahoittaja on uskonnoton. Mitäpä, jos hartaat uskovat ihmiset kävisivät vaatimaan korvauksia kuulemistaan arvojansa loukkaavista musiikkiesityksistä ja juhlasisällöistä. Heavy-musiikki taikka vaikkapa tuoreesti muistissamme oleva Halloweenin juhlinta eivät kaikkia miellytä. Eivät toki meillä varsin yleisesti juhlittavat syntymäpäivät taikka joulukaan ole kaikkien suomalaisten uskonnon taikka arvojen mukaista.

Kohtalokas valinta

 

 

Joskus sitä tekee kohtalokkaita valintoja. Niin kävi puoliskolle eräänä torstaiaamuna.

Oltiin mökillä ja käynnistelty aamun ensimmäisenä askareena kylmäsavustusta. Puolisko lähti vessaan ja valitsi sisävessan sijaan ulkohuussin, kun kerta ulkona jo oli. Paluumatkalla lipsahti crocksi liukkaalla märkien keltaisten lehtien peittämällä puulaatalla ja koko ukkeli keikahti kumoon. Rusahduksen oli ehtinyt kaatuessaan kuulla.

Puolisko on iso mies, joten tuskin olisin saanut hänet pystyyn, jos hän ei olisi kyennyt itse auttamaan. Neuvokkuus ja ratkaisukeskeisyys ovat aina olleet puoliskon ehdottomia vahvuuksia. Niin nytkin. Oitis hän näki silmäkulmastaan harjateräksestä hitsatun ikkunanpesukorokkeen ja pyysi tuomaan sen hänelle. Tuon telineen avulla hän kampesi itsensä pystyyn. Seuraava tilaus oli auto viereen. Minä toimitin C-maxin hollille ja puolisko könysi apukuskin paikalle. Vielä kipaisin sisältä mökistä kännykät, lompakon ja sukan neuleen. Sitten oltiin valmiina matkaan kohti terveyskeskusta 40 km päässä. Matkalla haettiin apteekista särkylääkettä. Kesälahdella kun oltiin, tohdin pyytää apteekkarilta myös vesimukillisen, jotta puolisko sai nieltyä Panadol Forten.

 

Kiteellä kohtasimme kandipojan, joka ohjasi röntgeniin. Työhönsä leipääntynyt röntgenhoitaja ilmoitti, että hänellä on ultrapäivä ja hän ehtii röntgenkuvata mahdollisesti jokusen akuutin  klo 14 jälkeen. Kovin tuntui epävarmalta ja vastentahtoiselta, joten suostuimme ajatukseen, että lääkäri tekisi uuden arvion. Lääkäri arvioi tilanteen sellaiseksi, että olisi parasta suunnata Joensuun päivystykseen, sillä kipsaus joka tapauksessa tehtäisiin siellä.

 

Hoitajan tilaama invataksi tuli pian ja matka Joensuuhun sujui sutjakkaasti. Joensuussa  hoettiin mantraa: ”asia kerrallaan”. Kuvista kävi ilmi, että murtumaa oli kolmessa kohtaa. Illan suussa puoliskoa oltiin jo viemässä osastolle odottamaan turvotuksen laskemista ja muutaman päivän päästä tehtävää leikkausta. Silloin minä rohkaistuin sanomaan, että tuntuu ankealta jättää kaveri tänne 400 kilometrin päähän kotoa odottelemaan. ”Voisiko mitenkään saada siirron omaan sairaalaan Kotkaan?” Vammaisneuvoston ajoilta oli kyytikilpailutuksista jäänyt mieleen sana ”paaritaksi”. Se oli taikasana ja hoitaja lähti heti selvittämään siirtoa.

 

Puoliskon jalka kipsattiin, että hän kärsisi kulkea neljän ja puolen tunnin taksimatkan. Niin siirryttiin illan pimeydessä Siun Sotesta Kymsoteen.

Joulumoodissa

Meidän perheessä kaikki ovat jouluhöpsöjä. Se on ihanaa, sillä silloin kukaan ei päivittele toisensa touhuja, vaan innostuu auttamaan hassummissakin projekteissa.

Meillä syötiin ensimmäiset omenahillotäytteiset joulutortut lokakuun puolivälissä. Silloin tuntui olevan juuri sopiva hetki käynnistää joulusesonki. Joitakin kausivaloja oli toki viritelty sisälle ja oven pieleen uloskin jo ennen tätä. Esikoinen tuumasi, että silloin kun auton tuulilasi on pitänyt rapsuttaa kolmena aamuna, on aivan selvästi joulukauden aloittamisen aika.  Liekö muunnelma itäuusmaalaisesta sanonnasta, jonka  mukaan talvi tulee kolmen syysmyrskyn jälkeen.

Ensimmäisiä joululahjahankintoja on tehty ja joku lahja hätäpäissään jo annettukin. Jos joululahjalla voi hälventää mielipahaa, raaskii sen antaa vaikka lokakuussa. (Tuore viisaus Rapakiven torpasta).

Syyslomalla päästiin puoliskon kanssa yhteisiin joululahjapuuhiin. Puolisko on itseoppinut kylmäsavustaja. Päätimme tehdä tänä vuonna perheen kesken vaihdettaviin herkkukoreihin kylmäsavustettu kirjolohta, savujuustoa ja palvikinkkua. Nämä eivät hätäisen hommia olekaan, joten useampi mökkipäivä askareisiin tarvittiinkin.

Hauskin kaikista joulua ennakoivista projekteista on Tahvo-tontun seikkailujen suunnittelu. Tahvohan on asunut meillä jo 35 vuotta ja joka joulu sillä on ollut oma tärkeä roolinsa. Viimeisten kymmenen vuoden aikana Tahvo on ohjelmoinut lastenlasten joulunalusajan mummolavierailuita. Tänä vuonna sain somesta idean tontun narutikkaista ja ”siitä se ajatus sitten lähti”. Meillä on kuistilla kattoluukku ullakolle. Sieltäpä voisi Tahvo uusine narutikkaineen vilahdella.

Tahvo on kuulemma nyt vanhemmiten etsinyt puuliiteriä tai aittaa lämpimämpää paikkaa oleskelulleen, jotta hänen vanhoja luitaan ei kolottaisi niin paljon. Ilmanko Tahvo on viime vuosina nähtäessä ollut kovin kumaraisen ja huteran vanhuksen oloinen! Nyt tarkenee kuulemma köllötellä ullakolla lämpöisen takkahormin kyljessä. Aivan kuin Tahvo olisi nuorentunut. Ihan näyttää viime vuosia ryhdikkäämmältä. Voihan olla, että ryhtiä korjaa esikoisen Tahvon selkärankaa tukemaan laittama tuki, mutta varmaan myös vanha sanonta ”ei lämpö luita riko” on totta Tahvonkin kohdalla.

Ennen oli paremmin

 

 

Alan olla sen ikäinen, että voin käyttää ilmaisua ”kyllä ennen oli paremmin”.  Tuli meinaan tien reunaan pinottujen myrskytuulen kaatamien puiden kohdalla mieleen eräs lapsuuden muisto. Kun olin pieni, saattoi paikallislehdessä olla ilmoitus, että nuori pari kerää lahjoituksina talonrakennuspuita. Niitä pyydettiin jättämään tien laitaan, josta rakentajapariskunta kerää puut tiettynä päivänä.

Puolisko muisti tuon saman ja  sanoi, että sehän oli ihan tavallista. Jokainen isäntä lahjoitti muutaman tukin metsästään. Se ei suurta lovea tehnyt kenenkään metsävarantoihin ja oli aivan normaali tapa auttaa nuorta paria elämän alkuun.

Rakennuspuiden keruun jälkeen tilattiin tontille kenttäsaha ja pidettiin lautatalkoot. Laudat sahattiin ja taapeloitiin porukalla. Seuraavana kesänä päästiin rakentamaan. Siinäkin saatettiin autella talkooperiaatteella.

Luulenpa, että tänä päivänä ei moista yhteisöllisyyttä enää löytyisi. Eiköhän vain ajatella, että säästelkööt ensin, että saavat taloon tarvittavat hankittua. Tai, että eikö ne saa pankkilainaa – eikö niillä ole luottotiedot kunnossa!? Ennen ajateltiin pikemminkin, että kannattaa auttaa, sillä joskus voi olla tarvitsemassa apua itsekin ja kukaties silloin saa ”maksun” antamastaan avusta.

