Teatterikatsaus

Hyvänen aika! Minä olen tainnut unohtaa kertoa tämän loppuvuoden teatterikokemuksistani!

Kesällä ehdin käydä katsomassa kolme todella laadukasta harrastajanäyttelijöiden tekemää kesäteatteriesitystä. Värtsilän ”Rollaattorikapina”, Parikkalan ”Hyönteishotelli” ja Loviisan ”Prinsessa Pikkiriikki” olivat kaikki hienoja ja arvokkaita katselukokemuksia. Jokainen on ollut mielessäni monituiseen kerrat katselun jälkeenkin. Jokainen esitys on myös ollut omalla tavallaan ajan kuva. ”Rollaattorikapina” kertoi siitä, mitä väestön ikääntyminen tuo tullessaan, ”Hyönteishotelli” pureutui ajankohtaisen, Suomen suurimman perinnönjaon ongelmiin ja ”Pikkiriikki” heijasteli tämän ajan perheiden valtasuhteita.

Syksy toi katselulistalle ammattiteatterit. Ensimmäisenä pääsin työporukan kanssa katsomaan Kotkan kaupunginteatterin ”Forever youngin”. Kotkan kaupunginteatteriin ”perustettu” näyttelijöiden vanhainkoti oli jotain todellakin näkemisen arvoista. Esitys oli aivan uskomaton ilotulitus, jossa menneiden vuosikymmenten hitit seurasivat toinen toistaan. Mikä uskomattominta – myös soitanta onnistui näyttelijöiltä itseltään.

Seuraavaksi retkeilin mutkien kautta ja Onnibussilla Tampereelle tapaamaan ystäväporukkaa ja katsomaan ”Ylpeys ja ennakkoluulo – tavallaan” -esitystä. Vaikka Jane Austenin tarinat olivat minulle tuntemattomat, pääsin nopeasti kiinni siihen, miten ”talon palvelusväki” kertoi tarinaa. Uskomatonta, miten siivouskomeron tuotteilla pystyy puvustamaan korkealentoisen näytelmän!

Vajaa vuosi sitten kuulin, että Riihimäelle ollaan rakentamassa ”Opehuone-musikaalia”. Olin heti kärkyllä, kun näin lippujen tulleen myyntiin. Yhtään kaveria en onnistunut saamaan matkaan, sillä liput menivät kaupaksi pikavauhtia. Enpä ihmettele! Neljä TV:stäkin tuttua komedianäyttelijää loihti lavalle ainakin neljäkymmentä hahmoa, eikä yksikään koulumaailman ajankohtainen asia jäänyt käsittelemättä.

Vuosi ei ole vielä lopussa. Uuden vuoden aattona olen menossa lastenlasten (kaikkien neljän) kanssa Kotkan kaupunginteatteriin katsomaan Mauri Kunnaksen tarinan pohjalta luotua ”Seitsemän koiraveljestä” – esitystä. Sitä odotellessa!

Tietoon vaan

Kuluneella viikolla olimme ekaluokkalaisten kanssa ihan perimmäisten kysymysten äärellä. Aloittelin tuntia kyselemällä, millä kirjaimella alkaa ”tonttu, paketti, kuusi, joulupukki…”

Pikkuisen väärällä jalalla aamulla kotoa lähtenyt epeli ilmoitti luokkatovereilleen hiukkasen haastavaan sävyyn: ”Joulupukkia ei muuten ole olemassa. Tietoon vaan! Meidän äidit ne niitä juttuja tekee.” Koko muu ryhmä riemastui puolustamaan omaa varmaa tietoaan. Tottahan tonttuja ja joulupukki on, kun niitä kerran on nähtykin. Olipa joku käynyt joulupukin luonakin. Minäkin todistin opettajan roolista vahvasti, että kylläpä vain on meidänkin puuliiterissä ja yhtenä vuonna tikkailla katon rajassa tonttu nähty.

Sen verran on vielä rippeitä opettajan auktoriteetista jäljellä, että ekaluokkalainen taipui vähän ja jatkoi hitusen säyseämmin: ”No, okei. Mutta porot ei kyllä lennä! Tietoon vaan...” Siitä saatoimme olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Tuumin, että amerikkalaiset ne vain luulevat porojen lentävän, mutta tokihan me suomalaiset tiedämme, että porot liikkuvat maata pitkin. Sain apuja luokalta: ”Niin ne amerikkalaiset ovat vain niin ihmeissään, että miten se joulupukki ehtii yhden yön aikana joka paikkaan.”

