Asumisen trendeistä

Kaukana ovat ne ajat, jolloin asumista määritteli pikku pakko - se, että jossainhan sitä on ihmisen pahimmilta pakkasilta ja muilta luonnonilmiöiltä oltava suojassa. Kivikauden ihmisen asumus puusta, nahasta ja sammalista oli aika lailla tuohon tarpeeseen kyhätty. Vielä 1950-luvulla sotien jälkeen Suomessa asuttiin kovin ahtaasti. Kaupungissa "hellahuoneessa" saattoi asua kokonainen perhe ja maalla tuvan ja kammarin torppaan sopi suorastaan monta sukupolvea. 1970-luvulla valtiolla oli tieto siitä, montako neliömetriä asukasta kohden on sopivaa ja standardin mukaista asumista. Arava-lainaa annettiin perheen pääluvun mukaan ja lainoitettiin vain säädettyyn rajaan asti. Liikaa ei sopinut valtion takaamalla lainarahalla rakentaa.

Sittemmin on valtion sääntelystä vapauduttu ja jokainen voi rakentaa asunnokseen niin suuren talon kuin tahtoo... Ja niin kalliin kuin kantti kestää... Oma taikka pankin kantti... Suomen kaunein koti -ohjelmassa esiteltiin huikean hulppeita taloja, joissa kahden ihmisen asumistarpeisiin oli rakennettu jopa 450m2 kolmikerroksisia lasiseinäisiä linnoja. Tarvetta on ollut ja jonkun kantti on kestänyt.

Toisaalta leveän asumisen rinnalla on myös toinen vahva trendi.  Asunnoiksi halutaan rakennuksia, jotka on alunalkaen tehty aivan toisiin tarkoituksiin. Tehdasrakennukset, kyläkaupat, koulut - jopa vesitornit - houkuttelevat ihmisiä visioimaan omannäköisiä, yksilöllisiä koteja. Varsinaista valtavirtaa asumisen saralla on sekin, että halutaan palata vanhoihin materiaaleihin. Muovitaloa 1960-luvun Futuron tapaan ei halua nyt kukaan. Hirttä, muuta puuta - siis hengittävää ja luonnonmukaista materiaalia - sopii asunnon olla.  Sisäilmaongelmista olemme kuulleet kaikki. Omaan asuntoon halutaan kaikin keinoin varmistaa hyvä sisäilma.

Huomaan, että samat ne ovat haaveet asumisen suhteen eläimilläkin. Oman näköistä, tilavaa, perinnerakentamista arvostavaa ja ennen muuta sitä hyvää sisäilmaa.  

Pikkuinen pikkulintu - sanotaan häntä tässä nyt vain sukunimellä, koska emme ole vielä sinunkauppoja tehneet - Tiainen, oli haistellut asumisen trendejä. Lisätila ei olisi pahitteeksi. Perinteikästä puurakentamista arvostaisi kovasti hänkin. Ja raikas sisäilma on tietysti ihan ykkösjuttu!

Tiainen valitsi pesänsä paikaksi vanhan ja perinteikkään hevosvetoisen kylvökoneen viljalaatikon. Puinen paneelista aikoinaan hyvin rakennettu laatikko on edelleen sisältä kuin uusi. Peltikattokin on vielä ehyt. Katon ja rakennuksen välissä on sopiva rako oviaukoksi, kun vuokraemäntä ei ole vielä ehtinyt laittaa kukkaruukkua kannen päälle painoksi.  Tilaahan tässä asumuksessa on perinteiseen pönttömalliseen kotiin verraten vähintään viisinkertaisesti, mutta tilaa nyt tarvitaankin, koska perhettä on tarkoitus kasvattaa.  Kun arava ei rajoita, niin otetaan ennakkoa ja rakennetaan valmiiksi. Tiainen pehmusti koko tilan vihreällä sammaleella ja kantoi toiseen päähän lisälämpöeritykseksi höyheniä. Eilisen vuokraemännän tarkistuskäynnin huomiona oli, että perhe on kasvamaan päin. Ainakin yksi muna köllöttelee höyhenpatjalla.

Areenasta

Onpa se hienoa, että ihan joka ikinen instanssi tahtoo juhlistaa satavuotiasta Suomea ja hakee omia ja omannäköisiä tapoja tuohon juhlistamiseen. Yle on keksinyt julkaista Areenassa vanhoja rakastettuja tv-sarjoja kokonaisuuksina, vapaasti ja omaan tahtiin katsottavaksi. Siellä näkyy olevan minun lempparisarjoistani ainakin Tankki täyteen ja Kotikatu.

Vapun maissa olin flunssassa, enkä haluistani huolimatta kyennyt lähtemään haravoimaan pihaa. Päätinpä siis joutessani katsella sohvalla viltin alla Kotikatua.

Aikoinaan sarjan tullessa ensimmäistä kertaa olen ollut nuori perheenäiti. Sarja alkoi syksyllä 1995. Muistan, että tuo torstai-illan ohjelma oli minulle kovin tärkeä. Siinä käsiteltiin monia perhe-elämän teemoja, jotka olivat minullekin ajankohtaisia tai muuten omakohtaisia. Muistan liikuttuneeni ja suorastaan kyynelehtineeni aika monen jakson äärellä. Sarja pyöri tv:ssä 17 vuoden ajan. Ilmanko tyttäretkin muistavat, että torstaina oli äidin tv-ilta - ihan sama, jos heiltä jäi sen vuoksi jokin ohjelma näkemättä.