Toinen, mitä miettiessä ajatus on helposti ”kyllä ennen sentään oli paremmin”, on posti. Muistattehan vielä ajan, jolloin kirje kulki paikkakunnalta toiselle päivässä tai max kahdessa? Silloin tosi moni asia toimikin postin varassa. Tv-peleihin vastattiin postikortilla ja radion musiikkitoiveet lähetettiin postikortilla. Käytettyjä tavaroita ei myyty Facebookin palstoilla vaan Keltaisen Pörssin lehden sivuilla. Ilmoitus lähetettiin lehden takakannesta leikatulla lomakkeella. Miten sellainen lipare saattoi edes mennä perille? Nythän harva enää viitsii lähettää joulukorttejakaan, kun perillemeno on niin turkasen epävarmaa. Pakettia nyt ei ainakaan kannata lähettää Postin kautta, sillä jonnekin se eksyy kumminkin. Jopa R-kioskin pakettipalvelu on osoittautunut luotettavammaksi ja edullisemmaksi kuin Postin toiminta. Postin suhteen pätee vanha sanonta ”turha rypistää, kun on jo housuissa” – nimen vaihdos takaisin Postiksi ei pelasta enää mitään.

Hartaan harkitsevaisia ja tuhannen tohottajia

 

Meitä ihmisiä on monentahtisia. Onneksi, ja hyvä niin! Onhan niitä työtehtäviäkin, joissa tarvitaan rauhallista harkitsevaista otetta ja toisia, joissa nopeus ja toimeen tarttumisen valmius ovat hyväksi.

Minä ihailen sellaista vakaata rauhallista tekemistä, jossa ei turhia hötkyillä. Homma hoituu huolekkaasti ja säntillisesti, jälkeä tulee tasaiseen tahtiin. Välttämättä otsalla ei helmeile hiki, mutta eipä tarvitse palata vauhdissa tehtyjä virheitä purkamaan, kun ensin tuumataan ja sitten vasta toteutetaan. Ihailen myös sitä mielen malttia, jolla jonkin tehtävän voi jättää viimeiseen hetkeen ja palauttaa vasta dead linen tullen. Luultavasti ajatustyötä tehdään pitkään ja itse paperille laittamisen prosessi on vain tulostamisen kaltainen rykäys.

Itse kuulun tuhannen tohottajiin. Menossa on monta asiaa yhtä aikaa ja sähläystäkin matkaan mahtuu. Usein on pakko palata paikkaamaan ja parsimaan, kun aina ei pukkaa tulemaan priimaa. Miten voisikaan, jos mieli tekee saada vauhdilla valmista. Jos ruoanlaitossa käyttää homman nopeuttamiseksi aina täystehoa, saattaa tulla mustaksi kärtsättyä munakasta tai kuiville keitettyjä perunoita. Kokemusta on.

Tuhannen tohottajana en uskalla koskaan jättää asioita viime tippaan. Mistä sitä tietää muistanko koko asiaa enää dead linen tullen. Paras on hoitaa asia alta pois silloin, kun se on aktiivisena  mielessä. Dead linen päivänä minulla saattaa olla jo kolme muuta kiinnostavampaa asiaa tapetilla, eikä minkäänlaista mielenkiintoa juuri tuohon tehtävään. Tunnen oloni levollisemmaksi, kun annettu tehtävä on pois käsistä. En usko homman jalostuvan yhtään paremmaksi, vaikka kuinka pohtisin ja pitkittäisin valmistumista.

Vaan puolisko se sittenkin on nopeista nopein. Eräänä päivänä läksin töihin ja puolisko jäi kaikessa rauhassa kotipuuhiin. Päivällä sain viestin: ”Taidan laittaa Volvon myyntiin.” Iltapäivällä töistä palatessani hän oli jo tyhjentänyt autosta kaikki omat tavarat ja autolle oli tulossa hakija. Viikonlopun mökkireissulla olin puhissut Biolanin kuivakäymälää tyhjentäessäni, että ensi keväänä laitan tämän kyllä mökkiläisten kirpparipalstalle myyntiin. Puolisko ei jäänyt kevättä odottelemaan, vaan pisti pömpelin palstoille ja myi senkin suit sait saman tien.

 

 

Ääri-ilmiöitä

 

 

Meteorologit ovat nyt jo vuosien ajan varoitelleet meitä sään ääri-ilmiöiden yleistymisestä ilmaston muuttuessa. Perjantaiaamuna ennen puoli kuutta heräsinkin varsinaiseen äärisateeseen.

Minä, joka nukun kuin tukki, enkä kuule taikka tajua mitään ennen kuin herätyskello vihdoin hälyttää, heräsin sateeseen ja tuuleen reilua tuntia ennen kellon soittoa. Olin heti tietoinen, että nyt ei ole tavallinen syyssade, sillä yöllähän tuulet yleensä laantuvat. Tämä sade tuli meidänkin mäelle mereltä päin ja vaakatasossa puhaltavan tuulen kanssa. Siihen kartalle laitettavaan säämerkkiin olisi tarvittu vähintäänkin neljä pisaraa. Mistä sitä tietää, vaikka olisi ollut samaan aikaan Amerikoissa riehuneen hurrikaani Helenen helmus taikka laahus, joka pyyhkieli täällä Pohjolassa saakka.

Mietin sitten aamuteekupin äärellä mennyttä kesää. Olihan meillä Suomessa herkuteltavana aivan äärimmäisen pitkä ja kuuma kesä. Hellepäiviä kertyi ennätykselliset 71, ja niistä osui syyskuullekin vielä monta monituista, peräti kahdeksan. Ei siis ihme, että kesän rakennus- ja pihapuuhissa tuntui tukalalta. Eivät ne olleetkaan vain huono kunto taikka ikävaivat, jotka saivat hien virtaamaan pitkin selkää ja kasvoja.

Meillä mökillä Pohjois-Karjalassa oli paitsi kuuma, myös äärettömän kuiva kesä. Mökin 23 metriä syvä rengaskaivokin kuivui heinäkuun puoliväliin tultaessa. Alkukesä oltiin kyllä saatu tiskattua, saunottua ja pulsaattoripyykättyä kaivovedellä, mutta loppukesästä piti siirtyä käyttämään lampivettä pesuihin. Onneksi lampi on syvä ja ääriään myöten täynnä vettä.

Välistä tuntuu, ettei tässä säiden päivittelyssä ole äärtä eikä laitaa. Säämiehet ja -naiset keksivät toinen toistaan raflaavampia nimityksiä sääilmiöille ja säiden vaihtelulle. ”Seksihelle”, ”hyinen yllätys”, ”eeppinen katastrofi” ja sitä rataa. Tokihan suomalaisten lempipuheenaiheella kannattaa hakea klikkauksia omalle tv-kanavalle taikka omalle nettilehdelle. Tokihan jokainen on kiinnostunut huomisen, tulevan viikonlopun taikka loppusyksyn säästä. Myös lomat ja yleiset juhlapyhät ovat kiinnostavia säiden puolesta. Määrittäväthän kelit paljolti vapaa-ajan puuhia ja vaikka liikenneoloja. Pekka Pouta taikka Anne Borgström se sentään Sanna Marinia useammin tietää, onko aika mennä mökille tai merelle.

Taloushuolia

 

 

Minulla on huoli suomalaisten ihmisten taloudesta.

 

Me olemme vajonneet lamaan. Väitän, että paitsi taloudelliseen niin myös henkiseen lamaan. Me emme uskalla tehdä hankintoja, koska usko tulevaisuuteen on heikoilla. Hätäilemme hallituksen leikkausten vaikutuksista omaan toimeentuloon. Yhtä lailla hätäilemme vaikkapa lainan korkojen heilahteluista, ensi talven sähkölaskun suuruudesta, polttoaineen hinnanmuutoksista ja ruoan hinnan korotuksista. Olemme varovaisia ja varmistelemme omaa pärjäämistä laittamalla rahaa sivuun pakkaskuukausien sähkölaskuja varten. Viisasta tietysti.

