Moninaisista huolehtivat Martat

 

 

Sukuni naiset ovat aina kuuluneet Marttoihin. Marttalaulu ja siniruudulliset mekot kuuluvat lapsuusmuistoihini. Kylän emännät onnittelivat usein syntymäpäiväsankaria laulaen Marttalaulua yhtenäisiin leninkeihin pukeutuneina.  Nykyään minäkin olen Martta. Vaikka olen kuulunut paikallisen Martta-yhdistyksen kautta valtakunnalliseen Martta-järjestöön vasta vuoden päivät, olen ollut henkinen Martta kaiken ikääni. Miellän marttailun mukavaksi monimuotoiseksi kotoilemiseksi ja moninaisten kodin askareiden järkiperäiseksi huolehtimiseksi. Neuvonta ja ohjaus sekä vinkkien ja vaikkapa tainten vaihtaminen kuuluvat yhtä lailla marttailuun. Sienestys, marjastus, leipominen ja käsityöt ovat mielestäni arjen marttailua parhaimmillaan. Parasta marttojen ohjeissa on konstailemattomuus ja pyrkimys hifistelyn sijasta tehtävien rationalisointiin.

 

Martoilla on vuosien saatossa ollut monta mieleenpainuvaa ja fiksua slogania, joiden avulla on vaikkapa ohjattu eroon liiasta pingottamisesta kotijuhlan valmisteluissa. Tutuimpana esimerkkinä varmasti tämä: ”Komeroita ei tarvitse siivota jouluksi, jollet aio viettää jouluasi komerossa.” 

 

Ai miten mielelläni muistutin itseäni tästä taas joulun alla ollessani upiuuvuksissa syksyn töistä. Tuorein Martat-lehti vinkkasi kolme erilaista joulusiivousta: 30 minuutin siistimisen ja 1-2 tunnin siivouksen lisäksi esiteltiin myös paloissa etenevä ja parin joulunalusviikon aikana vähitellen tehtävä perusteellinen joulusiivous. Meillä riitti hyvinkin se parin tunnin keskilattian siivoukseen keskittyvä viikkosiivous lisättynä takan päällyksen imuroinnilla, jolla saatiin maaliskuussa kuolleen Leevi-kissan viimeiset karvat pois huushollista. Komeroihin en ennen joulua kajonnut, vaan pikemminkin piilottelin näkyviä kasoja pöydiltä ja tasoilta ovien taakse piiloon.

 

Hyvin levätyn joulun jälkeen oli yllättäen uutta virtaa ja innostusta komeroiden siivoukseen. Uuden vuoden kunniaksi meillä voi nyt kurkata vaikka eteisen mattokaappiin. Sopii siellä toki halutessaan vaikka uuden vuoden yön pötköttelemäänkin. Mikä on lähtiessä taas loppiaiselta töihin, kun eteiskomeron lisäksi tuli raikottua oma vaatekaappi ja vieläpä vierashuonekin.

 

 

Talviunen ihana mahdollisuus

 

 

Vastikään uutisoitiin uudesta tutkimustuloksesta, jonka mukaan osapuilleen 40000 vuotta sitten maapallolta kadonnut Neandertalinihminen saattoi nukkua talviunta. Tästäpä alkoikin mielenkiintoinen ajattelu- ja päättelyketju.

 

Yhden artikkelin verran nettiä lukemalla ymmärsin, että saattavatpa juureni hyvinkin olla Neandertalinihmisen kantaa. Eikä tähän tarvinnut edes My heritage -testiä netistä tilata ja kotimallin DNA-testiä tehdä. Alta aikayksikön ymmärsin DNA:ni tulosuunnan. Sieltäpä se on perimäni Saksan maalta Neandertalinlaaksosta. Luinhan nettiartikkelista, että Neandertalinihmiset olivat nykyihmistä lyhyempiä ja vantterampia, paksuluisia ja raskastekoisia - ruumiinrakenteeltaan siis aivan kaltaisiani. Eikä siinä edes kaikki – Neandertaalit olivat tyypillisesti vaaleaihoisia, vihreäsilmäisiä ja punatukkaisia. Ihoni on atoopikolle tyypillisen vaalea, silmäni ovat vihreät ja jonkin verran lienee kuontalossani punaista pigmenttiä. Ilmanko alkoivat Neandertalinihmiset kiinnostaa, monihan innostuu sukututkimuksesta näin kohdassa 50 +.

 

Vuosikymmeniä kestäneissä luustotutkimuksissa on nyt siis saatu selville, että muinaiset Neandertalit saattoivat nukkua talviunta. Luustosta oli löydetty vastaavanlaisia puutoksia kuin nykyisillä talviunta nukkuvilla eläimillä, esimerkiksi karhuilla. No tottahan se luissakin näkyy, jos joutuu painon kanssa jojoilemaan ja välillä kuukausimoiset pelkällä vararavinnolla elämään. Mutta, mikä ihana ajatus, että ihminenkin voisi pötkähtää talviunelle! Marraskuun alusta helmikuun loppuun joutaisin minäkin talviunta pötköttelemään.

 

Tämä tautinen vuosi on viimeinkin todistanut, että ihminen pärjää melko mainiosti aivan olemattomilla sosiaalisilla kontakteilla. Emme taida ollakaan niin sosiaalisia kuin on luultu. Tämä aika on todistanut senkin, ettei meidän kenenkään työ taida niin elintärkeää olla, etteikö ilmankin tultaisi juttuun. Etätyöt, lomautukset ja muut irtisanomiset on toteutettu varsin ketterästi. Pakolliset pankkiasiat on jo ennen näitä aikoja osattu ohjelmoida hoitumaan niin, ettei niihin tarvitse itse vaivautua – suoraveloitus hoitaisi talviunen nukkujan lainat ja muut juoksevat kulut helposti muutaman kuukauden talviunen ajan.