Tällä toisella katselukierroksella, reilut 20 vuotta ohjelman ensimmäisen kauden alkamisen jälkeen, tajuan olevani aivan eri elämäntilanteessa ja siksi katsonkin sarjaa ihan uudesta vinkkelistä. Jos viimeksi katsoin Kotikatua Mäkimaan Lauran vinkkelistä ja surin hänen kipuiluaan äiti Eevan ja isä Pertin kanssa, seuraankin sarjaa nyt pikemminkin Mäkimaan Eevan tai jopa tuon mummojen mummon, Maija Mäkimaan, suunnasta. Monet aiheet avautuvat nyt uudella tavalla. Ehkä siihen vaikuttavat iän ja elämänkokemuksen lisäksi kahdenkymmenen vuoden aikaero. Sellaiset asiat, jotka 1990-luvulla olivat uusia ja vieraita - ehkäpä vaikka kovin kaupunkilaisen tuntuisia - ovatkin nyt arkipäivää kaikille.

Vanhaa sarjaa on kiinnostava katsella myös ajan kuvana. Millaista oli pukeutuminen, millaisia kampaukset, miten ihmiset asuivat ja miten arkea pyöritettiin. Huomaan, että olkatoppaukset ovat olleet vielä voimissaan, takeissa on kummalliset suuret kaulukset ja hurjan paljon liehuvaa helmaa. Naisten hiukset on kiharrettu kreppipermenentille ja miehilläkin on hiuksissa mittaa. Kerrostaloasunnoissa näyttävät neliöt olleen tehokäytössä. Olihan Mäkimaan Mirjan asuntona alkuun vaatehuone ja Luotolan Ninnillä puolestaan oli parvi keittiön nurkassa. Yllättävää oli se, että ylemmän keskiluokan perheenäiti Eeva Mäkimaa pyykkää pyykkinsä asunnossaan ja levittää ne kuivumaan kerrostalon ullakolle. 1990-luvulla elettiin siis aikaa ennen kuivausrumpuja ja ullakkoasuntojen rakennusbuumia.

Kahden kauden katselu-urakoinnin jälkeen oli jo aika tehdä testi. Ylen sivuilla pääsin testaamaan "Kuka Kotikadun henkilö olen?" Pakko myöntää, että lopputulos yllätti hiukan. Tämän luotettavan ja täysin kiistämättömän testin mukaan en olekaan kirpakka Kaarin Luotola, enkä kukaan Mäkimaan naisista - joihin olen vuorotellen samaistunut - vaan sittenkin Teemu Luotola.

Kasvihuoneremontti

Hartiapankkirakentajien yhteisestä hiljaisen tiedon pankista löytyy sellainen fakta, että vihdoin kun kaikki on saatu jotakuinkin valmiiksi, saakin alkaa jo remontoida sieltä alkupäästä.

Rapakiven torppaan kuuluu tätä nykyä päärakennuksen lisäksi seitsemän rakennusta taikka rakennelmaa. Siihen on toki laskettu jo kaikki rakennelmat roskismökkiä myöten.

Ensimmäinen lisärakennelma Rapakivessä oli kasvihuone. Se tehtiin heti ensimmäisenä kesänä. Runko tehtiin kuistirakennelmien ylijääneistä materiaaleista. Lattiaksi viriteltiin vanhat, meille jostain kiertäneet ratapölkyt. Seinät valmistuivat lahjaksi saaduista ikkunoista. Vain kattoon hankittiin uutta valokatetta.

Puolisko intoili ja rakensi kiinteät kasvulaatikot kiertämään kasvihuoneen kolmea seinämää. Toisella pitkällä seinustalla on hylly kasvihuoneessa tarvittaville ruukuille ja tarvikkeille, toisella seinustalla puolestaan on orsi tomaattien sitomista helpottamassa tai amppeleiden ripustuskannakkeeksi.

Sisutuslehtiä selatessa ja tv:n puutarhaohjelmia katsellessa olin huomannut, että haluaisin kasvihuoneeltani jotain muuta ja uutta. Haluaisin sijoittaa sinne pienen pöydän ja tuolin. Haluaisin viettää kasvihuoneessani aikaa lueskellen ja teetä siemaillen. Tähän astihan kasvihuoneessa on käväisty vain kastelemassa ja nyppimässä varkaita tomaatin varresta. Ei siellä ole aikaa vietetty, ei viivytelty, eikä viihdytty.  Vaan jatkossa on toisin!  

Tyhjensin kasvihuoneen tyhjäksi ihan kiinteiden kasvulaatikoiden reunalaudoitusta myöten. Seuraavaksi kuskasin aika monta puutarhakärryllistä pihakiviä tontin perille ja kasvihuoneen lattian pinnoitteeksi. En kiinnittänyt kiviä mitenkään, vaan ladoin ne vain vieri viereen. Nythän minulla onkin lämpöä varaava lattia, joka hohkaa ja huokuu kasveille lämpöä yöaikaan. Näin ainakin uskon. 120cm leveään ja 250cm pitkään tilaan sopi se toivottu pöytä ja pari pientä tuolia aivan mainiosti. Eikä tämä teehetken ryhmä vienyt puoltakaan tilasta. Toiselle reunalle sijoitin lattiatasoon isot ruukut pensastomaatteja varten ja siihen aisaan sopii ripustamaan ainakin kahdeksan amppelia. Minulla on kasvamassa amppelitomaatin taimia ja saatanpa laittaa rivistöön jonkun amppelimansikankin. Vaikkapa vain Piltin ja Pirpanan vierailuja varten.

Remontti oli edullinen. Tärkein työ tehtiin purkamalla.  Pihakiviä ei tarvinnut lähteä erikseen hankkimaan, vaan hyödynsin pihaan jääneen kasan pohjan. Ehkä olennaisinta tässä remontissa oli  asian uudelleen ajattelu ja sitä kautta tilan uudelleen hahmottaminen.