 

Samaan aikaan moni ala on pahassa pulassa, kun kauppa ei käy. Rakentaminen on ennätyksellisen vähäistä ja konkurssit alalla tuiki tavallisia. Ravintola-alalla surraan etätyön muuttumista uudeksi  normaaliksi ja lounastajien puutetta buffetpöydissä. Etätyöläiset kun mokomat syövätkin kotona. Isompia hankintoja harkitaan hartaasti ja lykätään helposti tuota tuonnemmaksi. Kaupaksi eivät käy asunnot, autot eivätkä oikein mitkään arjen välttämättömyyshankintoja suuremmat. Maito, makkara ja vessapaperi liikkuvat, mutta niissäkin menekki kasvaa edullisimpien merkkien ja brändien osalta ja vähenee kalliimpien merkkien puolella.

 

Ja kuitenkin talous pitäisi saada pyörimään ja raha liikkeelle. Korona-aikaan kampanjoitiin kovasti kotimaisen työn puolesta ja kannustettiin ostamaan kotimaisia tuotteita. Silloin me kaikki taisimmekin hankkia lahjoiksi palveluihin oikeuttavia lahjakortteja ja tehdä vähät vaate- ja kenkähankintamme kotimaisissa verkkokaupoissa. Nyt meiltä kaivattaisiin samaa, suorastaan isänmaallista otetta talouden vauhdittamiseen.

 

 Tiedän, että ylimääräistä ei lompakoista juuri löydy, mutta voisiko koettaa tehdä fiksuja ja kauaskantoisempia hankintoja? Jos unohtaisi Temun ja Ali Expressin ja ostaisi sen sijaan laadukkaamman kotimaisen? Mitä jos hankkisi taas lahjaksi lahjakortin läheiseen palveluyritykseen; ravintolaan, kampaamoon, elokuvateatteriin…  Jospa nyt sittenkin olisi aika teettää se kauan suunniteltu kylppäriremppa? Vapaita tekijöitä varmaan löytyy.

 

Näitä mietin iltapäivänä, jolloin sain Mobilepayhini maksun neulomistani villasukista ja laitoin rahan kiertoon maksamalla nurmikonleikkaajalle.

Tavallinen riittää

 

 

Minusta Mielensäpahoittaja (vaiko sittenkin Tuomas Kyrö?) voitaisiin nimittää Filosofian kunniatohtoriksi. Sen verran monta hyvää perinteisen suomalaismallista; lyhyttä, ytimekästä ja lakonista elämänviisautta Tuomas Kyrö on laittanut Mielensäpahoittajan suuhun vuosien saatossa.

 

Tuoreimmassa elokuvassa, joka kertoo Mielensäpahoittajan vanhuudenpäivien rakkaustarinan, sanoo Mielensäpahoittaja, että hänen ja emännän yhteiseen hautakiveen kaiverretaan aiemmin sovitun mukaisesti teksti ”Tavallinen riittää”.

 

Lähdin elokuvista aivan kuin lapsuuden pyhäkoulusta - mielessäni ”muistolause”. Tuollainen lyhyt ja tiivis viisauden siemenen sisältävä lause, jota voi viikon mittaan makustella ja miettiä sen merkityksiä.

 

Lienevätkö työviikon vastukset ja työn kautta tulleet monimuotoiset vaatimukset saaneet aikaan sen, että koin nuo sanat niin tärkeiksi. Olen tehtävässä, jossa toiveita työlle asettavat monet tahot ja kaikkien toiveiden täyttämiseen on melkoisen mahdotonta revetä. Ehkä näillä kymmenillä uskallan jo ajatella, että luotan omaan näkemykseeni, vaikka se ei ehkä kaikkein lennokkain olekaan. Hyväksyn, että tavallinen riittää.

 

Miten moneen paikkaan tuo kahden sanan sanaliitto on leffan näkemisen jälkeen tuntunutkaan sopivan! Aivan sama oliko puhe kotisiivouksesta, ruuanlaitosta, sukkamallista taikka oppitunnin suunnittelusta. Kylläpä vain - tavallinen riittää.

 

Miten paljon sitä ihminen haaskaakaan energia kaikkeen turhaan pinnistelyyn ja pyristelyyn? Siihen, että yrittää ylittää itsensä ja siihen, että tavoittelee jotain, mitä luulee muiden häneltä odottavan. Nimenomaan tämä mitä luulee (!) ihmisten odottavan. Loppujen lopuksi aika harvoin niitä odotuksia työpaikalla ääneen sanotaan. Silti urakoitsija yrittää täyttää kaikki tilaajan toiveet ja vieläpä yrittää pikkuisen ylittääkin ne, jotta saisi aikaan Wau-efektin ja näkisi asiakkaan tyytyväisen ilmeen. Samalla lailla pyrkii kokki ylittämään asiakkaiden toiveet ja keittämään aina herkumpaa evästä. Niin yrittää opettajakin virittää uutta ja kivaa oppitunneille, jotta lapset innostuisivat oppimaan ja harjoittelemaan.

Wau-efektillä on paikkansa silloin tällöin arjen kohottajana, mutta eiköhän vain useimmiten se ihan hyvä tavallinen kasin suoritus ole riittävä?

 

Eläinhavaintoja mökin vaiheilla

 

 

Uskoakseni syy on ilmastonmuutoksessa. Toden totta niin on käynyt, että etelän eläimistö on levittäytynyt Pohjois-Karjalaan ja pohjoisen eläimistö valunut etelämmäs.

 

Merimetso, joka palasi Suomeen etelärannikolle kolmekymmentä vuotta sitten, yrittää löytää jalansijaa myös järvisuomesta ja Pohjois-Karjalasta. Karjalan Pyhäjärvellä tiedetään jo olevan merimetsoyhdyskunta. Tänä pitkänä kuumana kesänä nähtiin myös meidän hehtaarin lammellamme merimetsopariskunta. Pakko myöntää, että emme ilahtuneet jälleennäkemisestä. Olihan puoliskolla omakohtainen näkemys merimetsojen aikaansaannoksista Pernajanlahdelta. Toivoaksemme tätä pariskuntaa ei Jessolanlammella jatkossa nähdä ahvenaterialla.

Tänä kesänä olen nähnyt ensimmäistä kertaa eläessäni nähnyt niin hepokatin kuin herhiläisenkin. Jännittävää, miten voi hyönteinen olla pelottavan kokoinen! Saunan uunista mönkivä lähes sisiliskon kokoinen hepokatti säikäytti, vaikkei aivan maantiellä poikittain ollutkaan. Monen mehiläisen kokoinen herhiläinen sen sijaan riittää saamaan aikaan pikkupaniikin, vaikka juuri sillä hetkellä ei olisikaan pelkoa pistoista.

Muutaman kilometrin päässä mökiltä ammuttiin kaurapellon reunasta pari aikuista villisikaa. Aivan luvan perästä ja metsästysaikaan. Kaikki tuntui menevän hyötykäyttöön, jopa hampaat. Lähiseudulla asuva koruntekijä käyttää hampaat koruiksi. Sama osaaja hyödyntää kuulemma linnustuksen aikaan saatavat höyhenet perhokalastajien iloksi, perhoiksi.

Männä viikolla puolisko oli rautakauppareissulta tullessaan melkein törmännyt autolla ukkometsoon. Vanhana metsästäjänä hänellä oli tietenkin mielessä metsästysajankohdat. Koska linnustuksen aika ei ollut vielä ja metsokin oli poikkeuksellisen komea nuorukainen, päätti puolisko ihailla linnun marssia tien poikki pysäytetystä autosta katsellen. Olihan linnulla toki oikeus ylittää kylätie kävellen.

Vielä silloin, kun 40 vuotta sitten asuimme vakituisesti Kesälahdella, Pohjois-Karjalan eteläkärjessä, ei siellä tunnettu ahmaa muutoin kuin eläinkirjasta. Nyt mökkinaapurimme raportoivat jopa viiden ahman laumoista. Pohjois-Karjalan eteläosassa ei ole poroja ahman ruoaksi, joten ruoaksi joutuvat hirvenvasat ja kotieläimet.

Muutosta on ilmassa.

Kahvikuppi-indeksi

 

 

Viime viikolla osui iltapäivälehden sivuilla silmiini otsikko, jossa kerrottiin että perheenäiti oli taloutensa kanssa niin tiukoilla, että oli jo harkinnut Muumi-mukien myyntiä. En avannut artikkelia, mutta siitäpä se ajatus taas lähti.

 

Minä en ole koskaan sijoittanut osakkeisiin taikka obligaatioihin. En ymmärrä sijoitusrahastoja, saati sijoitusvakuutuksia. Kielikin on aivan vierasta. Miten muka voisin sijoittaa futuureihin!? Futuurihan on kielioppitermi ja viittaa tulevaisuudessa tapahtuvaan. Minun ajatusmaailmani toimii paljon konkreettisemmin.

