Uutiset kesälomalla

On se vain mukavaa, että meitä hemmotellaan kesällä vähän kevyemmillä uutisilla sotauutisten lomassa. Jotenkin tuntuu, että kesään kuuluvat eläimellisen seikkailut.

Muistamme yhä Ruokolahden leijonan. Sen, joka muka seikkaili itäsuomalaisen pikkukunnan metsissä. Enso-Gutzeitin metsätyönjohtaja näki leimauskirvestä heilutellessaan leijonan kesäkuussa 1992. Ja siitä käynnistyi sen suven mediamylläkkä. Koko kesä raportoitiin havaintoja eläimestä taikka jäljistä. Eläin oli milloin uros-, milloin naarasleijona – puumanakin siitä puhuttiin. Iso kissaeläinten joka tapauksessa – siitä kaikki olivat yhtä mieltä. Viimeinen havainto tehtiin syyskuun puolivälissä Venäjän puolella. Oliko se venäläisestä sirkuksesta karannut leijona, vaiko sittenkin kaupunkilegenda ruokolahtelaisittain?

Uukuniemellä sen sijaan sijaitsee yksi Suomen harvoista biisonitiloista. Uukuniemi elää ja hengittää tänä päivänä nimenomaan biisoneiden kautta. Puulaakipesisjoukkue on nimeltään Karjalan Biisonit, vanhaan navettaan upeasti restauroitu ravintola on Juholan Biisoniareena ja Papinniemen leirintäalueella tarjoillaan kesäravintolan listalla Biisoniburgereita.

Biisonit ovat pitäneet huolta siitä, että Uukuniemi ei unohdu, vaikka se liitettiin osaksi Parikkalaa jo vuonna 2005. 2017 sen sijaan päätettiin, että Uukuniemi saa käyttää nimitystä Uukuniemen pitäjä ja tuoda sitä kautta esille omaleimaisuuttaan.

Biisonit ovat karkailleet tukevista aitauksistaan aina silloin tällöin ja onhan se sentään siinä määrin erikoinen näky Suomen maanteillä ja luonnossa, että aina sillä on uutisarvoa. Tämä viimeisin karkumatka sivusi jo meidän mökkihuudeja. Olin piipahtamassa Loviisassa ja kehotin puoliskoa olemaan mökillä valppaana ja kameravalmiudessa, jos osuisivat retkellään Jessolan tontille. Etelän kautta kiersivät, eivätkä visiteeranneet meillä. Onneksi ovat nyt jo palailleet takaisin Uukuniemelle ja kotilaitumille.

Täällä Kesälahden puolella sen sijaan on tyytyminen karhu-uutisiin. Metsässäliikkujat ovat nähneet karhuja ja karhunjälkiä. Riistakamerat ovat tallentaneet emokarhuja poikasineen usealla suunnalla. Me pyssyttömät olemme yrittäneet bongailla karhuja kiikareilla, mutta toistaiseksi laihoin tuloksin.

Mitähän lienevät ensi kesän eläinuutiset?

Ihmissuhteita

Mietin tuossa autolla ajellessani, että ihmissuhteita on todellakin monenlaisia.

Sisarussuhde on usein se kaikkein pisin ihmissuhde. Kukaan matkan varrella hankittu kaveri taikka ystävä ei lopultakaan voi tuntea sinua niin hyvin kuin sisarus, joka on yleensä elänyt samaa lapsuutta ja ymmärtää kaikki sieltä saakka juontavat kommervenkit ja juurisyyt.

Parisuhde on mitä suurimmassa määrin luottamussuhde. Pari on itse valittu ja suhteeseen on sitouduttu. Sen toivoisi olevan pitkä ja turvallinen. Toki ylä- ja alamäet kuuluvat jokaiseen parisuhteeseen, pelkkä tasainenhan olisikin tylsää.

Useimmiten parisuhde on lähisuhde, mutta etäsuhteenkin tiedetään toimivan. Toisinaan työ vie puolisoita erilleen ja silloin harvemmista yhteisistä hetkistä täytyy osata nauttia ja rakentaa niistä parisuhdetta kantavia hyviä hetkiä.

Toisinaan parisuhde muodostuu hetkellisesti, tai jopa pysyvästi, hoito- tai hoivasuhteeksi. Hoitoa tarvitaan sairauden vuoksi, hoivaa ja huolenpitoa ikääntyessä ja kunnon heikentyessä. Hyväkin parisuhde on koetuksella, kun se muuttuu hoito- tai hoivasuhteeksi.

Huoltosuhde sen sijaan on se, mistä meidän tulee olla laajasti huolissamme. Huoltosuhteella tarkoitetaan yhteiskunnallista ikäjakaumaa. Nuoruudessani tuo kansallinen kuvaaja oli selkeä pyramidi. Ikäihmisiä oli selvästi vähemmän ja nuorempia ikäluokkia enemmän. Meitä 1964 syntyneitä on ollut 68632. 60 vuotta myöhemmin, vuonna 2024 Suomessa syntyi lapsia kolmasosa vähemmän, vain 43720. Nykyään väestöpyramidi onkin ylösalaisin ja huoltosuhteesta on huoli.

Kuka meitä hoivaa, kun ikääntyessämme tarvitsemme enemmän hoivaa ja huolenpitoa? Kuka tekee työt, kun vanhat eläköityvät? Toisaalta nuorisotyöttömyys on ennennäkemätöntä, joten en aivan ymmärrä sitäkään, että venytetään eläkkeelle jäämistä hamaan ”maailman tappiin”. Kuka maksaa eläkkeemme? Vaikka olemmekin eläkerahamme työvuosina ”maksaneet sisään”, niin ovatko eläkeyhtiöt sijoittaneet rahan hyvin, vaiko sittenkin hassanneet maailman tuuliin?

Jotenkin pitäisi huoltosuhde saada kääntymään. Auttaako siihen maahanmuutto vaiko uudisajattelu – mene ja tiedä!?

Tapahtumapäivä mökillä

 

Kun olin lapsi, joutsenet olivat liki taruolentoja – eihän niitä nähty kuin kirjan kuvissa. Puhuin tästä juuri eilen mökkikyläilyyn tulleelle tyttärelle. Tätä nykyä näkyy joutsenen pesiä siellä täällä mökkimatkamme varrella ja usein yllättävän lähellä tietä.

”Satuolentoja lammella!” sanoi tytär tänä aamuna huomenen sijasta. Toden totta – kaksi kaunista ja ylvästä joutsenta uiskenteli lammellamme aamupäivän ajan. Saimme ihailla ja kuvailla heitä mökin kuistilta suunnilleen kolmen tunnin ajan. Sitten he varmaan saivat tarpeekseen lokeista, jotka syöksyilivät kohti joutsenia ja tekivät kaikkensa häätääkseen itseään uljaammat pois ahvenapajilta.

Lokeillakin oli tärkeä päivä. Jessolan alkuperäisen rintamamiestalon piipun juuressa oli tänä keväänä onnistunut hautoa kokonaista kolme pulleaa ja pörheää poikasta ja tänään oli aika tipauttaa poikaset pois pesästä ja katolta. Yksi tipahti taas lavankauluksista rakennettuun kasvulaatikkoon, mutta pääsi kehyksen sisältä pois asettamani laudan avulla. Turvatakseen pienten tietä talolta veden äärelle olivat lokit tosi ärhäköitä meille ihmisillekin. Useamman kerran sai hyökkäyksen alla kyyristellä ja joutuipa jonkun kerran sipaisemaan päälakea varmistaakseen ”osuiko!?”