 

Ensimmäiseen varsinaiseen ongelmaan törmäsin siinä kohtaa, kun mietin missä talviunen voisi toteuttaa. Mihin sitä saisi vuorattua itselleen lämpöisen talviunipesän? Rapakiven torppa nimittäin lämpiää ensisijaisesti tiilitakan voimalla ja se vaatii aktiivista otetta ja päivittäistä lämmittämistä, eikä sitä voi ohjelmoida toimimaan automaattisesti. No, ehkäpä talviunen ajaksi raaskisi laittaa päälle sähköpatterit, sillä ruokakuluissa säästyy reilustikin sähkölaskurahojen verran. Joten aika pienellä pohdinnalla tuokin ongelmaksi luulemani asia ratkesi.

 

Se ruoankulutuksen väheneminen tässä ajatuksessa ehkä kaikkein parasta olisikin! Talvikuukaudet voisi talviunen nukkuja elellä pelkällä vararavinnolla. Keväällä sitten heräisi vararavinnon sulattaneena uudesta grillisesongista nauttimaan. Kesän grillimakkaroista ei tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa, sillä tiedossa olisi, että marraskuussa alkaa taas uusi vararavintoa sulatteleva talviunijakso. Painon kanssa jojoilusta varoittaville lääkäreille voisi sanoa vain hyvää yötä ja kauniita unia!

Taas kaikki kauniit muistot

 

 

 

Näin joulun alla - ja varsinkin tällaisen erilaisen joulun alla - tulevat mieleen monet muistot. Joulumuistot ovat kauniita, sillä ne haikeatkin muistot saavat jouluna yllensä katkeransuloisen tomusokeroinnin. Rapakiven torpan mummolla on takana jo hyvän matkaa kuudettakymmenettä joulua. Aivan kaikista ei toki ole muistikuvia, sillä ensimmäisen jouluni koin jo puolitoistakuisena, enkä voi väittää muistavani mitään toisesta tai kolmannestakaan joulustani.

 

Luultavasti olin nelivuotias sinä jouluna, jonka muistikuvaa peittää osittain vanhan tuvan seinänvieruspenkki. Joulupukki oli tuomassa minulle sinisiä puusuksia, mutta itse pukki oli niin pelottavan näköinen, että katsoin paremmaksi ottaa väliimme jykevän penkin. Onneksi pukki kuitenkin jätti sukset, vaikken rohjennut mennä itse niitä vastaanottamaan. Muistan myöhemmin hiihtäneeni talon ympärillä laulellen ja äidin neuloma sininen villahame heiluen.

 

Saatoin olla jo kuusi, kun pääsin oman pienen rahasumman kanssa kilometrin päähän lähikauppaan jouluostoksille. Rahani riittivät tikkareihin ja Pepe-lakuihin. Saattoi hyvin olla sama joulu, jolloin paketoin lisukkeeksi sipuleita ja kuivaa pyykkiä talon vintin kuivausnaruilta. Paketointi nyt vain oli niin kertakaikkisen kivaa, ettei minulle riittänyt pelkkien namujen paketointi.

 

Ensimmäinen itse valmistamani joulu on sekin jo 35 vuoden takaa. Maalaistaloissa kasvaneina kuvittelimme varmaan puoliskon kanssa kumpikin, että kinkun standardikoko on 12 kiloa. Sellaista sikatilalta hankittua jättikinkkua suolasimme saavissa kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kinkun paistamisessa meinasi tulla ongelma, kun kinkku ei ollut sopia uuden talon leivinuunin luukusta sisään. Viittä vuotta myöhemmin meidän perheessä elettiin lamajoulua ja kinkku oli pienen pieni paistipala. Olen joskus ennenkin kertonut, että puolisko asetteli uunissa vieläkin pienemmäksi sulaneen possupalan viereen tulitikkuaskin ja otti kuvan. Silloin kuva otettiin sentään vain meidän muistojen arkistoon, eikä jaettu facebookissa kaikelle kansalle.

 

Syksyllä 1992 muutimme itäiselle Uudellemaalle, kauas suvuista. Kaikkina 28 jouluna olemme tehneet joulun alla Itä-Suomen turneen ja käyneet lahjanvaihdossa kummilasten ja sukulaisten kodeissa. Joskus reissu on tehty jo itsenäisyyspäivän tienoossa, joskus lähempänä joulua. Äiti on halunnut aina laittaa joulun alla meille pikkujoulun nimissä täyden karjalaisen joulupöydän kaikkine laatikoineen, sienisalaatteineen, karjalanpiirakoineen, karjalanpaisteineen ja kinkkuineen. Varsinaisen joulun olemme viettäneet aina omin perhein kotona, tai muutaman kerran Kanarian lämmössä.

 

Tänä vuonna on toisin.  Pitkin syksyä teimme äidin kanssa eräänlaista surutyötä ja tulimme lopulta siihen tulokseen, että tänä vuonna pikkujoulua ei voida toteuttaa. Olisi liian riskaabelia ajella etelästä vielä varsin turvalliseen Pohjois-Karjalaan, jos se tauti olisi sattunutkin jostain mukaan tarttumaan. Todettiin, että nyt pitää vain muistella menneitä pikkujouluja ja katsella kauniita kuvia äidin kattauksista.

 

Tänä vuonna kuopus ei pääse jouluksi kotiin. Ensimmäistä kertaa ikinä lapsi jää opiskelupaikkakunnalle jouluksi. Kuusta ihailtaneen videopuhelun välityksellä. Lahjojen vaihdon hoitaa tänä vuonna Smartposti ja R-kioskien pakettipalvelu.

