Järjestelmä yskii – repeileekö turvaverkko?

 

 

Aikoinaan meillä Suomessa riitti rahaa järjestää terveydenhuolto ja sen tukipalvelut hyvin. Jo kauan jaossa on ollut vain niukkuutta. Niukan rahan kohdentamisesta ei tule kuin kitinää ja marinaa. Olen vastikään ottanut tuntumaa julkisen puolen palveluihin ja huomannut omakohtaisesti muutamia pulmia.

 

Aloitan Kela-taksijärjestelmästä. Olin oikeutettu Kela-taksiin jo menomatkalla polvileikkaukseen ja päätin käyttää tätä, koska kyytimieheni kotosalla olivat kipeinä. Luulin olevani näppärä, kun osasin soittaa tilauskeskukseen. Pyysin ohjaamaan kyydin oman kylän taksille. Eihän se niin toimikaan! Ensin olisi pitänyt soittaa tutulle taksille, varmistaa kyydin sopivuus ja kysyä taksin numero - sitten vasta soitto tilauskeskukseen. Näin kyyti olisi voitu ”pakottaa” nimetylle kuljettajalle. Opin myös, että alueemme Kela-kyytejä ajaa pääasiallisesti niihin nimetty ”ykkösryhmä”, jolla ei välttämättä ole aikaa taikka halukkuutta kaikkiin ajoihin ja ne valuvat ”ylivuotona” ja usein vasta viime tipassa paikallisille autoilijoille. Niin paljon kuin tätäkin systeemiä säädettiin ja asian tiimoilta kuulemistilaisuuksia pidettiin! Jos kuultiinkin, ei kumminkaan kuunneltu. Ei saatu hyvää aikaiseksi kenellekään – sen enempää taksiautoilijoille kuin asiakkaille.

 

Paljon on julkisuudessa ollut puhetta sairaansijojen vähyydestä ja jatkohoitoon ohjaamisen haasteista. Lienee osittain tämän pulman helpottamista, että sairaalasta lähetetään isostakin leikkauksesta toipuvia kotiin kovin nopsaan, eikä lisävuorokautta voi anoa. Toki toinen puoli on, että tuttu turvallinen kotiympäristö on mukavampi kuin laitossairaala. Vuorokauden sairaalahoidon jälkeen kotiuduin edelleen sairaana olevien kotimiesten valvontaan. Eipä se ollut sen kummemmin kenenkään syy, että ensimmäisenä kotiaamunani pyörryin ja kaaduin eteisen lattialle suoraan suulleni.

 

Siitä tullaankin ketterästi seuraavaan pullonkaulaksi mainittuun eli kunnalliseen hammashuoltoon. Sinne ei muka saa aikoja. Ilahduttava yllätys! Soitto tasan klo 8.00 toi ensiapuajan ja etuhampaat saatiin tutkittua ja kuvattua sekä terveiset tapahtuneesta vakuutusyhtiölle toimitettua.

 

Turvaverkon paikkaajille olisi töitä.

Viikko tupamummona

 

 

Olen viettänyt viikon tupamummona, toipilaana polvileikkauksen jälkeen. Olen kuluttanut tietysti paljon aikaa lempilepotuolissani istuen ja maailman menoa tv-ruudusta seuraillen. Viikon aihe on ollut itäraja. Panadolin ja Buranan sumentaessa aivojani ymmärsin näin:

 

Venäjä päätti näyttää mahtiansa ja alkoi roudata Lähi-Idästä Eurooppaan pyrkiviä Suomen itärajalle. Suomi lähetti nootin, jossa ilmoitti, että tämä ei käy. ”Jos ette lopeta, laitamme raja-asemat kiinni.” Ei loppunut ja Suomi toteutti uhkauksensa neljän vilkkaan raja-aseman osalta. Venäjä vastasi nootilla, jossa moitti Suomea kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättämisestä.