Niin oli tämän Avara luonto -liven suhteen hektinen päivä, että aamupala venähti brunssiksi ja lounas saatiin aikaiseksi vasta - hui hai - päiväkahviajan jälkeen. ”No, lomalaisille on lomalaisten kiireet”, olisi varmaan tuumannut Anna-mummoni.

Sunnuntaiajeluita

 

Kun olin lapsi, perheellämme oli tapana ajella sunnuntaisin iltapäivällä tai illalla kyläilemässä tuttavilla tai sukulaisilla. Ennakkoon ei tarvinnut soitella, jos talossa ei oltu kotosalla, palattiin kotiin. Joskus ajeltiin ihan vain kirkonkylän kioskille jätskille. Elettiin 1970-lukua ja vaikka öljykriisistä puhuttiinkin, hupiajoakin tehtiin.

1980-luvulla seurusteluaikaan sunnuntaiajelut suuntautuivat milloin tanssilavalle milloin jollekin kivalle kesäkioskille, väliin kyläiltiinkin.

Sittemmin on hupiajo vähentynyt kovasti. Toisinaan olen lähtenyt mukaan puoliskon työreissuille. Auton ikkunasta on ollut kiva bongailla vaikkapa kauniita piharatkaisuita ja nappailla ideoita omaankin käyttöön.

Nyt meillä on aivan uusi sunnuntaiautoilun taikka hupiajon muoto. Nimittäin karhuretket. Kesälahdella on nähty liikkuvan ainakin kolme karhuemoa pentueineen. Lähin perhekunta aivan liki mökkitonttiamme. Aika eksoottista! Onhan meidänkin siis koetettava päästä näkemään edes karhun jälki.

Kamera ja metrimitta aseinamme olemme ajelleet pitkin metsäteitä. Toistaiseksi ilman tulosta, mutta tuttujen metsämiesten koordinaateilla ja ohjeilla saatamme jonain päivänä onnistua löytämään edes jäljen. On meillä kyllä jo katsottuna passipaikka, jossa voisimme istua autossa iltahämärissä termospullon ja eväsleipien kera ja odottaa karhupesuetta iltalenkillään. Ei ollenkaan hassumpaa kesäillan ohjelmaa meidän mielestä!

Jos nämä karhuretket tuovat tulosta, voitte olla varmoja, että kuulette siitä!

Kiitos lukijoilleni

Aloitin kirjoitella juttujani Lovariin 1990-luvun puolivälissä, kuopuksen mammalomalla ollessani. Tarinani olivat silloin enimmäkseen anekdootteja lapsiperhearjesta. Tilannekomiikkaahan meidän vilkkaassa perheessämme riitti. Kirjoitin juttuni tuohon aikaan puoliskon kotikonttorissa vanhalla sähkökirjoituskoneella ja lähetin lehteen toimiston faxilla. En tohtinut kirjoittaa nimelläni ja sainkin kirjoitella aika kauan nimimerkin takaa. Riina oli mummoni minusta käyttämä lempinimi ja siksi sen nimen taakse oli helppo sujahtaa.

 

Sittemmin olen kirjoittanut monenmoisista aiheista. Olen kirjoittanut vaikkapa luontosuhteestani, mökkeilystä pienen metsälammen rannassa ja mummoilusta. Olenpa sivunnut toisinaan myös arkityötäni alakoulun opettajana, vaikka periaatteessa pyrkimys onkin ollut pitää työ ja harrastus erillään. Toisinaan olen pohtinut aika vakaviakin teemoja ja koettanut löytää niihinkin kepeyttä ja toivon pilkahdusta. Skaala on ollut moninainen, sillä olen saanut valita aiheeni itse, täysin ilman toimituksen ohjausta.

 

Nyt liki 30 vuotta myöhemmin naputtelen kolumnini nojatuolini nurkassa tabletilla ja suhautan ne toimitukseen sähköpostitse. Koostaan jutuistani myös omaa blogia, jossa käytän edelleen mummon antamaa lempinimeä.

 

Tänä aikana aivan kaikki tuntuu siirtyvän nettiin. Vaate-ja ruokakauppa, autokauppa ja Alko, lehdet, lääkäriasioinnit ja kokoukset… Opetuskin paikoin. Miksei siis pikkuruinen kolumninikin? Jatkossa löydät juttuni vain netistä sivustolta www.riinanpakinat.blogspot.com

 

Otan tällä tavoin itseltäni pois paineen kirjoituksen takarajasta. Kirjoitan, kun siltä tuntuu. Se voi olla kaksi kertaa viikossa tai kerran kolmessa viikossa. Riina-sivulta löytyy pakina-arkistoa vuodesta 2014 alkaen. Silloinkin kun en saa aikaiseksi tuoretta juttua, saattaa joku aiempi juttu viihdyttää lukijaa. Sivulle voi jättää myös palautetta, ja sitä lukisin todella mielelläni. Edelleen palautetta ja jutun aihetta saa antaa myös kaupungilla minut tunnistaessa. Se on aivan erityisen mieluisaa.

 

Suurkiitos kaikille lukijoilleni kuluneista yhteisistä vuosista Lovarin sateenvarjon alla. Tervetuloa jatkossa omalle sivulleni netissä; www.riinanpakinat.blogspot.com

Mökillä kaikki hyvin

 

 

Meillä on käynnistymässä seitsemäs mökkikesä ja metsälammen rannassa on kaikki hyvin.

Karjalan käki helskyttelee metsikössä uutterasti ja huolehtii musiikista. Pikkuisen yksitotinen  tuo sävelmä tietysti on, mutta usean käen kaanon taikka vuorolaulu sopii mökkimaisemaan mainiosti.

Lokkipariskunnan kanssa on päästy sopimukseen pesän paikasta. Pesää ei tehdä enää laiturille vaan katolle savupiipun juureen. Sen sijaan neuvottelut vessan sijainnista ovat pahasti kesken ja lokit käyvät tarpeillaan lautan kaiteilla, vaikkei niitä riu’uiksi ole tarkoitettu ja aivan turhan jämerätkin ovat. Onneksi lampipumppu jaksaa pumpata vettä ja mummo heiluttaa varsiharjaa, niin saadaan kaiteet pestyä silloin tällöin ja ainakin ennen mummon riippumattolukuhetkiä.

Sorsapari on saapunut lammelle. Mikäs on tullessa, kun evästä riittää takuulla heillekin. Kosteikkokasveja on runsaasti ja nilviäisiä riittää pilvin pimein. Ihan pian onkin sammakonpoikasten aika nousta lammesta kuivalle maalle. Yhtään ei haittaa, jos sorsat verottavat niistä osansa.

Tesjoen kyläyhdistykseltä hankkimaamme uuteen lintupönttöön on muuttanut kirjosieppo. Sain tuettua pöntön mukavasti oksanhankaan ja lintu ymmärtää kuin ymmärtääkin käyttää oksaa parvekkeenaan ja lauluoksanaan. Siinä saamme ihailla häntä tuvasta pöydän äärestä katsellen. Entisetkin pöntöt ovat asuttuna, mutta vain tämä uusi näkyy suoraan uuden tuvan ikkunaan. Suosittelen kaikille kyläyhdistyksen mainioita valmiskoteja. Niitä saa ostaa omaksi Tesjoen kirjastosta. (Tämän verran saa kolumnikin sisältää tuotesijoittelua ja mainontaa.)

Isommille eläimille emme ole ruvenneet vuokrakoteja järjestämään, vaikka heitäkin täällä toki liikkuu. Taitavat kyllä olla enempi karavaanarityyppejä ja kartella pysyväisluonteisia asumuksia. Hirvipariskunta toivotteli meidät perjantai-iltana mökkitien risteyksessä tervetulleeksi, mutta niin olivat kiireisiä, että toinen ampaisi heti juoksuun.

