Kevätretki

 

 

Puolisko oli järjestänyt meille jokakeväisen kevätretken. Retkeen kuului siis tavaran toimittamista ja hankkimista idealla ”Vie mennessäs, tuo tullessas”. Sain lähtöaamuna sähköpostiini retken reitin etapeittain. Yöpaikatkin oli valmiiksi katsottuina, joten ihan valmismatkalle pääsin. Jotenkin puolisko onnistui taas uskottelemaan, että retkellä ei ole kiirettä, vaan voidaan pysähdellä ihan retkityyliin – ollaanhan reissuun käyttämässä koko viikonloppu.

Perjantaina heti opetuksen päättymisen jälkeen puolisko olikin koulun kulmalla peräkärryn kanssa. Perjantai-illan matkaosuus oli maltillinen. Vain 400 km Helsingin kautta Hirvaskankaalle. Huutokauppa jätettiin väliin, vaikka majoituspaikkamme oli vain kilometrin päässä Palsanmäen perjantaihuutokaupasta. Edullinen yöpaikka hostellissa osoittautui olemaan paikallisen helluntaiseurakunnan ansaintakeino. Pastori luovutti avaimet ja opasti talon tavat.

12 tunnin yöunien aikana oli tullut kaikkien aikojen takatalvi. Kuluneet nastarenkaamme eivät olleet enää kesärenkaita paremmat, mutta niillä piti lähteä lipsuttelemaan pohjoisen suuntaan. Lauantain ensimmäiset 300 km ajettiin sohjossa hissun kissun. Vasta Oulun seudulla tiet olivat kuivat ja autoilu sujui kevyemmin. Päätepisteemme oli Simossa. Toiseksi yöpaikaksi puolisko oli valinnut Käenpesän Ylivieskasta. Lauantain viimeiset 95 km olivat peilijäällä liukastelua. Kyytiläiselläkin oli niska kipeänä jännittämisestä, kuljettajalla kädet kipeinä ratin puristamisesta, kun perille päästiin viimein iltayhdeksän jälkeen.

Sunnuntaiaamun hotelliaamupalan jälkeen lähdettiin etelän suuntaan Parkanon ja Tampereen kautta. Kelissä oli onneksi pientä parannusta, sillä eilen kylvetty tiesuola oli alkanut vaikuttaa. Apukuskin paikalla saattoi neulepuikkoja pidellä hivenen eilistä rennommin. Kuljettajakin pystyi istumaan lokoisammin, selkä selkänojassa kiinni.

Niinhän siinä taas kävi, että kotiin tullessa meillä oli kärryssä vene. Pitäneekö tämä viedä Puruveden rantaan, kun Pyhäjärvellä jo on vene ja siinä järvien välisellä kannaksella olevalla hehtaarin mökkilammella pärjätään viime kesänä tehdyllä lautalla.

Reilun 1700 km:n reissussa ei turhia pysähdelty. Vöihin vyötettynä sain neulottua kolme pipoa.

Ärsyttäviä sanontoja

 

Me puoliskon kanssa olemme vielä sananlaskuilla kasvatettua sukupolvea. Perheessä asuneet isovanhemmat, samoin kuin vanhemmat, ovat viljelleet lakonisia sananparsia meitä opettaessaan, ohjatessaan ja kannustaessaan. Joitakin on kuultu niin tiuhaan, että on alkanut jo ärsyttää.

”Aika tavaran kaupihtoo” oli anoppini lempisanontoja. Aina, kun jollekin vanhalle tai muutoin ylimääräiseksi jääneelle tavaralle löytyi ottaja, riemuitsi anoppi: ”Kyllä se aika tavaran kaupihtoo!” Ajan toimiessa kauppamiehenä ei nähdäkseni ole mitään merkitystä sillä, millainen hinta tavarasta saadaan - kunpahan vain eroon päästään. Kamalan hidaskin tuo aika on myyjänä. Usein tuntuu, että kaupattavat ovat muuttaneet mukana jo monesti, kunnes viimein löytyy se loppusijoituspaikka. Näin kävi ensimmäiseen taloomme vuonna 1985 varatuille Käpy-pihavalaisimille. Ne löysivät paikkansa Rapakiven torpan pihasta vuonna 2010.

”Asioilla on tapana loksahdella paikoilleen” muistaa puolisko tämän tuosta, kun jokin pulma on saatu selätettyä. Ei mitään väliä sillä, kuinka paljon asian eteen on ponnisteltu, tuon sanonnan voi aina sanoa ja saada kuulostamaan siltä kuin asia olisi järjestynyt itsestään ja mitään tekemättäkin. Minusta taas tuntuu, että pelkästään odotellen ei tapahdu mitään ja tilanteen kohenemiseksi täytyy toimia aktiivisesti. Itse olen siis pikemminkin ” Ei aina mene kuin Strömsössä” -ihmisiä.

Puoliskon sanonnoista kaksi taajimmin toistunutta ja siksi ärsyttävintä ovat ”Kyllä jaksaa tuas näläkästä huastattoo” ja ”Montakohan rusakkoa sitä jäi tuas tähän lenkkiin?” Ensimmäinen kuuluu sanoa aina hyvän aterian päälle. Yleensä minä olen syönyt samaa, enkä ole yhtään sen nälkäisempi, joten mietin, että mistä niitä nälkäisiä nyt lähdettäisiin haastateltavaksi hakemaan ja miksi heitä pitäisi kiusata pitkillä puheilla. Eikö olisi fiksumpaa tarjota nälkäisille samaa, ilmeisen hyvää evästä? Rusakoista puhutaan autoreissulta tullessa. Semmoinen meidän tyypillinen tavaran vienti- ja hakukeikka Jyväskylän kautta Ouluun ja Tampereen kautta takaisin kirvoittaa poikkeuksetta tuon kysymyksen. Ärsyynnyn, kun huomaan olevani kovin konkreettisella tasolla ja pohtivani rusakkojen esiintymistiheyttä.