Siitäpä se saatiin konsensus luokkaan ja saatoimme käydä harjoittelemaan J-kirjaimen piirtämistä.

Visionääri kohtaa todellisuuden

 

Huhtikuussa 2024 alteregoni, Rapakiven mummo, heittäytyi visionääriksi ja kirjoitteli hyvinvointihallista, jossa olisi ainakin kolme uima-allasta, pallohalli, joka taipuisi teatteritilaksi, monitoimikirjasto ja kahvila. Tämä komeus olisi Kuningattarenrannassa ja sen isot ikkunat avautuisivat ilta-aurinkoon. Rapakiven mummokin ymmärsi, että sellainen maksaisi kymmeniä miljoonia, siis ihan ”maltaita” ja ”mansikoita”.

Nyt on kerrottu, että meillä on edessä ankeat ajat. Melkeinpä voisi lainata maataloustermiä ja puhua ”katovuosista”, sillä valtionosuusuudistuksen myötä Loviisan tuloista katoaa miljoonakaupalla rahaa. Entiset suuret investointimme, kaksi koulua ja päiväkoti, eivät ole vielä maksettuja. Onko nyt aika tehdä uutta velkaa? Avustusten saamisen mahdollisuutta väläytellään taajaan. Avustuksen saamisen edellytyksenä on kuitenkin aina se, että meillä on vähintään sama summa omaa rahaa sijoitettavaksi hankkeeseen. Onko meillä?

Toisaalta meillä on aika paljon käyttämättömiä kiinteistöjä odottamassa uutta käyttöä taikka uutta omistajaa. Voisiko ajatella, että olisi suorastaan ekoteko taikka osallistuminen ilmastotalkoisiin, jos kunnostaisimme jonkun vanhan kiinteistön kirjastoksi? Nimittäin kirjastolla on kiire.

Valtuusto vieraili Kirkkonummen Fyyrissä, joka oli vanhaa korjaten ja laajentaen rakennettu kirjasto ja monitoimitila. Vastaavaan kokonaisuuteen meillä ei ole tarvetta eikä varaa, mutta joitakin ajatuksia sieltä voisi poimia. Siispä vanhasta tilasta liikkeelle. Olen nähnyt kauniita kuvia Hambergin kodista, funkkistalosta. Muotoutuisiko se uudella talotekniikalla ja hissillä kirjastoksi? Tuettuna työtoimintana hoidettu kahvila. Se toisi mielekästä työtoimintaa sitä tarvitseville ja toisi erilaisia ihmisryhmiä luontevasti yhteen. Kannatan! Kuulemani mukaan Hambergin kodilla olisi yhteys Helene Schjerfbeckin Loviisassa oleskeluun. Rohkenenkin siis ehdottaa uudelle kirjastotalolla nimeksi ”Helene”.

Kulttuuritalon tarvetta tuntuu liioitellun vahvasti. Kulttuurikeskus Kino Marilyn on täynnä muutaman kerran vuodessa, vaikka siellä onkin varsin monipuolista tarjontaa. Elokuvien lisäksi on tarjoiltu konsertteja, teatteriesityksiä, stand upia, oopperaa jne. Seurahuoneelta saa varattua tilat tapahtumalleen lähes koska vaan, sillä vapaata löytyy. Monet kirkkomme tarjoavat nekin tilaa musiikillisille esityksille. Lisäksi meillä on kylätalo melkein jokaisessa kylässä ja niissä sopii kokoustaa ja järjestää juhlia.

Urheiluhallin monet korjaukset ovat olleet tekohengitystä. Tiedossa on, että uudelle hallille on tarve. Tarveselvityksen olisi voinut jättää suosiolla tekemättä, sillä tarve on tiedossa. Viivästyminen johtuu siitä, että kinaa on rakennuspaikasta. Joku haluaa hallin urheilukenttien yhteyteen, joku Lovisavikens skolan välittömään läheisyyteen ja kolmas Harmaakalliolle. Tietysti sitäkin aprikoidaan, mitkä kaikki tilat ja toiminnot halliin halutaan. Minulla on urheiluhallin suhteen vain yksi toive – kuivalle maalle, kiitos!

Jatkoa edelliseen

 

Yleensä saan sanottua sanottavani yhdessä pakinassa, mutta nyt uhkaa tulla jatkokertomus.

Arjesta minulla on tosiaan sen verran arkinen käsitys, ettei unelmointi tunnu sopivan siihen yhteyteen. Ajattelen suorastaan niin, että malttaako sitä omaan ”kaurapuuroarkeensa” tyytyäkään, jos kovinkin paljon pohtii, millaista se ”unelma-arki” olisi. Siksi siis pidän arjessa tärkeämpinä joustamisen ja sopeutumisen taitoja.