 

Joulusta 2020 kertyy taas uusia, erilaisia joulumuistoja.

 

 

 

 

Kaikkea sitä näkee

 

 ”Kaikkea sitä näkee, kun vanhaksi elää”, sanotaan. Minä nyt en vielä ole vanha, vaan vasta naisen parhaassa iässä, eli viidenkympin ja eläkkeen välissä, mutta yhtä ja toista kummasteltavaa on jo ilmennyt.  Siinä mielessä lienen jo kääntynyt ajatuksissani vanhuuden suuntaan, että huomaan olevani monessa asiassa aika konservatiivi ja haluan säilyttää vanhaa hyväksi havaittua, enkä intoile uudistamaan vain silkasta uudistamisen riemusta.

 

Minua huolestuttaa se, millä vauhdilla nyt halutaan ajaa alas monta perinteistä suomalaista elinkeinoa. Minusta tuntuu, että näiden asioiden innokkaimmilla puuhamiehillä ja -naisilla ei ole alasta tarkempaa tietoa, kunpahan vain halutaan runnoa asioita läpi ”koska mä voin” -mentaliteetilla.

 

Päällimmäisenä mielessäni on kotimaisen ruoan kivijalka eli karjatalous, joka on saanut ansaitsemattoman ikävän leiman ilmastohaittojen tuottajana. Nyt on todistettu, että kaikessa hiljaisuudessa asiasta melua pitämättä kotimaiset karjatalousammattilaiset ovat muokanneet tuotantoaan ilmastoystävällisempäään suuntaan. Siihen he ovat pystyneet nautojen ravintoon vaikuttamalla. Tutkijat ovat laskeneet, että kotimaisen maidon hiilijalanjälki on samoissa soijamaidon kanssa. Ero lehmänmaidon ja kasvimaidon välillä ei ole merkittävä ja karjatalouden ammattilaiset kertovat, että maidon lukua on mahdollista painaa vieläkin alaspäin. Kaiken kaikkiaan naudat ovat erinomaisia eläimiä, sillä ne kykenevät muokkaamaan ihmiselle syötäväksi kelpaamattomasta nurmiheinästä erittäin ravitsevaa ihmisruokaa, maitoa ja lihaa. Maidolla täällä ovat lapset perinteisesti kasvaneet.

 

Minua huolettaa ilmastotavoite, jossa tähdätään puun polton radikaaliin vähentämiseen. Ymmärrän kyllä, että puun polttamisesta tulee saasteita ilmakehään, mutta Suomessa meillä on tähänkin oivaltavaa haittoja vähentävää tekniikkaa, erilaisia suodattimia ja savukaasupuhdistimia. Puuta täytyy metsistä joka tapauksessa korjata, ihan metsänhoidollisista syistä. Kaikki metsät eivät voi olla luonnontilaisia aarnimetsiä. Eikö silloin ole järkevää hyödyntää korjuupuu lämmittämiseen? Kotimaista, uusiutuvaa energiaahan puu on. Tuontiöljyyn verraten puun polttaminen on varsin vihreää energiaa. Tuuli- ja aurinkoenergia sopivat täydentämää energiatuotantoa. Puuta polttamalla täällä ovat töllit lämmenneet kautta maailman sivu ja puulämmitteisissä saunoissa Suomessa on pidetty huolta puhtaudesta.

 

Hirmuisen iso tuotantoala, turvetuotanto, on nyt joutunut hallituksen hampaisiin ja sille on mätkäisty käsittämättömät verot. Ala halutaan ajaa alas muutamassa vuodessa. Tuntuu siltä, etteivät nämä  verottajat osaa ollenkaan ajatella, että turvetuotannossa työskentelee eläviä ihmisiä, sinnikkäitä suomalaisia yrittäjiä, jotka ovat investoineet työhönsä suuria summia rahaa. Vaikuttaa siltä, että heidät ollaan nyt jättämässä tyhjän päälle - selviytymään jotenkin. Meillä on paljon suuria lämpölaitoksia, jotka on rakennettu toimimaan nimenomaan turvetta polttaen. Nyt turpeen korvaajaksi tuodaan ulkomaista haketta, eikä siinä ole mitään järkeä. Kaikki läheltä saatava on tietenkin kokonaistaloudellisesti edullisempaa kuin laiva- ja rekkarahtina ilmastoa saastuttaen meille rahdattu.

 

Minusta olisi paikallaan, että perehdyttäisiin ensin siihen, miksi meillä on ”aina toimittu näin”, ennen kuin lähdetään korjaamaan asiaa.

 

 

 

 

 

Muutamia mietteitä maskin takaa

 

Tähän on tultu. Maski ymmärretään nyt meillä - niin kuin muuallakin maailmalla - taudilta suojaavaksi tekijäksi. Hyvä niin! Kaikki konstit kannattaa ilman muuta nyt käyttää, ettei tämä tauti jäisi meille loputtomasti pyörimään ja leviämään. Jospa tällä keinoin vältettäisiin ulkonaliikkumiskielto ja alueelliset internoinnit.

 

Sovitulla päivämäärällä viritimme vihdoin alakouluissakin maskit naamallemme. Kieltämättä tähän asti olikin tuntunut perin hassulta se, että työssäni olen ollut maskitta aivan liki asiakkaitani, eli pieniä koulukkaita. Koulussa suhisemme ja pörisemme äänteitä yhdistellen aivan lähekkäin, jollemme jopa päät yhdessä. Vaikka töissä alakoulussa ei maskia näihin asti ole ohjeistettu käyttämään, semmoista on suositeltu jo kauan ja vahvasti kauppareissuille ja muihin liikepaikoilla asiointeihin. Ohjeistus on ollut voimallista, vaikka välimatkaa kaupoissa on luonnikkaasti ihan rutkasti enemmän kuin koulutyössä konsanaan. Koin asian aika ristiriitaisena ja siksi kauppamaskikin meinasi unohtua matkasta pienellä pikapyrähdyksellä puodin peränurkan maitohyllyllä.