Ahma ja ilves ovat olleet vieläkin vauhdikkaampia, sillä niitä ei ole onnistuttu saamaan edes mökkikameraan, vaikka metsästäjät tietävät niidenkin täällä liikkuvan. Jänikset, ketut, villiminkki ja vesimyyrä vastaavat nekin itse kodeistaan ja sopivat tämän hehtaarin lammen rannalle.

Mikäpä täällä on kesä vietellessä!

 

Maailmanlopun ruoan päiväys menossa umpeen

 

 

Heinäkuussa 2022 kerroin keväisestä Tallinnan reissustamme, josta tuliaisena toimme ”maailmanlopun ruokaa”. Sana oli kieltämättä vähän hassu, mutta tyttärelle ei siinä kohtaa tullut muuta mieleen ja koko alkuvuosi oli rummutettu kotivaran ja varautumisen tärkeyttä. Yksi ja toinen - myös me - oli koonnut jemmaa pahan päivän ruuista. Ja paha päivä nyt kuulostaa melkeinpä maailmanlopulta. Tyttären vinkistä katselin tuolloin, mitä naapurimaassa olisi tarjolla kotivaralaatikkoon.

 

Tuliaisena toin kaksi lasista tiiviöpurkkia. Toisessa on kuulemma gulassikeittoa ja toisessa seljankaa. Purkit sopivat hyvin kotivaraeväiksi, sillä purkeissa oli kamalan pitkästi päiväystä, peräti vuodelle 2025 saakka.

 

Vuonna 2022 tuntui siltä, että maailmantilanne varmasti rauhoittuu piakkoin, ja vuonna 2025 kotivara on melkein unohdettu juttu. Suorastaan luulin, että päivittelisimme asiaa samaan tapaan kuin nyt muistelemme korona-aikaa: ”Muistatko Uudenmaan tiesulut?” tai ”Ei muuten ole ikävä niitä TV:n korona-tiedotustilaisuuksia!”

 

Nyt, kun päiväykset purkeissa lähenevät loppuaan ja on tulossa se aika, että sopat on vihdoin tosiaankin lämmitettävä ja syötävä, tulee aika pettynyt olo. Soppaa ei syödäkään kuvitelmani mukaan vakaassa ja turvallisessa maailmanrauhan tilanteessa. Miten se näin voi olla!?

 

Venäjä on riehunut Ukrainassa reilun kolme vuotta. Amerikan narsistipresidentti, Trumpetti, joka lupasi lopettaa sodan päivässä, ei ole saanut aikaan rauhaa - ei edes tulitaukoa. Venäjän narsistipresidentti, Putleri, tuntuu tunnistavan maailmasta vain kolme itsellistä valtiota – Venäjän, USA:n ja Kiinan – kaikki muut ovat jaettavissa näiden kolmen etupiireiksi.

 

Venäjä on luullut Suomen edelleenkin olevan itään päin rähmällään oleva Pietarin etuvartio. Heidän näkökulmastaan NATO-liittolaisuus oli loikka väärään leiriin. Itärajan raja-asemien sulkeminen ja rajan aitaaminen uudelleen halutaan nähdä vihamielisinä toimina. Sama vihollismielisten toimijoiden tarina kerrotaan kansalle taatusti myös kaavaillusta raideleveyden muuttamisesta uutisoitaessa. Sillä 9 cm:n muutoksella viemme Suomea taas lännen leiriin.  Se on välttämätön toimi. Mutta hyvänen aika, miten hidasta homma on! Vasta 2030-luvulla voitaisiin edes aloittaa uusien raiteiden rakentaminen. Toivottavasti rajan ylittävät venäläislevyiset raiteet saadaan purettua pois paljon pikemmin!

Haukkojen sukua

 

Minä olen haukkojen sukua. Tyttönimeltäni olen Havukainen ja sukututkijat selvittivät aikoinaan, että nimi juontuu haukasta käytetystä ”havukka”-nimityksestä. Samassa sukuseurassa ollaan Haukka- ja Haukkanen-nimisten kanssa. Haukat ovat petolintuja, joten lainata voisi muinaista Fiatin mainostakin; ”Petojen sukua!”

 Viime aikoina olen pohtinut, minkä lajin haukkoja sitä ollaan? Kanahaukka, tuulihaukka, muuttohaukka ja mitä kaikkia muita noita nyt onkaan. Muuttoja tehtiin aikoinaan monen monta, mutta nyt on oltu paikoillaan jo viimeiset 15 vuotta.

”Falck - haukkana paikalla!” kuulostaa aika omalta sloganilta. Moneen pieneen hätään yritän avuksi ehtiä – niin töissä kuin perhepiirissä. Mutta eivät nuo hinaus- ja tiepalvelut sittenkään ominta omaa toimialaa ole. Hinata osaan vain peräkärryä, enkä sitäkään osaa peruuttaa. Jäteasemalla joudun ajamaan monta kierrosta lajitellessani jätejakeita oikeisiin laareihin.

”Tarjoushaukka” kuulostaa omemmalta haukkojen alalajilta. Kyllä minä tunnistan punalaputetut tuotteet, vaikka miten kiireistä puotireissua tekisin. Hoksaan usein hyvän tarjouksen ihan ilman laputustakin, sillä olen varsin hintatietoinen. Ainakin olin ennen kuin inflaatio alkoi kiihdyttää hintojen nousua, eikä jauhelihapaketin hintaa voi ennakoida viimekuisen tiedon mukaan. 

Minun omin haukkaluokitukseni on kuitenkin ”juhlahaukka”. Juhlahaukkojen erityinen ominaisuus on kestien bongailu. Juhlahaukat eroavat torien herkkuja kärkkyvistä puluista ja lokeista sikäli, että juhlahaukat arvostavat tarjottaviakin enemmän juhlien ohjelmallista sisältöä.

 Korona-aika vei meiltä juhlat. Juhlakulttuurin palautuminen tuntuu kestävän paljon kauemmin kuin pandemian laimentuminen ihmiskunnassa. Juhlahaukkana olen nyt tarttunut jokaiseen tilaisuuteen päästä osallistumaan ihmisiä yhdistäviin ja joukkoja kokoaviin juhlallisuuksiin.

 Mielessäni on puolen vuoden ajalta heti ja helposti kolmet juhlat. Uuden vuoden maissa sain osallistua tosi mukaviin syntymäpäiväjuhliin. Isäntäpari oli todellakin panostanut niin juhlapaikkaan, ruokaan kuin ohjelmaankin! Pääsiäisen tienoossa kokoonnuimme suvun kesken juhlistamaan ammatillista merkkipaalua. Huhtikuussa paikallinen kansalaisopistomme kutsui kevätjuhlaan, jossa oli laulua, tanssia ja musiikkia kokonaista kahden tunnin ajan.

Haukkana paikalla!

 

 

Viestinnästä

 

Minä olen lankapuhelinajan ihminen. En nyt sentään kammesta veivattavan puhelimen ajalta, mutta bakeliittipuhelimen ajalta kumminkin. Totuin siihen, että asiat hoituvat näppärästi puhelimessa keskustellen. Siinä saattoi esittää tarkentavan kysymyksen saman tien, voi vitsailla ja keventää, jos niin tarvitsi.

 

Sitten tapahtui mullistus. Matti Makkonen meni ja keksi tekstiviestin. Tuon 160 merkkiä pitkän viestimahdollisuuden, johon me suomalaiset ihastuimme ikihyviksi. Asian saattoi ilmoittaa joutuisasti ja enemmälti kelloa vilkuilematta. Viestin voi lähettää silloin kuin itselle sopii ja vastaanottaja lukee sen silloin kun hänelle käy.

