"Kolmen konstin timpermanni"

Erkki Liikasen laulelma Kolmen konstin timpermannista jostain hamasta 1970-luvulta alkoi soida päässäni, kun puoliskon viimeisin - vähintäänkin kolmitoiminen - innovaatio oli saatu käyttöön. Puolisko nimittäin rakensi köysiradan, jolla on ainakin kolme käyttötarkoitusta.

Köysirata ei ole pitkä, eikä se ole rinteessä, mutta se on silti tuiki tarpeellinen. Puolisko viritti talon ison kuistin ja puuliiterin välille vaijerin. Tuo väli on tosiaan ihan tasamaata eikä se ole juuri kymmentä metriä pidempi matka, vaan kolme tarvetta köysiradalle löytyi oitis.

Vaijerissa on rullasysteemi, johon on kiinnitetty ”roikutin”. Roikuttimeen saattaa näin kesäkelissä kiinnittää lapsenlapsen vauvakeinun. Puolivuotiaalle saa köysiradalla antaa turvalliset hurukyydit ja totuttaa näin tuleviin huvipuistoriemuihin. Koeajossa ukki lähetti vauvan talon kuistilta liiterin edessä odottavalle mummolle. Ja mummo palautti paketin paluumatkaan ”ilmaiselle menopaluulle”. ”Vastuulliset isovanhemmat...” mumisi kuulemma esikoinen touhun nähdessään. Vauvan äiti oli toki vieressä kameran kanssa dokumentoimassa hurjastelua, joten kaipa hän kantoi osan vastuusta.

Roikuttimeen voi yhtä lailla napsauttaa kiinni myös koiran hihnan. Silloin, kun keskimmäisen koirakaveri koirarouva vierailee meillä, saa Nelly hieman lisää liikkumatilaa, kun talon ja liiterin välinen vaijeri toimii juoksunaruna.

Talvioloissa tuohon samaan köysirataan on tarkoitus kytkeä mummon puukoppa. Pehmytkudosreuman kiduttamille käsivarsille on varsin iso helpotus, ettei puukoppaa tarvitse kantaa. Vielä sitä tämä mummo tässä voinnissa sinne liiteriin tallustaa ja puut koppaan lastaa, mutta se kuorman kantaminen on jo haaste. Takaisin kävellessä koppa kulkee jatkossa rinnalla kevyesti vaijerin varassa.

Toisaalta on myönnettävä, että tässä kohtaa köysiradassa on vielä pikkuisen parantelemisen varaakin. Kaveri keksi heti aivan huikean hyvän tuotekehittelyn paikan. Hän tuumasi nimittäin, että puoliskopa saakin seuraavaksi ruveta seuraamaan Tori.fi:tä ja hankkia sieltä köysirataan 2-paikkaisen tuolihissin. Sellainen varmaan löytyy joltakin lumettoman talven vuoksi lopettamaan joutuneelta laskettelurinteeltä. Siinä kelpaisi mummon mennä liiterille jalkojaan kastelematta. Toisella paikalla kulkisi puukoppa somasti vierellä. Menomatkassa tyhjänä ja palatessa täytenä.

Lämmityskauden alkua odotellessa.

Mr Murphy?

Meillä on kolme autoa ja kolme kuskia. Mustalla autolla ajelen minä. Sinisellä huristelee esikoinen ja punaista ohjustaa puolisko. Minun autoni on uusin ja luotettavin. Esikoisen autolla on ikää, mutta se on varmatoiminen kuin mikä. Puoliskon kulkupeli on sekin toki saatu kikkailtua läpi katsastuksesta, mutta eihän se mikään silmän ilo totta vie ole.

Olen esikoisen kanssa samalla työmaalla neljänä päivänä viikossa. Vain tiistaisin minä suunnistan koilliseen esikoisen huristellessa silloinkin yhteiselle työmaalle länteen.

Murphy-viikolla kaikki oli toisin.

Minun varman mustan autoni oikeanpuoleisesta eturenkaasta oli ilmaa hävinnyt jo muutaman viikon ajan. Olinhan osunut vanhan kaupungin kadulla reunakiveykseen. Ajaminen oli tuon vaivan kanssa vielä mahdollista kunhan vain muisti ajaa joka toinen aamu huoltoaseman kautta ja täyttää eturenkaan oikeaan lukemaan. Vaan nyt olikin vasen eturengas aivan lytty, lättänä, länä eli typösen tyhjä. Renkaassa oli naula. Ei sellainen tiivisterenkaallinen peltikattonaula, joita meidän pihalla saattaisi pyöriä, vaan pikemminkin huopakattonaula. Mistä kummemmasta lienen senkin renkaaseeni imuroinut. Joka tapauksessa autolla ei arvannut lähteä liikkeelle. Näytti aivan selvältä, että naula renkaassa ei kauas pääsisi.

