Kevään merkkejä

 

 ”Kevät keikkuen tulevi”, sanoi mummo. Räntäsateisen harmaana päivänä ei jaksa huomata kevään merkkejä, mutta kyllähän niitä jo on! Aamulla ei enää tarvitse lähteä töihin aivan säkkipimeässä ja illallakin on runsaasti valoisaa ulkoiluaikaa. Tulin hiihtolomalla Kotkasta vasemman korvan kuulokojetta hakemasta ja pihaan parkkeeratessani kuulin talitintin laulun. ”Kevät!” ajattelin oitis ja iloitsin kuulohavainnostani.

Pian hoksasin muitakin merkkejä. Puuliiterin rakorakenteisen takaseinän läpi paistaa jo ilta-aurinko. Polttopuut ovat siis huvenneet pakkastalvena  ja sähköä säästellessä hyvää vauhtia. Toisaalta auringonkierto on jo siinä asemassa, että aurinko laskee paljon lännemmäs kuin keskitalvella. Lähimetsän tikka on aloittanut puolison etsinnän ja päräyttelee himokkaasti valaisinpylvään päätä suojaavaa peltiläpyskää – varma kevään merkki meidän mäellä tämäkin!

Tv:ssä ovat käynnistyneet perinteiset kevätohjelmat. Ruotsalainen sympaattinen, mullantuoksuinen ja yrttisenmakuinen Puutarhakausi on edennyt jo yhdeksänteen tuotantokauteensa. Taas laitetaan kivoja pihajuttuja pääasiassa kierrätysmateriaalein. Herkuttelen sarjaa itsekseni tabletilta, samalla vielä talvista lapasta neuloen. Yhteinen sarjamme, Huvila ja huussi, on meillä muka laitettu katselukieltoon, mutta pitkin talvea on kuitenkin katseltu kaihoten vanhojen kausien jaksoja. Tuskin meitä mikään pitelee poissa uudenkaan kauden ääreltä. Sittenkään, vaikka budjetit ja urakat ovat jo muutamalla kaudella olleet ihan poskettomia. Voihan sieltä silti joku pienen ihmisen kokoinenkin idea osua silmiin.

Ihan varmin kevään merkki on kuitenkin se, että puolisko on jo kontaktoinut mökkipaikkakunnan rautakaupan ja meidän viimekesäisen rakentajan kanssa. Ensimmäinen lasti rakennustarvikkeita on varattu ja niille kuljetus järjestetty. Viime kesänä alulle saatu hirsirakenteinen vierasmaja/ etätyötila on saanut painua talven ajan katon ja kunnon lumikuorman alla. Kevään tullen pääsevät miehet laittamaan ikkunoita paikoilleen ja pikkuhiljaa jo sisustushommiin. Okei, myönnän, että olen minäkin jo pieniä sisustushankintoja tehnyt. Viimeisimpänä kristallilasit. Onhan vierasmajassa oltava mahdollisuus kippistää tyylikkäästi.

Huomioita tienhoidosta

 

Tienhoidossa tuntuu tänä kammokelien talvena olleen rutkasti haastetta. Ilmeisesti meillä ei enää ole käytössä vanhoja kunnon ”tiekarhuja”, joilla saatiin poistettua epätasaisuuksia. Joulun alla lipsuttelimme eräänä pimeänä iltana Lapinjärventietä Loviisan suuntaan ja auto karkasi urasta parikin kertaa ja aiheutti ylimääräisiä sydämentykytyksiä niin kuljettajalle kuin minulle vieressäistujana.

Helmikuisen lumisateen seurauksena oli aurauskalusto taas yhden kerran koetuksella. Pelottavalta tuntui, että vielä aamukahdeksan aikaan olivat rampit auraamatta. Moottoritieltä Koskenkylään kääntyessä voi vain ”larpata junaa” ja toivoa, että oman auton raideleveys osuu olemaan sama kuin sen ainoan, edellä menneen.

Helmikuinen plussakeli sulatteli teiden painanteisiin lammikoita ja järviä. Hiihtoloman alkajaisiksi piti taas testata stressisietokykyä, kun täysperävaunurekat ohittaessaan heittivät lammikoista vettä henkilöauton päälle niin, ettei tuulilasinpyyhkimillä ehtinyt sitä pois toimittaa.