 

Jo aiemmin keksitty sähköpostikin alkoi yleistyä ja sähköpostiosoitteesta tuli jokaisen kansalaisen juttu. Sähköposti ei enää ollut entiseen tapaan vain yritysten asia. Puhelimen käyttö väheni ja pian syrjäseuduilta kerättiinkin lankapuhelinajan tunnukset, eli puhelinlangat ja -tolpat pois. Kännykkäpuhelut ja -viestit eivät lankoja tarvitse, ne singahtelevat mastosta mastoon.

 

Sitten tuli Wilma. Paholaisen keksinnöksikin mainittu reissuvihkon korvike. Tällä alustalla sopisi hoitaa kodin ja koulun yhteistyötä. Mutta jos se korvaa kaiken yhteydenpidon, niin eipä ollenkaan hyvä! 

 

Minusta entisen ajan reissuvihkossa oli paljon hyvää. Siihen kynällä kirjoittaessa oli pakko pohtia viesti tarkemmin ja varmasti myös muotoilla pehmeämmin ja perhettä arvostaen. Nyt voi näpätä adrenaliinihuurussa kesken oppitunnin mustan tuntimerkinnän; ”häiritsit oppituntia”, ”rikoit järjestyssääntöjä” taikka ”väkivaltainen käytös”. Siinä tuoksinassa saattaa jopa unohtua kuulostella oppilaalta, mikä nyt mättää ja miksi meno on sellaista kuin on. Joku syyhän siellä takana aina on. Musta merkintä ei auta ketään. Aito kohtaaminen voisi auttaakin. Sellainen kohtaaminen, jossa olisi kiireetön tunnelma ja jossa olisi mahdollisuus luottamuksellisen ilmapiirin syntymiselle. Lapselle tulisi kokemus, että aikuista kiinnostaa ja aikuinen haluaa olla avuksi. Lapsi uskoisi, että hän kelpaa ihan itsenään, vaikka juuri nyt onkin rähjä mieli ja kurja olo.

 

Minun mielestäni kehityksen suunnan voisi mielellään kääntää ja palata kasvokkain kohtaamisiin, äänipuheluihin ja kynällä kirjoitettaviin reissuvihkoviesteihin.

 

 

 

Irtiotto

 

 

Teimme irtioton ja hurautimme mökille pääsiäiseksi. Rakkaat mökkikaverimme eivät asiasta ilahtuneen, sillä he olisivat halunneet mukaan. Selitykset kylmästä kelistä ja puutteellisista fasiliteeteista kaikuivat kuuroille korville. Epäreilusti oli toimittu ja mökiltä lähetetty kuva jäisestä lammesta koettiin sekin lähinnä keljuiluksi.

 

Kaipa asia oli jossain vaiheessa kääntynyt ymmärrettäväksi, sillä kuulimme että lastenlasten kotona oli harjoiteltu ”mökkikieltä”. Ajatus oli varmaan se, että mökkikielen hallitsevana pääsee varmemmin mukaan. Pätevimpänä opettajana Pohjois-Karjalassa syntymässä käynyt ja viisi ensimmäistä elinkuukauttaan viettänyt 8-vuotias. Työn alla kuulosti olleen konsonantin kahdentaminen tyyliin ”minnuu”, ”sinnuu”. Harjoituslauseena ”Elä tönäise minnuu!”

 

Kieltämättä Pohjois-Karjalan murre on hauskaa. Viime kesänä jokunen takkupäivä kääntyi hyväksi viimeistään iltapalapöydässä, kun innostuimme opettamaan tyttösille pohjoiskarjalaista puheentapaa. Meillä olivat tuolloin työn alla diftongit, eli oikeaoppinen ”viäntäminen”. Yhden kiepauksen (”mie”, ”sie”) oppivat mökkikaverimme helposti, mutta kahden samaan sanaan saaminen oli tuskaa. ”Jiäkuappi” taikka ”kualkiäryle” eivät tahtoneet onnistua millään. Tavoitteena oli oppia lausumaan ”kualkiäryleitä jiäkuapin piällä”, mutta nauruksihan se meni.

 

Tulevan kesän tavoitteena olisi oppia lisäämään ja vähentämään vokaaleita oikein. ”Olokapiä” ja ”polovi” saatetaan kehon osista saada haltuun, mutta miten lienee mökkiviitassa lukevan ”ulukomuan” laita. Kovin moni aikuinenkin mökkivieras on tuota viittaa tavannut ja koettanut sovittaa suuhunsa. Niitäkin on ollut, jotka eivät ole kerta kaikkiaan ymmärtäneet sanan merkitystä. Viitta sojottaa itäisen naapurimaan suuntaan; nimeä ei näinä aikoina tohdi ärsyttäminen pelossa ääneen sanoa, joten olkoon sitten ihan vaan neutraalisti ”ulkomaa”. Vokaalin vähentäminen on meille syntyperäisille pohjoiskarjalaisille aivan selkeää, mutta minkäänlaista sääntöä en osaa siihen antaa, ellei sitten niin, että loppu-i joutaa jättää ääntämättä. ”Värkynät”, ”lumpallo” ja ”kumsuappaat” ainakin toimivat sen säännön mukaan.

 

Vappureissulle on mökkikaverit varmasti jo otettava mukaan. ”Evvääks mukkaan simmoo”.

 

 

 

 

Ongelman äärellä

 

 

Meillä se taitaa olla aika omanlaatuinen probleema. Tokko lie kukaan moisesta kuullut. Ongelman nimi on keväthuumaus. Luulen, että talven valoton ja kolea aika altistaa tälle taudille aina uudestaan ja uudestaan. Mahdollisesti osuutta on myös Kotoisalla, Huvilalla ja huussilla ynnä muilla elämäntapaohjelmilla tai TV:n sinivalolla, jolle altistuu niitä katsellessa. Aina keväällä on mitä moninaisempia ostopaineita. Edellisen kesän järkeilyt tuntuvat sulaneen ihan siinä missä talven lumet. Okei, kerron vähän tarkemmin.

 

Viime kesänä oli ymmärretty, että meistä kahdesta huonojalkaisesta ei ole enää veneilijöiksi. Eipä tokikaan, kun jalka ei kummallakaan nouse niin että veneeseen pääsisi polkaisten vauhtia rannalta – saati rantavedestä. Voimatkin tuntuivat hiipuneen niin, ettei venettä saatu irti rannan hiekkasärkältä ilman äänekästä sanaharkkaa eli suukopua. Kaiken lisäksi veneisiin ja perämoottoreihin sidotulla rahalla tuntui olevan mökkiraksalla muutakin käyttöä. Puolisko tuli - ihan ilman painostusta – siihen ymmärrykseen, että veneet joutaa myydä. Molemmat. Se pienen pieni keltainen ja retromallinen pikaliippari, joka oli hankittu viimekeväisessä venehuumauksessa. Samoin se ainakin kaksi kesää pressun alla virvelöijiä odotellut, sinänsä hyvänmallinen ja tukeva, merikelpoiseksikin mainittu, avovene. Veneet ja moottorit löysivät uudet omistajat, ja mekin saimme taas rakennusta eteenpäin.

 

Miten ollakaan, liekö päästy nipin napin tämän vuoden huhtikuulle, kun jo oli taas Terhi kierroksessa. Eräänä lumipyryisenä huhtikuun iltana hurautettiin Orimattilaan ja otettiin Terhi völjyyn. Varovasti utelin, mihinpä oli puolisko arvellut parikymppistä Terhiään tarvita. ”Lautan laitaanpa tietenkin.” Onhan se nyt hehtaarin lammella päästävä lautalla ajelemaan – siitäkin huolimatta, että kaikki on nähtävissä myös meidän laiturilta, ja sittenkin vaikka kolme neljännestä lammen rannasta on soista höttöä, eikä rantautuminen ole mahdollista. Nähty on, ettei betoniponttoneille rakennettu kuusimetrinen lautta liikahda sähkömoottorilla, joten hankinta oli puoliskon mielestä enemmän kuin perusteltu.

