Matkasuunnitelmia

Matkassa suunnittelu- ja odotteluvaihe on melkeinpä sitä parasta. Äkkilähtömatka olisi muuten taloudellinen ja toimiva ratkaisu, mutta siinähän menettää koko iloisen etukäteispaneutumisen tulevaan reissukohteeseen.

Sain reilu kuukausi sitten tietää, että puolisko vie minut matkalle Varsovaan ja Krakovaan. Siitä pitäen olenkin perehtynyt retkikohteisiimme.

Kun yläkoulun historiassa osapuilleen 35 vuotta sitten opiskeltiin toista maailmansotaa, kuulin ensi kertaa Hitlerin joukkotuhoista. Tuo suunnaton pahuus oli jotain, joka jäi lähtemättömästi mieleeni. Onhan aivan käsittämätöntä, miten yhden ihmisen sairaalloinen pahuus on voinut saada niin suuren vallan, että joukkotuhojen toteuttamiseen suostuivat ne tuhannet toimeenpanijat. Aikailematta ja siekailematta, suuremmin kyseenalaistamatta. Siltähän se ainakin näyttää.

Retkiohjelmassamme on siis ilman muuta Auschwitz ja Birkenau 70km Krakovasta länteen. Olen paneutunut aiheeseen lukemalla uudelleen Auschwitzin tyttöorkesterin ja Parakki 10. Tuo tyttöorkesteri oli muuten kirja, jonka pyysin 8-luokkalaisena kirja-alalla olevalta tädiltäni joululahjaksi. Muistan edelleen sen joulun ahdistuksen. Ymmärsin, että itse olin lahjani valinnut, mutta voi sitä rintaa puristavaa ahdistuksen määrää! Siitäkin huolimatta, että kirja kertoo keskitysleirillä toimineesta naisista kootusta orkesterista, jonka jäsenet olivat muita hiukan paremmassa turvassa. Parakki 10 puolestaan kertoo naisilla tehdyistä kivuliaista ihmiskokeista. Sterilisaatiokokeet röntgensäteillä sädettämällä ja ruiskeilla olivat kammottavia. Niitä ei takuulla varmasti olisi voitu tehdä missään luvanvaraisesti.

Retkikohteisiimme kuuluu myös Schindlerin museo Krakovassa. Museo, joka kertoo paitsi emalitehtaan historiaa, myös koko holokaustin ajan ajankuvauksen. Koska varsin kattava kotoinen elokuvakokoelmamme ei äkkitutkimalla näyttänyt sisältävän Schindlerin listaa, jouduin lukemaan tämänkin kirjana. 404 sivua pientä pränttiä lähes hengittämättä hiljaa, oli aikamoinen suoritus syysloman puuhien ohessa.

Vielä pitäisi ehtiä paneutua suolakaivoksen historiaan. Sekin on nimittäin matkasuunnitelmissamme. Jos nyt ei muuta löydy, niin perehdyn asiaan netissä.

Netissä olen toki tutkinut jo Puolan zlotyn kurssin ja katsastanut ravintoloiden hintatasoa. Tuliaiset ja ruokailu sekä Krakovan kahvilakulttuuri ovat tärkeitä nekin. Neljän päivän reissulle on suunniteltu niin paljon toimintaa ja nähtävää, että reissusta palautumiseen taitaa tarvita pari päivää lisälomaa.

Loistopäätös

Pakko myöntää, että aina en ole osannut tehdä fiksuja päätöksiä. Joskus on saattanut mennä aika lailla pahastikin hatelikkoon. Vaan ainakin kerran olen osunut aprikoinnissani oikeaan. Toki pitää myöntää, että siinäkin päättelyssä on ollut osansa tuurilla, onnella, kohtalolla tai miksi häntä nyt tahtoo nimittääkin.

Puhun nyt siitä, kun suhteellisen nuorena opettajana sain valita vanhan ja uuden eläkejärjestelmän väliltä. Peruskoululainsäädännön mukaan opettajilla oli oikeus eräin edellytyksin valita ennen 1.7.1989 voimassa olleiden säädösten mukainen eläkeikä. Yhtenä edellytyksenä oli se, että henkilöllä on ollut 30.6.1989-1.7.1989 voimassa vähintään kuukauden yhtäjaksoinen valtion eläketurvan piiriin kuuluva palvelussuhde. Olen aloittanut vakituiset koulutyöt elokuun alusta 1988, joten kovin pian työuran alussa tuli vastaan tällainen kohtalon kysymys.