 

Minusta näyttää, että tämä nootti on kuin valtioiden välinen ”heippalappu”. Siis se sellainen viesti, joita kerrostaloasukkailla kuulemma on tapana jättää talon ilmoitustauluille. Sellainen, jossa asianosaiset eivät kohtaa ja keskustele asiasta ja joissa he tahtomattaan taikka hyvinkin tarkoitushakuisesti ymmärtävät toisiaan väärin.

 

Nootit ovat singahdelleet itärajan yli taajaan. Helsingin Kansalaistorille tuotu tuhottu venäläistankki, jonka tarkoitus oli symboloida tukea ukrainalaisille, kirvoitti seuraavan nootin. Se, että Suomi sallii venäläistankin esillä olemisen pääkaupungin torilla, osoittaa kuulemma vihamielisyyttä Venäjää kohtaan.

 

Ihmeen rauhallisesti ulkoministeri Valtonen kertoi, ettei Suomella ole mitään aikomusta toimia tankin poistamiseksi. ”Nopeimmin tankki poistuu, kun Venäjä lopettaa sotimisen Ukrainassa.” Toista se olisi ollut ”suomettumisen aikaan”. Täältä olisi lähtenyt seuraavalla Tolstoi-junalla korkea-arvoinen delegaatio suoraan Moskovaan anelemaan anteeksiantoa ja liennyttämään suhteita.

 

Vielä palaan itärajalle. Loppuviikosta suljetaan lisää raja-asemia ja avoimeksi jää enää pohjoisin, Inarin kohdalla oleva Raja-Jooseppi. Arabiankielisissä ryhmissä kysellään jo kuulemma, että siirtyykö rajanylitysreitti nyt metsiin. Minä mietin talvikeliä; osaavatkohan tulijat liikkua suksilla? Lasten polkupyöriäkin näyttivät vain taluttavan… Hoksasikohan kukaan itärajan läheisyydessä mökkiään talviteloille laittanut jättää sinne arabiankielistä heippalappua tyyliin: ”Odottelen omistajiani. Jatka vain matkaa!”

Häämatkan hämmästelyä

Männä viikolla nappasin kaupan kassajonossa kuvan aikakauslehden kannen otsikosta. ”Kauramiljonääripariskunta Juha-Petteri ja Netta Kukkonen: harjoitushäämatkalla Roomassa kului 130000 euroa”. Niin paljoa ei kiinnostanut, että olisin lehden ostanut ja jutun lukenut, mutta jo tuo otsikko riitti virittämään ajatusta.

 

Kauramiljonääri lienee kauramaidolla rikastunut uusrikas, joka ei häpeile näyttää ja käyttää varallisuuttaan. En kadehdi heidän rikkauksiaan. ”Jokainen on oman onnensa seppä” – opin jo lapsena.

 

Vaan, että oikein harjoitushäämatka! Tutustutaanko harjoitushäämatkalla varsinaisen häämatkan kohteisiin – nähtävyyksiin, uimarantoihin ja ruokapaikkoihin - ennakolta vai mikä on idea? Testataanko vielä suhdetta ja kokeillaan, kannattaako sittenkään mennä naimisiin ja sitoutua tähän ihmiseen loppuiäkseen? Monestihan matkaa pidetään passelina tapana stressitestata ihmissuhdetta. Reissussa sattuu aina jotain, siellä väsytään ja rähjäännytään, saadaan kantapäihin rakkoja ja tuskastutaan helteeseen. Siinä joutuvat yhteistyötaidot ja joustamisominaisuudet koetukselle.

 

Aika nopsaan palasin ajatuksissani vuoteen 1985. Tuolloin häiden viettäminen vasta teki uutta nousua, eikä asioita ollut ”pakko tehdä” jollain tietyllä tavalla, niin kuin tuntuu nykyään olevan. En usko, että Pariisi, Rooma taikka varsinkaan Malediivit olivat silloin muidenkaan häämatkakohteita. Meidän matkamme suuntautui seurantalolta haitarilla säestetyistä tansseista kymmenen kilometrin päähän vanhempieni mökille. Häämatka kesti yhden yön yli.