 

Nyt ristiriita on poissa ja maski on käytössä loogisesti – aina kodin ulkopuolella.

 

Vaan kyllähän siitä omat hankaluutensa ja riesansa koituu. Onko puhdas maski varmasti mukana? Yksi vaiko monta matkaan nyt tarvitaan? Mihin käytetty maski sitten sitten laitetaan? Taskuun, roskikseen, omaan erilliseen muovipussiin? Keittämään en kyllä aio kertakäyttöisiä maskeja käydä – sittenkään vaikka VTT:n tutkimuksissa oli hoksattu, että keitettykin kertamaski suodattaa  enemmän kuin kangasmaski konsanaan.

 

Ja entäs sitten silmälasien höyrystyminen? Miten oppisi hönkimään puhuessaan niin vienosti ja varovaisesti alaviistoon, etteivät linssit huurustuisi ikävästi? Se pussinsulkija siinä nenällä ei tunnu paljon asiaa auttavan, kun meikämummo hönkii menemään kuorolaulajan ja opettajan hyväksi koulitulla palleahengitystekniikalla. Ja entäs, kun lyhyehkön maski naamalla suoritetun kävelyn jälkeen tuntuu, ettei hengitystä taida saada tasaantumaan millään ja alkaa jo epäillä saaneensa paniikkihäiriön. Siitähän se viimeistään paniikki tulee.

 

Mitenkäs tuttujen tunnistaminen? Huomaan tarvitsevani ihmisten tunnistamiseen näkymän koko kasvoista. Hiusmuoti on saattanut muuttua sitten viimenäkemän, samoin voi tällä kohtaamiskerralla olla eri toppatakki kuin edellisellä kerralla tavatessamme. Silmistä en tunnu ihmisiä tunnistavan – tarvitsisin nähdä suun.

 

Aivan varmasti minulla jää nyt tuttuja ihmisiä tunnistamatta ja moikkaamatta. Mutta niin taitaa käydä muillekin. Omasta mielestäni tervehdin eräänä päivänä kaupan kassalla harvemmin näkemääni, mutta tuttua ihmistä. Hänpä väisti katsettani ja poistui pikaisesti paikalta. Ensimmäinen ajatus oli tietysti, että, olenko jotenkin voinut loukata häntä. Seuraavaksi pohdin,  eikö hän ollutkaan ihminen joksi hiusten ja ryhdin perusteella luulin. Kolmas hoksaukseni muistutti ihmisten koronapelosta. Jospa hän väisti peläten minun tuppautuvan juttusille ja tulevan liian liki. Tietysti on mahdollista, ettei hän tunnistanut minua, sillä maski naamalla olin minäkin. Saattoihan hänellä olla kiire seuraavaan kellotettuun tapaamiseen tai…  Voi voi – aivan liian vaivalloiseksi menee, jos jää kovin tarkkaan miettimään.

 

 

Lamauttavat lomautukset

 

 

Ymmärrän, että kotikaupunkimme on kassakriisissä ja pakko on tehdä jotain. Pakkorakosessa on päädytty  lomautuksiin. Olen aivan varma, että aivan joka sektorilla seuraa lomautuksista vaikeuksia ja hankaluuksia ja herätään kyselemään, syntyykö tästä todellisia säästöjä vaiko sittenkin vain pelkkää harmia, tuskaa ja hyvän toiminnan lamauttamista. Koska oma napa on aina lähinnä, kerron omakohtaisen kokemuksen lomautusten seurauksista. Tämä on vain yksi pieni esimerkki, mutta tarina on tosi.

 

Keskiviikkoiltana irtosi poskihampaasta iso paikka. Torstaina soitin hammaslääkäriin ja sain ajan reilun kuukauden päähän. Ystävällinen hoitaja pahoitteli tilannetta ja kertoi, että hammaslääkäreiden lomautukset ovat parhaillaan käynnissä ja aikoja ei yksinkertaisesti ole. Sain myös ystävällisen ohjeen hakea apteekista omatoimipaikkatuubin ja paikata rosoreunaisennreiän itse, jotta pärjäisin joulukuulle. Tein työtä käskettyä, mutta eihän se omatoimipaikkaaminen minulla onnistunut. Kolmas paikkausyritys pysyi sentään jo kiinni, mutta rosoinen reuna raapi kieltä edelleen.

 

Soitinpa perjantaina uudelleen omaan terveyskeskukseen särkyajan toivossa, mutta samasta lomautussyystä jaettavana ei ollut edes särkyaikoja. Hädissäni soitin yksityiselle hammaslääkärille, koska puhuminen ja syöminen, jopa juominen sattuivat kieleen, joka raapiutui hampaan reunaan joka kerta liikkuessaan. Aikoja ei ollut sielläkään, mutta sain taas uuden omatoimiohjeen: ”Ota kynsiviila ja hio sillä hampaan reuna, niin pärjäät sen kanssa”. Tätä ohjetta en lähtenyt toteuttamaan, vaan päätin sisutella.