Yöpakkanen vuorostaan jäädytti lammikot, tiet, kadut ja kujat sellaiseen kuntoon, etteivät siinä pitäneet sen enempää auton kuin Icebugin nastat. Auraajat toki yrittivät ehtiä myös hiekoitushommiin, mutta tuskinpa joka paikkaan ennättivät.

Nykyään meikäläisen tienhoitoliikelaitoksen Destian omistaa italiainen suuryritys, Colas-konserni. Yritys työllistää 58000 henkilöä yli 50 maassa. Liekö sitten niin, että päätöksenteko on viety Italiaan saakka? Katselevatko Colas-pomot Torinossa kelikameroita ja viestivät Suomeen tyyliin ”odotellaan niiden aurojen käynnistelyn kanssa, kunnes sade lakkaa…” Paljon on meinaan hoidon taso heikentynyt muistini kantaman 50 vuoden aikana. 1970-luvulla silloisen TVH:n miehet pystyttivät syksyllä avoimille pelloille lumiaitaa estämään tuulen vaikutusta maanteillä. Samaiset miehet ajelivat kaksissa miehin lava-autolla milloin putsaamassa liikennemerkkejä, milloin keräämässä auton alle jääneitä kissoja taikka supikoiria. Enoni oli paikallinen TVH:n nokkamies, jonka vastuulla oli seurata säitä yölläkin. Hän lähetti miehet töihin aikailematta ja kelloon katsomatta, kun sovittu senttimäärä lunta oli satanut alas.

Toivottavasti tämän talven ”infernot” on jo nähty ja edetään kohti kevättä!

Aikakapseli

Tiedättehän aikakapselin? Sen sellaisen ajan hammasta kestäväksi arvioidun kätkön, joka säilötään tuleville sukupolville. Se voi olla lyijylieriö, pakkilaatikko tai ihan vain Minigrip-pussi. Näitä Suomessa ovat laatineet ennen muuta rakentajat. He ovat perinteisesti piilottaneet rakentamansa talon rakenteisiin päivän lehden, rahan ja kirjanneet oheen nimensä timpurinkynällä.

Katselimme puoliskon kanssa dekkarisarjaa, jossa mysteeri selvisi hyvin pitkälti juuri 25 vuotta aiemmin pakatun aikakapselin kautta. Minä innostuin ajatuksesta laatia rakenteilla olevan vierasmökin sisäkattolaudoituksen yläpuolelle jonkinlainen rintamamiestaloaikojen aikakapseli. Puolisko tuumi, ettei se ole meidän asiamme, vaan rakentajien. He rustaavat paneliin nimensä ja jemmaavat sinne päivän Puruvesi-lehden ja käytössä olevan euro-rahan, jos niin haluavat.

Pian puolisko keksi, että onhan me aikakapseleita avattu, kun on kaappeja siivottu.

Noloa myöntää, mutta kaappien siivous on meillä niin harvinaista hupia, että sinne tosiaan ehtii muodostua ”aikakapseleita”. Tämäntalvisessa kaappikierroksessa tuli esille montakin jemmaa, jotka oli pakattu suunnilleen vuonna 2010 Rapakiven torppaan muutettaessa. Melkein voisi ajatella, että mikään, mitä ei ole kolmeentoista vuoteen kaivattu, ei voi olla tärkeää vaan se joutaa suoraan jätesäkkiin. Mutta ei kuitenkaan. Monelle asialle oli tullut tunnearvon lisää tyyliin: ”Voi ihme – tämäkin on vielä tallessa!” Monesta esineestä ajattelimme, että silloinen teini ei ole tätä osannut arvostaa, mutta nykyinen aikuinen pitäisi esinettä aarteena. Siispä säilötään edelleen! Paljon toki tunnistettiin ihan roskaksi ja kierrätettiin asianmukaisesti eteenpäin.

Vanhinta ”sedimenttikerrostumaa” meidän huushollissamme edustaa Niukkalan puutyön valmistama upea mäntypuinen emännänkaappi. Se on tehty mittatilaustyönä ensimmäiseen kotiimme jouluksi 1985. Puolisko joutuu varmaan varaamaan useita päiviä tuon kaapin siivoukseen. Tiedän, että hänellä menee tovi ja toinenkin selatessa valokuva-albumeita liki 40 vuoden ajalta sekä tutkiessa lasten koulutodistuksia ja muita asiapapereita. Saattaapa olla, että vetolaatikon peräkulmalta löytyvät vielä päiväkirjani seurustelumme ajalta.

Kannustan muitakin avaamaan omia ”aikakapseleita”!