Esikoisen sinisen auton viho viimeinen avain oli päättänyt piiloutua myötämöisin. Sitä ei löytynyt mistään. Koko kolmihenkinen Rapakiven sakki juoksi rinkiä torpassa ja torpan ulkopuolella. Ei missään. Ei kerta kaikkiaan missään. Ei vaikka pyykkikoppakin tyhjennettiin useaan kertaan.

Jopa nousi puoliskon punainen arvoon arvaamattomaan! Me, jotka emme suostuisi suurin surminkaan ajamaan punaisella, olimme yks kaks anelemassa autoa lainaksi. Puolisko malttoi pistää hymyn piiloon ja antoi laupiaasti autonsa käyttöömme. 75 kilometrin aamuinen työmatka oli vielä sulassa kelissä mahdollista taittaa karvan verran vajaassa tunnissa. Ensin esikoinen länteen ja sitten itse koilliseen.

Puolisko jätettiin huolehtimaan kahta autoa ajokuntoisiksi. Mustan hän saikin korjautettua, mutta sinisen avain oli ja pysyi hukassa. Vaikka edelleenkin toivomme, että siniseen löytyy avain jostain, päädyimme uuden avaimen tilaamiseen. Kyllä vara-avain olisi tarpeen. Avaimen tilaaminenkin oli helpommin sanottu kuin tehty. Veholle Helsinkiin paikan päälle avainta tilaamaan tuntui olevan turhan pitkä matka. Paikallinen lukkoliike ei pystynyt auttamaan, kun ei ollut jäljellä mallia, jonka mukaan uuden avaimen olisi voinut tehdä. Rekisteriote ja henkilötodistus matkassa oli suunnattava Kotkaan valtuutettuun huoltoliikkeeseen avaimentilausmatkalle. Viikon kuluttua olisi toiveessa saada sieltä uusi avain.

Kuntosali

Meillepä järjestyi aivan ilmainen kuntosalisessio.

Saimme luvan käydä tekemässä kaksi tuulenkaatoa polttopuiksi. Joku kesäinen myrsky – mitä niitä nyt oli Helenaa ja muita – oli kaatanut ison männyn ja kuusen. Tietenkin hankalassa maastossa mäen rinteessä itäuusmaalaisessa kivisessä metsässä. Luonnollisesti puut olivat kaatuneet ristikolleen ja jääneet oksistaan jumiin toisiinsa. Kun pääsimme paikalle, olin jo valmis peruuttamaan pois ja luopumaan ilmaisista puista. Sen verran toivottomalle se näytti. Vallankin, kun moottorisahamme on sähkötoiminen ja roikka tietysti aina rajallisen mittainen. No mukana toki oli trimmerin kanssa käytetty jatkoroikka, joten kyllähän sitä muutama kymmenen metriä oli.

Puolisko puolestaan asteli haasteen äärelle reippain mielin ja tekemisen meiningillä. ”Jos tuosta raivataan ensin enimpiä oksia, niin sitten jo päästään sahaamaan runkoa. Kylläpä tämä tästä hoituu”.

Kiskottiin saha ja sähköroikka tuulenkaadon äärelle ryteikköön. Sahattiin oksia, heiteltiin niitä kauemmas. Pian saatiinkin jo ensimmäinen pölkky rungosta irti. Pölkky kerrallaan mänty ja kuusi siirtyivät auton kyytiin. Kivikkoisessa maastossa pölkky sylissä käveleminen oli sekin aikamoista taiteilua. Toiselle kuormalle keksittiin helpotus. Auto jätettiin mäennyppylän alle ja pölkkyjä heiteltiin alamäkeen vierimään autoa kohti. Suurin osa vieri sinne minne oli tarkoitus. Yhtään ei tarvinnut palauttaa ajouran takaa ojasta. Kahdesta suuresta puusta kertyi kolme autokuormallista puuta.