 

Lauantaina olin jo tuskainen. Tartuin taas aamusta puhelimeen ja soitin valtakunnalliseen päivystysnumeroon. Asuinpaikan vuoksi puhelu ohjautui Helsinkiin, mutta pyysin aikaa Kymsoten puolelta. Ystävällinen hoitaja suostui kääntämään puhelun Kymsoteen ja neuvoi jonottamaan langalla niin kauan kuin sieltä vastataan. Taas tein, kilttinä tyttönä, niin kuin käskettiin. Kun hoitaja vartin kuluttua vihdoin vastasi, hän ei kuullutkaan minua, vaan laittoi yhden ”Haloon” huudeltuaan luurin kiinni. Päättelin, että toista kertaa en välttämättä kohtaisi päivystysnumerossa yhtä suopeaa keskusneitiä, joka suostuisi siirtämään puhelun naapuripiiriin, joten hyppäsin autoon ja ajoin Kotkan viikonloppupäivystykseen.

 

Sehän meni sitten aivan väärin. Soittamatta ei saa tulla ja vain ennakkoon soittaneet voivat ilmoittautua aula-automaatilla kela-kortillaan. Jälleen kohtasin kuitenkin palveluhalukkuutta ja pääsin kertomaan tuskastani automaatin sijasta ihan elävälle ihmiselle. Tuolloin oltiin lounasajassa ja kello näytti yhtätoista. Sain ajan illansuuhun klo 17. Tuumasin, ettei se auta itku näilläkään markkinoilla. Kotiin oli ajeltava odottelemaan, sillä kuuden tunnin viettäminen päivystyspoliklinikan aulassa korona-marraskuussa ei kuulostanut vaihtoehdolta.

 

Kotipuolessa Pohjois-Karjalassa sanottiin ”elää se hyvä vasikka juomallakin”, kun tarkoitettiin sitä, ettei se syöminen nyt niin tärkeää ole. Tuon sanonnan voimalla oli pakko mennä tämänkin ”vasikan”.

 

Illan suussa tein uuden keikan Kymsoteen ja sain hampaaseeni sileäpintaisen väliaikaisen paikan, jolla toivottavasti pääsen joulukuulle ja oman terveyskeskuksen aikaan.

 

Tulikos tästä nyt sitten säästöä kaupungille? Eipä ei. Kymsote laskuttaa käynnistäni kotikuntaani Loviisaa.

Joulu joka päivä

 

Sellaista se kuulkaas on, kun tämä tunnistamani ja tunnustamani jouluhöperyys on päässyt oikein pahaksi ja kroonistunut. Täytyy sanoa, että tämä vaiva on monessa suhteessa aivan samanlainen kuin tuo toinen riesani eli pehmytkudosreuma. Kumpikin on täysin unholassa vain heinäkuun kuivina kuumina päivinä. Muulloin molemmat vaivat muistuttelevat itsestään ja olemassaolostaan tämän tuosta ja yhtenään.  Ja toden totta - jos heinäkuussa satelee, niin jopa vain molemmat taudit aktivoituvat. Varmuudella silloin juilii eli vihloo joko polvea, käsivartta taikka lonkkaa. Siinä samalla ajatus hiipii jouluun ainakin sitä kautta, että huomaa aprikoivansa, jokohan sitä saisi lähimetsästä joulupöydän sienisalaattisienet.

 

Odottelinpa eräänä marraskuun alun iltana unta joulunpunaisen pussilakanani alla. Kello hipoi jo puolta yötä ja seuraavana päivänä oli vastassa työpäivä. Siispä herätyskello oli viritetty soimaan aamuvarhaisella. Unta siis todellakin jo kaivattiin. Siinä valveen ja unen rajamailla, jossa muutenkin tulee loistavia oivalluksia - milloin tuntisuunnitelmaan, milloin kauppalistaan lisättäväksi – muistui taas mieleeni tuiki tärkeä asia. Vajaan kuukauden kuluttuahan alkaisi joulukalentereiden avaamisen aika. ”Olenkos minä ollenkaan muistanut varautua siihen?  Vai mitenkä se nyt menikään – mahdoinko minä ostaa viime tammikuussa Ad libriksen alesta muutaman kivan joulukalenterin tämän joulun varalle!?”

 

Eipä siinä muu auttanut kuin kömpiä ylös sängystä ja kiivetä emännänjatkolle ja tutkimaan pölyinen komeronpäälys. Toden totta – sieltähän löytyi litteästä pahvilaatikosta kaksi joulukalenteria. Kumpikaan ei sisältänyt suklaata tai muuta päivämäärätavaraa, joten aivan kuranttia tavaraa ovat sesongin tullen taas molemmat. Puolen hinnan ostos onkin jälleen täyden hinnan tavaraa. Näin ollen nyt hankittavia kalentereita olisi vain kaksi. Tai oikeastaan yksi, sillä pienin lapsenlapsista tuskin vielä kerran päivässä avattavista kalenterin luukuista ymmärtää, joten hän voinee saada vaikkapa vaippasäkin.

 

Samalla merkitsin muistilistalleni, että ihan näillä näppäimillä pitäisi muistaa tarkistaa kaikki sukkalaatikot  ja jemmakomerot,  ja inventoida, mitä kaappeihin on vuoden aikana tullut varastoitua. Sitten voikin jo piakkoin levitellä kaikki lahjoiksi aiotut villasukat, suklaalevyt ja muut tavarat vaikkapa sängylle ja alkaa ihmetellä, mitä kenellekin antaisi.

 

Lasten lahjojen kohdalla on vaarana, että lapsi on vuoden mittaan kasvanut jo lahjastaan ohi. Kenties vielä kevätpuolella supersuosiossa ollut Pipsa Possu tai Ryhmä Hau ei enää kiinnostakaan, mahdollisesti ne männä loppiaisen tienoossa neulotut sukat eivät sovikaan käpälään, tai kukaties kesällä löytölaarista ostetut tontunpunaiset pöksyt ovat kasvupyrähdyksen tullen jääneet liian lyhyiksi. Aikuisten kanssa on yleensä helpompaa ja lahjat voi surutta hankkia silloin, kun ne osuvat kohdalle.

