Kolmekymmentä vuotta Loviisassa

 

 

Koko lailla tarkalleen kolmekymmentä vuotta sitten kurvasi Avis -kuorma-auto silloisesta Saaren pitäjästä Skinnarbyn peltomaisemiin tuoden meidän pienen, vielä kolmihenkisen perheemme uusille asuinsijoille. Avis-kuormuriin sopi irtaimistomme polttopuista alkaen ja pakasteisiin päätyen. Kuormuria kuljetti puolisko ja hänellä oli matkaseurana tuolloin 5-vuotias esikoinen. Minä ajelin perässä taivaansinisellä Saab 99 -merkkisellä autollani ja takapenkillä matkasivat varoen kuljetettavat astiat.

 

Saavuimme punaiseen taloon pellon keskelle vuokralaisiksi. Meidän maalaisvinkkelistämme katsoen talo oli kaupungin laidalla, vain 12 km torilta. Puoliskon työt olivat kolmostien hirviaitatyömaalla ja minulle alkaisi parin viikon päästä koulutyö kiertolaisena kuudella alakoululla.

 

Viikot ennen koulun alkua olivat ohjelmalliset. Järjestelin uutta kotia ja etsin työkoulujani. Muuttoauto oli tyhjennetty suurelta osin punaisen talon pihan autotalliin ja kantelin laatikoita taloon etsien tavaroille paikkoja. Kuutena päivänä retkeilimme esikoisen kanssa etsimässä koulun kerrallaan. Tuntui tärkeältä tietää etukäteen, mihin menee.

 

Kolmenkymmenen vuoden aikana olemme asuneet parissa muussakin punaisessa talossa. Joukossa on ollut muunkin värisiä taloja ennen kuin päädyimme tähän savenharmaaseen Rapakiven torppaan.

 

Elämä Loviisassa on ollut monella tavalla hyvää. On ollut työtä, perhe on kasvanut, lapset ovat voineet harrastaa ja kovin moni asia on lähellä ja saavutettavissa.

 

Kurjempina päivinä on tuntunut, että taitaa olla aivan sama onko muuttanut Saarelta vai Samoalta – paikallisiin tutustuminen on vaikeaa. Vaan heti seuraavaan hengenvetoon on myönnettävä, että vikaa on itsessäkin. Meiltä puuttuu rohkeutta tehdä aloitetta ja lähteä tutustumaan. Tai ehkä tosiaan liikumme väärissä piireissä. Puolisko on viisastellut, että ilmeisesti pitäisi kuulua paikalliseen metsästysseuraan ja VPK:hon, luultavasti pitäisi ajaa Toyotalla ja lukea Nya Östista. Murrekin tuntuu olevan kertakaikkisen väärä. Itäinen soundi ja sanasto erottavat meidät paikallisista vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

 

Yhtä kaikki, täällä on koti ja lastemme juuret. Täältä he ovat saaneet myös siivet. Täällä on hyvä.

 

 

Maailmanlopun ruokaa tuliaisina matkalta

 

Keväällä meillä Suomessakin puhuttiin paljon varautumisesta. Neuvottiin, että kaiken kaikkiaan olisi hyvä, että ihmisillä olisi kotona kolmen päivän käyttöä vastaava määrä ruokaa ja vettä. Tuon kotivaran pitäisi olla sellaista evästä, jota perheessä muutoinkin syödään. Tuota ruokavarastoa pitää toki päivämäärien umpeutumisen pelossa käyttää ja hankkia tilalle aina uutta ja käyttökelpoista tavaraa.

 

Minulla on kuivaruokaa pakattuna kannelliseen muoviastiaan, niin ettei eväitä kiireen tullen tarvitse lähteä mistään haalimaan. Samaisessa laatikossa on myös primuskeitin ja tulitikut sekä kynttilöitä valaistuksen varmistamiseksi. Pidän tärkeänä myös mielialan hoitoa. Sen vuoksi laatikossa on muutama Fazerin sininen suklaapatukka. Tai ainakin on tarkoitus olla, mutta ne tuppaavat haihtumaan laatikosta aika taajaan. Ilmeisesti päiväykset ovat kovin lyhyet ja varaston kiertämisen varmistamiseksi suklaata joutuu laatikosta syömään, mutta uuden tilalle tuominen jostain syystä takkuilee.

 

Suomen pelastusalan keskusliiton ohjeen mukaan puhdasta vettä tulisi olla kotona kaiken varalta varastoituna. Kuuliaisena kansalaisena olen hamstrannut kaupan lähdevesikanistereita niin kotiin kuin mökillekin. Voihan niinkin toki käydä, ettei kraanasta tule vettä.