 

 

 

 

Rapakiven mummo visionäärinä

 

 

Jos Rapakiven mummo saisi taikasauvan ja luvan sijoittaa muutaman kymmenen miljoonaa yhteiseen hyvään, olisi täällä jo melko valmis hankesuunnitelma.

Minä rakennuttaisin kaiken kattavan kulttuuritalon reilusti kuivalle maalle ja mielellään ilta-auringon puolelle. Sovittaisin saman katon alle niin ruumiin kulttuurin toimintoja kuin henkisen hyvinvoinnin tiloja – ja kukapa noista aina tietää, minkäsorttista hyvinvointia mistäkin saa. Tämän korkean ja laajan katon alla ja isojen ikkunoiden takana sijaitsisivat kirjasto (uudelta nimeltään vaikka lainasto), uimahalli ja pallohalli/teatteritila sekä aulatilan kahvila. Ennen kuin hikeennytte, odottakaa niin kerron tarkemmin.

Lainastosta saisi totuttuun tapaan hakea luettavakseen kirjoja ja lehtiä, ottaa kopiota ja käyttää nettiä. Yhtä hyvin sieltä voisi Tohmajärvellä lanseerattuun tapaan lainata hiihtovälineitä. Mikä ettei myös esimerkiksi luistimia ja polkupyöriä ja frisbee-kiekkoja. Siellä voisi olla etätyötiloja ja kokoushuoneita, vaikka pientä vuokraa vastaan.

Uimahalliin tarvittaisiin minimissään kolme erillistä allasta. Kuntoutusallas videonäyttöineen vesijumppaajia varten, uima-allas merkittyine ratoineen matkauimareille ja vielä lasten allas vesileikkejä ja vesiriemua varten. Takaan, että käyttöä olisi. Säästöä tulisi siitä, että koulujen  bussireissut lähikaupunkien uimahalleihin jäisivät pois ja oman kaupungin koulukkaat saisivat uuden lähiliikuntapaikan. Aikuisväki, joka ajelee mieluista ja sopivaa uimapaikkaa etsiessään yksityisautoillaan väliin kauaskin, pysähtyisi jatkossa kotikaupunkiin. Uimaseurakaan ei tarvitsisi reissata bussilla. Näin säästettäisiin myös ilmastoa.

Pallohalli korvaisi tietysti nykyisen, moneen kertaan tekohengitetyn palloiluhallin. Kukaties sama halli palvelisi myös teatteritilana, jos oikein hyvin onnistuttaisiin suunnittelemaan näyttämörakenne ja äänimaailma.

Hetkeäkään en epäile, eikö tämän katon alla - esimerkiksi aulatilassa - menestyisi jo kiva kahvilakin.  Lapsensa tai puolisonsa harrastamaan tuova saisi odotusajan varmasti kulumaan uiden, kirjastossa käyden taikka kahvitellen.

Eikö tässä nyt ole jo riittämiin synergiaetuja, vihreää siirtymää, työllisyysnäkökulmaa ja hyvinvointinäkökulmaa?

 

 

Uuden mökkikauden kynnyksellä

 

Puolen vuoden talvitauon aikana ehtii näköjään mökkiläinen unohtaa paljon. Klassinen ”aika kultaa muistot” taitaa hioa pois kaikki edellisen kesän rasitukset, sillä talven kääntyessä kevätpuolelle ja valon määrän lisääntyessä sitä alkaa automaattisesti haaveilla prinsessakuistilla istumisesta ja puulämmitteisestä mökkisaunasta.

Pääsiäisenä lähdettiin mökille toiveikkain mielin. Mielessä oli kuva muutaman pääsiäisen takaa, jolloin kuistilla todellakin tarkeni hörpätä teet ja maistella rahkapiirakkaa auringon lämmittäessä suloisesti. Narsissit somistivat kahvipöytäämme. No nyt ei aurinko lämmittänyt ennen kuin kotimatkalla tuulilasin läpi. Mökillä ollessa teet juotiin tuvassa lämpimän leivinuunin läheisyydessä. Narsissiruukkukin otettiin sisälle.

Mökkisaunaan ei päästy, koska lammessa oli jäätä vähintäänkin 70 senttiä ja voimat eivät riittäneet kairaamaan niin montaa reikää vieri viereen, että olisi saatu saunavettä ämpäriin tai edes saunakauhaan. Suihkuteltiin sitten sukulaisissa ja saunottiin vasta kotiin päästyä sähkösaunassa.

Muutama muukin harmitus oli. Jyrsijöiden talvipirskeiden jäljiltä riitti siivottavaa. Liekö olleet ruovikkomme vakiasukkaat, eli vesimyyrät – tiedä häntä! Toivottavasti pysyvät lopputalven ulkona, sillä nyt on matot ja päiväpeitot tuuletettu, lattiat imuroitu ja mopattu sekä kaikki tasot pyyhitty kertakäyttöisillä liinoilla hanskat kädessä. Ikkunoihin asti tämä kevätsiivous ei ulottunut, mutta sillä nyt ei ole niin väliäkään, sillä vanha lasi läikehtii joka tapauksessa.

Talven aikana oli unohtunut myös mökiltä kotiin palaajan pyykinpesusouvi. Lakanaa, pyyhettä, pihavaatetta, matkavaatetta… Ihan ymmärrettävä tilanne, jos kahta paikkaa elellään, mutta onhan se nyt kotona pyykkikoneen ääressä asuen vaan monin verroin helpompaa ja mutkattomampaa.

Eikä muuten ollut mielessä jonottamisen määräkään. Lähtiessä osuimme Kotkasta radiossa mainostetun ”pääsiäisen menoliikenteen” kantaan ja paluumatkalle pääsimme jonon jatkoksi samoin aivan alkumatkasta. Jossain sopivassa mäessä onnistuin laskemaan, että edellämme oli 15 autoa tiiviinä letkana ja takanamme saman verran perässätulijoita.