Kansallinen itsetunto

 

Meillä suomalaisilla on kollektiivisesti kovin huono itsetunto. Tähän päätelmään olen tullut, kun olen miettinyt, mitä kaikkea meille kopioidaan maailmalta. Monesti aivan kritiikittömästi ja miettimättä sen tarkemmin soveltuvuutta meidän oloihimme.

 

Aloitetaan nyt vaikka koulu-uudistuksesta. Kymmenen vuotta sitten kuultiin Ruotsin kouluista kummia. Tasoa laskettiin vapaaehtoisesti, tehtiin kouluista viihtymisen paikkoja, joissa hommia sai tehdä vaikka aulassa sohvalla maaten. Opettajat olivat ihmeissään, kotiväki ei tiennyt missä mennään ja lapset eivät hekään osanneet hyödyntää uutta ja ihmeellistä vapauttaan. Siitä huolimatta tämä formaatti kopioitiin meille. Perusteeksi kerrottiin, että Pisa-kokeiden lukemisen ymmärtämisen tuloksissa oli pientä notkahdusta ja hyvinvointikyselyt olivat tuoneet julki sen, etteivät pojat oikein viihdy koulussa. Korjaus haluttiin tehdä äkkiliikkeellä, jolloin ei tietenkään ehditty hommata pohjalle tutkimustietoa ja dataa, vaan koettiin nopsemmaksi kopioda malli naapurista. Nyt sitten meilläkin ehkä viihdytään säkkituolilla, jumppapallolla taikka tabletilla. Mutta siihen luetun ymmärtämisen pulmaan tämä malli ei kyllä suoranaisesti auta.

 

Olen pähkäillyt juhlia ja juhlallisuuksia. Meillehän kopiodaan juhlia idästä ja lännestä! Kansainvälinen naistenpäivä on tainnut kulkeutua meille Venäjän suunnasta, mutta monta muuta hömppäjuhlaa Halloweenista alkaen olemme oppineet amerikkalaisista elokuvista. Koen keväisen palmusunnuntaisen virpomisperinteen mukavaksi ja suomalaiseksi tavaksi, mutta syksyinen pelotteluhenkinen ”karkki vai kepponen” -kierros ei ihan vielä meille istu.  Kun puolisko aikoinaan – varmaan parikymmentä vuotta sitten -  Venäjällä töissä ollessaan tuli naistenpäiväksi kotiin neilikkakimpun kanssa, olin aika hämmästynyt.  Venäjällä kuulemma kaikki miehet näyttivät kävelevän neilikoiden kanssa ja minä tyhmyri olin pitänyt neilikoita hautajaiskukkina.

 

Kolmanneksi olen aivan ihmeissäni näistä Suuresta Maailmasta meille kierrätetyistä ostohysteriapäivistä. Tuoreimpana nyt tietysti Black Friday ja Cyber Monday. Mustaahan meillä marraskuussa on, mutta en ymmärrä alkuunkaan, mistä mokoma nimitys ostokampanjapäivälle kiertyy. En kyllä ymmärrä sitäkään, miksi pitäisi intoutua ostamaan juuri sinä tiettynä perjantaina tai edes meidän hitaasti ostamaan lämpenevien lohdutukseksi koko viikonlopulle laajennettun ostokampanjan aikana. Eikö hankintoja tehdä silloin, kun on tarvetta – ja harkiten sittenkin?

 

Vaikka olemme pieni kansa, voisimme silti olla omaleimaisia ja linjakkaita. Jotainhan meidän peruskoulussamme täytyi olla tosi hyvin, kun oppimisen tulokset niin hyviä olivat. Uudistettiinko nyt kerralla liikaa? Eivätkö meille riittäisi perinteiset suomalaiset juhlamme, vaikka vaikeapa se on nimetä ihan supisuomalaisia juhlallisuuksia. Ehkä hilpeä palmusunnuntai virpomisineen, saunakansan kokkojuhla juhannus ja ihan ikioma itsenäisyyspäivä paraateineen. Ja ostoshysterian nostattamiseen riittävät kai sentään tammialet ja Stockmannin hullut päivät!?

 

Kansallista itsetuntoamme on nyt koronakurimuksessa sentään pikkuisen korjannut Ruotsin kehno pärjääminen taudin kanssa. Ainahan se hivelee, kun pahimmalla kilpakumppanilla menee itseä heikommin.

Jouluhöpsön höpinöitä

 

Minä olen parantumaton jouluhöppänä. Olen todellakin niin pahasti jouluhömppä, etten usko voivani tästä toipua – tokko edes haluan parantua! Aloitan hömpöttelyn vuosi vuodelta aiemmin. Tänä vuonna starttasin jo koulujen syyslomasella – ja mielestäni ihan presidentti Niinistön kannustamana. Hänhän totesi meidän tarvitsevan  kolmen viikon kovennetun koronakurinpalautuksen lisäksi myös kolmen kuukauden ilokuuria. Eikös ilokuurilla kuulu tehdä asioita, jotka ilahduttavat ja tekevät hyvän mielen?

 

Niin kannoin viime vuonna tonttulana esiintyneen pikkuisen luhtiaitan talon kuistille lokakuussa, oitis viimeisen nurmikonleikkuun tehtyäni. Parin päivän päästä etsin eteiskomeron ylähyllyltä kenkälaatikon, joka oli otsikoitu osuvasti ”Tonttula”. Sieltäpä löytyivät kaikki aitta-tonttulan asukkaat – yhtä lailla ne kuorona joululauluja laulavat pikkutontut kuin hammastikkupuikoilla kaulaliinaa neulova muori ja monta monta muuta veikeätä asukkia.