Pidän haaveilua ja unelmointia muissa yhteyksissä hyvinkin tärkeinä asioina. Olenpa haaveilun merkityksestä eräässä aikuisopetusyhteydessä luennoinutkin, ja ohjannut samalla opiskelijoiden unelmakarttatyöskentelyä. Koululaisilleni muistutan, että haaveilla saa, ja haaveet voivat toteutuakin. En halua esimerkiksi asettaa esteitä kenenkään ammatillisille haaveille. Reittejä ja keinoja omiin päämääriin pääsemiseen löytyy, kun vain on unelmia ja tahtoa, uskallusta ja voimaa.

Unelmoidessaan ja haaveillessaan ihminen alkaa tiedostamattaankin toimia toiveidensa suuntaisesti. Sitä ottaa pieniä ja isompia askeleita haaveen mahdollistamisen suuntaan. Unelmakarttaa laatiessaan ihminen tekee haaveitaan tietoisemmiksi. Unelmakartan seinälle kiinnittäessään ihminen haluaa muistuttaa itseään haaveistaan ja unelmistaan. Pikkuhiljaa sitä alkaa pyrkiä haaveidensa suuntaan.

Jospa ottaisin taas muutaman omakohtaisen esimerkin unelmoinnin voimasta. Omiin kokemuksiin minulla on copyright, enkä siis riko vaitiolovelvollisuutta taikka yksityisyydensuojaa. Haaveet ammatista, perheestä, omakotitalosta ja vaikkapa kesämökistä ovat tähän ikään ehtineet toteutua. Yksikään niistä ei kuitenkaan ole toteutunut noin vain sormia napsauttamalla, vaan jokainen on vaatinut myös tahtoa, uskallusta ja vähintäänkin henkisiä voimavaroja. Jokaisen haaveen ja unelman eteen on pitänyt olla valmis laittamaan itseään likoon, olemaan sinnikäs ja päämäärätietoinen. Viiden vuoden tavoitteellinen opiskelu takasi ammatin, jossa on riittänyt töitä. Perhe jos mikä on pitkäjänteinen projekti, johon on sitouduttava loppuiäksi. Omakotitaloja meillä on ehditty rakentaa kokonaista kolme. Haave oli niin vahva, että vastoinkäymisistä huolimatta, sinnikkyyttä valmiiksi saamiseen oli vielä kolmannellakin kerralla. Mökiksi hankittiin ensin vaatimaton paikka, mutta seitsemässä vuodessa siitä on saatu kasvatettua lähestulkoon unelmapaikka lauttoineen ja aurinkokansineen.

TV:n töllöttäjän mietteitä

Minä töllötän TV:tä aivan luvattoman paljon. Ehkäpä kuusikymppisten ruutuajasta ei kukaan enää jaksa kantaa huolta. TV kiinnittää minut olohuoneen nojatuoliin ja toki paikallaan on hyvä istua, kun neuloo. Ehkäpä sillä neulomisella saa vähän anteeksi liiallista ruutuaikaa, sillä silloin kun neulon kuvioneuletta, TV toimii kuunnelman tapaan vain audiona. Kuvioneuleiden vuoksi olen kotimaisten tuotantojen suurkuluttaja.

Lemppariohjelmakseni on tänä syksynä muodostunut Alone Suomi. Ohjelman ideana on, että kahdeksan ihmistä toimitetaan Inarin erämaajärven rannoille selviytymään kukin yksikseen. Varsin hyvät varusteet on annettu matkaan. Ihan itse pitää selviytyä yöpaikan rakentelusta pressua ja narua apuna käyttäen. Ruoka pitää saada hankittua suomalaisesta syksyisestä luonnosta. Ruoan kypsentämiseen pitää haalia polttopuut, tulukset on sentään annettu matkaan tulentekovälineeksi. Sitä mukaa, kun osallistuja kokee tilanteen kestämättömäksi, putoaa henkilö pois ja pisimpään erämaassa selviytynyt on voittaja.

Suosikkihahmoni oli ikätoverini Liisa, joka oli niin uskomattoman pessimistinen, ettei ole tosikaan. Sade, vilu, tuuli, nälkä, osaamattomuus, suuri kalansaalis, kalattomuus jne. Ne kaikki kirvoittivat voivottelun tyyliin: ”Mä niin arvasin! Ei tää vaan voi onnistua.” Miten ihmeessä ihminen on tuolla asenteella tullut lähteneeksi moiseen ohjelmaan. Taitaisi tosiaan olla, kuten Liisa itse tuumasi, että hän sopisi paremmin ”mummojen leivostenmaistelu-realitysarjaan”. Pikkuisen reilun viikon Liisa viihtyi omineen, kunnes tilasi pelastuspartion hakemaan.