 

Mitäpä sitä muuta voi kuin todeta, että pojat ovat aina poikia!

Kirjasta näytelmäksi

 

Olen oikeastaan aina vältellyt lukemasta ”listattuja” kirjoja. En siis lue tieten tahtoen Finlandia-ehdokkaita, en innostu lukudiplomeista tai muistakaan valmiiksi kootuista lukulistoista. Minun lukulistalleni saattaa päätyä kivan kannen vuoksi tai kaverin suosituksesta taikka ihan vain kirjaston kirjakarusellia pyöritellessä. Silti olen osunut lukemaan ihan ajan hermolla olevia kirjoja.

 

Merja Mäen kirja ”Ennen lintuja” oli upea lukukokemus. Kirja osui käteeni ystäväryhmän tavatessa ja vaihtaessa äskettäin lukemiaan kirjoja keskenään. ”Ennen Lintuja” on kertomus evakkomatkasta Laatokan saaresta Kiteen kautta Seinäjoelle. Tarina oli niin elävästi kuvattu, että ihan tunsin matkan henkiset ja fyysiset rasitukset. Henkilökuvaus oli niin tarkkaa, että lehmän kanssa matkaavana nuoreen naiseen oli helppo samaistua.

 

Eipä aikaakaan, kun tarina oli muokattu näytelmäksi ja se kantaesitettiin Seinäjoella. Ystäväryhmä varasi liput ja kokoontui Seinäjoelle näytelmää katsomaan. Näyttämölle ei tietenkään voinut lavastaa koko matkaa rajan takaisesta Karjalasta Seinäjoelle asti, vaan tarvittiin jotain viitteellistä. Paikoitellen tuntui, että näyttämöllä oli ihmeellistä ”laatikkoleikkiä”, mutta koko tarina saatiin toki kerrottua.

 

Samasta ”kirjallisuuspiiristä” kulkeutui luettavakseni Meri Valkaman ”Sinun, Margot”. Tämä erittäin taitavasti rakennettu, runsaasti takaumia sisältävä kirja kuvasi meillä vähänlaisesti tunnettua DDR:n ja muurin murtumisen aikaa yhden perheen tarinan kautta. ”Sinun, Margot” oli väkevä lukukokemus, joka jäi viikkokausiksi mieleen pyörimään.

 

Kas, vain ja kuinka ollakaan – ”Sinun, Margot” ilmestyi Helsingin Kaupunginteatterin ohjelmistoon. Ystäväryhmä varasi taas liput ja lähti tarkastamaan, kuinka on onnistunut laittaa tämä teos näyttämölle. Pyörivä näyttämö mahdollistaa niin paljon, että takaumatkin onnistuivat. Teatteriesitys oli harvinaisen uskollinen alkuperäisteokselle; paitsi takaumat, myös tapahtumien ja järjestys ja kirjeet kulkivat kirjan mukaisesti. Olimme todella vaikuttuneita näkemästämme ja kokemastamme.

 

Jäinkin jo miettimään, mistä putkahtaa luettavakseni seuraava kirja, josta joku muukin innostuu niin, että haluaa muokata näytelmäksi – ja missä se näytelmä esitetään!?

Numerona tilastoissa

 

Sain kirjeen Tilastokeskukselta. Kirjeessä kerrottiin, että kotitaloutemme oli valittu osallistumaan elinolotutkimukseen ja meiltä haluttiin tietoja asumisen kustannuksista. Siitä, kuinka paljon olimme käyttäneet rahaa sähkölaskuihin, vesimaksuihin ja jätehuoltoon edellisen vuoden aikana. Asia toki kiinnosti itseänikin, joten päätin selvittää summat ja odotella tiedonkeruupuhelua. Mieltäni huojensivat omat lukumme, jotka tuntuivat aivan kohtuullisilta.

 

Nykyään ei maksettujen summien selvittäminen ole vaiva eikä mikään. Ei tarvitse etsiä pankin lähettämiä paperisia tiliotteita, saati selata pankkikirjaa. Riittää, että rullaa tietokoneen pankkiohjelmassa taaksepäin ja poimii summat.

 

Osoittautui olevan niin, että nämä haetut summat olivat vain pieni osa Tilastokeskuksen kaipaamista tiedoista. Todellisuudessa heitä kiinnosti aivan kaikki. Työtilanteemme, terveystietomme, tontin omistussuhteet, asumisen neliöt jne. Sentään ei suoraan kysytty tilinauhan loppusummaa, eikä asuntolainan euromäärää. Kuitenkin kysyttiin, kuka palkan maksaa ja mistä tehtävästä. Udeltiin sekin, onko asuntolainaa.

 

Jotkut Tilastokeskuksen kysymyksistä kuulostivat siltä, että tutkija oli saanut soluttaa joukkoon omia tutkimuskysymyksiään. He halusivat nimittäin tietää, olimmeko menneenä vuonna auttaneet rahallisesti jotain toista kotitaloutta ja jos, niin kuinka suurella summalla. Yhtä lailla kiinnosti, oliko meitä autettu. Ehkäpä jännimmästä päästä oli tämä: ”Pystyisikö kotitaloutenne selviytymään 1400€ laskusta kuukauden maksuajalla ilman järjestelyjä?” Miksi juuri 1400€ ja miksei osamaksulla? Entäpä terveyskysymykset: ”Jos teillä on jokin apuväline esim. kuulolaite; selviydyttekö sen kanssa hyvin, pienin vaikeuksin, kohtalaisin vaikeuksin vai suurin vaikeuksin?” Ja lopuksi: ”Jääkö teille kuukauden lopussa rahaa, jonka voisi laittaa säästöön?”

 

Koin tärkeäksi vastata kyselyyn, koska mistäpä muualta luotettavaa ja puolueetonta tilastotietoa saisi ellei valtiollisesta Tilastokeskuksesta. Sinne kootaan Suomi lukuina ja sieltä voi tutkija tilata tietoja ja jopa kokonaisia haastattelututkimuksia. 

Sen verran vääristymää kyselyssä oli, että kysymykset koskivat vain vakituista asuntoa, mökkikuluista ei puhuttu. Ehkäpä meidän säästömme sijoittuvatkin sinne!?

Talviloma – kulttuuriloma

 

Tänä vuonna ei lähdetty autoreissulle Baltiaan, eikä sen puoleen mökillekään. Päätettiin rauhoittaa talvilomaviikko ”hyggeilylle” kotona ja kulttuurista nauttimiselle lähiympäristössä.

 

Jotta hyggeily onnistuisi, täytyi tietysti ensin siivota pikkuisen perusperjantaita paremmin ja hakea pari tulppaaninippua silmän iloksi. Hotellireissun puuttumista korvatessa laadittiin keittiön saarekkeelle lauantaiaamuna aamiaisbuffetti keitettyine kananmunineen ja pikkuruisine jälkkäripullineen.

 

Lauantaina suunta oli Kouvolan teatteriin katsomaan Next to normal -musikaalia. Musikaali kertoi mielenterveyden pulmista, niiden hoidosta ja kokonaisvaltaisista vaikutuksista perheeseen. Uskomattoman vaikeasta aiheesta oli saatu tehtyä erikoisen vaikuttava esitys. Meille katsojille jäi ”kosketettu olo”. En usko, että esiintyjätkään voivat jatkaa elämäänsä niin, ettei tässä produktiossa mukana oleminen olisi jättänyt jälkeä sieluun. CV:ssä tällaiseen musikaaliin osallistumisella täytyy olla painava merkitys.

