Meidän perheen tyypillinen kesäretki on taas tehty

 

 

Helatorstaita edeltävänä keskiviikkona puolisko kaipasi matkaseuraa työreissulleen ja markkinoi asian minulle ketterästi mukavana yhteisenä kesäretkenä, vallan pikku lomasena. Vielä näin 37 aviovuoden jälkeen menin lankaan/ haksahdin halpaan - ja lähdin mukaan.

 

Työpäivän jälkeen illansuussa lähdettiin pakettiautolla liikkeelle. Suuntana oli Pohjanmaa ja siellä minulle ennenkuulematon Äystön kylä. No totta puhuen, aivan sinne asti ei ollut tarkoitus illanvilakalla ajella, vaan olimme katselleet yöpaikkaa Jalasjärveltä. Puolisko oli jo päivällä ajellut pitkät matkat, joten mummo hyppäsi rattiin ja lähdettiin rymistelemään lavapakulla.

 

Kun puolisko iltamyöhällä soitteli netistä tutkailtuun majapaikkaan, selvisi että kiinnihän se on. Mummon ajellessa, ehti puolisko selvittää muita yöpymisvaihtoehtoja. Parkanoon sitten lopulta päädyttiin. Johan sekin oli sentään 386 kilometrin päässä kotoa. Yhdellä istumalla ajetuksi matkaksi ihan kelpo huikonen tuokin. Tavaranhakukohteeseen matkaa jäi vielä 120 km. ”No, sen nyt ajaa aamulla levänneillä silmillä ja levänneellä selällä helposti”, tuumimme.

 

Äystön kylä löytyi Helatorstain aamupäivällä ja lasti saatiin lavalle. Kuorma oli sen verran suuri ja pakun ohjattavuutta haittaava, että katsottiin varmemmaksi vaihtaa puolisko rattiin. Kas siitäpä järjestyi sitten meikä mummolle keväisten testien korjausaikaa. Tilanne oli osattu ennakoida ja testit oli pakattu matkaan muovikassissa. Hyvin homma sujuikin, kun ei tehtävältä mihinkään päässyt. Turvavyöt pitivät penkissä ja auto oli liikkeessä. Kotona olisi työ keskeytynyt monta kertaa, milloin ruoanlaiton, milloin pyykinpesun taikka tiskikoneen tyhjennyksen takia.

 

Illansuussa saatiin lasti toimitettua Mikkeliin ja ehdittiin vielä yöksi kotiin nukkumaan ja valmistautumaan seuraavaan työpäivään. 28 tuntia ja 1048 kilometriä jäi taakse.

 

Niin, että missäkö oli se kesäretkiosuus? No, yö nukuttiin hotellissa ja aamulla syötiin hotelliaamiainen -  oikein oli lohta ja tuoretta patonkia. Tuurin läpi ajaessa käytiin katsomassa Keskisen Vesan kyläkauppaa päältäpäin. Ei sillä, en olisi sisälle halunnutkaan. Aivan liian iso halli, johan minä olisin sinne eksynyt, eikä kortilla varmasti olisi ollut katetta kaikkiin löytöihini. Auton ikkunasta sai katsella kauniita kesäisiä suomalaismaisemia ja ihmetellä esimerkiksi joutsenia ja kurkia. Huviksemme laskimme kesäliikenteeseen ilmestyneitä moottoripyöriä ja Porsche-merkkisiä autoja. Kyllä siinä oli kesäretkeä kerrakseen!

 

 

Yli puolen vuoden tauon jälkeen Datšalle

 

Edellinen mökkireissu tehtiin lokakuun alussa, eurooppalaisen rauhan ajassa armon vuonna 2021. Nyt seitsemän ja puoli kuukautta myöhemmin suuntaamme mökillemme itärajan pintaan uusin ja huomattavasti levottomammin aatoksin.

 

Ajatus kulkee jotenkin sitä rataa, että arvaako siellä Datšalla olla pidempiä jaksoja vai olisiko sittenkin hyvä antaa mökki vuokralle ja linnoittautua puolustamaan tätä ”päälinnaketta” mahdollisilta kyberhyökkääjiltä? Miten mökillä pysytään selvillä tämän ajan uutistulvasta? Meillähän ei ole siellä tv:tä eikä radiota, vaan olemme tähän asti seuranneet uutisia lähinnä iltapäivälehtien tablettiversioista. Mistä sen patteriradion nyt saisi hankittua? Pitääkö tuvan punaisen muovimaton alla ilmeisesti oleva talouskellari sittenkin ottaa esille ja siivota käyttöä varten? Jos nyt ei vadelmahilloa taikka perunoita varten, niin kukaties pommisuojaksi.

