Mielikuvamatkailua

”Nyt. Ei ole. Aika. Matkustaa. Ulkomaille.” Noin sanoo Sanna ja noin sen ajattelee aika moni ihan itsekin. Eiköhän vaan kotimaassa, tutuissa ja aika pienissä piireissä pyöriminen ole nyt sitä parasta terveysturvallisuutta. Näin sen meille vakuuttavat myös valtion terveysviranomaiset.

Kroonisesti reissukärpäsen pahasti puraisema puoliskokin on pysytellyt kotimaassa ”männä vuoden” joulukuun alkupuolelta saakka. Okei - vuodenvaihteen molemmin puolin oli ensin sairaslomaa, mutta sittenhän se paukahti päälle tämä ylikansallinen reissurajoite. Paikoitellen on puoliskolla ollut jonkinasteisia vieroitusoireita, sillä entinen tahti on ollut 10-15 ulkomaanreissupäivää kuukaudessa. Suuntana olivat  vaihtelevasti Venäjä, Viro, Latvia, Liettua ja Puola. Laskin, että tämän yhdeksän kuukauden omaehtoisen kotimaan karanteenin aikana olisi puolisko entisessä todellisuudessa saanut viilettää suunnilleen satakunta päivää reissun päällä. Tässä uudessa maailmassa asiat hoituvat sähköpostitse, ihan ilman kaupan sinetöivää kädenpuristusta - jopa suomalais-slaavilaisessa kaupankäynnissä. Mutta silti vieroitusoireet nostavat toisinaan pientä matkakuumetta ja kaukokaipuuta.

Minä en ole puoliskon ”kotimaan arestista” yhtään pahoillani. Päinvastoin! Enpähän tarvitse jännittää pitkin Baltian teitä viilettävän matkalaisen puolesta, enkä odotella ja odotella reissaajaa maailmalta kotiin. Sitä kuuluisaa ”yhteistä aikaa” on nyt ollut tarjolla aiempaa enemmän. Ja yhteisen ajan viettäminen kotona taikka mökillä on ollut mukavaa.

Onneksi on joskus voitu matkustaa. Nyt on pahimpaan reissunälkään on voitu sentään tehdä mielikuvamatkoja. Elokuisen lämmin ja pimeä ilta vei meidät mielikuvissa Kanarialle. Todellisuudessa olimme lammen rannalla Pohjois-Karjalassa, mutta hellepäivän jälkeisenä pimeänä iltana, sirkkojen sirittäessä sananjalikossa ja läheisen puhelinmaston punaisten valojen valaistessa seutua ei ollut konsti eikä mikään kuvitella itseään uima-altaan äärelle Kanarialaisen bungalovin terassille. Toisinaan  matkatunnelmaan voi virittäytyä katsomalla matka-aiheista elokuvaa. Idän pikajuna tuo etsimättä mieleen parin vuoden takaisen interrail-reissun itäisessä Euroopassa. Eipä sinnekään tänä kuluneena kesänä olisi ollut mitään asiaa – Romaniaan, Bulgariaan ja Balkanille. Ihan pahimmiksi tautipaikoiksi tunnutaan nyt vuoden 2020 elokuulla nuo tienoot luokiteltavan. Tuskin on niihin turkasen täysiin paikallisjuniin millään tempulla saatu aikaiseksi turvavälejä, tokko edes käsidesijakelua!? Uskon, että moni pääsee mielikuvamatkalle ruoan kautta. Etnisestä ravintolasta haettu tai itse ulkomaiden makumaailmaa tavoitellen kokattu ruoka voi makumuiston kautta hyvinkin lennättää mielikuvamatkalle kaukomaille. Aasialaista ruokaa wokissa kokkaillen saattaa päästä pikamatkalle vaikka Thaimaahan saakka.

Facebookissa kiersi keväällä hyvällä huumorilla tehty vitsivideo. Siinä mieshenkilö kiskoi matkalaukkua satamista tutunnäköisellä kävelyhihnalla. Kun kamera hiukan siirtyi, nähtiin että eipä siinä laivarannassa oltukaan, vaan ihan vaan kotimallisella juoksumatolla matkan tekoa kuivaharjoittelemassa. Niin epätoivoiseksi ei ole matkustamattomuus tehnyt vielä puoliskoakaan, että olisi lähtenyt juoksumattoa kirpparilta etsimään – vain päästäkseen vetämään mustaa Muumi-matkalaukkuaan.

