Eka- ja tokaluokan aikana opitaan lukemaan, nykyään aika
moni oppii jo ennen sitäkin joko ihan omin toimin tai eskarin kannustuksesta.
Se, että lukeminen tarttuu tavaksi, tuntuukin vaativan jo paljon enemmän.
Lapselle on pitänyt lukea jo varhaislapsuudessa, lapsen tulee nähdä ympärillään
lukevia aikuisia, kotona tulee olla
kirjahylly ja lapsen ruutuaikaa tulee rajoittaa. Vaikka nuo kolme ensimmäistä
vaatimusta vielä täyttyisivätkin, taitaa ruutuaika haukata nykyään aivan liian
helposti leijonan osan lasten lukemisen ajasta. Pelit ja piirretyt ovat
vaikkapa tabletilla tarjolla koska vain, toisin kuin ennen, jolloin tv:n ohjelmakartta
määritti lastenohjelma-aikaa. Silloin ruutuaikaa säännösteli Yle ja Tv2 ihan
valtakunnallisesti, nyt tuokin vastuu on siirretty vanhemmille.
Ilokseni edelleen on lapsia, joita kirjan lukeminen nappaa
ja koukuttaa. Siinä ovat apuna maan mainiot lastenkirjailijat ja
kansainvälisten teosten loistavat suomentajat. He kykenevät luomaan sellaisia
maailmoja, joihin myös tämän hektisen ajan lapsi haluaa karata ja kadota.
Lukeminen on myös monipuolistunut äänikirjamahdollisuuden kautta. Kirjan
maailmaan pääsee, vaikkei paperikirja vielä koukuttaisikaan. Vähintäänkin
ikätovereitten kanssa samaan keskustelun juoneen pääsee sitäkin kautta, että
kuuntelee kirjan äänitteenä. Joskus aiemmin lukemisen este saattoi syrjäyttää
lapsen kavereiden jutuista.
Vanha totuus siitä, että lukemaan oppii vain lukemalla,
pitää edelleen paikkansa. Lopullinen sujuva ja helppo, ei liian
työlääntuntuinen lukutaito saavutetaan vain lukemalla. Erilaisia tekstejä ja erilaisia
fontteja vaihtelevasti käyttäen. Asiatekstien lauserakenteet ja sanasto ovat
aivan erilaisia kuin tarinateksteissä käytetyt. Koulussa opitaan lukemaan
asiatekstejä, mutta fiktioteksteissä käytetyt kielikuvat ja vertaukset
avautuvat vasta tarinoita ja romaaneja lukemalla.
Jos lukemaan oppii lukemalla, niin kuinkas sitten oppii
kirjoittamaan? Hyvin pitkälti kirjoittamalla, mutta tunnettua on sekin, että
lukeminen ruokkii kirjoittamista. Luetusta kirjallisuudesta ammennetaan sanastoa
ja puhekieltä värikkäämpiä ilmaisuja.
Mitä tämän ajan lapsi sitten kirjoittaa? Tarinan koulussa
silloin tällöin. Koevastauksen silloin tällöin. Pienen tutkielmankin nettitiedoista
koostaen toisinaan. Tekstiviestin, whatsapp-viestin hymiöillä ja emojeilla
höystäen tämän tuosta. Kirjeen ja kortin kirjoittaminen on jäänyt niin lapsilta
kuin aikuisilta. Ne ovat lyhentyneet ja sähköistyneet whatsappiin sopiviksi.
Muistelen näitä pohtiessani omaa lapsuuttani. Luin paljon.
Asioin kirjastoautolla kotipysäkillä ja koulun pysäkillä. Kannoin
kirjastoautolta kotiin monenmoista luettavaa ja ahmin kaiken. Koululainen
-lehdestä olin poiminut muutaman kirjeenvaihtokaverin, joiden kanssa
kirjoittelin ahkerasti. Kirjoittelin myös kauempana asuvalle kummitädilleni.
Muistelen askarrelleeni kauppapaperista omia kirjoja, joihin kirjoitin
itsekeksimiäni tarinoita.
Tämän ajan lapset tutustuvat koulussa monenlaisiin
tekstilajeihin. He oppivat tekstikriittisyyttä ja oppivat tunnistamaan ja
tuottamaan itsekin monenlaisia tekstilajeja. Minä en tullut koskaan oppineeksi
kuin kouluaineen mittaisen kepeän tekstilajin. Ylioppilasaineeksikin kirjoitin
pakinan. Siinä tilanteessa se ei ilmeisesti ollut aivan paikallaan.