 

Vaan ehkä mieli kaipaakin juuri lepoa uutisista!? Eiköhän päälle tee pelkästään hyvää kuulostella Karjalan koivikon huminaa ja käen kukuntaa sekä tuijotella pikkulammen vastarannan mustakurkku-uikun pesätouhuja kiikarin läpi. Ei kai se liene itsensä hämäämistä eikä pään pensaaseen laittamista, jos antaa ajatuksille välillä vapaata sodasta ja taudista?

 

Pitkän mökkeilytauon aikana olemme taas ehtineet tuijotella tv:stä useampaakin teemaan liittyvää sarjaa. On katseltu mökkiremppaohjelmaa ja Suomen kauneinta mökkiä etsivää ohjelmaa. Aina tuolloin tällöin on katseluun osunut sekin hyväntuulinen ohjelma, jossa Nicke Lignell kiertää siirtolapuutarhamökeillä ihailemassa kekseliäitä ratkaisuja ja tekemässä pikkuremppoja. Aivan turhan monesti on ajatus lähtenyt harhateille haaveilemaan korkeasta katosta, pyöreästä päätyikkunasta, upeasta kesäkeittiöstä ja ties mistä pergolasta. Viime viikolla koitti valaistuksen hetki: ymmärsin vihdoin, että muilla on muiden mökkijutut ja meillä meidän. Kenelläkään ei ole samanlaisia prinsessaportaita kuin meillä ja juuri niitä huomasin kaipaavani. Aina, kun ajattelen mökkiä, sijoitan ajatuksissani itseni prinsessakuistille istumaan. Mitä muusta, kun siinä on tarpeeksi!

 

Mökkikamerasta kurkkasin mökille ennen ensimmäistä mökkimatkaa. Tuvassa näytti olevan 15 astetta lämmintä. Lienee siis Pöhiskö aurinkopäivinä puhallellut, ajattelin. Nopsaan siitä uunilla lämmön sellaiseksi nostaa, että tarkenee yöksi jäädä. Laiturilla ei tänä vuonna näyttäisi olevan lokinpesää. Näinkö olisi kotilokki jo oppinut, että siihen ei kotia kannata perustaa? Sittenkin, hyvillä mielin Datšalle!

Kaksi vuotta etäkoulusta

Silloin kaksi vuotta sitten keväällä, kun Suomen kouluissa päätettiin palata lähiopetukseen toukokuun kahdeksi viimeiseksi viikoksi, käytiin oppilaiden ja opettajien kodeissa melkoista tunnemylläkkää.  Mietittiin, onko mitään järkeä lähteä kahdeksi viikoksi joukkoihin riskeeraamaan, kun juuri on kesälomakin vastassa.  Pohdittiin, miten kouluun kokoontuminen olisi nyt turvallista, kun ei se ollut sitä kaksi kuukautta aiemmin. Nyt kahden vuoden jälkeen tuntuu siltä - ja onhan se jo myönnettykin - että koulujen sulkeminen oli ylilyönti.  Nyt ajallisen matkan päästä näen suuren arvon niillä toukokuun kahdella viimeisellä lähiviikolla.  Saimme tavata kaikki lapset ja lähteä lomalle “normaalitilanteesta”.  Aivan varmasti se helpotti syksyn aloitusta ja rauhoitti kaikkien mieliä.

Esimerkiksi Iso-Britanniassa lapset olivat koulusta pois yhtä soittoa liki puoli vuotta, eikä se varmasti ollut kenenkään kannalta eikä millään muotoa hyvä ratkaisu.  Lisäksi siellä on myöhemminkin toteutettu koulusulkuja.