 

Tiukoilla ollaan tätä nykyä joka torpassa ja kaikki vaihtoehdot talouden pakollisten menojen kattamiseen ja lisämenoihin varautumiseen on nyt  tutkittava tarkasti. Olen tarkistanut, että 23 kappaleen Muumi-mukikokoelmassani ei ole yhtään oikeasti kallista harvinaisuutta vaan joutuisin tyytymään kirpparinoteerauksiin tusinamukeistani. Siksipä Muumit saavat vielä odotella astiakaapissani arvonnousua.

 

Olen aikoinaan ”sijoittanut” Kerman Saven 1980- luvulla aloitettuun Heinä-sarjaan. Totta kai, kun sain alun sarjaan  häälahjoista. Nuo astiat ovat nyt ilmeisesti -  ja kerta kaikkiaan - poissa muodista. Siksipä sarjastani puuttuvia osia saa nyt kirppareilta koko lailla edullisesti. Puuttuvat osat kannattaakin hankkia viimeistään nyt. Uusia ei ole tulossa, koska tehdas on lopettanut astioiden valmistuksen jo 2011. Jos Kerman Saveen haluaa yhä  sijoittaa, kannattaa  sijoittaa Kerman Saven loppuaikojen Oliivi-sarjaan, joka vaikuttaa monine värivaihtoehtoineen pikkuisen nuorekkaammalta. Väreissä löytyy oliivinvihreän lisäksi ainakin keltaista, luonnonvalkoista ja sinistä.

 

Ystävätär vinkkasi, että ammoista ja alkuperäistä astiasarjaani, Arabian Arcticaa pikunpienine kahvikuppeineen, ei ehkä kannatakaan myydä nyt. Sen arvo saattaa – hieman yllättäen – olla pian nousussa, sillä kahvin hintaan on jälleen luvassa korotuksia. Tuskin kukaan raaskii kohta enää juoda kahviaan Kerman Saven puolentoista desilitran kupeista, saati Muumi-mukeista. Vajaan desin Arctica saattaakin riittää kahvinautintoon.

 

Tämänsorttista sijoitustoimintaa minäkin ymmärrän. Silloin ostetaan, kun edullisesti saadaan ja silloin ollaan valmiita myymään, kun hinta on reilusti yli ostohinnan. Olisiko osakekauppakin jotain sellaista?

 

 

Huomaa hyvä

 

Meillä koulumaailmassa on ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan keskitytty huomaamaan hyvää. ”Hei, hienosti odotit”, ”Jaksoitpa työskennellä sinnikkäästi” ja niin poispäin. Tähän asiaan ovat erityisesti kuuluneet niinsanotut luonteen vahvuudet. Niitä ovat ne kunkin henkilön hyvät ominaisuudet alkaen vaikkapa rehellisyydestä, uteliaisuudesta, harkitsevaisuudesta ja ryhmätyötaidoista. Sinnikkyys on yksi luonteen vahvuus. Sitä tämän päivän koulukkaiden kanssa koetetaan kehittää, sillä niin helppoa olisi vain luovuttaa ja pyytää aikuisen apua jo ennen kuin itse edes lukenut tehtävää/ yrittänyt tehdä itsekseen/ lukenut ohjetta uudelleen.

 

Luonteen vahvuudet ja hyvän huomaamisen tärkeys pätevät ihmisten elämässä laajemminkin kuin vain koulussa. Harvoin sitä silti huomaa kanssakulkijaa kiitellä.

 

Meidän auton reppana on sellainen erityisen diesel-pihi. Sitten sillä on tämän tuosta suodatin ja toinen tukkeessa. Nyt oltiin taas katsastuskohdassa ja autossa häiriö hiukkassuodattimessa ja rajoitin päällä. Mistä siihen osaava korjaaja, kun juuri tämä nimenomainen malli ei tuntunut olevan kenellekään entuudestaan tuttu? Joskus ammoin moinen vaiva korjattiin ohittamalla koko ”partikkelifiltteri”, mutta siitä hommasta tuli kuluneena kesänä laitonta. Meilläkin uutisoitiin hiukkassuodattimen manipuloinnista annettuja suuria sakkoja, joten korjattava oli.

 

Jos asia olisi ollut minun päätäntävallassani, Volvon ropponen olisi jo paalissa jollain purkaamolla. Puoliskon ehdottomia luonteen vahvuuksia on sinnikkyys. Hän käytti autoa korjaamoilla (tosiaankin kolmella eri korjaamolla) yhteensä seitsemän kertaa, kunnes auto tuli kuntoon. Minä kykenin vain pitämään lukua korjaamoreissuista ja päivittelemään homman mahdottomuutta.

 

Minulle tuli mieleen vanha satu Myyrän housuista. Myyrä kuljetti pellavat värjättäviksi yhdelle apurille, kudottavaksi toiselle, leikattavaksi kolmannelle ja ommeltavaksi jo neljännelle eri hahmolle. Lopulta myyrä sai housunsa ja onnistumisen kokemuksen. Niin myös puoliskon sinnikkyys palkittiin ja nuukasti dieseliä käyttävän auton ja meidän perheen yhteistyö jatkuu. Lupasi puolisko vielä autella ja antaa ohjeita, jos jollakulla muulla on samanlaista hiukkasongelmaa. Sen verran paljon hän joutui asiaa netistä penkomaan ja videoita katselemaan.

Suomen luonnon päivä

 

 

Yksi uusimmista liputuspäivistämme on Suomen luonnon päivä, jota vietetään elokuun viimeisenä lauantaina. Suomen luonnon päivää on juhlittu vasta vuodesta 2017 alkaen.

Voisiko sen suuremman juhlan aihetta ja tärkeämpää liputettavaa olla!? Meillä on uskomattoman upea luonto, johon jokaisella on jokaisenoikeuksien myötä pääsy. Jokaisenoikeuksista ei tarvitse maksaa, eikä niiden käyttämiseen tarvita maanomistajan lupaa. Sellainen on aivan ennenkuulumatonta suurimmassa osassa maailman maita. Suomen tapaan jokaisenoikeudet marjojen ja sienten poimimiseen sekä luonnossa liikkumiseen ovat olemassa vain Pohjoismaissa, Skotlannissa ja Sveitsissä.

Nyt kun maailmalla ja kotimaassa on kaikin puolin kireää, voisi olla hyvä hetki ottaa enemmänkin iloa irti Suomen luonnosta. Metsässä liikkuminen laskee tutkitusti verenpainetta. Jo 20 minuuttia metsässä laskee verenpainetta ja kohentaa mielialaa. Auttaisiko jopa lääkenapin verran, tiedä häntä.  Mutta entä se ravinnon ja vitamiinien lisä!? Kotimaiset metsämarjat ovat todellista superfoodia. Ulkomaisten hedelmien tarve vähenee, kun varaa pakastimeen kotimaista mustikkaa, vadelmia, lakkoja, puolukoita ja karpaloita. Omin käsin poimien ne ovat aivan ilmaisia, eivätkä poimijalle maksettuinakaan kovin kalliita. Entäpä sitten sienet? Lihan ollessa kovin kallista, voi sienillä jatkaa ruokaa. Sienikeitot, -kastikkeet ja -piiraat ovat herkullista ruokaa niin arkeen kuin juhlaan.

Sitten on kuntoaspekti. Miten mielekästä liikuntaa Suomen luonto tarjoaakaan! Käytän tässä kohtaa mielelläni omakohtaista esimerkkiä. Viime marraskuussa leikatun polven oli tavoite kuntoutua sienestystä ja marjastusta varten. Mökkimme on supan pohjalla ja marjaan taikka sieneen lähteminen edellyttää mäelle kiipeämistä, metsästä pois tuleminen mäen alas laskeutumista. Eritoten tuo laskeutuminen oli vielä vuosi sitten kovin kivuliasta. Tämän kesän ensimmäisillä metsäreissuilla tuntui mäki ylöspäin mennessä kovin jyrkältä, mutta elokuun sienireissuihin tultaessa mäki oli ”loiventunut” jo kovasti. Mietin mielessäni, montakohan kyykkyä tulisin kotona sisällä tehneeksi - edes kuntoutuksen nimissä? Metsässä kyykkään jokaisen sieniryppään luona ihan huomaamattani. Niin vain kävi, että kunto koheni ja polvi kuntoutui valmiiksi  metsäterapialla.