Kylläpä se reissaaminen tästä taas lähtee sujumaan ja muuttuu rutiiniksi.

Miltä se tuntuu

 

Lapsenlapsi oli kysynyt äidiltään: ”Miltä susta tuntuu, kun sun vanhemmat on jo niin iäkkäitä, että ne tarvitsee varaosia?” Kysymys on huvittanut ja pohdituttanut meitä paljon, vaikka tyttären antamaa vastausta emme tiedäkään.

Omasta mielestämme olemme tietysti ihan nuorekkaita – ainakin mieleltämme. Toki muistamme sen, miten aikoinaan ominkin ”lapsen silmin” katsellen ihmiset näyttivät vanhuksilta varmaan jo viidenkympin hujakoilla, saati sitten kuudenkympin kahtapuolta käyvät!

Niin kuin aina, lapsen suustahan se totuus kuullaan. Totta on, että varaosia meille on kertynyt jo monia. Kummallakin on suussa rakennehampaita. Puoliskon etuhampaat olivat katkenneet yläkouluikäisenä leikkitappelussa ja minun poskihampaani lukion ringettetunnilla. Protetiikkaan tutustuttiin jo silloin. Silmälasit ovat tuttu apuväline kummallekin. Monen tehoalueen kakkulat ovat välttämättömät molemmilla. Lapsia tarvitaan avuksi uimahallissa shampoo- ja hoitoainepurkkien tekstien lukemiseen, sillä ilman apukiikareita näkö on kuin maamyyrällä.

Joitakin vuosia sitten puolisko sai uniapnealaitteen varmistamaan, että muistaa hengitellä katkoksitta yölläkin. Kyllä minusta senkin voi varaosiin taikka ainakin apulaitteisiin laskea. Sydämen tahdistin taas avustaa puoliskon sydäntä tahdin muistamisessa. Puolisko on näiden asioiden suhteen tosi hyvässä seurannassa. Minun päivittäisen härveleiden käyttövalvontani lisäksi kummankin laitteen keräämä data kertyy langattomasti ”isoon sairaalaan” häntä seuraavien lääkärin tietoon.

Minä olen tänä talvena saanut tekonivelen oikeaan polveen ja kuulolaitteen vasempaan korvaan. Aivan selviä varaosia molemmat. Tuiki tarpeellisia ja elämän laatua kohentavia, aktiiviseen ja osallistuvaan elämään kannustavia; työnteon, liikunnallisen arjen ja kesän sienireissut mahdollistavia apuneuvoja.

Yksi pieni hankaluus näistä on kumminkin koitunut. Minulla on nyt ”lähestymiskielto”. En saa mennä 15 cm:iä lähemmäs puoliskon tahdistinta. Varmuutta meillä ei ole, kumpi laite se toisen läheisyydestä sekoaisi. Nukkumaan käydessä on kuitenkin syytä varmistaa, että kuulokoje on boxissaan aamua odottamassa.

Vanhoiksi emme suostu sittenkään, vaikka varaosilla mennäänkin.

Kaurapuuroarjen ylistys

 

 

Lapsuuden kodissani arki ja pyhä erottuivat selvästi. Sunnuntaisin pukeuduttiin paremmin, syötiin tuhdimmin ja sunnuntaiksi oli tehty iso siivous – tupaan vaihdettiin vallan ”pyhämatot”, jotka sitten taas maanantain tullen vaihdettiin arkisempiin. Omassa perheessäni olen jatkanut sunnuntain paremman ruoan tapaa ja huomaanpa tavan siirtyneen sukupolvissa eteenpäinkin.

Arvostan silti suuresti sitä aivan tavallista kaurapuuroarkeakin. Voi, miten tavat ja rutiinit tuovat turvaa! Myös aikuiselle, eikä vain lapselle. Turvallinen rutiinien täyteinen arki on kuin energiansäästölamppu. Kaikki hoituu, mutta energiaa säästyy, kun ei tarvitse hapuilla, miten homman tänään hoitaisi, vaan voi turvautua tuttuun ja turvalliseen, totuttuun tapaan.

Arki alkaa herätyskellon soinnilla. Siitä suunta on keittiöön annostelemaan vettä puurokattilaan ja vedenkeittimeen. Veden kiehumista odotellessa ehtii tyhjennellä tiskikoneen. Aamupuurolla nuokkuessa saa selattua lehtien nettiversiot. Sittenpä se alkaakin olla aika suunnata työmaalle. Siellä on Rapakiven mummolla turvana lukujärjestys, monella muulla jokin muun niminen työsuunnitelma. Työpäivän jälkeen reitti kulkee usein tutun kaupan kautta kotiin lieden ääreen. Ja pian päästään kokoontumaan yhteiselle ilta-aterialle. Illan täyttävät kotoisat askareet uunin lämmityksen, pyykkihuollon, käsitöiden sekä tv:n töllötyksen  ohjelmoidessa ilta-aikaa. Kohta onkin aika ottaa käteen iltakirja ja rauhoittaa ajatukset unta odottamaan.

Ajatella, jos joutuisi ihan vieraaseen ympäristöön ja rakentamaan turvallista arkea tyhjästä. Koti on kaukana – kuka ties siellä asuu jo joku aivan vieras. Asioita ei saa hoidettua omalla kielellä ja väärinymmärrykset vaanivat joka nurkalla. Taloudellista turvaa tuoneesta työstä on pitänyt luopua, eikä uutta tahdo löytyä.  Toki mukana olevat läheiset tuovat turvaa, mutta entä jos heistäkin on joutunut luopumaan? Mitä, jos vanhaan kotipaikkaan jääneiden kohtalosta on epätietoisuutta, eivätkä yhteydet toimi?

Ymmärrämmekö vieläkään, miten pahasti monen pakolaisena maahamme saapuneen perusturvallisuus on järkkynyt? Miten voisimme auttaa heitä rakentamaan tavallista turvallista kaurapuuroarkea uudessa kotimaassa?