 

Käteistäkin pitäisi kuulemma olla. Hassua, kun meille on viime vuodet toitotettu, että pitäisi käyttää vain korttia. Mutta toden totta, eipä sen tarvitse olla kummoinen sähköhäiriö taikka tietoliikennetakku, kun korttimaksu on jumissa. Viimeksi Itä-Suomesta tullessamme eivät korttikoneet toimineen Joutsenossa eivätkä vielä Taavetissakaan. Fiksua siis olisi pitää jonkin verran setelirahaa vanhaan tapaan tyynyn alla.

 

Keväällä olimme lähdössä piipahdukselle Tallinnaan ja pohdin ääneen, mitä sieltä nyt ostaisi. Tytär ohjeisti: ”Ostakaa nyt sitä maailmanlopun ruokaa.” Luulen hänen tarkoittaneen kotivaraa, mutta sana ei siinä hetkessä tullut mieleen. Toimin ohjeen mukaan ja katselin, mitäpä olisi naapurimaassa tarjolla katastrofivarautumiseksi. Kotivaraani kuuluvat nyt lasipurkkeihin pakatut gulassi- ja seljankakeitot. Käyttöpäiviä näissä tiiviöpurkeissa on vuoteen 2025 asti. Viimeistään silloin syömme sopat – toivottavasti ihan seesteisessä tilanteessa.

 

 

Ollaanko me jo vanhoja?

 

Luin alkukesällä kirjan ”Ollaanko me jo vanhoja”. Kirja seuraili suurten ikäluokkien ihmisten kertomusten kautta eri vuosikymmenten tärkeimpiä tapahtumia ja käänteitä. Vaikka 1960-luvulla syntyneet eivät enää kuulukaan niihin varsinaisiin suuriin ikäluokkiin, ymmärsin alkavani jo olla vanha, kun omiakin muistikuvia ja kokemuksia tapahtuneista on aina 1970-luvulta alkaen. Peruskoulun aamunkoitto on omakohtaisesti koettu, Etykistä on selkeät uutismuistot ja jaan senkin sukupolvikokemuksen, että sanat Kekkonen ja presidentti olivat synonyymejä.

 

Vaikka mieli on teinin, onhan se uskottava, että ikääntymässä tässä ollaan. Tietysti se on niin, kun hallituskin on sen papereihinsa kirjannut ja suomalaisina uskomme, mitä auktoriteetit sanovat. 55-vuotiaat ovat parin viikon takaisen linjauksen mukaan työelämässä ”ikääntyneitä”. Tyttömäisen nuorekkaan hallituksen silmin 55-vuotias saattaa toki näyttää vanhalta, mutta totuushan on toinen. 55-vuotias on kokenut, osaava ja ammattitaitoinen ruuhkavuodet taakseen jättänyt osaaja. Onneksi lakitekstissä  ikääntynyt on vasta 65-vuotias ja vanhuus on siirretty kohtaan 75v.

 

Itse en aio käyttää hallituksen kaavailemia työelämässä jatkamista tukevia työllisyystoimia, vaan aion siirtyä suhteellisen nuorena eläkkeelle. Tämä päätös on realisoitumassa jo ihan helposti hahmotettavan ajanjakson päästä. Uuden passin saadessani hoksasin, että seuraavan uusinnan ollessa ajankohtainen, olen jo eläkeläismummo.

 

Iän myötä tulevien kremppojen määrä kielii kyllä jo vanhuudesta - tai ainakin itäsuomalaisesta tautiperimästä. Käväisin taannoin apteekissa täydentämässä dosetteihin ladattavia troppeja seuraavalle kolmelle kuukaudelle. Ostin lääkkeet itselleni sekä puoliskolle. Eivät sopineet pilleripurkit normaaliin apteekin pikkuruiseen muovikassiin. Sain reilun paperikassin ja maksettavaa jäi vielä Kela-korvausten jälkeenkin ihan reilusti.

 

Vaan faktahan on se, että vanhenevat ne kolmevitoset ministeritkin, vaikkeivät sitä vielä tunne eivätkä tunnusta. Elämä heittää heillekin eteen haasteita ja hankaluuksia. Liiallinen intomielisyys ja ihanteellisuus karisee, samoin usko omaan kaikkivoipaisuuteen.

 

Oli miten oli, iloisella ja valoisalla mielellä virkeää ja vireää vanhuutta odotellen.