Kiitos Suomen luonto!

Epäreiluu

 

Nuorimmainen lapsenlapsista kokee kovin monet asiat epäreiluiksi. Onhan se nyt aivan epäreilua, ettei isomman sisaruksen syntymäpäivänä tuoda lahjoja myös kuopukselle. Sekin on kerrassaan epäreilua, että isommat sisarukset ovat päässeet mökille ukin ja mummon matkassa ilman vanhempia. Turha on koettaa selittää, ettei mummo tekonivelpolvensa kanssa luota olevansa riittävän ripeä pysymään ketteräkinttuisen pikkumiehen vauhdissa, eikä näin ollen takaamaan lapsen turvallisuutta syvän lammen rannalla. Kerta kaikkiaan kaikki nyt vaan on yksinkertaisesti ”Epäleiluu!”

Jotenkin tässä epäreiluuden päivittelyssä kaikuu tuttu soundi vuosikymmenten takaa. Aivan kuin olisi äänessä oma kuopuksemme, joka vaati päiväkotiin päiväkahvia herkkuineen, samaan tapaan kuin hänen havaintojensa mukaan aikuisillakin on. Hän ei millään olisi suostunut tyytymään lapsille tarjottuun terveelliseen välipalaan. Hänen oli melkein mahdotonta hyväksyä itsensä ja siskon kahden vuoden ikäeron merkitystä.  Hänen piti olla aina samalla viivalla vaikka alaikäisenä kouludiskoon menossa, koska muuten kaikki olisi ihan väärin.

Käytiinpä sitten puoliskon kanssa tuumailemaan, mikä meistä on epäreilua. Yhtä mieltä olimme siitä, että on kerrassaan epäreilua, että ikänsä uutterasti työtä tehneen puoliskon terveys on huonossa jamassa ja kuusikymppisen kunto kuin ysikymppisellä. Puolisko ilmaisee asian ehkä vähän eri sanoilla: ”En ole katkera, mutta kuitenkin…”

Muutama vuosi sitten koin epäreiluna sen, että nuorena sopimani eläkesopimus purettiin Sipilän hallituksen päätöksellä ja minulta kysymättä, mutta olen osaani sopeutunut ja lähden ilman katkeruutta ja reippain mielin puurtamaan minulle määriteltyä vuoden ja yhdeksän kuukauden ”lisäkakkua”.

Monesta muusta vastoinkäymisestä sen sijaan emme osaa olla katkeria. Ajattelemme aiemmista talousvaikeuksista pikemminkin niin, että osaammepa olla nyt niin suunnattoman onnellisia asioiden nykytilasta. Kotitalo ja vaatimaton mökkipaikka ovat meille ison ilon ja onnen aiheita. Ehkäpä elämä on korjannut aiempaa epäreiluutta ja tasaa tilannetta.

Kyllä se elämä tasaa pikkupojankin elämän epäreiluudet. Luulenpa, että hän - samoin kuin aikoinaan oma kuopuksemme - suuntautuu alalle, jossa voi vartioida yhteiskunnallisen tasa-arvon toteutumista.

 

 

 

 

Puurokuppi ja pullonkorkki

 

Puurokuppi ja uusittu pullonkorkki ovat kaksi ääriesimerkkiä designin onnistumisesta.

 

Puurokupilla tarkoitan sitä kaupasta ostettavan puuron tai keiton kuljettimena olevaa kohtuullisen kestävästä muovista muotoiltua kulhoa, jossa on pienet tarttumaulokkeet. Tässä kulhossa voi kaupasta ostaa ainakin riisipuuroa ja kalakeittoa.

Meillä on mökillä todettu, ettei puurokuppi ole millään muotoa kertakäyttöineen vaan moneen kertaan käytettävä, kestävä ja pestävä mönikäyttöastia. Kuppi on kätevästi muotoiltu ja pinottava. Tusinakaan ei vie liikaa tilaa mökin pienessä astiakaapissa. Astia toimii pätevästi hituastiana, kun tarjolla on kuoriperunoita. Yhtä lailla se kelpaa pöytäroskikseksi, jos aamiaistarjoilusta kertyy vaikkapa käytettyjä teepusseja ja jugurttipurkin kansia. Parempaakin uusiokäyttöä kulholla on. Sen voi ottaa poimuriksi marjametsään ja kerätä kippoon suoraan vaikka mustikkamaitomarjat. Yhtä lailla siinä voi säilöä jääkaappiin ylimääräisen, tähteeksi jääneen ruoan. Samoin sopii kippoihin tehdä tasajako yhteisestä karkkipussista. Eikä ollenkaan vähemmän tärkeää; kulho on osoittautunut mitä passeleimmaksi aarteiden (esim. kauniiden kivien) keräilyyn. Onnittelut onnistuneesta työstä tämän artikkelin muotoilijalle!

Sen sijaan joudun valittaen toteamaan, että pullonkorkin uusimisessa on ollut aivan liian kiire ja tuotekehitys on jäänyt pahasti kesken. Toivoakseni tuotetta parannellaan vielä ja tämä nykyinen malli jää pelkäksi prototyypiksi, josta ideaa lähdetään jalostamaan.

Ymmärrän, että oli kiire saada markkinoille korkki, jonka voi lajitella samaan jätejakeeseen itse mehupurkin kanssa. Mutta miten pahasti hatelikkoon tällä takiaisen lailla kiinni roikkuvalla korkilla mentiinkään!? Testaaminen on jäänyt aivan minimiin, mikäli ei ole huomattu kaikkia niitä epäonnistumisen mahdollisuuksia, joihin me kuluttajat nyt päivittäin törmäilemme. 1. Avaat maitopurkin ja korkki on sivussa. Kun kaadat, korkki pyörähtääkin alas ja eteen ja yks kaks maito menee korkkiin ja roiskuu siitä minne sattuu. 2. Yrität juoda pullosta, jossa on uusi korkki. Korkki on joko nenässä tai roiskii juoman vaatteillesi. Olet pahemmassa kuin pulassa, jos olet julkisella paikalla ilman vaihtovaatereppua.

 

 

 

Formaatteja myynnissä

Minulla olisi myynnissä pari ohjelmaideaa. Nopeimmalle tosiostajalle myyn enkä kuuntele

alustavia varauksia, eli aivan sama on meneekö Ylelle, vaiko kaupalliselle Maikkarille tahi

Ruudulle. Ainoa ehto formaatin myynnissä on se, että nimi näkyy lopputeksteissä.

Ensimmäinen idea on tositeeveeohjelma ”Suomen kalleimmat polttopuut”. Siinä seurataan

nimensä mukaisesti sitä, kuinka paljon ihmiset ovatkaan valmiita satsaamaan

polttopuihinsa sähkön säästämisen nimissä. Veikkaan, että meidän esimerkkimme ei ole

edes kallein, vaikka kohtuullista hintavampi versio varmasti onkin. Ei suinkaan liene

mitenkään järkevää roudata lämmityspuuta liki 300 kilometrin päästä henkilöauton

peräkärrykuormina. Varsinkaan, kun puiden tekemiseen tarvitaan osittain ostettua

työvoimaa. No, huoltoasemien puupusseilla lämmittäen toki päätyy varmasti kalliimpaan

lopputulokseen.

Toinen ohjelmaidea on ”Nyhjää tyhjästä, rakenna rahatta”. Tästä rakentamismuodosta

meillä on usean rakennuksen verran kokemusta ja kykenemme opastamaan vasta-alkajia

niin jämäerien bongailussa kuin palstaostamisen jalossa taidossa. Hankintoihin kannattaa

varata ainakin puoli vuotta aikaa, sillä sitä juuri passelia erää ei välttämättä löydy heti. On

myös hyvä pitää jonkin verran käteisvaraa, niin että sopivan erän kohdalle osuessa

hankinta ei jää kiinni rahasta. Osaamme opastaa kikkakuutosenkin palstahankintoihin.