Palvelukseen halutaan auto-organisaattori

 

 

Pian vuoden olemme puoliskon kanssa jakaneet yhden yhteisen auton. Punaisen Passatin purettua yksipuolisesti yhteistyösopimuksemme en ole hankkinut omiin nimiini uutta kulkupeliä. Pääsääntöisesti Volvon yhteisomistus on sujunut hyvin, mutta joitakin pulmia on toki havaittu.

Omat ajomme osuvat yleensä eri aikaan ja mökille mennään yhdessä. Meillä on samanlainen suhtautuminen autoon. Kummallekin auto on pelkkä kulkine. Se ei siis ole mikään kodin jatke, jota pidettäisiin puhtaana ja puunattaisiin viikkosiivouksin - saati käsin vahaten. Kumpikin on tottunut kuljettamaan ja varastoimaan autossa monenmoista työmatkoilla tarpeellista. Farmarimallinen auto on luonnollinen valinta kummankin mielestä.

Puoliskon mielestä auton paksissa kuuluu kuljettaa tusinan verran kuormaliinoja ja kiristimiä. Autossahan niitä säilötään, totta kai! Jos ne nostettaisiin kotona vaikka verstaaseen, ne saattaisivat unohtua matkasta, kun lähdetään tavaran hakuun. Kärryssä niitä ei tietenkään voi säilyttää, koska kärry on avomallia ja kuormaliinathan kastuisivat. Kuormaliinojen lisäksi on hyvä olla erilaisia pehmusteita - vaahtomuovia ja styroxia – joilla suojata kuljetettavia tavaroita kuormaliinojen hankaukselta. Tänä jäisenä ja lumisena talvena on käyty kahdesti pilkillä, joten kyllähän siis kairakin kuuluu auton talviseen perusvarustukseen.

Minun mielestäni paksissa on hyvä olla runsaasti tyhjiä kestokasseja. Turha kai niitä on kotona säilöä, sillä kauppareissu osuu usein miten työreissun paluumatkaan ja kaupassa käymiseen on näin ollen syytä olla varautunut omalla kassiarsenaalilla. Muovikassit ovat pannassa. Jokainen on jo kuullut mikromuoveista, eivätkä nykyiset kierrätysmuovikassit tuo rikkoutumatta edes mehupurkkia kotiin.

Tarvitseeko edes kertoa, että pienen V50-mallisen auton paksi on niin täynnä tuohon perusvarustukseen kuuluvaa roipetta, että tuulilasinpesunestekanisteria on helpompi etsiä kaupan hyllyltä kuin omasta takakontista. Aika selvää lienee sekin, että kauppareissun jälkeen ostoskassit nostellaan takapenkille, sillä paksiin ne eivät mahdu.

Peräänkuuluttaisin nyt jokamiehen auto-organisaattoria. Löytyneekö Kiina-kaupasta vai pikkuilmoitusten palvelutoimijoista?

Huomioita kielen kehittymisestä

 

Kalevalan päivänä tutustuimme oppilaiden kanssa Kalevalan henkilöihin ja tarinoihin. Kieli on alkuperäisversiossa niin vanhaa, etteivät tämän ajan lapset sitä oikein kykene lukemaan. He eivät tunnista sen ajan sanoissa mitään tuttua ja epäröivät, tuliko sana edes luettua oikein. Suunnaton kiitos Mauri Kunnakselle, joka teki arvokkaan kulttuuriteon muokatessaan Kalevalan koirahahmoille ja nykykielelle. Moneen muuhunkin modernisoituun versioon tutustuimme, mutta Koirien Kalevala on ylitse muiden.

Kieli muuttuu ja sen pitääkin muuttua. Eri aikoina tarvitsemme eri sanoja, sillä asiat muuttuvat. Pohjoiskarjalainen anoppini puhui ”atimoissa olemisesta” tarkoittaessaan yökyläilyä sukulaisissa. Ehkä sana tuli venäjästä tai karjalan kielestä. Nykyään eivät juuri muut kuin Maria Veitola käy yökylässä, eikä hänkään yövy sukulaisillaan, joten ei ole tarvetta ”atimoissa”-sanallekaan.

Ilmastonmuutoksen myötä säät ovat aiempaa rajumpia ja niin on niitä kuvaamaan tarkoitettu kielikin. ”Lumi-inferno”, ”käristyskupoli”, ”märkä kuritus”, ”hyytävä yllätys”, ”jäätävä ilmiö”… Näillä ja vielä isommillakin kielikuvilla on viimeisen vuoden aikana kuvattu sääilmiöitä. Entisten säiden aikaan pärjättiin maltillisemmilla ilmaisuilla.

Kymmenisen vuotta sitten tunnistettiin ”curling-vanhemmuus”. Sillä tarkoitettiin niitä vanhempia, jotka halusivat kaikin keinoin siloittaa lapsensa tietä. He toimivat ikään kuin curling-pelaajat, jotka harjaavat jäätä liukuvan kiven edestä. Pelkkää hyväähän vanhempi lapselleen aina tahtoo ja tarkoittaa, mutta ehkä liika on liikaa. Arvostamani lastenpsykiatri Jari Sinkkonen muistuttaa, että vanhemman tärkeä tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Vaikka tuo on raflaavasti sanottu, on siinä totuuden siemen. Kyllä varmasti on hyvä oppia jo kotona, että noppapelissä ei aina voita, eikä jonossa voi aina olla eka.

Tällä viikolla näin ilmaisun ”sirkusisovanhemmuus”. Sillä kuvattiin sellaista isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsille järjestetään jos jotain erikoisohjelmaa. Ehkä sellaiseen on kiusaus varakkailla isovanhemmilla, jotka tapaavat lapsenlapsiaan harvoin. Arjessa läsnä oleva isovanhempi elää lastenlastenkin kanssa arkea. Eihän huvipuistoretki kerran kesässä vielä liene sirkustelua?