 

Sunnuntaina oli aika keventää tunnelmaa ja katsoa lastenlasten kanssa uutuuselokuva Risto Räppääjä ja kaksoisolento. Tämä musiikillinen iloittelu oli koko perheen leffa parhaasta päästä. Elokuvassa oli laulua ja tanssia kuin Bollywood-leffoissa ainakin. Katsomossa viihtyivät niin lapsenlapset kuin mummokin. 5-vuotiaskaan ei peppuaan penkistä irrottanut, vaan nautti näkemästään täysin siemauksin.

 

Väliviikolla sai nauttia lukemisesta ihan keskellä päivää. Meri Valkaman Sinun, Margot oli vaikuttava lukukokemus. Loppukiitoksista ymmärsin kirjailijan yhteyden Loviisaan ja sitä kautta kirja tuntui vieläkin todemmalta ja tärkeämmältä. Kate Mortonin Australiaan sijoittuva Takaisin kotiin olisi sopinut paremmin kesällä ja lautan riippumatossa luettavaksi, mutta toimi näinkin. 600-sivuinen tarina piti otteessaan loppuun saakka.

 

Kulttuurikokemuksena kannattaa mainita myös Netflixistä löytynyt puolalainen elokuva Kuolema ennen häitä. Sukkaa neuloessa katsottavaksi sopivaa kevyttä viihdettä. Suomalaisella ja puolalaiselle huumorilla on näköjään selkeä, tummahko yhteys.

 

Talvilomaviikon kulttuurikierros päättyi Kulttuurikeskus Marilyniin ja Stand up -vierailuun. Fredi Liliuksen ADHD - supervoima oli koko rahan väärti kuvaus tarkkaavuuden pulmista ja oman elämän supersankariudesta.

Haikailua ja haihattelua

 

Välistä sitä haikailee menneitä aikoja, kaihoaa taaksejäänyttä nuoruutta tai haihattele jotain muuta yhtä saavuttamatonta.

 

En kaipaile viime vuosituhannelle, vaikka muisti toki vielä sinnekin ylettyy. En haihattele taikka haaveile keveistä tanssiliikkeistä taikka pyörähdyksistä pohjoiskarjalaisella tanssilavalla, vaikka sieltä löytyvätkin puoliskon kanssa yhteiset juuremme. En kaipaile pikkulapsiaikoja ja yöheräämisiä. Ehkä hymyileväistä, hyväntuulista puolivuotiasta kuitenkin. En kaipaa lasten harrastusrumbaa taikka murkku-ikää, vaikka ne ruuhkavuodet opettivatkin varsin paljon ratkaisukeskeistä ajattelutapaa ja itsemyötätuntoa.

 

Kaipaan nuoremman minäni temperamenttia. Ehkä en sitäkään aivan kaikkineen. Mutta sitä, miten kiukun tuomalla adrenaliinilla sai tehtyä suuriakin ponnistuksia. Muistan muutamankin kerran, kun päivän padottu kiukku kanavoitui iltapäivällä reippaaksi ja railakkaaksi siivoukseksi. Siinä lensivät parhaassa tapauksessa matot keväthangelle ja torppa tuli siivottua tehokkaasti ja tarmokkaasti laidasta laitaan. Tuli imuroitua, luututtua ja tehtyä rättihommatkin ”oikein putinoilleen”. Kylläpä oli sitten mukava istahtaa siistiin ja raikkaaseen tupaan nauttimaan iltateestä ja rompsunluvusta.

 

Nykyään ei tahdo jaksaa edes hermostua mistään. Toimeliasta kiukkua ei saa aikaiseksi millään tai ainakin se mokoma menee teekupillisella ohi. Torpan katon rajasta on bongattu hämähäkinseitti  ja pölykoirat juoksevat nurkissa – pölyrätin kanssa ei riehu kukaan. Jos joskus onnistuukin hermostumaan, niin adrenaliinin yliannos vie kaikki voimat, eikä hermostuksen jälkeen jaksa yhtikäs mitään.

 

Eräänä perjantaina piti yrittää hermostua kahdesti samana päivänä. Ensin kiukkuista täti-ihmistä tarvittiin, jotta auto saatiin kiilattua korjaamojonoon välityöksi, niin että ennätettäisiin vielä eteenpäin ja suunniteltuun matkaan. Toisen kerran piti hermostua, kun illan myöhällä, vihdoin perille päästyä airbnb-kämppä ei ollutkaan ennakkopuheiden mukaisesti ensimmäisessä vaan vasta toisessa asuinkerroksessa. Toinen hermostus oli jo niin laimea, ettei sillä ollut mitään tehoa. Eipä auttanut puoliskonkaan kuin könytä kaksine kyynärkeppeineen kakkoskerrokseen yöpymään.

 

Lapsilauantai ja sarjasunnuntai

 

 

Usein keskusteluissa sivutaan sitä, miten työstä palautuu ja miten uuteen työviikkoon latautuu. Joku tarvitsee pitkät päiväunet, joku reippaan juoksulenkin, moni rehkii kuntosalilla… Tapoja on monia. Meillä on selkeä rutiini.

 

Viiden tiukan ohjelmallisen ja aamusta iltaan aikataulutetun päivän jälkeen seuraa energisoiva lapsilauantai. Siitä olen kertonut aiemminkin. Mökkikauden ulkopuolella saamme lapsenlapset lauantaina muutamaksi tunniksi vieraaksemme. Konseptiin kuuluu yhteinen lounas, mukava yhteinen tekeminen ja päiväkahvit. Lounas on helppo, sillä mummo pelaa varman päälle - laittaa vuoroon kolmea hyväksi havaittua ruokaa, eikä lähde suotta sooloilemaan. Listalla kiertävät savulohi taikka lihamureke perunoiden ja porkkanoiden kera ja kolmantena vaihtoehtona aina luotettava makaronilaatikko. Ohjelmaksi kelpaavat pelit, leffat, leipominen taikka askartelu. Päiväkahvilla kukaan ei juo kahvia, vaan teetä, kaakaota, glögiä taikka mehua, mutta tarjoilun nimi on yhtä kaikki ”päiväkahvi” ja siinä kuuluu olla pullaa taikka mustikkapiirakkaa.

 

Ennen lauantaisaunaa saadaan palauttaa lapset kotiin iltaulkoiluun ja meille jää paljon mukavaa kerrattavaa; kuinka nasevasti joku kommentoi, miten hyvin ruoka maistui jne. Aivan parastahan on, jos ruoka on syöty viimeistä murua myöten!

 

Vaan sitten koittaa sarjasunnuntai. Silloin pitää ruokakin miettiä niin, ettei lieden ääressä tärväydy aikaa. Mieluiten siis kaikki yhteen vuokaan uuniin ja munakello hälyttämään reseptissä mainitun ajan kuluttua. Merimiespihvi taikka kanankoivet riispedillä sopivat mainiosti.  Sarjasunnuntaina nimittäin ajantaju katoaa aivan täysin, kun aivot laitetaan narikkaan ja tuijotetaan valmista sarjaa kausikaupalla yhteen putkeen. Samalla voi toki neuloa sukkaa, mutta sehän onkin mekaanista käsien lämpimänä pitämistä, aivotoimintaa ei siihenkään juuri tarvita. Illalla 12 tunnin sarjamaratonin jälkeen huomaa, että on aivoille annettu riittävästi lepoa.

