Kansallinen itsetunto

Meillä suomalaisilla on kollektiivisesti kovin huono itsetunto. Tähän päätelmään olen tullut, kun olen miettinyt, mitä kaikkea meille kopioidaan maailmalta. Monesti aivan kritiikittömästi ja miettimättä sen tarkemmin soveltuvuutta meidän oloihimme.

Aloitetaan nyt vaikka koulu-uudistuksesta. Kymmenen vuotta sitten kuultiin Ruotsin kouluista kummia. Tasoa laskettiin vapaaehtoisesti, tehtiin kouluista viihtymisen paikkoja, joissa hommia sai tehdä vaikka aulassa sohvalla maaten. Opettajat olivat ihmeissään, kotiväki ei tiennyt missä mennään ja lapset eivät hekään osanneet hyödyntää uutta ja ihmeellistä vapauttaan. Siitä huolimatta tämä formaatti kopioitiin meille. Perusteeksi kerrottiin, että Pisa-kokeiden lukemisen ymmärtämisen tuloksissa oli pientä notkahdusta ja hyvinvointikyselyt olivat tuoneet julki sen, etteivät pojat oikein viihdy koulussa. Korjaus haluttiin tehdä äkkiliikkeellä, jolloin ei tietenkään ehditty hommata pohjalle tutkimustietoa ja dataa, vaan koettiin nopsemmaksi kopioda malli naapurista. Nyt sitten meilläkin ehkä viihdytään säkkituolilla, jumppapallolla taikka tabletilla. Mutta siihen luetun ymmärtämisen pulmaan tämä malli ei kyllä suoranaisesti auta.

Olen pähkäillyt myös juhlia ja juhlallisuuksia. Meillehän kopiodaan juhlia idästä ja lännestä! Kansainvälinen naistenpäivä on tainnut kulkeutua meille Venäjän suunnasta, mutta monta muuta hömppäjuhlaa Halloweenista alkaen olemme oppineet amerikkalaisista elokuvista. Koen keväisen palmusunnuntaisen virpomisperinteen mukavaksi ja suomalaiseksi tavaksi, mutta syksyinen pelotteluhenkinen ”karkki vai kepponen” -kierros ei ihan vielä meille istu.  Kun puolisko aikoinaan – varmaan parikymmentä vuotta sitten -  Venäjällä töissä ollessaan tuli naistenpäiväksi kotiin neilikkakimpun kanssa, olin aika hämmästynyt.  Venäjällä kuulemma kaikki miehet näyttivät kävelevän neilikoiden kanssa ja minä tyhmyri olin pitänyt neilikoita hautajaiskukkina.

Kolmanneksi olen aivan ihmeissäni näistä Suuresta Maailmasta meille kierrätetyistä ostohysteriapäivistä. Tuoreimpana nyt tietysti Black Friday ja Cyber Monday. Mustaahan meillä marraskuussa on, mutta en ymmärrä alkuunkaan, mistä mokoma nimitys ostokampanjapäivälle kiertyy. En kyllä ymmärrä sitäkään, miksi pitäisi intoutua ostamaan juuri sinä tiettynä perjantaina tai edes meidän hitaasti ostamaan lämpenevien lohdutukseksi koko viikonlopulle laajennettun ostokampanjan aikana. Eikö hankintoja tehdä silloin, kun on tarvetta – ja harkiten sittenkin?

Vaikka olemme pieni kansa, voisimme silti olla omaleimaisia ja linjakkaita. Jotainhan meidän peruskoulussamme täytyi olla tosi hyvin, kun oppimisen tulokset niin hyviä olivat. Uudistettiinko nyt kerralla liikaa? Eivätkö meille riittäisi perinteiset suomalaiset juhlamme, vaikka vaikeapa se on nimetä ihan supisuomalaisia juhlallisuuksia. Ehkä hilpeä palmusunnuntai virpomisineen, saunakansan kokkojuhla juhannus ja ihan ikioma itsenäisyyspäivä paraateineen. Ja ostoshysterian nostattamiseen riittävät kai sentään tammialet ja Stockmannin hullut päivät!?

Applikaatio

Edellisistä applikaatiotöistäni on jo aikaa. Kyllä ne ”päällikeompelut” varmaan tuli tehtyä opettajakoulutuksessa 1980-luvun jälkipuoliskolla, vai olisinko applikoinut vielä jotain omien lasten vaatteisiin somisteeksi? Yllättävän vaikeaa puuhaa muuten. Muistan haasteena olleen sen, miten saada pidettyä päälle ommeltavaa muotoon leikattua kankaanpalaa niin taitavasti ja tarkkaan paikoillaan, että sen saa siksakattua siististi kiinni alla olevaan kankaaseen.

Minulla oli mukava, leppoisa ja joviaali appi. Anoppi sen sijaan oli napakampaa ihmissorttia. Aika on jättänyt heistä jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, mutta muisto elää mielessä vahvana.

Kieli muuttuu ja elää. Nyt applikaatio tuntuu tarkoittavan ihan muuta kuin kässähommaa. Olen nyt ymmärtänyt, että vallankin Helsinki-reissuihin ja kouluttautumispäiviin liittyy applikaation  jos toisenkin hankinta. Niin ja se appi onkin nykyään tämän uudemman applikaation lyhenne!