Kevään merkkejä

 

 ”Kevät keikkuen tulevi”, sanoi mummo. Räntäsateisen harmaana päivänä ei jaksa huomata kevään merkkejä, mutta kyllähän niitä jo on! Aamulla ei enää tarvitse lähteä töihin aivan säkkipimeässä ja illallakin on runsaasti valoisaa ulkoiluaikaa. Tulin hiihtolomalla Kotkasta vasemman korvan kuulokojetta hakemasta ja pihaan parkkeeratessani kuulin talitintin laulun. ”Kevät!” ajattelin oitis ja iloitsin kuulohavainnostani.

Pian hoksasin muitakin merkkejä. Puuliiterin rakorakenteisen takaseinän läpi paistaa jo ilta-aurinko. Polttopuut ovat siis huvenneet pakkastalvena  ja sähköä säästellessä hyvää vauhtia. Toisaalta auringonkierto on jo siinä asemassa, että aurinko laskee paljon lännemmäs kuin keskitalvella. Lähimetsän tikka on aloittanut puolison etsinnän ja päräyttelee himokkaasti valaisinpylvään päätä suojaavaa peltiläpyskää – varma kevään merkki meidän mäellä tämäkin!

Tv:ssä ovat käynnistyneet perinteiset kevätohjelmat. Ruotsalainen sympaattinen, mullantuoksuinen ja yrttisenmakuinen Puutarhakausi on edennyt jo yhdeksänteen tuotantokauteensa. Taas laitetaan kivoja pihajuttuja pääasiassa kierrätysmateriaalein. Herkuttelen sarjaa itsekseni tabletilta, samalla vielä talvista lapasta neuloen. Yhteinen sarjamme, Huvila ja huussi, on meillä muka laitettu katselukieltoon, mutta pitkin talvea on kuitenkin katseltu kaihoten vanhojen kausien jaksoja. Tuskin meitä mikään pitelee poissa uudenkaan kauden ääreltä. Sittenkään, vaikka budjetit ja urakat ovat jo muutamalla kaudella olleet ihan poskettomia. Voihan sieltä silti joku pienen ihmisen kokoinenkin idea osua silmiin.

Ihan varmin kevään merkki on kuitenkin se, että puolisko on jo kontaktoinut mökkipaikkakunnan rautakaupan ja meidän viimekesäisen rakentajan kanssa. Ensimmäinen lasti rakennustarvikkeita on varattu ja niille kuljetus järjestetty. Viime kesänä alulle saatu hirsirakenteinen vierasmaja/ etätyötila on saanut painua talven ajan katon ja kunnon lumikuorman alla. Kevään tullen pääsevät miehet laittamaan ikkunoita paikoilleen ja pikkuhiljaa jo sisustushommiin. Okei, myönnän, että olen minäkin jo pieniä sisustushankintoja tehnyt. Viimeisimpänä kristallilasit. Onhan vierasmajassa oltava mahdollisuus kippistää tyylikkäästi.

Huomioita tienhoidosta

 

Tienhoidossa tuntuu tänä kammokelien talvena olleen rutkasti haastetta. Ilmeisesti meillä ei enää ole käytössä vanhoja kunnon ”tiekarhuja”, joilla saatiin poistettua epätasaisuuksia. Joulun alla lipsuttelimme eräänä pimeänä iltana Lapinjärventietä Loviisan suuntaan ja auto karkasi urasta parikin kertaa ja aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä niin kuljettajalle kuin minulle vieressäistujana.

Helmikuisen lumisateen seurauksena oli aurauskalusto taas yhden kerran koetuksella. Pelottavalta tuntui, että vielä aamukahdeksan aikaan olivat rampit auraamatta. Moottoritieltä Koskenkylään kääntyessä voi vain ”larpata junaa” ja toivoa, että oman auton raideleveys osuu olemaan sama kuin sen ainoan, edellä menneen.

Helmikuinen plussakeli sulatteli teiden painanteisiin lammikoita ja järviä. Hiihtoloman alkajaisiksi piti taas testata stressisietokykyä, kun täysperävaunurekat ohittaessaan heittivät lammikoista vettä henkilöauton päälle niin, ettei tuulilasinpyyhkimillä ehtinyt sitä pois toimittaa.

Yöpakkanen vuorostaan jäädytti lammikot, tiet, kadut ja kujat sellaiseen kuntoon, etteivät siinä pitäneet sen enempää auton kuin Icebugin nastat. Auraajat toki yrittivät ehtiä myös hiekoitushommiin, mutta tuskinpa joka paikkaan ennättivät.

Nykyään meikäläisen tienhoitoliikelaitoksen Destian omistaa italiainen suuryritys, Colas-konserni. Yritys työllistää 58000 henkilöä yli 50 maassa. Liekö sitten niin, että päätöksenteko on viety Italiaan saakka? Katselevatko Colas-pomot Torinossa kelikameroita ja viestivät Suomeen tyyliin ”odotellaan niiden aurojen käynnistelyn kanssa, kunnes sade lakkaa…” Paljon on meinaan hoidon taso heikentynyt muistini kantaman 50 vuoden aikana. 1970-luvulla silloisen TVH:n miehet pystyttivät syksyllä avoimille pelloille lumiaitaa estämään tuulen vaikutusta maanteillä. Samaiset miehet ajelivat kaksissa miehin lava-autolla milloin putsaamassa liikennemerkkejä, milloin keräämässä auton alle jääneitä kissoja taikka supikoiria. Enoni oli paikallinen TVH:n nokkamies, jonka vastuulla oli seurata säitä yölläkin. Hän lähetti miehet töihin aikailematta ja kelloon katsomatta, kun sovittu senttimäärä lunta oli satanut alas.

Toivottavasti tämän talven ”infernot” on jo nähty ja edetään kohti kevättä!