 

 

Kylläpä meillä nyt hurisee hyvin

 

 

Huomaan, että hyvät katkottomat ja vähintäänkin seitsemän tunnin yöunet ovat minulle aivan välttämättömyys. Luulenpa, että niin on jokaisen kohdalla. Millä sen unen sitten vaan aina saisi varmistettua?

 

Puoliskon uniapnealaite oli saanut nimen lypsykone, sillä se tuhisi ja tohisi kuin muinoiset Alfa Lavalin lypsylaitteet. Lopulta tuota tärkeäksi tiedettyä laitetta tuli käytettyä vain harvoin – jos silloinkaan. Fuskaava maski ja vuotava ilmaletku eivät todellakaan kannustaneet laitteen käyttöön. Kun sitten vihdoin kesän alussa päästiin käyttämättömyyden juurisyyn äärelle, oltiin jo lähellä ratkaisua. Kun C-pap -laite sitten lopulta vielä kieltäytyi käynnistymästä, oli helppo ottaa kontakti sairaalaan ja pyytää laitteen vaihtoa. Se onnistuikin heti seuraavana päivänä.

 

Uusi laite on entistä pienempi ja vähemmän suhiseva. Tietenkin, kun maski asettuu kasvoille tiiviisti ja ilmaletku on ehjä. Enää meillä ei puhuta lypsykoneesta, vaan härvelistä. Härveli on etäluettava. Joka aamu matkaavat tiedot edelliseltä yöltä Ranskaan ja palaavat sieltä sitten hoitavalle taholle tiedoksi. Sehän toki motivoi laitteen käyttämiseen. Lääkäri näkee koneeltaan, montako tuntia laite on ollut käytössä ja miten laite on toiminut.

 

Omalta osaltani totean, ettei C-papin hurina häiritse minua lainkaan. Pikemminkin se varmistaa minullekin ehjän ja katkottoman yöunen. Hyvä, kun hurisee!

 

Nyt hurisee kammarissa toinenkin laite. Olen ennenkin helteiden aikaan sadatellut talomme suunnittelijaa, joka on suuressa viisaudessaan unohtanut suunnitella tuuletusikkunat. Kuumilla jaksoilla kaipaisi mahdollisuutta saada jostain raikasta viileää ilmaa. Tämän kesän hellehelpotukseksi tehty hankinta oli ilmanviilennin. Sellainen huriseva pömpeli, josta johdetaan letku ikkunasta ulos. Kun ei niitä tarvittavia hyttysverkollisia tuuletusikkunoita ole, tehtiin seinään reikä. Tuo räppänä joudutaan tietysti talviseen aikaan täyttämään villalla, että saadaan lämpö pysymään torpassa, mutta sitä ei surra nyt.  Voi sitä ihanuutta, minkä Midea toi makuuhuoneeseen. Kosteankuuma helleilma oli poissa ja viileä kuiva ilma täytti huoneen nukkumaan käydessä. Taas olivat hyvät unet turvatut. Hyvin huristu, Midea!

Hiljaisuuden retriitti mökkimetsässä

Vetäydyin juhannuksen jälkeen metsään viettämään hiljaisuuden retriittiä. Vietin metsässä aikaa joka päivä. Yksin. Lyhimmillään puolitoista tuntia, enimmillään varmaan nelisen tuntia.  Oli minulla siellä tehtäväkin, enhän varmaan muuten olisi metsässä malttanut mietiskellä. Klipsuttelin valmiista takkamittaisista pölkyistä polttopuita halkomakoneellani ja pakkasin klapeja puusäkkeihin kuivumaan ja kuljetusta odottamaan. Polttopuiden halkominen on vallan meditatiivista puuhaa. Siinä on aikaa ja rauhaa omille ajatuksille.

 

Ennen pitkää metsässä alkoikin tulla hyviä ajatuksia. Ymmärsin, ettei näillä polttoaineen hinnoilla taida olla järkeä rahdata puita Pohjois-Karjalasta Uudellemaalle. Ennemmin voisi koettaa myydä mökkimetsässä tehdyt puut paikan päällä ja ostaa sillä rahalla puut Loviisasta. Toisaalta, kukapa tietäisi tulla ostamaan saunapuita minulta. Siispä annan lahjakortin kummallekin tyttärelle, että saavat käydä hakemassa sauna- ja takkapuita pakettiautolla tai ainakin kuomukärryllä. Näin kuljetusvastuu on pois minulta, eivätkä puut pilaannu säkeissä. Muutama muukin taloudellinen oivallus syntyi Karjalan mäntyjä ja koivuja halkoessa.