 

Maanantaiaamuun tullessa ovat ”lataushybridit”, mummo ja ukki, ladattuina uuteen viikkoon lapsilauantain pirskahtelevien lastenlasten energialla ja sarjasunnuntain töllötyksellä aivot vanhasta kuormasta tyhjentämällä.

Uusia innovaatioita

 

 

Tässä iässä tulee toisinaan miettineeksi, miten ennen muka oli paremmin. Toisaalta alkaa jo hoksata asioita, joista ihmettelee, miten ihmeessä ennen on tultu toimeen ilman tuota keksintöä tai näppärää innovaatiota. Viime aikoina olen erityisesti iloinnut kolmesta modernista innovaatiosta.

 

Sain joululahjaksi neulomisvalot. Sellaiset kevyet niskan ympäri kiertävät, ladattavat led-valot, jotka roikkuvat rinnalla ja näyttävät valoa suoraan käsillä olevaan neulomukseen taikka muuhun käsityöhön. Valon sävyä pystyy vaihtamaan kirkkaasta punertavaan ja tummankin langan neulominen onnistuu taas kuin nuorilla silmillä ainakin. Tähän saakka olin viritellyt neulomatuolini läheisyyteen erilaisia kohdevaloja, joista kanssaihmiseni eivät aina pitäneet. Kokivat kuulemma olevansa Stasin tahi KGB:n kuulusteluissa, kun kirkas valo osui heillekin silmiin. Nyt ei häikäise ketään ja mustaakin lankaa pystyy taas neulomaan.

 

Puolisko oli onnistunut hankkimaan autoreissuille härvelin, jolla on näppärä tarvittaessa lisätä ilmaa vaikka peräkärryn renkaisiin. Laitteen kauppanimi lienee jotain sellaista kuin ”akkukäsikompressori”, joka ei kerro ainakaan naisihmiselle juuri mitään. Laite on siis akkuporakoneen näköinen ja kokoinen. Siinä on letku ja suutin kuin huoltamon ilmantäyttölaitteessa. Kone ladataan kotona verkkovirralla ja reissussa kevyt ja näppärä apulaite on heti käyttövalmis. Aparaatti sopii hyvin kulkemaan mukana auton kuin auton paksissa, eihän se vie tilaakaan enempää kuin mainittu akkuporakone.

 

Kolmas mukavuus on valvontakamera. Kameroiden hinnat ovat tulleet alas, eikä hinta ole enää hankinnan este. Mökkikameroiden ansiosta voimme kurkistaa kännykän ohjelman kautta mökille ja tarkistaa, että siellä on kaikki hyvin; sähköt päällä ja ikkunat ehjinä ja sitä rataa. Nyt kun puolisko on ollut liikuntarajoitteinen, on hänelle ollut apua kotiovelle laitetusta kääntyvässä kamerasta. Hän on nähnyt ovikellon soittajan kännykästään ja voinut kameran äänitoiminnon kautta kutsua tulijan sisään. Toisaalta, jos hän on tunnistanut ovella seisovan henkilön turvalaitevalmistajan edustajaksi tai uskonnollisella asialla olevaksi pariskunnaksi, ei ovelle ole keppien kanssa ollut niin suurta kiirusta.

 

 

Uusitaan kaikki nimet

 

 

Kuluneella viikolla vaadittiin Lappi-nimen vaihtamista. Jotenkin nyt oli taas loukkaannuttu ja koettu nimi halventavaksi; ”lappalainen”-nimitys suorastaan vähätteleväksi. Koskeekohan tämä nimenmuutos nyt vain Suomen pohjoisinta maakuntaa vaiko myös muita Lapiksi nimettyjä paikkoja ja vaikka käyttöä sukunimenä?

 

Jäin miettimään, miten on muiden maakuntien tilanne?  Savolaiset voisivat hyvinkin loukkaantua heistä tehdyistä yleistyksistä. Puhutaanhan savolaisista ”viäräleuoista” ja edelleenkin kuulee sanottavan, että savolaisen puhuessa ”vastuu siirtyy kuulijalle”. Alentavaa ja loukkaavaa varmasti. Pohjalaiset ovat kansan tietämyksen mukaan paitsi suoraselkäisiä, myös puukko taskussa kulkevia ”puukkojunkkareita”. Hämäläiset muka ”hitaita” kaikki tyynni. Tuskinpa suomenruotsalaisetkaan pitävät nimittelystä ”rantaruotsalaisiksi”.

 

Kuntatasollakin voitaisiin loukkaantua. Laihialaiset ovat aina vaan saiturin maineessa. Kitee (syntymäkotikuntani) tunnetaan laajasti ”pontikkapitäjänä”, vaikka maineen toi kiteeläisten tietämän mukaan lähinnä innokas nimismies, joka ratsasi uutterasti korpikuusen kyyneleen tiputtamoja. Valmistusta sinänsä oli noina aikoina saman verran muuallakin. Eipä kiteeläisten maine ”kirkonpolttajinakaan” mairittele. Totta toki on, että ennen kivikirkon rakentamista ehti Kiteellä palaa jokunen puurakenteinen kirkko. Ehkä kyse kuitenkin oli kaverillisesta naljailusta, olihan naapureillekin nimitykset. Tuskin rääkkyläläisten nimittely ”rustokorviksi” perustuu sekään anatomian poikkeavuuteen.

 

Uutta mainetta tuntuu olevan hankala hankkia, sillä vanha painolasti kummittelee niskassa. Kiteeläiset ovat saaneet tehdä kovasti töitä tullakseen tunnetuiksi pesäpallopitäjänä ja Nightwishin kotipaikkana. Ehkäpä nimen vaihtamisessa aivan uuteen olisi järkeä! Tohmajärveläiset ovat onnistuneet rakentamaan imagoaan ”potsipitäjänä” hyödyntäen kirjailijansa Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -kirjan potsia. Kesälahti nimesi aikoinaan itsensä ”aurinkokunnaksi”, sillä Laatokan lauhkea ilmastovyöhyke ja sijainti Puruveden ja Pyhäjärven välissä luo suotuisan ilmaston.

 

Tai en tiedä sittenkään. Muistan aikoinaan ihmetelleeni, kun kaksi Pirkanmaalaista kuntaa - Kiikka ja Keikyä - yhdistyivät uudeksi kunnaksi ja ottivat yhteiseksi nimekseen Äetsä. Miksi ihmeessä, kun heillä olisi ollut valta valita vaikka kuinka kaunis ja sointuva nimi!?

Lastenkulttuurin puolestapuhujana

 

 

Mietin, tartunko aiheeseen, mutta kylläpä vaan pakko on!

 

Poistetaan Afrikan tähti -peli kolonialistisen maailmankuvan välittämisen vuoksi. Korjataan Peppi-tarinoita anarkistisen ja auktoriteetteja kumartamattoman asenteen takia. Fiksataan liha- ja maitoviittaukset pois Tatu ja Patu -lastenkirjoista, koska halutaan välittää vegaanista maailmankuvaa ja vastustaa tehotuotantoa. Lakupiiput poistettiin, koska ei haluttu viitata tupakkatuotteisiin, Brunbergin suukoilla oli aiemmin rasistiseksi koettu nimi, Geisha-suklaankin nimestä keskusteltiin. Nämä nyt tulevat mieleen ihan etsimättä esimerkeiksi.

 

Ei lapsi lautapeliä pelatessaan kuvittele olevansa siirtomaaisäntä ryöstöretkellä. Lapsi kokee turvallista jännitystä väistellessään rosvolaattoja ja yrittäessään ehtiä ekana turvaan. Hän kokee iloa ja onnistumista löytäessään arvokkaan timantin. Saattaapa ymmärtää, että matkustaminen maksaa ja että lentäminen on laivamatkaa kalliimpi matkustusmuoto.