Muistan pohtineeni asiaa tarkkaan, sillä tuolloin tiedettiin sanoa varmuudella vain se, että eläkeikä jäädytetään tuon ajan sopimustasoon eli 60 vuoteen. Tiedettiin jo, että eläkeiät lähtevät nousuun ja niin arvailtiin käyvän myös eläketasoille. Sopimuksessa oli monenmoisia reunaehtoja – muun muassa sentyyppisiä, ettei systeemissä ole mahdollisuutta osa-aikaeläkkeeseen. Mistä pitkästi alle kolmikymppinen tietää ennustaa terveyttään ja työkykyään reilun kolmenkymmenen vuoden päähän? Muistan, että eniten minua huoletti se, että joudunkohan pakosta työskentelemään, vaikkei pääni ja kanttini kestäisi. Oikein soitin asian tiimoilta Valtion Konttoriin. Sieltä sanottiin, että sairauseläkkeelle pääsee aina. Se ratkaisi asian ja tälläsin nimeni paperiin, jonka sisällön silloin käsitin niin, että luovun mahdollisuudestani jonkin verran suurempaan eläkkeeseen, mutta pidän kiinni 60v eläkeiästä.

Pari viikkoa sitten asia aktivoitui mielessäni, kun uutta eläke-esitystä tuotiin rytinällä julkisuuteen. Tunnistauduin pankkitunnuksillani Kevan (kunnallinen eläkevakuuttaja) sivuille tarkistelemaan tietojani. Toden totta valtio on edelleen pitämässä kiinni sopimuksestamme. Olen pääsemässä vapaaherrattareksi kymmenen vuoden kuluttua. Hoksasin asian olevan tosi iso, sillä uuden lakiesityksen mukaan ikäisteni kuuluisi työskennellä 65-vuotiaiksi. Viisi vuotta elämästä on pitkä aika. Se on jopa niin pitkä aika, ettei siinä pieni eläkkeenlisä paljon paina.

En minä aio sitä viittä vuotta keinussa kädet ristissä istuskella. Luulenpa, että puuhaa piisaa ihan yltäkyllin. Rapakiven tontti ei tunnu tulevan lopullisen valmiiksi koskaan. Aina riittää maalattavaa, kohennettavaa, muokattavaa, uudistettavaa ja pian jo remontoitavaakin. Enköhän sitten ehdi ottamaan ihan omaakin aikaa; aikaa kuorolaululle ja kansalaisopiston harrastusryhmille. Luonnossa liikkumiseen käytän varmuudella nykyistä enemmän aikaa, erityisesti syksyisin. Lupaan nauttia mustikanpoiminnasta ja sienestyksestä vieläkin enemmän, kun pääsen sinne myös arkena enkä vain viikonloppuna. Hyvinkin voi olla, että mummotettaviakin on vuosikymmenen päästä jo enemmän kuin nyt. Ensimmäinen lapsenlapsi on sitten jo reipas koulutyttö, voi olla että mummon muskarissa ”taputapukakkaraa” taputtelee joku muu.

Olo on kuin entisellä lottovoitosta haaveilijalla: ”Mökki pitäs laittoo ja kiertee vähän mualimoo!”

Rahan tekeminen

Perheemme lempparilukemistossa Aku Ankassa yritetään aina silloin tällöin valmistaa kultaa. Silloin puhutaan alkemiasta ja kullantekijästä käytetään nimitystä alkemisti. Rahan tekemiselle ei taida olla muuta synonyymisanaa kuin ”tienaaminen”. Varsinaisesta rahan valmistamisesta vastaa meillä Suomen Rahapaja.

Vaan minulla on nyt sellainen kutina, että minä olen oivaltamassa rahan tekemisestä jotakin uutta.

Keväällä vaihdoin taas yhden kerran autoa. Tässä mustassa komistuksessa on kojelaudan paneeleihin kätkettynä lokero jos toinenkin. Alkuun tuntui, että painoipa etupaneelista mistä kohtaa hyvänsä, sieltä aukesi aina joku piilopaikka. On muotoiltu lokero aurinkolaseille, on piilo tupakansytyttimelle, jne. Yhden lokeron avatessani olin pudottaa silmäni; lokero oli nimittäin täpösen täynnä kolikoita! Ei tosin mitään kahden euron lantteja vaan viidenkymmenen, kahdenkymmenen, kymmenen ja viiden sentin kolikoita. Kumminkin yhteensä yli kympin arvosta.