 

Tuvan nurkkaan askartelin perheemme toisen jouluhöpsön, eli puoliskon, avustuksella tonttujen porstuan. Se syntyi vanhasta rimarakenteisesta viinilaatikosta. Tonttujen porstuan seinällä on, luonnollisesti, tonttujen postilaatikko ja oven pielessä luuta. Porstuassa on sievät valot ja oven pielessä nököttävät, totta kai, pikkuruiset tontun kengät. Porstuan peräseinällä on ovi, joka varmasti johdattaa tontun tupaan, mutta eihän sinne nyt tietenkään voine kenelläkään ihmisasukilla olla asiaa.

 

Puuhasin joulua aika pieteetillä jo omien lasten ollessa pieniä, mutta nyt mummouden bonuskierroksilla olen löytänyt itsestäni tarinankertojan. Omien lasten aikaan pidin huolen, että jokainen osaa Mauri Kunnaksen joulutarinat, nyt luon omia tonttutarinoita viikonlopun visiittejä varten. Aika pieniä tontun puolesta kirjoitettuja kirjeitä toki vain.

 

Viime joulun alla meillä tutustuttiin erilaisiin tonttuihin. Pieniä muistamisia jättivät milloin saunatontut, milloin liiteritontut taikka tupatontut. Aivan joulun alla onnistuttiin näkemään liiterissä takkapuiden lomassa aivan oikea pieni punanuttuinen ja pitkäpartainen joulutonttukin. Joulun jälkeen tonttu jätti vielä liiteriin viestin, jossa kertoi, että maahan satanut lumi vaikeuttaa tonttujen näkymättömänä pysyttelemistä ja siksi on tullut aika muuttaa talven ajaksi metsän suojaan.

 

Kuinka ollakaan, viikko sitten meidän liiterin rapulle oli pudonnut pikkuruinen huovutettu tonttulakki. Liiteristä löytyi tontun viesti, jossa hän kertoi metsässä tulleen jo kylmä. Sen vuoksi tonttu kertoi tulleensa lähelle ihmisten asumuksia. Tonttu myös kannusti viestissään lapsia olemaan yhteydessä häneen tonttuporstuan postilaatikon välityksellä. Saman tien lapsilla olikin asiaa tontulle. Täytyihän tiedottaa, että lakki on löydetty.

 

Tänä viikonloppuna tonttu oli jättänyt viestinsä saunaan. Hän kertoi olleensa metsässä asumisen jäljiltä kovin likainen ja lainanneensa Rapakiven torpan hyvää saunaa. Kiitokseksi saunan lainasta hän oli jättänyt lapsille saunan lauteiden alle pikkuruisia pesutarvikkeita. Olihan siinä ihmettä kerrakseen, kun jokainen hotellikokoinen suihkumyssyn, saippuan ja shampoon pakkaus tutkittiin tarkoin. Vastausviestit sorvattiin ja pudotettiin tonttujen postilaatikkoon. Jännityksellä odottelemme, missä ja milloin törmäämme tontun viestiin tai tuomisiin seuraavan kerran.

Muikusta on moneksi

 

 

Lempparielokuvassani Forrest Gumpissa on sivuhenkilönä Etelävaltioissa syntynyt ja kasvanut Bubba, jonka suvulla on katkaravunkalastuslaiva. Armeijassa Bubba kertoo Forrestille kaiken katkaravuista ja sitä juttua tuntuu piisaavan loputtomiin. Elokuvassa on monta leikkausta, joissa tuntuu, että tarina on jatkunut tuntikausia. Katkarapuja saa sieltä ja täältä. Katkaravuista voi tehdä sitä ja tätä. Jne jne.

 

Viime viikolla puolisko kävi elokuvaa matkien puhumaan muikuista. Karjalan Pyhäjärven saaressa syntyneenä ja saman järven rannalla sivutoimisten kalastajavanhempien lapsena kasvaneena muikku on tullut tutuksi.

 

Aamupalapöydässä käynnistynyt tarina eteni tähän tapaan. ”On olemassa hottamuikkua, neulamuikkua, nuottamuikkua…”

 

Ja se jatkui: ”Muikut käyvät kyllä hyvin kaupaksi. Niitä voi viedä muikkumarkkinoille, kalatorille, lähikaupan kalatiskille ja kaipa vielä tänäkin päivänä muikku kävisi kaupaksi talosta taloon kiertäenkin. On sitä sitäkin hommaa tehty. Kuule, oli se aikamoista, kun aamulla ennen koulun alkua päästeltiin muikkuja verkoista sormet kohmeisina ja koulupäivän jälkeen lähdettiin velipojan kanssa kiertämään talosta taloon kalakaupalle.”

 

”Muikku on kyllä monipuolinen kala. Siitä voi tehdä rantakalaa ja se se vasta on hyvää. Muistan, kun meilläkin saaressa harva se ilta laitettiin rantakalapata porisemaan, niin jopa vain kääntyivät veneet järveltä meidän rantaa kohti. Joskus tuli niin paljon väkeä, että välillä piti lisätä pataan uutta vettä, perunoita ja muikkuja. Savumuikku on sekin kyllä hyvää. Isähän savusti harva se päivä. Vaan kylläpä sen muikun voi valmistaa vaikka hiilloksella. Muistatko, kun tehtiin veneretki saareen ja kypsytettiin kalat hiilloksella? Mutta kuule, jos tänä syksynä saadaan muikkuja, niin otetaan sen verran reilusti, että voidaan pakastaa ja paistaa talvella vaikka pannulla. Kyllä muikku vakuumissa säilyy varmasti hyvänä pakkasessa muutaman kuukauden. Joskus voisi kyllä koittaa, miten muikku onnistuisi kaasugrillissä…”

 

Viimeisenä töihin lähtiessäni kuulin: ”Muikusta saa mätiä ja eikös siinä ole vitamiinejakin. Olikos se nyt A- vaiko D-vitamiinia?”