Aikakapseli

Tiedättehän aikakapselin? Sen sellaisen ajan hammasta kestäväksi arvioidun kätkön, joka säilötään tuleville sukupolville. Se voi olla lyijylieriö, pakkilaatikko tai ihan vain Minigrip-pussi. Näitä Suomessa ovat laatineet ennen muuta rakentajat. He ovat perinteisesti piilottaneet rakentamansa talon rakenteisiin päivän lehden, rahan ja kirjanneet oheen nimensä timpurinkynällä.

Katselimme puoliskon kanssa dekkarisarjaa, jossa mysteeri selvisi hyvin pitkälti juuri 25 vuotta aiemmin pakatun aikakapselin kautta. Minä innostuin ajatuksesta laatia rakenteilla olevan vierasmökin sisäkattolaudoituksen yläpuolelle jonkinlainen rintamamiestaloaikojen aikakapseli. Puolisko tuumi, ettei se ole meidän asiamme, vaan rakentajien. He rustaavat paneliin nimensä ja jemmaavat sinne päivän Puruvesi-lehden ja käytössä olevan euro-rahan, jos niin haluavat.

Pian puolisko keksi, että onhan me aikakapseleita avattu, kun on kaappeja siivottu.

Noloa myöntää, mutta kaappien siivous on meillä niin harvinaista hupia, että sinne tosiaan ehtii muodostua ”aikakapseleita”. Tämäntalvisessa kaappikierroksessa tuli esille montakin jemmaa, jotka oli pakattu suunnilleen vuonna 2010 Rapakiven torppaan muutettaessa. Melkein voisi ajatella, että mikään, mitä ei ole kolmeentoista vuoteen kaivattu, ei voi olla tärkeää vaan se joutaa suoraan jätesäkkiin. Mutta ei kuitenkaan. Monelle asialle oli tullut tunnearvon lisää tyyliin: ”Voi ihme – tämäkin on vielä tallessa!” Monesta esineestä ajattelimme, että silloinen teini ei ole tätä osannut arvostaa, mutta nykyinen aikuinen pitäisi esinettä aarteena. Siispä säilötään edelleen! Paljon toki tunnistettiin ihan roskaksi ja kierrätettiin asianmukaisesti eteenpäin.

Vanhinta ”sedimenttikerrostumaa” meidän huushollissamme edustaa Niukkalan puutyön valmistama upea mäntypuinen emännänkaappi. Se on tehty mittatilaustyönä ensimmäiseen kotiimme jouluksi 1985. Puolisko joutuu varmaan varaamaan useita päiviä tuon kaapin siivoukseen. Tiedän, että hänellä menee tovi ja toinenkin selatessa valokuva-albumeita liki 40 vuoden ajalta sekä tutkiessa lasten koulutodistuksia ja muita asiapapereita. Saattaapa olla, että vetolaatikon peräkulmalta löytyvät vielä päiväkirjani seurustelumme ajalta.

Kannustan muitakin avaamaan omia ”aikakapseleita”!

 

Juhlavuosi vai huoltovuosi

 

Jokainen ymmärtää sen, että autosta on syytä pitää hyvä huoli. Se lisää käyttöikää ja takaa turvalliset kilometrit. Moni huolehtii ajokkinsa merkkihuoltoon tunnollisesti määrävälein ja pitää näin huolta myös myös auton jälleenmyyntiarvosta. Autojen kehittyessä ovat määräaikaishuoltojen välit pidentyneet, mutta ei niiden tarve ole mihinkään poistunut. Osa määräaikaistarkistuksista on pienempiä ”tsekkauksia”, osa taas suurempia ja useampia osioita sisältäviä.

”Kuudenkympin huolto” silloin, kun autolla on ajettu 60000 kilometriä sisältää tyypillisesti huolto-ohjelman mukaisten tarkastusten lisäksi myös moottoriöljyn, öljynsuodattimen ja raitisilmasuodattimen. Bensiinikäyttöisiin autoihin vaihdetaan sytytystulpat ja dieselkäyttöisiin polttoainesuodatin. Kun huoltokirjassa on korjaamon leima, voi taas ajella turvallisin mielin.

Vaan mitäpä se sisältää ihmisen ”kuudenkympin huolto”? Saako viettää juhlavuotta vai ajetaanko sittenkin korjaamon kautta? Yhteiskunta tarjoaa 60-vuotiaille ainakin suolistosyöpäseulonnan ja naisille mammografiatutkimuksen, muuten taidetaan mennä omien tuntemusten ja tarpeiden mukaan. Yksi tarvitsee verenpaineen seurantaa, toinen silmänpainetutkimuksia, kolmas on elämänsä kunnossa. Joillekin kuudenkympin rajapyykki on jo remonttien ja varaosien paikka.

Paljon on ollut puhetta terveydenhuollon hankaluuksista; jonojen pituudesta, hoitoonohjautumisen vaikeuksista, jatkohoitopaikkojen puutteesta, lääkäripulasta… Mutta meillä sentään on julkinen terveydenhuolto, joka hoitaa ihmisen lompakon paksuuteen katsomatta. Amerikkalainen ikätoverimme joutuu maksamaan terveydenhoidostaan aivan toisenlaisia summia. Meillä Suomessa lääkkeitä löytyy vaivaan kuin vaivaan ja varaosia riittää kuulolaitteista tekoniveliin ja sydämentahdistimiin. Näillä on ollut vaikutusta eliniän odotteeseemme. Kolme neljästä isovanhemmastani kuoli pitkästi alle 60-vuotiaina. Pelkkä pohjoiskarjalainen geeniperimä ja sen tuoma kohonnut sydän- ja verisuonitautiriski ei kelpaa selitykseksi. Tänä päivänä he kaikki olisivat saaneet lääkkeitä ja apua vaivoihinsa ja siten eläneet kauemmin.

Kyllä 60-vuotisvuosi Suomessa on juhlavuosi. Isänmaa tarjoaa tasokkaita terveyspalveluita.