”Listaa tarvitsemasi ja selvitä, millä hintaa saisit tavarat kaupasta”. Aina palstamyyjä ei ole

selvillä hinnoista ja saattaa pyytää jopa kaupan hintaa kalliimpaa hintaa. ”Ole valmis

hakemaan tarvitsemasi itse, äläkä vain kysy kotiintuontipalvelua”. Neuvomme

tarkistamaan myös omat nurkat huolella. Sieltä saattaa löytyä jotain käyttökelpoista, mutta

silmät on hyvä pitää auki myös turhalle, myytäväksi kelpaavalle tavaralle. Niistä saattaa

hyvinkin kertyä ropoja rakentamiseen. Vinkkejä löytyy myös erilaisiin

vaihtoehtoisratkaisuihin ja soveltamiseen. Esimerkiksi pienen rakennuksen

lattialämmitykseen saattavat soveltua vaikka asuntovaunun osat ja kustannukset

pienenevät. Erityinen taitolaji taas on se, että jämäerien käyttö ei näy lopputuloksessa.

Päällimmäisiin pintoihin satsaaminen kannattaa aina.

Karhua mä metsästän

Lapsenlapset ovat tuoneet kesäämme runsaasti sisältöä ja iloa. Olemme saaneet viettää

reilun kahden viikon mittaisen ”kesäleirin” mökillä kahden isomman lapsenlapsen kanssa.

Olemme touhunneet tavallisia mökkiasioita, kuten saunanlämmitystä ja uintia, mutta

pitäneet arkiaamuisin myös pienen oppimistuokion ja harjoitelleet kelloa, rusetin

solmimista ja hiusten letittämistä.

4-vuotias lapsenlapsi numero neljä kirvoitti mahtavat naurut mehevällä jutullaan. Haluan

jakaa tämän seikkailutarinan kanssanne.

Lastenlasten perheessä oli sovittu, että jokainen pakkaa pikkureppuun mökille mukaan

tarvitsemansa omat tärkeät tavarat. Piakkoin oli 4-vuotias tullut esittelemään pakkauksiaan

sanoen: ”Otin vain miehekkäitä juttuja”.

Repussa oli roolivaateleikeistä löytynyt cowboy-tyyppinen liivi ja musta hitsarimallinen

päähine woikoski-tekstillä metsästysasuksi. Repusta löytyi valkoiselle paperille piirretty

kartta, jossa oli kiemurainen polku ja polun päässä kohdetta merkkaava rasti. Niin ikään

repusta putkahti otsalamppu ilman päänympärysnauhaa, ”jotta näkee ne kalhut”. Sitten

alkoi tulla erilaisia metsästysvälineitä. Oli katkennut hyppynaru, jolla voi kuulemma piiskata

karhuja – ”tää muuten tuntuu!” Oli entinen työkalupakin kahva, nykyinen karhupuukko –

jolla voi ”puukotella kalhuja”. Repun ulkopuolelle oli kiinnitetty upouusi enon antama

Vaahteramäen Eemeli -mallinen pössykkä. Vielä reppuun sopi leikkikeittiöstä napattuja

ruokatarvikkeita, kuten salaattia ja kananmunaa, tarjottavaksi karhunlihan höysteenä.

Kaiken kruunasi repaleinen muovipussin pala, joka leijui lattialle, kun reppu käännettiin

esittelyn lopuksi ylösalaisin – onhan ne lihat tietenkin pakattava ja pakastettava.

Miten mahtava mielikuvitus on lapsella, joka kykenee mielessään rakentamaan koko

tämän huiman karhunmetsästysretken ja pakkaamaan mökkimatkalle kaiken tarvittavan ja

vielä selostamaan, miksi mikin artikkeli on saanut paikan repussa. Ja mistä tämä kaikki oli

saanut alkunsa? Luultavasti hän on aikuisten tarinan sivusta kuullut, että meille tuttu

metsästäjä mökkipaikkakunnalta tiesi mökkimme takamaastossa, muutaman kilometrin

päässä asuvan karhun. Meistä kukaan sitä ei ole nähnyt, saati metsästystä suunnitellut.

Kielen monet koodit

On aivan selvää, että eri maissa puhutaan eri tavoin ja omalla kielellä. Mutta että saman

maan sisällä?!

”Kun sä puhut isomummon kanssa puhelimessa, ei siitä ymmärrä muuta kuin, että nyt

murretaan…” näin tuumasi lapsenlapseni viikon mummolamökkeilyn jälkeen. Jäin siis

miettimään kielen monia koodeja.

Olen syntynyt Pohjois-Karjalassa vahvaan murresukuun. Meillä murre oli - ja on - ylpeyden

aihe. Muistan, että silloisessa Joensuun Yliopistossa kouluttaja kysyi, kuinka luulen

oppilaiden ymmärtävän minua. Minusta murre ei ollut ongelma, sillä puhuinhan suomea ja

aikomukseni oli asua, elää ja toimia Pohjois-Karjalassa koko ikäni. No, elämä kuljetti toisin.

Nyt olen asunut ja työskennellyt 32 vuotta Itä-Uudellamaalla. Olen tullut ymmärretyksi, sillä

muutaman kollegan naurunremahdusten jälkeen ymmärsin kaventaa ilmaisuani ja koetin

yleiskielistää sanomaani siitäkin huolimatta, että se kuulosti omiin korviin kovin

teennäiseltä.

Tänä päivänä tunnistan suomen kielen puhumisessani selkeästi kolme tasoa. Ne ovat:

koulukieli, kotikieli ja mökkikieli.

Koulukieli on se, jossa tavoittelen sekä kollegoiden (eri puolilta Suomea) että oppilaiden

(Loviisan kaksikielisestä kieliympäristöstä) tulevien helppoa ja sujuvaa ymmärtämistä. Niin,

että tarvitsisin selittää sanomaani mahdollisimman harvoin. Huomaan joskus hakevani

sopivaa sanaa ja jopa änkyttäväni, koska olen itselleni vieraalla lohkolla, vaikka

äidinkielestä onkin kyse.

Kotikieli on Kiteen (minä) ja Kesälahden (puolisko) yhteensovitettu murre. Kotiemme

välimatka oli reilut 40 km, mutta monessa sanassa olemme huomanneet eroa. Minä

esimerkiksi pyytäisin, että ”kuaja” maitoa purkista, kun puolisko puolestaan pyytäsi:

”kaava”. Moni muukin sana taipuu suussamme eri tavoin.

Vaan sitten on se mökkikieli. Miten voikaan olla niin, että ajeltuamme 272 km Loviisasta

mökille, 10 km Pohjois-Karjalan puolelle meillä kummallakin aktivoituu isovanhempien

kieli. He ovat kaikki juurillaan vanhan rajan pinnassa asuneita ihmisiä. He asettuivat

nukkumaan käydessään ”syrjälleeen” eli kyljelleen. He olivat niitä samoja, jotka laittoivat

sokeripalan ylä- ja alahuulen väliin ja hörppäsivät kahvia sokerin läpi. Me opettelemme

vielä näitä!

Terveisiä uusille europarlamentaarikoille

Taashan sinne Europarlamenttiin saatiin valittua meiltäkin 15 ”viisasta”. Viisaat ovat

lainausmerkeissä siksi, että kaikilla ei ole koko Suomen tuntemusta eikä todellista

sydämen viisautta ja ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa isänmaan asialla oleminen. Osa

heistä on niitä, jotka asuvat Helsingin Kalliossa kerrostalon kolmannessa kerroksessa,

liikkuvat vain raitiovaunulla eivätkä edes omista kumisaappaita.

Kun tuosta tilanteesta lähdetään Euroopan yhteisiä asioita päättämään ja yhteisen kirstun

tukirahoja jakamaan, voidaan äkkiä olla pulassa. Mistä puhutaan, kun puheena ovat

päästöt ja hiilinielut? Mitä onkaan ennallistaminen? Mitä pitäisi ottaa huomioon

maatalouden tukia jaettaessa? Entä miten suhtaudutaan pakolaisvirtoihin eri puolilla

Eurooppaa?

Minusta olisi erinomaisen tärkeää ajaa uudet suomalaiset europarlamentaarikot sisään

tehtäviinsä täällä koti-Suomessa. Se olisi huomattavasti tärkeämpää kuin kiirehtiminen

Brysseliin asuntomarkkinoita tarkastelemaan.

Ehdottaisin kaikille uusille europarlamentaarikoille seuraavanlaista perehdytystä:

1. Junamatka Helsingistä Kiteelle, taikka näin Syrjäsalmen junasillan ollessa

remontissa, Kesälahdelle. Matkalla sopii havainnoida suomalaista luontoa

ikkunoista katsellen. Siinä saa tuntuman kotimaan metsäisyyteen ja vesistöjen

määrään.