 

Peppi on rohkaissut esimerkillään montaa arkaa ja ujoa tyttölasta. Ei se tarkoita sitä, että tosielämässä juostaisiin katoilla poliiseja karkuun tai välteltäisiin lastensuojelua - saati että kuurattaisiin lattioita jalkoihin kiinnitettyjen juuriharjojen kanssa taikka asuttaisiin sisällä hevosen kanssa. Uskon, että Peppi antaa uskallusta ihan arkisiin jännityksen kohtiin, ensi kertaa uuteen paikkaan menemiseen esimerkiksi. Toisaalta Peppi antaa vilkkaalle tytölle luvan olla oma itsensä, ihan jarruttelematta ja liian pieneen muottiin pakottamatta.

 

Aino Havukaiselle ja Sami Toivoselle sekä muille ruokaviittauksista huolestuneille kerron, ettei Suomen maataloudessa harrasteta tehotuotantoa. Meillä lehmäkarjat ovat pääasiassa pieniä, perheyrittäjien hoidettavaksi mitoitettuja, yleensä lähipelloilla laiduntavia pikkulaumoja. Niistä tehotuotanto on yhtä kaukana kuin itä on lännestä, eli Suomi Amerikan mantereesta.

 

Sadut, pelit ja leikit ovat lasten kulttuuria. Lapsi tarvitsee mielikuvituksen ruokaa ja ajattelun apua, jota saa saa leikistä, saduista ja peleistä. Ankeaksi menee, jos kaikki karsitaan lasten maailmasta pois ja pakotetaan lapset liian pieninä reaalitodellisuuden maailmaan. Mitä satuun jää kerrottavaksi? ”Olipa kerran Peppi.” Siinä se.

Haltiatarkummi

 

 

Olen syntynyt räntäsateisena pyhäinpäivänä 60 vuotta sitten ja minut on kastettu samana loppusyksynä joulun alla. Esikoislapsena minulle oli nimetty kokonaista viisi kummia. He kaikki ovat olleet pitkän matkaa mukana elämässäni, edelleen minulla on jäljellä kaksi kummia.

Noiden viiden kummin lisäksi minulla on ”haltiatarkummi”, Suomen virallinen sinivalkoinen ääni, Katri Helena. Haltiatarkummi ei roolistaan tiedä, ihan itse olen hänet ominut. Katri Helena on kotoisin Tohmajärveltä, syntymäkotipitäjäni naapurista. Vanhempani olivat nähneet Katri Helenaa, ”naapurin tyttöä”, tanssilavoilla ja tykänneet hänen laulustaan. ”Puhelinlangat laulaa” taisi olla tuon ajan hittibiisi.  Vanhempani antoivat minulle nimenkin idolinsa mukaan, eikä minulla ole sinänsä mitään nimeä vastaan.

Monta monta Katri Helenan laulamaa kaunista kappaletta tuntuu kuuluvan minunkin elämän matkani varrelle. ”Lintu ja lapsi” on varmaan kaikessa koskettavuudessaan ykkössuosikkini. Mutta yhtä lailla ”Katson autiota hiekkarantaa” ja ”Katson sineen taivaan” ovat kappaleita, joiden sanoja ei tarvitse hapuilla.

Katri Helena täyttää tämän vuoden elokuussa 80 vuotta ja juhlistaa päiväänsä Olympia-stadionin keikalla. Tuohon keikkaan hän aikoo päättää kunniakkaan, yli 60-vuotisen yhtäjaksoisen uransa.

Tammikuun alussa Katri Helena julkaisi vielä yhden uuden kappaleen, ”Elämän tie”. Kappaleen musiikkivideo sai ensiesityksensä Puoli seitsemän -ohjelmassa. Kappaleen säveltäjänä mainittiin komeasti Elton John, onhan sävelmä tuttu Leijonakuninkaasta. Huikean pitkän uran tehnyttä laulajatarta olivat musiikkivideolla juhlistamassa osapuilleen kaikki tämän päivän suomalaiset naisartistit. Äänessään Katri Helenalla on yhä iloa, raikkautta ja voimaa! Aivan sitä samaa, jota ihailtiin jo 1960-luvun alussa. Kerrankin meillä katsottiin tv-ohjelmaa hiljaa ja kommentoimatta.

Mitäkö olen haltiatarkummiltani saanut? Ehkäpä jotakuinkin myönteisen elämänkatsomuksen. Eivätkös haltiatarkummien lahjat saduissakin ole aineettomia? Katri Helena sanoi haastattelussaan Puoli seiskassa sellaisen viisauden, johon minäkin uskon: ”Elämässä pystyy paljon enempään kuin uskookaan, kun pitää ajatukset myönteisenä ja luottaa tulevaan.”

Ovet lukkoon!

Puoliskon tekisi kahden ja puolen kuukauden tupaukkona olon jälkeen jo kovasti mieli ulos. ”Motivaatiomönkijä” on ollut ikkunan alla kannustamassa kuntoutumiseen aivan lokakuisesta keikahduksesta asti. Kertaakaan hän ei itse ole päässyt mönkkäriä kokeilemaan. Naapuri ajeli sillä kerran ja kehui tehokkaaksi. Puoliskon osuus on ollut pääasiassa nettishoppailua mönkijän varustamiseksi. Tuulilasia, lohkolämmitintä ynnä muuta härpäkettä löytyy, kunhan vain joku ehtisi ja osaisi asentaa.

 

Joulun alla puoliskolla oli jo omasta mielestään pätevä ja uskottava suunnitelma, kuinka mönkijän päälle ja lumitöhin pääsisi. Minä toimittaisin hänet kuulemma pyörätuolilla mönkijän viereen. Siitä hän asettaisi ensin jalan ja sitten toisenkin mönkkärin astinlaudalle. (Sirot 48-numeroiset siihen tuskin sopisivat.) Siitä sitten satulan kautta kipeä jalka koneen yli. (Onnistuukohan kovinkaan ketterästi?!)  Sen jälkeenhän kaikki sujuisi kuin tanssi.

 

Minun toppuutteluni ei hillinnyt intoa, ei ollut tehoa tyttärenkään sanomisilla. Vasta kun lapsenlapsi ykkönen sai luurin käteensä ja alkoi päpätyksen, talttui liika into. ”Se on kuule sillä tavalla, että mummo laittaa nyt ovet lukkoon. Siellä on niin liukas, ettei siellä pärjää kahdella terveelläkään jalalla. Sinä et kävele vielä tuvassakaan, niin miten sinä ulos lähtisit…”

 

Niin iso huoli on lapsellakin ukin kuntoutumisesta, että riskiä lisävammojen saamiseen ei nyt kerta kaikkiaan oteta. Seuraavana aamuna maisema onneksi näytti puoliskonkin silmään sellaiselta, että vesisade oli tehnyt lumityöt ja hän pystyi ihan suosiolla jäämään tupaan keppikävelyä harjoittelemaan.

 

Uuden vuoden jälkeen oli jään päälle satanut ohut lumikerros. Päätin piipahtaa postilaatikolla ja roskiksella. Jalkaan polkaisin nopsat Kuomat. Paluumatkalla lipsahti jalka lumen peittämällä jäällä ja mummo keikahti kumoon. Tietenkin sen vuosi sitten leikatun jalan puoleen. Sen verran oli tuuria matkassa, että jäähän osui hyvin pehmustettu lonkka eikä vastikään kunnostettu polvi. Omin avuin pääsin ylös, tarkistin ettei tapahtumalla ollut todistajia ja tuumin, että taitaa olla ”ovet lukkoon” -ohje pian mummollekin.

 

Seuraava ulkoilu tapahtuu nastakengillä ja asiana on hiekoitussepelin hankkiminen.