Muutaman jakson olen kuunnellut myös Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa. Sittenkin, vaikka tämä formaatti on niin loppuun kaluttu, ettei enää olisi kannattanut uutta kautta tehdä. Eilen siellä kyseltiin vajaan viikon vanhalta puolisolta, millainen olisi tämän unelma-arki. Kun tuore aviomies ei heti osannut antaa uutta vaimoa tyydyttävää vastausta, teki vaimo siitä jo pitkälle menevät johtopäätökset. Tuumasimme puoliskon kanssa, että eihän meilläkään ole mitään käsitystä siitä millaista olisi toistemme unelma-arki ja niin vaan tässä on elää reppastu yhteistä arkea täydet 40 vuotta. Mitä väliä on unelmalla? Tärkeämpää on osata mukautua oleviin tilanteisiin ja olosuhteisiin.

Tervetuloa syksy

Kylläpä on ihana asua maassa, jossa edelleen on neljä vuodenaikaa.

Syksy on täällä muutakin kuin ”sadekausi”.

Syksy on kirpeitä pakkasaamuja, jotka pakottavat etsimään esille toppatakin ja hanskat.

Syksy muistuttaa hakemaan jääraapan, auton vihreän lämmitysjohdon ja sisätilanlämmittimen.

Syksy on pimeitä iltoja, kynttilän valoa, kausivalaistusta ja takan lämmitystä.

Syksy on villasukkien neulomista ja muita puhdetöitä.

Syksy on sieniä, marjoja, kesäkurpitsoita ja omenoita.

Syksy on pataruokia ja uunissa haudutettuja laatikoita, monenlaisia piiraita.

Syksy on uusia TV-sarjoja ja tuttujen sarjojen uusia kausia.

Syksy on koulutyön ja harrastusten alkamisen aikaa.

Syksy on kauniita värejä, lehtien kahinaa ja ilman keveää kuulautta.

Mitä syksy on sinulle?

Vihreä kortti

Nyt en tarinoi Amerikan Yhdysvalloissa oleskeluun ja työntekoon oikeuttavasta green cardista, vaan siitä vihreästä kortista, joka meillä on lompakossamme kauppareissujen varalta. Olen kasvanut osuuskauppameininkiin aivan lapsesta alkaen. Isä toimi paikallisen osuuskaupan luottamuselimissä ja kaikki asiointi tehtiin paikallismyymälässä. Niin vahvoja ovat nuo lapsena opitut kuviot, että siihen suuntaan kulkevat askeleet yhä kuusikymppisenä.

Tänä päivänä osuuskaupat ovat fuusioituneet ja paikallisista osuuskaupoissa on tullut alueellisia. Meille vihreän kortin kanssa asioiville ovat kuitenkin tyrkyllä muidenkin kuin oman alueellisen kaupan tarjoukset. Mökkimatkan varrelle osuu useampi osuuskauppa-alue. Hintatietoisena ihmisenä kurkistan joskus kännykästäni tietoja matkan varrelle osuvien kauppojen tarjouksista.

Loviisassa toimii osuuskauppa Varuboden-Osla. VBO on keksinyt laatia tarjoukset asiakkaan oman valinnan varaan. VBO antaa usein alennuksen muodossa ”-30% valitsemastasi tuotteesta”. Tässä kuussa tuon prosenttialennuksen voi saada muroista, perunapakasteesta ja suunhoitotuotteesta. Joskus on saanut valita mieleisensä ryyni- tai hiutalepakkauksen tai mieleisensä nenäliinapaketin, ja kassa on laskenut alennuksen noista.

Kotkan seudulla saa tässä kuussa KSO:n kaupoista puhelimen apilla edullisen WC-paperipakkauksen. Etelä-Karjalan alueella toimii Eekoo ja syyskuun appi-tarjouksina voi ostaa edullisen sixpackin coca-colaa, HK:n sinisen lenkkimakkaran halpuutetulla hinnalla ja vielä saada 30% alennuksen omavalintaisesta siivoustarvikkeesta. Pohjois-Karjalassa ollaan PKO:n toiminta-alueella. Sieltä saa ostaa tässä kuussa hyvin edullisen Kulta Katriina -kahvin ja osallistua Bomban luksusloman arpajaisiin.