Tyhmyyksissäni tyhjensin tietysti laatikon kokonaan ja lähdin riemusta hihkuen sisälle toimittamaan uutistani tiedoksi muulle perheelle. Myöhemmin oivalsin, että ilmeisesti lokeroon olisi pitänyt jättää ”siemenraha”. Ainakin yksi kolikko malliksi, jotta lisääntyminen olisi taas toiminut. Lokero nimittäin pysyi kesäajan jatkuvasti tyhjänä. Kun tämän syksyllä oivalsin, niin tuikkasin lokeroon siemenrahaksi taskunpohjalla pyörineen kymmensenttisen ja pihalta löytämäni viisisenttisen. Ja kas jo vain on lootaan taas kertynyt pieni pesämuna. Parin maitopurkin verran nyt ainakin. Voin nyt varmuudella kertoa, että autossani oleva lisälaite mitä ilmeisemmin tekee kolikkorahaa. Seuraavaksi aion koettaa euron ja kakkosen kolikoilla, jotta pääsisin hiukan isompien ostosten tekoon ja pääsisin asioimaan vaikka kirpparille.

Viikonloppuna huomasin itse omaavani harvinaisen taidon. Lompakossani oli kaksi seteliä, viisikymppinen ja kymppi. Hieraisin viisikymppistä peukalon ja etusormen välissä ja kuinka ollakaan se monistui kahdeksi! Olin taas asiasta niin tohkeissani, etten rohjennut käydä hieroskelemaan seteleitäni enempää ja tutkimaan kuinka moneksi yhden eurosetelin saa maagisella peukalo-etusormiotteella monistettua. Varmaan kaikkia seteleitä on hieromalla mahdollista tuplata tai kuka ties vaikka triplata.

Taas kerran toimin kuin mikäkin tyhmeliini ja jaan suuret keksinnöt kanssanne jo ennen patentointia.

Muoviton syyskuu

Minulla on taipumus innostua milloin mistäkin teemapäivästä, juhlaviikosta tai -kuukaudesta. Nykyinen mukaälykäs puhelimeni on tosi innostunut tiedottamaan näistä vaihtuvista teemoista ja juhlapäivistä. Niistä se typerys ilmoittelee pikemminkin Amerikan tahtiin. Mitä iloa minulle on tiedosta, milloin amerikkalaiset viettävät Thanksgiving dayta taikka Veterans Dayta?! No yhtä kaikki, koko syyskuun ajan puhelimeni muistutti muovittomasta syyskuusta.

Innostuin taas asiasta periaatteellisella tasolla kovastikin. Inhoan ajatusta, että maailman merillä lilluu jätelauttoja. Tyynenmeren jätemuovilauttakin on kuulemma Texasin kokoinen. Samanmoisia muovikasaumia lilluu lähempänäkin pikkuisen pienemmässä koossa. Maatumatonta muovia joutumassa valaiden ja hylkeiden vatsoihin.

Mitenpä osaltani toteutin muovitonta syyskuuta? Päätin, etten osta yhtään muovikassia ostoksilleni, vaan muistan tavallistakin tunnollisemmin ottaa kangaskassit ja pärekorin kauppareissulle mukaan. Huomasin pian ajatukseni heikon kohdan. Mistäs meille sitten tulee roskiskasseja, jos kukaan ei tuo kaupasta ostoskassia? Joudunko ostamaan roskakassirullan? Roskakassi on välttämättömyys. Meneehän meillä kompostorittomassa huushollissa sekajätteeseen myös perunankuoret ja suodatinpussit. Paperikassi hajoaisi ennen kuin roskis on saatu heivattua roskapönttöön asti. No, ehkäpä roskakasseja riittäisi kuukaudeksi...

Hedelmät ja vihannekset on varsin helppo punnita kaupan tarjoamissa ohuissa muovipusseissa. Vaa'atkin on varmasti taarattu tuon läpinäkyvän pussukan painolle. Jos ottaisin mukaan omat, vaikkapa virkatut hedelmäpussukat, en saisi koko määrää hedelmiä, vaan maksaisin kauppiaalle myös oman pussukkani painosta. No, banaaneja ei sentään tarvitse pussittaa. Luontoäidin oma pakkaus riittää. Sen nyt ainakin muistan.

Entäs sitten pakkausteollisuuden kukkaset, muovilaatikkoon ja jopa kaksinkertaiseen suojamuoviin pakatut lihatuotteet? Onko se nyt muovittomassa kuussa ostettava kaikki irtotavarana lihatiskiltä? Saako sieltä kaikkea sitä, mitä olen tottunut ostamaan? Onko muka jotenkin fiksumpaa ostaa arkkikaupalla kosteuskäsiteltyä paperia? Paljonko se eroaa muovista? Vai menenkö kauppaan omine Tupper-boxeineni? Hemmetti, ne nyt ainakin ovat muovia!

Hävettävän pieneksi ja vähäiseksi jäi siis osuuteni näissä talkoissa. Ostamatta jäi muutama muovikassi. Ovathan nekin toki toistaiseksi pois maailman meristä. Pidinkö hengissä muutaman päivän jotain Tyynenmeren kaskelottia?