2. Kesälahdella jaetaan kaikille kumpparit. Oman valinnan mukaan Hait taikka Kontiot.

Piipahdetaan metsän puolelle katsastamaan kantarellitilannetta ja samoillaan

puhtaiden järvien – Puruveden ja Pyhäjärven – rannoilla tutustuen

ammattikalastajien tilanteeseen, kuten jatkajien saamisen haasteisiin ja hupeneviin

saaliisiin.

3. Siirrytään autokyydillä Rääkkylän kautta Liperiin ja katsastetaan vähintään autojen

ikkunoista soiden määrää. Hurautetaan Arvinsalmen lossilla Itä-Suomen saaristoon

hämmästymään, ettei saaristoa ole todellakaan vain Turun ja Ahvenmaan välillä.

4. Otetaan uusi suunta maakunnan pääkaupunkiin Joensuuhun. Luultavasti havaitaan,

erikseen alleviivaamatta, että siellähän on tekemisen meininki. Alue kasvaa ja voi

hyvin. Miten voisimme turvata myös lentoliikenteen toimivuuden nytkin kun naapurin

isäntä sitä haluaa häiritä?

5. Joensuusta voitaisiin perehdytysryhmä laittaa taas raiteita pitkin Jyväskylän kautta

Kajaaniin, Ouluun ja lopulta Kemijärvelle. Luotan, että maisemat tukisivat käsitystä

Suomen metsäisyydestä ja soisuudesta. Jokainen pysähdyspaikkakunta reitin

varrella saisi tuoda perehdytettäville tietoon omat huolensa ja murheensa.

6. Reissun kruunaisi hillasoilla tarpominen, joka viimeistään toisi ymmärryksen siitä,

että Suomen omaleimaisuudesta on pidettävä huolta.

Muistoja eri vuosikymmeniltä

 

Yle Areenasta löytyi kivaa kesäohjelmaa. ”Lomamatka 70-luvulle” koukutti heti ensi vilkaisulla. Värimaailma, levenevät lahkeet ja maisemat tuntuivat niin tutun turvallisilta. Niin tuntui lomailun mallikin. Luulin, että lomareissuja autossa yöpyen tehtiin vain meidän perheestä, mutta ei – sehän on ollut ajan tapa. Helposti tavoitin tunnelman Opel Recordin tai  Ford Taunuksen takapaksissa. Päivällä siellä matkattiin selin menosuuntaan ja yöksi pötkähdettiin nukkumaan sardiinipurkkityyliin. Helposti tavoitan ne kinastelut ja nahistelut, joita pikkuveljen kanssa matkan ratoksi käytiin. Sovussa ollessa taidettiin pelata autokorteilla.

 

Jatkoksi oli luonnollisesti katsottava ”Lomamatka 80-luvulle”. Sillä vuosikymmenellä tuntui omassa elämässä tapahtuneen niin paljon. Lukio-opiskelu, yliopisto-opiskelu, naimisiin meno ja perheen perustaminen, jopa ensimmäinen työpaikka ajoittuivat kaikki 1980-luvulle. Ihmekö tuo, jos jenkkifutiksen Suomeen tuleminen ja kaikki porilaisbändit eivät kuulostaneet tutuilta! Toki Dingo oli tuttu, mutta Itälaidalla Suomea me fanitimme pikemminkin joensuulaista Alangon poikien Hassisen konetta. Sen ajan muoti oli kyllä ihan hyvässä muistissa. Ei kai kreppikiharoita, muhkeita olkatoppauksia ja värikkäitä sifonkihuiveja ja kirjavia kuvioneuleita ole voinut unohtaa!? Entä ne miesten puvut, joissa oli vyötärömittainen takki? Se muoti ei onneksi ole palannut! 1980-luvulla Suomessa meni hyvin. Nuoria kaupunkilaisia menestyjiä kuvattiin sanalla ”juppi”. Maaseudun ihmisten suussa sanalla ei ollut aina kovin myönteinen kaiku.

 

1990-luvusta ei vielä ole taidettu tehdä omaa ohjelmasarjaa, mutta sekin varmasti kiinnostaisi. Tehtiinkö lama-Suomessa lomamatkoja? Tokihan jotkut tekivät, ei sekään lama kaikkia kolhinut. Mutta millaisia reissuja silloin tehtiin? Mitä oli 1990-luvun muoti ja musiikki? Tämän minä haluaisinkin tarkistaa vaikka tv-sarjasta. Meidän perheessä 90-luku oli rankkaa lama-aikaa ja pikkulapsiperheen ruuhkavuosia, aikaa jolloin kaikki kierrokset tuntuivat kiertäneen päiväkodin kautta. Musiikista muistan lähinnä autossa kuunnellut Rölli-kasetit ja Fröbelin palikoiden cd:t. Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä ovat ”ysäridiskot” ja ”tamppaus”?

Kirje mökiltä

Heippa ystäväni, 

ajattelin kirjoittaa sinulle ihan perinteisen paperikirjeen tervehdyksenä täältä mökiltä Pohjois-Karjalasta.

Hyvin on mökkikausi alkanut. Mökin fasiliteetit ovat taas kohentuneet kovasti. Ollaan tultu selvästi eteenpäin alkuperäisen mökin 1950-luvulta. Aletaan olla ehkäpä jo 1970-luvun alun  tasolla. Vihdoinkin on mökkikaivossa sähköpumppu ja vesi kulkee putkea pitkin kesäkeittiölle asti. Enää en tarvitse muistaa ottaa vesikanistereita joka kauppareissulle mukaan ja anella kassalta avainta mökkiläisten vesihanalle kaupan ulkoseinässä. Kipaisenpa vain täytettä vesikanisteriin kesäkeittiöltä. Kovin kylmänä ja raikkaana se sieltä 23 metrin syvyydestä tuleekin! Vihdoin saimme myös vesipadan toimintaan. Padalle löytyi sopiva paikka kesäkeittiöstä ja talvella hankitun savupiipun virittelyn jälkeen pääsin jo testaamaankin. Kylläpä lämpenee vesi huomattavasti nopsemmin kuin kiukaan piipun ympärillä olevassa vesisäiliössä. Eiköhän vain ollut vartissa valmista! Vettä sopii pataan 50 litraa kerralla ja sehän mahdollistaa paitsi tiskaamisen, myös pyykinpesun pulsaattorikoneella.

Helteinen alkukesä on suosinut tasaisesti kaikkia. Se on tainnut olla hyväksi jopa lintujen pesinnälle. Lokki rakensi pesänsä ihan sovinnolla mökin savupiipun juureen, eikä tänä vuonna edes yrittänyt parkkeerata laiturin nokkaan. Lokkipari on saanut haudotuksi kaksi poikasta. Valmista tuli ainakin viikkoa tavallista aikaisemmin. Yleensä on valmista tullut nipin napin juhannukseksi. Västäräkki puolestaan teki pesän mökkiraksan katon ja harjapellin väliin. Se on sujahdellut uutterasti harjapellin alle ja ulos. Mustaan peltiin porottanut aurinko on takuulla jouduttanut hautomista siinäkin perheessä. Hirveä hätä oli västäräkkiparilla eilen, kun tulin maalaamaan heidän pesäaukkonsa alapuolelle.

Siitä olen pikkuisen harmissani, että kaikki kukinnot niin puissa kuin niityillä osuivat nyt samaan aikaan. Tervakot niityllä ja keltaiset kurjenmiekat lammessa ovat jo kukkineet, ihan niin kuin sireenit ja juhannusruusutkin. Jääköhän mitään kukkimaan juhannuksen aikaan? Mistä neidot keräävät seitsemän kukkaansa tyynyn alle ja miten sulhaskandidaateista sitten selvän ottaa?

Jään odottamaan kuulumisiasi,

Katri

Terveisiä koulusta

 

 

Teen poikkeuksen itse laatimiini palstan pitämistä koskeviin sääntöihin ja kirjoitan päivätyötäni, opetustointa, sivuten.

Vanha hyvä formaatti koko ikäluokan opettamisesta kaikille yhtenäisessä peruskoulussa elää jatkuvassa pienessä muutoksessa. Koulu on kuin kesäinen järvenselkä; tyynenäkin päivänä se on hienoisessa liikkeessä ja pinnan alla on monenlaista elämää, kuohua ja kuplintaa. Aivan kuten järveen, erilaiset joet ja purot tuovat kouluunkin koko ajan uutta vettä; uusia ajatuksia, näkemyksiä ja käsityksiä. Osa jää koulujärveen ja osa huuhtoutuu pois laskevan joen mukana.