 

Viimeisen työrupeaman ajan päässäni soi Vesa-Matti Loirin kappale ”Niin hyvää puuta”. Totta puhuen en muistanut kappaleen sanoista muuta kuin tuon kolmen sanan kertsin. Mutta ”niin hyvää puuta” sainkin taas pussittaa tulevan talven lämpimiksi. Leppähalkoa mökkisaunaan, koivua ja mäntyä Rapakiven torpalle. Lämmityspuuna sentään kelpaa muukin kuin aivan priima. Ja itse asiassa meillä on kaadettu vain pystyyn kuivuneita tai muuten vaurioituneita puita. Paheksuttuja avohakkuita ei kai kukaan mökkitontillaan tekisikään.

 

Tämän kesän 14 puuta olivat eri puolilla tonttia, mutta siirrettävä ”kenttäklapikoneeni” – ikivanha Park-merkkinen työjuhta - oli kottikärryllä helposti kuljetettavissa aina pölkkykasan luo. Puolisko oli ”kustomoinut” vanhasta putkirunkoisesta puutarhapöydästä minulle jämerän klapikoneen pöydän. Siinä kone oli ergonomisesti oikealla korkeudella ja koneen molemmin puolin sopivasti laskutilaa. Tätäkin pystyttiin kottikärryn avulla siirtelemään.

 

Tämän retriitin jälkeen palaan taas mielihyvin ja mieleltäni virkistyneenä ihmisten pariin.

Meidän mökkilokin tuoreimmat kuulumiset

 

 

Olen ymmärtänyt, että ilmaisua ”mökkilokki” käytetään kutsumatta tulleista mökkivieraista, siipeilijöistä. Meillä ei sellaisia ole näkynyt ja mökkilokkimme tarkoittaa ihan oikeaa lokkilintua, joka vuodesta toiseen pesii mökillämme.

 

Monen monta kesää hän piti pesäpaikkanaan laiturinnokkaa. Viime kesänä tuli kesken pesintäajan oivallus muutosta savuhormin juureen. Sinne hän kuskasi myös kaksi munimaansa munaa turvaan ihmisiltä. Hyvin hoksattu. Eivät ole linnunkaan aivot aivan pienet. Tänä keväänä pesä oli tehty suoraan katolle, lämpimään paikkaan hormin juureen.

 

Lokin seuraamisessa on ollut meille paljon ohjelmaa. Saimme seurata lokinpoikasten ruokintaa katolla. Toisena päivänä näimme, kuinka emo piti kahdelle untuvikolleen oppituntia aiheesta, kuinka kävellään katon harjalla. Sikäli mökkilokkimme oli typerä, että koki meidät pihalla kävelijät uhkaksi ja hyökkäili kohti – meidän mielestämme aivan turhaan.

 

Tuli sitten sekin päivä, että lokkiemo arvioi poikasten olevan riittävän suuria kyetäkseen lentämään ja pärjätäkseen omillaan. Ilmeisesti poikaset oli tuupattu pesästä alas. Juhannukseksi mökille tullessamme oltiin tilanteessa, jossa nokkelampi poikanen oli suoriutunut jo laiturille ja hitaampi sisarus oli jumissa tyhjässä lavakauluksessa. Omat siivet eivät vielä kantaneet, vaikka kuinka räpytteli, eikä emo tullut avuksi tuuppaamaan lastaan 10 senttimetrin reunuksen yli.

 

Lokkilapsi vietti yön tuossa 80 x 120 kokoisessa leikkikehässä. Aamulla oli pakko nostaa reunusta ja laskea lapsi avaraan maailmaan. Hädissään reppana sykäisi talon alle puusuojaan, otti sitten uutta suuntaa ja toikkaroi pihalla, kunnes löysi reitin saunan alle. Usko vesille pääsemisestä loppui kesken ja kohta poikanen toikkaroi taas keskellä pihaa. Puolisko yllytteli ottamaan ämpärin ja kaappaamaan lokinpojan ämpäriin ja auttelemaan vesille. Mutta eipä antautunut hömppä ämpäriin, vaan paineli risukossa ylämäkeen. Sittenkin, vaikka viisi aikuista lokkia antoi lammen päällä äänimerkkiä ja huuteli kutsuvasti. Pakko oli luovuttaa auttamistoimet, kun apua ei osattu ottaa vastaan.

 

Lopulta meno lammella rauhoittui. Lokkien hyökkäilyt ihmisiä kohti laantuivat, laiturin sai taas pestä varsiharjalla uimakäyttöön.