Viimeistä kuormaa kotiinpäin luotsatessa intouduimme puoliskon kanssa pohtimaan saaliin arvoa. Tuumasimme, että ensi keväänä klapikoneella pilkkomisen jälkeen näistä kahdesta puusta pöyhtyy hyvinkin neljä heittokuutiota uuniin sopivaa pilkettä. Sekapuuklapien arvo näkyy lehti-ilmoituksissa olevan tätä nykyä osapuilleen 45 euroa/heittomotti. Siitähän neljällä kertoen kertyy jo kelpo summa. Lisäarvoksi laskimme ilman muuta kuntosalihyödyn. Eipä tarvinnut hankkia kuntosalikorttia ja nostella siellä hienhajussa puntteja ja heilutella koneavusteisesti lihaksia sieltä sun täältä. Kuntosalitreenin verran jumppaa tehtiin takuuvarmasti. Löydettiinpä aivan uusiakin lihasryhmiä, joihin treeni kohdistui. Niistä tietäisin kertoa parin päivän päästä tarkemmin.

Ja mikä vielä parasta tämä kuntosalitreeni tehtiin raittiissa ulkoilmassa elokuisessa auringonpaisteessa!

Satoraportti

Huomasin, että alkaa olla jokasyksyisen satoraportin aika. Tänä kesänä metsäpohjaisella kasvimaallani on kasvatettu perunaa lavankauluslaatikossa ja kesäkurpitsaa kompostissa sekä kirsikka- ja pensastomaatteja kasvihuoneessa.

Perunat sain laatikkoon multaan kesäkuun alussa. Pian ne nousivat taimelle ja lisäsin päälle multaa. Maalaistalon tyttönä tiesin vanhastaan, että peruna pitää mullata. Odotin kukkia, koska perimätiedon mukaan vasta sitten voi mennä juurelle kaivelemaan ja etsimään uusia perunoita. Kukkia ei näkynyt ja kohta kuulinkin, etteivät kaikki lajikkeet kuki lainkaan. Uteliaisuus sadosta alkoi jo poltella ja kaivauksille oli lähdettävä. Pieniä sileitä Siikli-perunoita valmistui neljä kukkaruukullista. Jouduin siis keksimään uuden mittayksikön, koska kappaleita oli tosi paljon, mutta kiloja ei paljon yli yhden. Useampi ruokaverollinen saatiin syötävää kuitenkin! Kokemusten perusteella perunanviljelyä jatketaan ilman muuta ja viljelyalaa lisätään ensi kesälle ainakin toisen lavankauluslaatikon verran.

Kesäkurpitsat ovat valmistaneet tänä kesänä ennätyssadon. Taas on kannattanut kuunnella fiksumpia kotitarveviljelijöitä ja ottaa heitä oppia. Kesäkurpitsalla ei voi olla liikaa voimaa. Viime kesänä menetin monta kurpitsaa, kun kärki vain kellastui ja alkoi mädäntyä kesken kypsymisen. Tänä vuonna hoksasin merkit ajoissa ja ruokin kesäkurpitsaviljelystäni kesken satokauden annoksella kanankakkarakeita. Tähän mennessä kolmesta taimesta on saatu satoa yhteensä 25 ½ kesäkurpitsaa. Tuo puolikas tuli siitä, että kaksi alkua kasvoi matkan varrella yhteen ja tilastoin valmiin hybridin puoleksitoista. Kahta kesäkurpitsaa ei enää ollut, mutta olipa selkeästi enemmän kuin yksi.

Tomaattiviidakossa satokausi on vasta alussa. Olen saanut tähän mennessä kuutisenkymmentä pikkuruista kirsikkatomaattia. Kaikki oikein syötävän söpöjä ja vietävän hyviä. Kypsymättä on vielä paljon paljon. Kasvihuoneen puolella harjoittelen edelleen tomaattien sitomista. Tiedän, että sidonta on tärkeää, mutten vieläkään onnistunut sitomaan kasveja niin hyvin, että ne painavan sadon valmistuessa pysyisivät pystyssä. Jopa pensastomaatit nojailevat kasvihuoneen ikkunalaseihin, kun raskaan tomaatit ovat keskittyneet pääasiassa juuri sinne ikkunan ja valon puolelle. Ensi vuonna sidon tomaatit ajoissa ja käytän rimatukia sekä trikoista matonkudetta. Rimat hoksasin jo, mutta harmaakaan villalanka ei ole tarpeeksi vahvaa. No, oppia ikä kaikki.