36 työvuoden aikana on ehtinyt olla monenlaisia tuulia. Välillä oikein myrskyäkin, kuten silloin, kun ”inkluusiosta” eli erityisluokkien lakkauttamisesta ja kaikkien lasten opettamisesta omassa lähikoulussa kohistiin ja kohkattiin kovaa. Onneksi loivaliikkeinen Loviisa-laiva kulki vakaasti tämän myräkän halki. Pienluokat säilytettiin, vaikka ne liitettiinkin osaksi keskustakoulua ja pienluokkaoppilaan profiilia tarkennettiin. Kaikille ei oppiminen isossa luokassa ole ideaali. Nyt se taas ymmärretään ja muutoksen tuulet puhaltavat pienluokkien palauttamisen suuntaan.

Jostain purosta meille kouluun on tullut uutena käsitteenä ”kuormittuminen”. Ymmärrän käsitteen ja tunnistan kuormittumisen tilanteita ja kuormittuvia lapsia. Kuormitun monesta asiasta itsekin ja tarvitsen vastapainoa, aikaa ja rauhaa. Silti mietin, että pitäisikö kuormittumiseen liittää edelle sana ”liiallinen”. Minusta kohtuullinen kuormittuminen kuuluu asiaan ja on normaalia, mutta liiallista kuormittumista ja vallankin kuormittamista pitää varoa.

Vanhastaan meillä koulussa on ollut käsite ”lähikehityksen vyöhyke”. Sillä tarkoitetaan sitä pientä pinnistelyä ja pyristelyä oman tutun, jo osatun alueen ulkopuolelle. Siinä tapahtuu oppiminen! Kunpa emme kuormittumista varoessamme hukkaisi lähikehityksen vyöhykettä!

Eräs ope-tuttu kertoi koulunsa ensi lukuvuoden teemaksi valitun ”Vaatiminen on välittämistä”. Ja niinhän se on. Se, että koulussa vaaditaan (kännykän reppuun jättämistä, opetukseen keskittymistä, kielen sanojen opettelua, kertotaulun harjoittelua…) on välittämistä. Me välitämme lapsista ja haluamme heidän oppivan tietoja ja taitoja elämää varten.

 

 

Haveriset Unkarissa 2001 vs. Race across the World Suomi

 

 

Telkkarissa on pyörinyt kevätkaudella monta kivaa seikkailuohjelmaa. Toden totta - sellaiseksi on elämä mennyt, että seikkailut pitää katsella tv:stä! Suuri seikkailu, Farmi ja Race across the World Suomi olivat kaikki minusta kiinnostavia. Selviytyjät ja Erikoisjoukot jätin katsottavista pois.

 

2000-luvun alussa ensi kertaa tehty Suuri seikkailu oli nyt lämmittelykierroksella aivan liian hidastahtinen. Kahden jakson jälkeen luovutin, enkä palannut enää kauniisiin Lapin maisemiin mökki- tai telttamajoituksesta kisaajien pariin.

 

Farmi oli jälleen mainiota viihdettä. Maalaistalon kasvatille monet asiat olivat tuttuja ja siksi kiinnostavia. Topakkaa Miina Äkkijyrkkää olisin katsellut mielelläni kauemminkin, mutta hän ei suurena taiteilijapersoonana tainnut mahtua formaatin luomiin raameihin.

 

Race across the World Suomi oli katsomistani kuitenkin kaikkein paras. Matkalle mahtui muutama tuttu kaupunki ja paljon kauniita maisemia. Vaan, mikä seikkailu se on, jossa tuotannon väki on koko ajan katsomassa perään ja matka etenee lyhyinä etappeina? Tämän ajan ihmisille matka ilman luottokorttia ja kännykkää on seikkailu.

 

Hakematta tuli mieleen oikea seikkailureissu ilman kuvausryhmää, tuotantotiimiä ja valmiiksi mietittyjä etappeja. Meidän vuonna 2001 Unkariin tehty perhematkamme oli todellinen seikkailu. Luottokortitta olimme matkassa, käteistä oli varmaan reilu tuhat euroa ja matkalaisia viisi. Nuorin reissulainen oli 5-vuotias. Omat tärkeät tavaransa kantoi jokainen omassa selkärepussaan ja isoista vaatepakaaseista vastasimme me aikuiset. Paljon kuljettiin junalla ja kävellen, taksia ei juuri käytetty. Yövyimme hotelleissa, leirintäalueilla ja kerran onnistuimme paikallisen asukkaan avustuksella vuokraamaan Balatonilta peräti pikkuruisen rantamökin. Kolmen viikon aikana nähtiin Pécs, Balaton, Egri ja Budapest ynnä paljon muuta. Reissusta jäi niin paljon muisteltavaa, että yhä vielä palaamme keskusteluissamme tuohon matkaan. Muistelemme puoliskon osallistumista omenankorjuuseen, leirintäalueella tehdystä makkaranuotiosta saatuja sakkoja, sillan alla nähtyä kodittoman asumusta ja kuopuksen puhki käveltyjä sandaaleita.

 

Kohti uusia seikkailuita!

Terveydenhuollon sekaannukset

 

 

Aivan pakko on nyt avautua viime viikkoihin osuneista terveydenhuollossa sattuneista kommelluksista.

Puoliskolla oli pääsiäisen alla lääkärikäynti Kotkassa. Samalla reissulla lääkäri uusi siinä hetkessä uusimisen tarpeessa olleet reseptit. Yksi jäi uusimatta – ehkä siksi, että reseptissä oli vielä pikkuisen jäljellä. Pian oltiin tilanteessa, että resepti oli tyhjä. Apteekista tarjouduttiin uusimaan resepti terveyskeskuksen kautta. Sieltä uusittiin tuota lääkettä vain yhden paketin verran. Siis lääkettä, jota puolisko on syönyt säännöllisesti vähintään viisi vuotta. Pyysin laittamaan saman tien uuden uusimispyynnön, sillä yhdellä paketilla ei päästäisi kuin puolitoista kuukautta. Pian kilahti puhelimeen viesti: ”Reseptiä ei ole uusittu. Jos edelleen haluat uusia reseptin, ota yhteyttä terveydenhuoltoon.”

Mikä luukku se ”terveydenhuolto” on? Jos terveyskeskuksesta oli tullut tyrmäys, minusta oli loogista soittaa Kotkan sairaalaan sydänpolille. Siellä hämmästeltiin kovasti terveyskeskuksen toimintaa. Toki toruttiin minuakin, kun moisella asialla tohdin häiritä heidän kiireisiä ja ylityöllistettyjä lääkäreitä ja hoitajia. Pahoittelin ja tietysti ymmärsin asian, mutta hätä oli minullakin puoliskon aamuin illoin otettavasta lääkkeestä.

Seuraava tekstari kertoi näin: ”Sydänpolilta hei. Sinulla pitäisi olla xxx-lääkkeeseen resepti, lääkäri tarkisti reseptikeskuksesta. Voit hakea lisää lääkettä apteekista. Terv. Polin hoitaja”. Suuntasin seuraavana päivänä apteekkiin tarkistamaan tilannetta ja kylläpä vain terveyskeskuksesta oli kuin olikin resepti uusittu uudemman kerran.

Toinenkin kummallisuus osui kohdallemme. Työterveydestä kirjoittelivat, että ennen minun reseptini uusintaa pitäisi käydä verikokeissa ja lääkärillä. Minäpä jonottelin Herhiläisen puhelinpalvelussa ja yritin varata aikaa. Ajanvaraushoitaja tiesi kertoa, ettei vuosikontrolli kuulu työterveyteen, vaan aika olisikin otettava terveyskeskukseen. Terveyskeskuksessa olen työterveyteen oikeutettuna melko vieras. Jotta saataisiin asia alulle myös terveyskeskuksessa, piti varata pitkä hoitaja-aika, niin että kaikki ehdittäisiin käydä läpi.

Ihmettelen suuresti tätä logiikkaa. Säästöistä ei voi olla kyse, kun samaa asiaa jaetaan hoidettavaksi sinne ja tänne. Taitavat järjestelmän piuhat olla nyt pahan kerran sotkussa.