Silloin keväällä 2020 kiersi sosiaalisessa mediassa jonkun koiranleuan kirjoittama tekstinpätkä, jossa vähän karrikoiden tuotiin julki asiantuntijoiden silloisia näkemyksiä tähän tapaan: “Korona ei tartu koulussa.  Jos se nyt tarttuukin, niin ei se ainakaan tartu eteenpäin. Ja jos se nyt tarttuu eteenpäinkin, niin ei siitä ainakaan mitään epidemiaa synny.  Ja jos nyt tulisi epidemiakin, niin...”

Nyt koulua on käyty lähiopetuksessa kaksi täyttä pandemiavuotta.  Olemme saaneet rokotukset tautia vastaan ja oppineet elämään taudin kanssa.  Poissaoloja on toki ollut huomattavasti aiempaa enemmän - niin lapsilla kuin aikuisilla - mutta ainakin on ollut selvää, milloin kuuluu jäädä kotiin.  Heti, kun oireita on. Aivan turhaan onkin ennen koronavuosia tultu töihin flunssaisina selitellen “kun ei ole kuumetta...”

Kolmesta rokotteesta, ahkerasta käsienpesusta ja tunnollisesta maskin käytöstä huolimatta tavoitti tauti kahden vuoden lähikontaktityön jälkeen viimein minutkin. Ihan oli topakka tauti kaikilla mausteilla.  Paitsi, että makuaistin muutoksia taikka puutoksia minulla ei ilmennyt. Oireenmukaista hoitoa osasin itselleni antaa.  Teetä ja hunajaa kului ja päiväkausia kului nojatuolissa makuuasennossa Netflixiä tuijotellen.  Pelkkä ruoanlaitto nosti hien pintaan vielä kuudentena tautipäivänä. Öiksi eristin itseni vierashuoneeseen nukkumaan, mutta päivisin hengittelin puoliskon kanssa samaa tupailmaa.  Puolisko ei saanut tartuntaa.  Voisin jatkaa tuon koiranleuan juttua väittämällä, että korona ei tartu kotona - ainakaan päivällä.  

Kahden vuoden koulutus kauppakassikulttuuriin

Kauppakassit ovat olleet viimeisen reilun kahden vuoden ajan kovasti keskustelun keskiössä. Kontakteja väistellessä on monia asioita hoidettu kasseja ovelta ovelle kuljetellen. 

Ravintolatoiminta siirtyi pari kevättä sitten ravintolasaleista paljolti toimituksiin. Ravintoloitsijat joutuivat elantoa turvatessaan keksimään uusia toimintamuotoja; lounastoimituksia, vappukasseja ja äitienpäivän kakkukasseja… 

Kauppaostokset on samoin voinut tilata netin kautta kaupan noutopisteelle tai jopa kotiovelle. Kasseihin tai pahvilaatikoihin pakatut ostokset ovat helpottaneet myös kiireistä arkea -sen lisäksi, että ne ovat vähentäneet kohtaamisia.

Samalla mallilla on kuluneina vuosina toimittu muillakin elämän lohkoilla. Palstaostokset, jotka ennen olivat mukavia pieniä kohtaamisia ja tavaran toimittamista iloiselle, enemmän tarvitsevalle uusiokäyttäjälle, ovat nyt enimmäkseen kontaktivapaasti hoidettuja nurkilla hiippailemisia. Tavaran myyjä ilmoittaa paikan, josta hyödykkeen voi hakea ja hakija hakee sen omia aikojaan ketään näkemättä. Toki kiitokset voi laittaa perään viestillä, mutta hymyt jäävät vaihtamatta.

Meille on lastenlasten perheen kanssa muodostunut oma kassikulttuuri. Kun lapset ovat sairaana, pyrimme keräämään pienen paranemispakkauksen ja toimittamaan sen ovelle. Tyypillisesti pakkauksessa on mieliruokaa tai herkkuja. Sairaanahan ruoka ei aina maistu, mutta herkut saattavat hyvinkin hoitaa ainakin mielialaa ja silloin viinirypäleet ja mansikat tai jopa sipsit ja namit puoltavat paikkaansa.

Meillä on tämä maailmanlaajuisen lenssun aika oltu aivan terveenä. Minä, joka monena syksynä imuroin jonkun mykoplasman vaikkapa Budapestin junasta ja yskin sitten viikkokaupalla, olen ollut aivan terve. Kunnes sitten eräänä toukokuisena tiistaiaamuna heräsin variksenpoika kurkussa. Päivän mittaan alkoivat kylmät väreet juoksennella pitkin selkää ja illalla oli jo kuumetta ja yskä syvällä keuhkoissa. Vaakatasoon veti vallan väkisin. Seuraavana päivänä taudissa oli myös puolisko, vaikka olin koettanut pitää etäisyyttä ja muuttanut yöksi vierashuoneeseen.