Kukkapuolella ei satoa saada juuri muista kuin pavuista. Ruusupavut ovat taas viihtyneet. Luulenpa, että se papu jota Jaakko ja pavunvarsi -sadussa kuvataan, on juuri ruusupapu. Minunkin papuni kiipeävät kuistin kattoon, eivätkä aina hoksaa lähteä seuraamaan narutukea, vaan papua saa kiskoa metrikaupalla alas vintistä.

Kukkapuolella oli alkuvaikeuksia. Taimet eivät onnistuneetkaan, mutta onneksi ystävä pelasti ja sain vahvoja hyviä papu- ja samettiruusutaimia. Miljoonakello ja samettiruusu viihtyvät meillä ja ne ovat nauttineet tästä kesästä selvästi aivan suunnattomasti. Kukkaloisto on komea.

Ensi kesälle en aio ottaa uusia lajikkeita vaan jatkan tutuilla hyöty- ja kukkakasveilla.

Loman loppu

On se vain huojentavaa, kun loma loppuu ja arki alkaa. Arki ja sen tuomat rutiinit tuntuvat jo ihan hyvältä ajatukselta.

Arjen tullen päivät ovat kuosissa, kun aamulla herätään kellon kanssa ja laittaudutaan liikkeelle lukujärjestyksen mukaan. Pitkät aamu-unet ovat taas historiaa, samoin yökukkuminen rompsun taikka tv:n äärellä. Univaikeudet ovat mennyttä. Uni tulee illalla takuuvarmasti ajoissa, kun päivissä on puuhaa ja touhua. Verenpainekin nousee varmuudella kesäajan hälyttävän alhaisista lukemista talviajan normiin eli lääkittävälle tasolle. Kaikki palautuu tuttuihin, totuttuihin uomiinsa. Hiljaista omin perhein vietettyä aikaa on jo ollut tarpeeksi, joten on mukava tavata kollegoita ja oppilaita. On kiinnostavaa kuulla kesäkuulumisia ja päivittää tärkeimpiä tapahtumia.

Eipä loman loppuessa ole lainkaan vähäinen asia sekään, että kaupunki ryhtyy taas tarjoamaan yhden päivittäisen aterian, joten vain se toinen täytyy keksiä itse. Hallitsemallani lyhyelläkin ruokalistalla siis pärjää taas. Ei haittaa, vaikka samat spagetit ja soosit toistuisivat noin joka seitsemäs ateriakerta – sehän on sentään vain kerran viikossa. Kesäloma-aikaan on perhe välistä valitellut pasta- ja kanaruokien taajaan toistuvaa tarjoilua. Onneksi kaupungin ruokahuollossa on vaihtelua, sama ruokalaji tulee vastaan vain joka kuudes viikko. Perhe ei ole myöskään oikein osannut arvostaa yhden lämpimän aterian taktiikkaani. Ruokanälkä olisi ollut kuulemma useamminkin. Teellä ja voileivällä ei ateriaa tunnu voivan korvata muut kuin minä. Selitykseni siitä, etten kykene samaan aikaan sekä maalaamaan että hämmentämään soosikattilaa, ei tunnu menevän perille. Luulevat varmaan, että ennakoimalla lounasruokailua edellisenä iltana siihenkin pystyisi. Höh - lomalla ei pysty!

Kesäloman loppuminen tuo taas uusia järjestelyitä kotosalla. Kesäajan perhe hajoaa ja Rapakiven torppaan jää vain kolmen hengen pikkuperhe. Kuopus on muuttanut opiskelupaikkakunnalle vaate- ja kenkäkasseineen. Eteisen kenkähyllyssä kuopuksen lähtö näkyy selvimmin. Neiti vei mennessään osapuilleen neljätoista paria kenkiään, joten hyllyille on mahdollista sovittaa nyt toistenkin jalkineita. Eteisen peilikaapista laskulaatikostani lähti hiusharja ja meikkipussi. Selkeytyi siis laskulaatikon funktio. Pesuhuoneen pikkulavuaari vapautui kuopuksen kosmetiikkatuotteiden säilytyksestä, joten siinä saattaa taas sopia pesaisemaan kätensä.

Aivan yhtä kivaa kuin keväällä on laulaa Suvivirttä ja aloittaa kesälomaa, on syksyllä veisata virttä 485 - ”Kun koulutyöni alkaa taas...” - ja solahtaa tuttuun turvalliseen arkeen.