 

 

Mielen voima

 

Mielen voisi nimetä lihakseksi, sillä sillä on voimaa kuin suurella reisilihaksella ainakin. Tämmöistä tulin pohtineeksi meidän kulttuuripainotteisen viikonvaihteemme aikana.

Katselimme Timo Ruuskasen käsikirjoittaman ja esittämän, Tapio Rautavaarasta kertovan yhden miehen teatteriesityksen ja minulle jäi tuntuma, että hän ponnisti pitkälle juuri henkisin voimin. Koululääkäri sanoi pienelle Tapiolle, että tämän täytyy käydä urheilemaan, ”tai tulee noutaja”. Asiasta painajaisiakin nähnyt Rautavaara alkoi urheilla aktiivisesti ja saavutti lopulta Olympia-kultaa keihäänheittäjänä. Appiukko ei olisi kelpuuttanut Rautavaaraa vävykseen tämän köyhän taustan takia. Taisi siis olla näytön halua siihenkin suuntaan. Autot ja omakotitalo lienevät olleet paitsi tarvehankintoja perheelle, myös tapa ilmentää pärjäämistä ja menestymistä apelle. 

Entä sitten Myrskyluodon Maija!? Ei ollut Maijalla millään muotoa helppoa, mutta tarve pitää perhe hengissä karulla luodolla auttoi keksimään konstit ja selviämään haasteista. Tiina Lymin uusi elokuvaversio on huikean hyvä ja suositeltava katsottava niin entisen version nähneille kuin tarinaan vihkiytymättömillekin.

Aivan sama henkinen kantti oli avain selviytymiseen holokaustin aikanakin. Kuinka kukaan muuten olisi kyennyt piilottelemaan ja selviytymään hengissä kaupungin alla viemäristössä. Näin kuitenkin tapahtui todellisuudessa ja parhaillaan minulla luvussa olevassa Pam Jenoffin kirjassa ”Nainen ja sininen tähti”.

Henkisten voimien ja mielen virkeyden merkitystä olen miettinyt myös perheen ja tuttujen sairastelukohdissa. Jos pystyy säilyttämään sairastaessakin valoisan mielen, kuluu sairasteluaika kevyemmin - ja eiköhän vain paraneminenkin sujune silloin paremmin. Ajattelen, että jos mieli vajoaa ajatuksiin ”Paskat – eihän tästä tule mitään!” pysähtyy tai hidastuu paraneminenkin. Jos sen sijaan onnistuu löytämään kiintoisaa sairasteluajan ajanvietettä ja näkee toipilaspäivissäkin merkityksellisyyttä, on tilanne toinen. Jos toipilasaikana innostuu opettelemaan uuden käsityömallin tai kykenee vaikka siivoamaan kaappeja –  saa aikaiseksi homman, johon ei työn ohessa ole ollut aikaa, tuntuu aika mielekkäältä.

Mielenterveyteen ja mielen valoisuuteen kannattaa siis panostaa!

Maailman onnellisimman kansan negatiivisuudesta

 

 

En toki kuvittelekaan, että onnellisuus olisi staattinen ja koko ajan päällä oleva olotila – eihän se silloin miltään tuntuisikaan. Silti ihmettelen, mikä ihme meitä vaivaa aina somessa. Siellä nimittäin negatiivinen todellisuus puskee pintaan niin valtavalla voimalla, ettei mitään rajaa. Tuntuu siltä, että ryhmä kuin ryhmä, niin aina sinne löytyy joukko ”nillittäjiä” ja ”määkijöitä” – heitä, jotka tulevat paikalle vain marisemaan ja ärsyttelemään.

 

Naamakirjan viestivirrassa osui eräänä aamuna aamuteellä silmiin Sepon ilmoitus. Seppo ilmoitteli aivan asiallisesti myyntiin itselleen ylimääräistä, uutta valkoista työmaakypärää kuulokkeiden kera. Ja ensimmäinen kommentoija oli varmaan saanut liian laihaa aamukahvia ja luultavasti vetänyt senkin väärään kurkkuun ennen kuin näpytteli kommenttinsa: ”Johtajakypärää ei ainkaan Tre alueella saa käyttää kuin paskapäät ja kuka nyt omiin hommiin kaipais? Kuitenkin aina saa ilmaisen töistä. Itelkin nuit nurkat väärällään.”

 

Eikös se olisi loogista, että myynti-ilmoitukseen vastaa kiinnostunut ostaja, eikä se, jolla jo on ”nurkat väärällään” kyseisiä tuotteita?

 

Puolisko on kertonut poistuneensa paristakin hänelle mieluisasta fb-ryhmästä, juuri tämän samaisen ilmiön takia. ”Savustajat”-ryhmässä ja ”Itse tehdyt koneet ja laitteet” -ryhmässä oli kuulemma liikaa itseriittoisia besserwissereitä kyseenalaistamassa ja valistamassa.

 

Minun kokemukseni mukaan ”Iloinen villasukka- ja neuleryhmä” on nimensä mukainen porukka, jossa ei moitita toisten tekeleitä taikka osoitella virheitä. Siellä on iloinen ja kannustava meininki. Sama on tyyli ”Polvi ja lonkka keinonivelryhmässä”, jossa tyypillisesti kysellään vertaistukea omiin ihmetyksiin ja aprikoidaan, onko oma tilanne normaalin rajoissa vai pitäisikö olla huolissaan. Ystävällistä vertaistukea ja kannustusta saa jokainen. Eräs tuttavani tiivisti asian oivaltavasti: ”No, siellä te olette kaikki samassa jamassa. Mutta annas olla, jos tulisi joku joka olisi syväkyykännyt kahden viikon päästä?!”  Kylläpä varmaan siitä epäilyä viriäisi.

 

Vanha viisaus ”jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, ole hiljaa” sopisi kyllä vielä tänäkin päivänä ohjenuoraksi some-toimintaan.