Rakennusalan asiantuntemusta hankkimassa

Nykyään erilaisten asioiden opettelu tuntuu käyvän helposti Youtubeen ladattuja videoita katselemalla. Tuntuu siltä, ettei ole olemassa asiaa, josta ei opetusvideota olisi laadittu. Aivan sama puhutaanko R-äänteen opettelusta, porraskaiteen rakentamisesta vaiko lumilingon vetonarun korjaamisesta – apu löytyy Youtubesta. Helppoa kuin heinänteko – voisi sanoa.

Tuosta päätellen voisi kuvitella, että minä alan olla likimain rakennusmestari. Olen nimittäin katsellut useita pitkiä sarjoja erilaisia rakennusohjelmia. Enkä tosiaankaan ole tyytynyt tuijottelemaan pelkästään kotimaista tosi-tv:tä, kuten Huvilaa ja huussia ynnä Remonttipiiskuria. Katselussa ovat olleet ruotsalaiset laatusarjat Hei me rakennetaan ja Unelmakoti. Ensimmäisessä riennetään avuksi, kun omat voimat uupuvat ja jälkimmäisessä seurataan erilaisten unelmakotien valmistumista – välillä kyse on uudisrakennuksesta, toisinaan taas remontoinnin kautta tapahtuvasta huimasta muodonmuutoksesta. Tänä kesänä katselulistallani ovat olleet myös norjalaiset ohjelmat Puutarhaunelmia, jossa kilvan remontoidaan siirtolapuutarhamökkejä ja Unelmien talo, jossa rakennetaan mitä mielikuvituksellisempia koteja.

Enkä muuten ole jämähtänyt vain Skandinavian rakennustyyleihin, vaan olen opiskellut kuinka Australiassa voi panna Remontilla rahoiksi luomalla asuntoja tyhjillään oleviin teollisuuskiinteistöihin. Olen kurssittautunut myös aiheeseen Remppa vai muutto. Tässä näkökulmana on ollut erityisesti Kanadan Vancouverin vinkkeli. Ymmärrän, ettei tutusta asunnostaan ole mitään järkeä lähteä muuttamaan, jos kotona on jo avoin keittiö-olohuone-ruokailutila -ratkaisu.

Brittien Grand Desingns on opastanut minua hienomman arkkitehtuurin saloihin ja avannut ainakin ymmärryksen siihen, etteivät aikataulut ja budjetit pidä koskaan – vuosienkaan viiveet eivät ole tavattomia.

Omimmalta ja mielekkäimmältä kaikista noista tablettikoneelta katsomistani verkkokursseista on kuitenkin tuntunut Alaskan rakentajat. En ole aivan varma, onko puolisko katsellut samaa sarjaa, vai onko Alaskan ja Pohjois-Karjalan rakennustyyleissä todellakin niin kovin paljon yhteneväisyyksiä. Alaskan tapaan meilläkin rakennellaan Datšalla pääasiassa niistä tarpeista, mitä tontilla sattuu olemaan. Pintaan saatetaan sitten hakea jo rautakauppatavaraakin, mutta piiloon jääviin rakenteisiin pyritään hyödyntämään kierrätysmateriaalia ja entisten projektien ylijäämää. Ja toden totta – Aivan kuin Alaskassa – saattaa meilläkin projekti jäädä ”vaiheeseen”, kun tarpeelliset tarvikkeet loppuvat tilapäisesti kesken.

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen; ei, minusta ei kaiken katselun jälkeenkään ole tullut rakennusmestaria, rakennusalan ammattilaista, tai minkäänlaista rakennusosaajaa. Huolimatta puoliskon kanssa ja hyvässä ohjauksessa suoritetusta koko kesän kestäneestä käytännön harjoittelusta, olen edelleenkin vain avuton apuhanslankari, jonka parhaimpiin avuihin kuuluu lautojen kantaminen paikasta toiseen ja jatkojohdon virittäminen kulloisellekin työkoneelle sekä akkujen latauksesta vastaaminen. Kuluneena kesänä edistyin toki jo hieman lähtötilanteesta akkuporakoneen käyttelyssä terassiruuvien kiinnittämisessä, mutta sekin taito vaatii vielä runsaasti lisäharjoittelua ennen kuin voi sanoa olevansa edes kisällitasolla.