Nuppi

”Nuppi, nuppi lipputangon nuppi...” renkutus alkoi soida päässäni. Puolisko löysi kesällä annetaan-ilmoitusosastolta tiedon, että Helsingistä saisi lipputangon – sen kun vain näkisi vaivan ja hakisi pois. Meillä on tuo perinteinen pihapiirin komistus ollutkin vielä puutteissa, joten sinnepä siis suuntasi hän. 10,7-metrinen lipputanko ”rälläkällä” kahteen osaan ja auton etuikkunasta sisään ja takaluukusta ulos. Olihan se omansorttisensa ”erikoiskuljetus”, mutta kotiin saakka tuli. Erikoisinta lipputangossa sentään oli sen tarina. Purkutalon naapurin setä oli kertonut, että lipputanko on silloin aikoinaan sotien jälkeen asuinaluetta rakennettaessa tehty pudonneen saksalaisen pommikoneen siiven alatukivarresta. Ilmanko siinä onkin jännittävät niittiliitokset jatkoskohdissa. Nupista ei kerrottu erikseen, joten se saattaa olla vaikka tehdastekoinen.

Vaan helle kai sekoittaa nuppini, sillä tosiaan tarkoitukseni oli kyllä kertoa siitä kesäloman ”nupiksi” aiotusta rengasmatkasta puoliskon kanssa.

Reissun pääkohteena piti olla huutokauppakeisarin huutokauppa Jyväskylän lähellä Hirvaskankaalla. Sellainen siellä järjestetään joka armas perjantai. Kuinka ollakaan juuri tänä perjantaina, jolloin olimme reissuun lähdössä, huutokauppaa ei ollutkaan. Lie keisarikin halunnut katselemaan Neste-rallia jollekin EK:lle. Vaan eiväthän köyhät yhden asian vuoksi lähde liikkeelle, niinpä reissuun oli varattu muutama muukin asia. Ne lukitsivat reissuviikonlopun juuri tähän, joten matkaan lähdettiin.

Ensimmäisenä päivänä huristeltiin Jyväskylään, jonne oli sovittu tavarantoimitus. Treffit Vaajakosken Abc:lle oli ajoitettu oikein ja matka pääsi juohevasti jatkumaan. Majoituspaikka Multialla löytyi vaivattomasti. Pikkuruinen kelomökki leirintäalueella oli söpöäkin söpömpi. Siitä oli vain lyhykäinen matka puoliskon koskikalastuskohteeseen. Hän pääsikin heti vuorokauden luvan illalla alkaessa heittelemään virveliään kolmen kosken kohteessa.

Seuraavana päivänä puolisko jatkoi virvelöintiä seitsemisen tuntia. Kirjallisesti laatimassaan matkaohjelmassa puolisko oli luvannut, että saan viettää päivän laavulla rompsua lukien. Aamusta taapersin pikkuruisen luontopolkureitin. Opin uutta majavien viisaudesta ja koskikarojen talvehtimisesta. Rompsu ja vararompsukin olivat päivän päätteeksi jo pitkällä, sillä lukemisen aikaa oli reilusti. Mutta yhtä kaikki – leppoisa päivä. Illan myötä autoilimme Ikaalisiin leirintäalueelle ja majoituimme ehkä Suomen pienimpään ja sievimpään höylähirsiseen leirintämökkiin.

Kolmantena päivänä osui ex tempore -ohjelmanumeroksemme Rompetori. Rompetorille oli kokoontunut reilut 50 myyjää, jotka myivät aittojensa aarteita kuka peräkärrystä kuka asuntovaunun vierelle levittämältään matolta. Rompettahan ihmisillä tunnetusti on nurkat väärällään. Toisen romu on toisen aarre, joten kauppa tuntui käyvän. Torilla vierähti varmasti reilu tunti ja ostoksiimme tyytyväisinä saatoimme jatkaa matkaa kodin suuntaan. Illansuussa pääsimme perille ja majoituimme höylähirsiseen kotitaloomme monta kokemusta rikkaampina ja onnistuneesta retkestämme kovin tyytyväisinä.

Ensi kesänä taidamme tehdä saman rengasmatkan uudelleen. Ehkäpä otamme matkaan peräkärryn ja pakkaamme siihen omat romppeemme ja lähdemme Rompetorille myyntimielessä.