 

 

 

 

Kinkun monet olomuodot

 

 

Ajatella, että keväällä joulupöydän kunkku on vielä söpö possu. Nykyisin toki enää kovin harvoin kenenkään ihmisruoan tähteitä popsiva kesäpossu, kuten maalla vielä minun pienenä ollessani. Tätä nykyä siat kasvavat asialle omistautuneissa lihotussikaloissa täsmällisesti ravittuina ja huolellisesti valvottuina.

 

Syksyn lopulla siat teurastetaan ja takajalka saa uudeksi nimekseen ”joulukinkku”. Useinmiten kastajaiset tapahtuvat suolavedessä, joten kaupan pakastealtaasta kotiin paistettavaksi kannettu tuhti lihapaketti on jo valmiiksi maustettukin. Meidän perheen makuun suolaa on vallan liikaa ja siksipä sulattelen kinkun isossa vesikattilassa, useaan kertaan vettä vaihtaen.

 

Kinkun paistossa on monta koulukuntaa. Joku vannoo ruiskuoren ja leivinuunin nimeen, joku on tottunut käyttämään paistopussia ja sähköuunia. Onpa niitäkin, jotka taitavat kinkun savustamisen eli palvaamisen niksit. Myös kinkun keittämisestä huhutaan.

 

Kun liha on konstilla taikka toisella saatu kypsäksi, alkaa armoton ralli aikaa vastaan. Kinkku on saatava hyödynnettyä jossakin tolkullisessa ajassa niin, ettei se ehdi pilaantua.

 

Sulanut kinkkurasva otetaan talteen. Se purkitetaan ja jäähdytetään sekä toimitetaan biodieselin tarpeiksi. Eihän kukaan enää niin tuhtia rasvaa itse syö, mutta on ihana olla mukana tekemässä ekotekoa, jossa rasva päätyy hyötykäyttöön.

 

Pääosa kinkusta tulee toki joulun aikaan syötyä leivän taikka karjalanpiirakoiden päällä. Mutta joka vuosi todetaan, että liika on sentään liikaa possunpakaraakin, kun joulun yltäkylläiseen pöytään pyrkivät myös karjalanpaisti ja lämminsavulohi.

 

Ensimmäiseen arkipäivään päästyä aloitetaan loppukinkun pilkkominen ja kuutioiminen. Vaikkapa nyt vain sen vuoksi, että saadaan vapautettua jääkaappiin tilaa. Ensin irrotetaan potka koiralle. Saa siihen jäädä vähän lihaakin kiinni, vaikka se eläimelle niin kovin tiukkasuolaista onkin. Siistit kauniit siivut siirretään yhteen muovirasiaan ja ne syödään vielä leivänpäällysleikkeleinä. Pienet murut kuutioidaan vieläkin pienemmiksi ja nimetään joko pizzatarpeiksi taikka hernekeiton ryydittäjiksi. Perinteisesti pizza syödään uutena vuotena ja hernekeitto loppiaisen jälkeen härkäviikoille päästyä.

 

Kinkusta on moneksi.

 

 

 

 

Uuden vuoden toive

 

Tämän vuodenvaihteen kohdalla en uskalla ennustella mitään, mutta kyllä minulla toive alkavalle vuodelle olisi. Tämä toive on suuri, sen ymmärrän, mutta olisihan se perin toivotonta, jos ei uskaltaisi edes toivoa!

 

Venäjän ja Ukrainan sota pitäisi saada loppumaan ja rakennettua rauha Euroopan sille kulmalle.  Muuten pelkään sapelinkalistelun siirtyvän seuraavaksi tänne, sillä niin tehokkaasti Suomesta nyt vihollista ja kansanmurhaajaa Venäjällä rakennetaan. Näin ollen rauhan avittaminen Ukrainaan on mitä suuremmassa määrin meidänkin asiamme. Ehdotankin siis, että nykyinen presidenttimme Sauli ja presidenttiehdokas Pekka yhdistävät voimansa ja lähtevät rauhansovittelumatkalle.

 

Naapurimaan pääpäällikkö ei tätä nykyä ole tervetullut kovin moneen maahan. Tiedän, että itänaapurissa meitä pidetään vihamielisenä maana, eikä suomalaisilla tietysti ole haluja sinne ehdoin tahdoin mennäkään, joten neuvottelut pitäisi järjestää puolueettomalla maalla. Ja livenähän tapaaminen pitäisi järjestää, sillä Teamsillä taikka muilla etäyhteyksillä tavatessa ei ole varmaa tietoa, kuka Putinin hahmoista neuvonpidossa on.

 

Tätä nykyä valtiot ovat puolensa valinneet. Putin taitaisi päästä vain Turkkiin ja hyvänä päivänä mahdollisesti Unkariin. Meille molemmat pistivät sen verran kampoihin Nato-kohdassa, etten osaisi nähdä maaperää neutraalina, saati suopeana. Ehdottaisinkin, että tapaaminen järjestetään Etelänapamantereella, tai jos se tuntuu Venäjän mielestä liikaa amerikkalaismiehitetyltä, niin sitten Pohjoisnavalla. Kylmyys ja infrastruktuurin puute sopivat kummassakin paikassa vertauskuvaksi tilanteesta. Kyllä on ukrainalaisillakin ankeaa!

 

Haavisto sanoi yhdessä presidentinvaaliohjelmassa, että sovittelu alkaa aina kuuntelusta. Kuunnella pitää loppuun saakka, sillä lopussa saattaa tulla jokin sovun siemen, josta rauhaa pääsee neuvottelemaan. Annettaisiin siis Haaviston kuunnella ensin kumpaakin Vladimiria erikseen, jos sitten vaikka suostuisivat saman pöydän ääreen ja myöntyisivät peruuttamaan pikkuisen vaatimuksistaan kumpikin ja saisivat Saulin ja Pekan avustuksella käyntiin keskustelun tilanteen vakauttamisesta ja rauhaan palaamisesta.

 

Näillä toiveilla vuoteen 2024.