Vuosikello

Se taisi olla tämän uudemman vuosituhannen alkua, kun joka paikkaan laadittiin vuosikello. Vuosikello on vuoden kulessa tapahtuvien toimintojen aikataulu, joka voi olla sanallinen esitys tai graafinen kuvaus.  Vuosikellon avulla havainnollistetaan, mitä kukin toimija kunakin kuukautena tekee. Vuosikello toimii hyvänä muistilistana tekijälle ja tarkistuslistana työn teettäjälle.

Eri toimialoilla vuosikello näyttää kovin erilaiselta. Luulen, että tuolla taloudellisen tuloksen tekemisen maailmassa, kvartaalitaloudessa, vuosikellokin on jaettu neljään sektoriin ja tekemiset lienee mietitty sitä mukaa. Verottajan vuosi alkaa tammikuun alusta, vaikka nykyään uusi verokortti taidetaankin ottaa käyttöön vasta helmikuun alusta. Yrittäjän maailmassa puhutaan tilikaudesta ja vaikka ensimmäinen tilikausi jäisikin vajaaksi, taitavat seuraavat tilikaudet noudattaa kalenterivuotta. Miettiiköhän maanviljelijä vuosikellonsa alkavan kevään toukotöistä? Koulumaailman vuosikello käynnistyy ihan itsestäänselvästi elokuun puolivälistä.

Nyt meillä kouluissa eletään uuden lukuvuoden alkamisen aikaa. Siihen on varauduttu monin tavoin kunnan ja koulun tasolla sekä henkilötasolla. Luulen, että aika monella opettajalla koulun alkamiseen liittyy joitakin omia tapoja ja rituaaleja. Minulla kouluvuoden alkamiseen kuuluu kodin perusteellinen siivous. Se pitää minun mielestäni tehdä loman viimeisinä päivinä, niin että ensimmäisillä erityisen intensiivisillä kouluviikoilla ei tarvitse uhrata ajatustakaan kotisiivoukselle. Kampaajalla käynti kuuluu rutiineihini yhtä lailla. Kesän ajan mökillä metsittynyt hiuspehko suitsitaan siistiksi ja laitetaan ojennukseen töihinpaluuta ajatellen. Kylläpä vain marjastuksenkin on koulun alkaessa mielestäni hyvä olla jo valmiina - tai vähintäänkin voiton puolella. Elokuun lopulla alkavat illat jo pimetä, niin ettei iltamarjastusta voi harrastaa kovinkaan monta tuntia työpäivän jälkeen. Toisaalta metsän hiljaisuus on hyvää – suorastaan meditatiivista – terapiaa koulupäivän hektisen hälyn jälkeen, mutta saaliin määrällä ei enää pidä olla merkitystä.

Aivan samaan tapaan kuin koulukkaat pakkaavat jo hyvissä ajoin uutta reppuaan ja ihailevat uusia koulutielle varattuja lenkkareitaan ja syksyksi hankittuja uusia lippiksiään, pohdin minäkin uuden kouluvuoden työkamppeitani. Grillikesän jälkeen on syytä tarkistaa, vieläkö keväälliset farkut saa kiskottua jalkaan, vai olisiko uusien hankkimisen aika. Syksyn sadekeleissä tuikitarpeelliset keltaiset kumpparit piti mustikkareissujen ja ruohonleikkuun jäljiltä pestä puhtaiksi mäntynestettä ja vanhaa tiskiharjaa käyttäen. Uusi koulurakennus monine ovineen toi mukanaan uusia kenkätarpeita - kas kun henkilökunnan sisääntulo-ovi ja välituntipihan ovi ovat eri kerroksissa ja eripuolilla aika suurta ja komeaa koulutaloa. Meillä aikuisilla on siis syytä olla koululla useammat kengät, ettei välkkäaikaa kulu kenkien etsiskelyyn.

Aivan samoin kuin oppilaat, me opettajatkin lähdemme aina uuteen kouluvuoteen täynnä isoa iloista innostusta ja pientä vatsanpohjassa kutkuttelevaa jännitystä.  Ja niin sen kuuluu ollakin! Saapa taas nähdä, mitä uusi vuosi tuo tullessaan!? Vuosikellossamme alkaa aika nyt tikittää ja vuodelle ohjelmoidut rutiinit saadaan hoidettua, mikäli saamme olla terveinä ja käydä koulua.