Mökkimatka venyisi totutusta aika lailla, jos jokaisen aluekaupan tarjouksen poimisi. Kiinnostavaa silti nähdä, miten asiakkaita kannustetaan asiointiin ”omassa” kaupassa. Olen usein pettynyt siihen, että tuo ihan hyvältä kuulostava 30% alennus on kohdistettu kovin edullisiin tuoteryhmiin. Se "-30% valitsemastasi nenäliinapaketista" oli kerrassaan törkeä esitys. Luulenpa, että kaupoilla olisi mahdollisuus palkita uskollisia asiakkaitaan paremmillakin tarjouksilla. Juusto, kahvi ja jäätelö ovat esimerkkejä houkuttelevista tarjoustuotteista. Näillä ruoan hinnoilla toivoisin tarjousta joskus myös lihatuotteesta.

Toiminnan ohjaus ja matikkatarinat

”Joka härillä ajaa, se härjistä puhuu”. Näin kuului yksi sanonta mummoni ehtymättömästä sananparsien varastosta. Niinhän se on, että rakentaja löytää kielikuvansa rakentamisen maailmasta, lääkäri lääketieteen maailmasta – joten mikä ettei erityisopettajakin tarinoisi ammattinsa kielellä.

Minulla on ollut selvästi hankaluutta oman toiminnan ohjaamisessa. Millään en ole saanut ohjattua itseäni imurin kuljettajaksi, saati mopin tanssittajaksi. Päätyö on tietysti päätyö ja kotisiivous ihan sivuhomma. Joskus on ollut paljon muuta mielenkiintoisempaa. Toisinaan siivouksen asia on ollut kyllä mielessä, mutta voimat ovat olleet vähissä. Silloin tällöin on tekemisen tielle tullut muita väliintulevia muuttujia, kuten vaikka ruoanlaittoa tai kauppareissua.

Työkaveri oli katsonut torstaiaamuna säätiedotuksen ja tiesi kertoa, että viimeinen kesäpäivä on käsillä ja syyssateet alkavat perjantaina. Se oli riittävä sysäys. Onhan ne matot saatava vietyä ulos tampattavaksi ennen syyssateita. Siitäpä sain järjestettyä itselleni sopivan ”pakkorakosen”. Tamppasin matot torstaina, joten perjantaina lyhyen työpäivän jälkeen ei ollut mitään mahdollisuutta puhua itseään ulos siivoussuunnitelmasta. Pakkohan se on imuroida, luututa ja huiskutella pölyjäkin, ennen kuin voi levitellä matot takaisin lattialle. Aika kovalla kädellä joutuu siis toisinaan ohjailemaan omaa toimintaansa, että saa asiat haluttuun maaliin.

Matikkatarinat puolestaan eivät olekaan kalajuttuja, vaan eskarilaisten ohjailua matematiikan maailmaan. Kannustin lapsia ottamaan esille ”laskimensa”, sillä tulisimme tarvitsemaan niitä yhteisellä tunnillamme. Yksi tuumasi, ettei heillä ole vielä laskimia. Toinen koputteli päätään tuumiskellen, että päätäköhän se Katri tarkoittaa. Heiluttelin sitten sormiani ja kannustin käyttämään kunkin ikiomaa ja aina mukana kulkevaa kymmenjärjetelmää. Pian päästiin tarinoimaan.

Ensin laskettiin mökillä nähtyjä lintuja ja niiden poikasia, kalansaaliita ja ikkunan alta juosseita metsäneläimiä. Lasketuiksi tulivat myös open lapsenlapset. Sitten päästiin ”kyökkipuolelle” ja vähennyslaskuihin. Kerroin paistaneeni 10 pullaa. Jokaisella eskarilaisella olivat kaikki 10 pientä sormea pöydällä ojossa, kun lähdimme vähentämään pullia, jotka lapsenlapset söivät. Ja voi ihmettä! Kun tarinassamme jokainen neljästä lapsesta söi kaksi pullaa, jäi jäljelle enää kaksi pullaa ja meille – ukille ja mummolle – riitti vain pulla kumpaisellekin! Silloinhan taisimme olla jo jakolaskun alkeiden äärellä!

Matikkatarinat olivat niin innostavia, että tunnin lopussa aivan jokainen eskarilainen halusi kertoa oman matikkatarinansa. Mainioita tarinoita olivat nekin. Joku oli nähnyt kettuja ja ketunpoikasia. Laskimme niitä yhteen. Jollakulla oli kaksi koiraa ja ne karkasivat metsään. Saimme selville, että sen koomin ei perheessä ollut yhtään koiraa.