 

Harjoitusmatkaa ei oltu tehty. Ehkä olisi pitänyt, sillä avaimethan ne unohtuivat, vaikka eväskori kyllä muistettiin ottaa matkaan. Puoliskolla oli jo tuolloin autossaan autopuhelin, ARP. Semmoinen ensimmäisen sukupolven matkapuhelin. Sillä soittaa kilautettiin ja pyydettiin tuomaan perään avain. Ratkaisukeskeinen puoliskoni oli tosin jo ennen avaimentuojan tuloa ratkaissut pulman ja avannut kuistin ikkunan ruuvimeisselillä. Emme tarvinneet syytellä toisiamme avaimen unohtamisesta. Ja yhä näin liki neljänkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kuinka likimain jokaisella reissullamme on sattunut jotain kommellusta – ja aina niistä on yhdessä selvitty!

Pula-ajan ruokaoppia

 

 

Ajattelen, että elämme jonkinmoista ”pula-aikaa”. Maailman poliittinen tilanne on aiheuttanut kauppoihin joitakin artikkelipuutoksia ja ilmastonmuutos toisia – kolmannet aiheutuvat ilmastotietoisuudesta eli lentorahdin välttelystä. Kyse on yltäkylläisestä pula-ajasta.

 

Aika monta ruokainnovaatiota on tehty ihan oikeina pula-aikoina, taikka taloudellisen niukkuuden hetkellä. Hävikkiä on osattu hyödyntää kotikeittiössä tarkkaan. Possun kaukaloon taikka koiran kippoon on päätynyt vain kapea marginaali.

 

Mietitäänpä vaikka italialaisten mammojen pizzaa. Niin loistava idea, että konsepti on levinnyt ympäri maailman. Pizzapohjan päälle voi heitellä melkein mitä vain jääkaapin periltä löytyy. Kaikki maistuu hyvältä, kun juustolla kuorrutetaan.

 

Entäs sitten pyttipannu!? Liekö keksitty Ruotsissa vai Suomessa - aivan sama. Mainio konsti muokata liiat keitetyt perunat ja ylimääräiset makkarat taikka lihapullat uudeksi ruoaksi! Tykätty kotiruoka ja vuodesta toiseen yksi kouluruokien supersuosikki.

 

Kuka ruustinna keksi jälkiruokien kuningattaren eli pappilan hätävaran? Kätevä emäntä kerrassaan! Sinne uppoavat niin pullan kuin kakun jämät. Hillolla ja kermalla kuorruttaen herkuttelunautinto on taattu. Yhtään surkeampi ei ollut Fredrika Runebergin puolisonsa kunniaksi leipoma torttu. Joulupiparin viimeisetkin murut ja punssipullon pohjat saa hyödynnettyä tähän herrojen herkkuun. Upeita oivalluksia molemmat.

 

Erityiskiitokset annan silti sille Lindströmin rouvalle, joka keksi jatkaa jauhelihataikinaa punajuurella. Mikä sadonkorjuuajan herkkuruoka! Mikä upea tapa jatkaa kallista lihaa riittämään useammalle ruokailijalle! Miten loistava tapa ohjata meitä sekasyöjiä kasvisruoan suuntaan! Aina tuolloin tällöin ostan pussillisen punajuuria ja pääsen jalostamaan lindströminpihvejä. Joka kerta teen niin suuren annoksen, että saan muutaman ruokaveron verran pakkaseenkin.

 

Jotain on sentään hoksattu Rapakiven torpassakin. Kolmihenkinen nykyperheemme ei kerta kaikkiaan selviä kovin suuresta sunnuntaipaistista. Keksin jalostaa savustetun porsaanfileen jämät merimiespihviin. Sama kai se on, mitä lihaa perunaviipaleiden väliin ja lihaliemeen uimaan lykkää. Tämä sortti oli meistä aivan eri ruoka kuin itäsuomalainen siansivuviipaleilla kuorrutettu  ja munamaidolla hyydytetty perunalaatikko.