Piipahdin taannoin päivän verran kouluttautumassa Espoossa. Olin kovin tyytyväinen itseeni, kun selvisin kehäykkösen aamuruuhkassa perille Innopoliin kolhimatta kenenkään muun autoa tai edes omaani. Hetken jo kuvittelin, että hienosti meni. Vaan sittenpä tuli haaste parkkipaikan maksamisen muodossa. Innopolin vastaisella parkkipaikalla ei ollut parkkimittaria, vaan puhelimeen piti osata ladata applikaatio eli sovellus ja hoitaa maksu sillä. Luojan lykky, olin jo ehtinyt saada Windows-puhelimen tilalle kiinalaisen android-laitteen. Onneksi kyseessä oli opettajaväen koulutuspäivä ja vertaistukea ynnä tukiopetusta oli tarjolla heti. Appin lataaminen onnistui näin ollen paria edellistä poistamatta, kun muistitilaakin vielä oli.

Itse koulutuksessa latailtiin tableteille appi ja toinenkin. Niiden toimivuutta ja käyttökelpoisuutta opetustyössä voi kukin tarpeidensa ja kiinnostuksensa mukaan testailla. Appeja oli tyrkyllä avuksi arviointiin ja jopa korvikkeeksi lukukoiralle.

Tällä viikolla suuntana oli taas Helsinki. Työnantajan toiveena on ajan hengen ja ilmastotalkoiden vuoksi julkisten kulkuneuvojen käyttö. Mielelläänhän sitä valmista kyytiä ottaakin – saahan siinä samalla vaikka tehtyä kirjallisia töitä. Mutta eipä se bussikyytiin pääsy aivan helppoa ole, vaikka Savonlinjakin vielä vuodenvaihteen tällä puolen kyytiä antaa. Matkalippuja ei saanut ostettua tutusta Matkahuollosta. Ensin piti ladata puhelimeen Savonlinjan applikaatio eli sovellus eli tuttavallisimmin appi ja jatkoyhteyttä varten piti ladata vielä HSL:n appi.

Kaipa suomenkielestä uhkaavat sanat jo loppua tai sitten uudissanojen keksijät  ovat ylityöllistettyjä, kun ottavat vanhoja sanoja uudiskäyttöön. Kenties keksivät seuraavaksi uuden viran ”anoppi”-sanalle.

Small talkista

Väitetään, etteivät suomalaiset osaa small talkia ja olemme sen vuoksi kömpelöitä kanssakäymisessä maailmalla. Minä olen eri mieltä. Kyllä ainakin karjalaiset ihmiset hallitsevat pikku puheen taidon. Se on tullut selväksi niissä muutamissa yhteyksissä karjalaisiin ihmisiin, jotka Datšan oston tiimoilta on ehtinyt olla.

Kaupantekoreissulla tapasimme ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran myyjän kanssa. Meistä ehti tulla siinä ajassa kavereita. Asiapuheen ohessa ehdimme puhua niin paljon karjalaista täytepuhetta, että tiedämme nyt toisistamme yhtä ja toista – puoliskoiden yrittäjyyskuvioita myöten.

Kaupanteon jälkeen hurautimme myyjän kanssa Datšalle katsastamaan irtaimistoa. Myönnän, että olin varannut käsiveskaani tarralappuja, joilla olisin voinut merkata haluamiani esineitä. Paikan päällä tarralaput eivät tulleet mieleenkään. Katselimme esineistöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Ihastelin pyöreää rahia, jollaisen muistan äidilläni olleen lankavarastona minun lapsuudessani ja siksi tuolla esineellä oli minulle arvoa. Samoin katselin vinttikamarista löytynyttä lapsuudesta tutunnäköistä radiota. Tiedättehän sen sellaisen ison putkiradion komistuksen, jolla on isot valkoiset hampaita muistuttavat valitsinnappulat alareunassa. Radion toimivuudesta viis, se on muisto lapsuudesta. Sovimme, että kirjat saavat jäädä kamariin hyllyynsä. Siinä on minulle mökkilukemista. Kesäiseksi lukupaikakseni olen kaavaillut lasikuistia, jolle jäi kevyt rottinkituoli ihan valmiina lukutuokiota varten. Keittiön pöydälle sain vielä koota kiinnostavia esineitä. Siihen laitoin lintukirjan ja kiikarit, vihreän pallonmuotoisen lukulampun ja mustat lyhytvartiset sienikumpparit.

Olemme pohtineet purettavan rakennuksen erilaisia tuhoamismahdollisuuksia. Vaikka katto on jo romahtanut sisään, tuntuisi purkamisiin omin toimin ja lauta laudalta tärväytyvän parikin viikonvaihdetta. Soitin paloasemalle ja kysäisin, ottaisivatko he kohteen poltettavakseen. Mahtaisiko sellainen käydä harjoitustehtävästä? Rupattelimme tovin erilaisista vaihtoehdoista, mutta lopputulos oli, että palomiesten harjoituskäyttöön kohteemme on liian pieni. Polttaminen pitäisi pystyä perustelemaan savusukellusharjoituksena ja siihen tarkoitukseen pitäisi olla asuinrakennus. Seuraava ideamme oli traktorin hiabin käyttäminen purkutyökaluna. Soitin saamamme vinkin perusteella urakoitsijalle. Voi, siitä puhelusta tuli niin hyvä mieli! Litteroin puhelun tähän teillekin:

K: Haverisen Katri tiällä päivee. Myö kuultiin kylältä, jotta siulla taitas olla sopivat vehkeet pienen piharakennuksen purkamisseen ja poisviemiseen. Ossootko sannuu hintoo ihan suoralta käiltä, vai pitäskö siun käyvä paikan piällä kahtomassa?

U: Kyllä miun pitäs kahtuu. Millonka työ ootta tiällä vai voinko mie käyvä ihan omin päin?

K: Miun luvalla suat käyvä ihan omin päin. Soittele sitten, kun oot käyny.

U: No mie käyn tässä viikon sissään kahtomassa ja killaatan sitten siulle takasin.

Ja minähän odottelen hymyssä suin sitä ”killautusta” – saan taas puhua kotipuolen murretta.