 

Ja niinhän siinä kävi, että puolisko löysi puhelimensa valikosta puhelinnumeron puolitutulle nuottakalastajalle ja tilasi seuraavalle mökkireissulle satsin muikkuja. Ne käytiin poimimassa kalastajan kotitalon rapulta menomatkassa. Siitäpä käynnistyivät meidän ikiomat muikkutalkoomme. Puolisko rakensi mökkituvan pöydälle kalanperkuulinjan. Hän avasi muikun vatsan ja otti mädin talteen. Minä sain jatkaa siitä eteenpäin ja irrottelin muut sisälmykset ja pesin maksan irti selkäruodosta. Neljä kiloa muikkuja oli tarkalleen 84 kalaa. Niistä saatiin lypsettyä liki puoli kiloa herrain herkkua, eli muikunmätiä. Sitä purkitettiin pienen pieniin pakastepurkkeihin kerta-annoksiksi. Aika reilu annos laitettiin suolan ja sipulin kanssa tarjolle ruisleivän kera sukulaiskahveilla. Ja hyvinhän herkku maistuikin. Siinä kuistikahveilla kuultiin taas uusia muikkureseptejä. Lasipurkissa tomaattikastikkeen kanssa valmistettava ”purkkikala” kuulosti sekin tosi hyvältä. Meidän 84 muikkuamme jaettiin 12 kalan ryhmiin. Neljä satsia vakumoitiin ja pakastettiin, kolme ryhmää savustettiin.

 

Kylläpä vain savumuikku oli minustakin niin hyvää, että tällainen kotimaisen muikun ylistys tuli kirjoitettua.

 

Allakan tekijä on erehtynyt

 

Muutaman kerran aiemmin ole aprikoinut tätä ja nyt olen asiasta aikamoisen varma – allakan laatija on erehtynyt. Eikä vain vähän- niin, että sekunnin lisääminen maailman aikaan riittäisi. Sillä laillahan aikaa täsmäytettiin viimeksi uudenvuoden aattona vuonna 2016. Nyt ollaan hatelikossa oikein kunnolla.

 

Koulussa opetetaan lapsille, että vuosi jakautuu neljään vuodenaikaan ja jokaiseen vuodenaikaan kuuluu kolme kuukautta. Usein asiaa vielä havainnollistetaan ja mieleenpainamista autetaan kuhunkin vuodenaikaan sopivilla väreillä. Kevätkuukausiin liitetään mielellään ruohon vihreä, kesään auringon keltainen, syksyyn ruskansävyinen oranssi ja talveen lunta muistuttava vaaleansininen. Kevätkuukausina esitellään maalis-, huhti- ja toukokuu, kesäkuukausiksi sanotaan kesä-, heinä- ja elokuuta. Syksynä tunnetaan syys-, loka ja marraskuu, talvea meillä Suomessa ovat sitten joulu-, tammi- ja helmikuu.

 

Opetammeko me vanhaa tietoa, vai mistä on kyse!? Ainakaan täällä etelärannikolla ei vielä nyt lokakuun alussakaan olla syksyssä, vaan mennään meteorologien määritelmän mukaan ihan täyttä kesää. Meteorologit nimittäin määrittelevät vuodenkierron termisillä vuodenajoilla.  Meteorologien mukaan on kesä, kun vuorokauden keskilämpötila on yli 10 astetta, syksyssä ollaan kun vuorokauden keskilämpötilat ovat 0 asteen ja +10 asteen välissä. Talvi puolestaan tulee, kun vuorokauden keskilämpötila pysyy nollan alapuolella ja kevättä mennään, kun se taas kipuaa nollan ja kymmenen lämpöasteen välille.

 

Lasten näkökulmasta asia voi toki olla toisinkin. Kysyin oppilailta, onko heidän mielestään jo syksy, vai vieläkö on kesä. Väriopin sisäistäneet pienet koulukkaani valistivat minua, että syksyhän nyt on, koska puiden lehdet ovat keltaiset. Tähänkin minun on tietysti opettajana helppo yhtyä, vaikka auton lämpömittari lokakuun ensimmäisenä päivänä näyttikin vielä ihan kesäisiä lukemia ja kertoi iltapäivän lämpötilaksi +17,5.

 

Vaan kylläpä vielä sittenkin tekisi mieli vängätä ja väittää sitkeästi, että kesä on vielä meneillään. Lämpötilan lisäksi on muitakin perusteita. Onneton viherpeukalo kun olen, kasvatan vain ja ainoastaan kesäkurpitsoita ja voin raportoida kotipihan satotilanteesta vain siltä osin.  Mutta kyllähän sen nyt nimestäkin kuulee, että kyseessä on kesävihannes. Ja satoa se puskee aina vain. Lokakuun alussa kohopenkillä vieraillessani nappasin matkaan kolme kesäkurpitsaa, joista yksi oli varsinainen jytky. Höyläsin jytkystä jatketta lasagneen ja pienemmät raastoin mehevään vegaaniseen suklaakakkuun. Nämä eivät todellakaan olleet mitkään vihoviimeiset kesäkurpitsojen iltatähdet. Pikkuruisia alkuja näytti olevan vielä lukuisia, eikä kukintakaan ollut ohi. Pakkanen ei ollut kompostipenkissä kasvihuoneen kulmalla vieraillut – kas termistä kesäähän tässä mennään. Tätä menoa kestetään kotoisissa luomu-zucchineissa hyvinkin marraskuulle.