Jo vain lastenlasten perhe katsoi tilaisuutensa tulleen ja toimitti ovellemme paranemiskassin. Kassissa oli marja-aroniamehua ja raparperimehua, lakkoja ja monivitamiiniporetabletteja. Siellä oli myös inkivääriä ja kurkumaa teen höysteeksi. Ja vielä valkosuklaata mummolle. Jos ei näillä parane, niin sitten ei millään tuumimme ja kääriydyimme viltteihin sohvalle katselemaan Sorjosta Netflixistä. Sillä sairaanahan ei tarvitse olla tehokas eikä suorittaa. 

Kummallinen päävärkki

 

 

Minulla se on kuulkaas semmoinen päävärkki, että siellä soi aina päivän ajan milloin mikäkin biisi. Tyypillisesti se, joka on aamulla ensimmäisten joukossa kuultu ja joka jollain lailla puhuttelee minua tai tuo muistoja mieleen.

 

Olen saanut taas tämän talven olla sivutoiminen ”uskonnon lehtori” ja opettaa uskontoa ekaluokkalaisille. Eräänä perjantaina oli tuntimme otsikkona ”Hyvää ja kaunista”. Kappaleessa puhuttiin kevätaikaan sopivasti heräävän luonnon ihmeistä. Jokainen sai tunnin mittaan kertoa tekemistään keväthavainnoista. Musiikiksi olin valinnut mielestäni teemaan sopivan kappaleen ”Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa”. Tuo kappale oli monelle tuttu entuudestaan, joten pääsimme helposti sitä laulamaan. Minulle kappale oli merkityksellinen sitä kautta, että opettelin soittamaan sitä pianolla ammoin 1980-luvulla alkuopetuksen erikoistumisopinnoissa ja esikoista odottaessani. Oppiminen ei ollut helppoa ja toistoja tarvittiin paljon. Esikoisen synnyttyä tämä kappale oli se, johon koliikkivauvakin tyyntyi. Koko perjantain oli tämä kappale korvamatonani.

 

Samaisen viikon lauantaiaamuna soi autoradiossani Fredin eli Matti Siitosen kappale ”Katso luontoa ja huomaa”. Tuo kappale vei minut vielä kauemmas historiaan, suorastaan purkkakuvien aikakaudelle – 1970-luvulle. Ajatella, olisin aivan yhtä hyvin valita tämän kappaleen uskontotuntini taustamusiikiksi! Osasin kappaleen ulkoa ja lauloin biisiä autossani kilpaa Fredin kanssa. Hyvää ja kaunista huomaamaan ohjasivat rivit: ”Katso kukkaa, jonka terälehdet aamuun aukeaa. Katso maata, joka kimmeltävän kastepeitteen saa. Katso puuta, josta linnunlaulu helkkyvästi soi.” Kertosäe ”Katso luontoa ja huomaa, että Luojan luomaa parantaa ei voi” sopisi aivan hyvin vaikka kirkkokonsertissa esitettäväksi. Huikea biisi, jota kuuntelin koko lauantain.

 

Samaisena lauantaina muistutti naamakirja vuodentakaisesta päivityksestäni, jossa päivittelin maailman parasta ammattiani. Pääsenhän päivittäin ihmettelemään oppimisen ja oivaltamisen ihmettä. Niin ja opin toki itsekin! Tuon päivityksen mukaan oli lasten kanssa puhuttu ammateista. Yhden lapsen tulevaisuuden ammattihaave oli ”pilvenpiirtäjä”. Tällä elämän- ja opettamisen kokemuksella osasin jo olla torppaamatta lapsen urahaaveita. Tiedän jo, että ammattinimikkeetkin muuttuvat. Kuka tietää, vaikka parinkymmenen vuoden kuluttua tarvittaisiin pilvenpiirtäjiä!? Toivottavasti sittenkin saamme ihmetellä neljää vuodenaikaa, keväistä luontoa ja uuden kasvukauden ihmettä.