Kukkakierros Anna-mummon tapaan

Anna-mummo teki kesäiseen aikaan päivittäisen kukkakierroksen. Se tapa on siirtynyt meillä suvussa sukupolvelta toiselle. Minäkin aloitin kesälomani ensimmäisen päivän kukkakierroksella Rapakiven tontilla.

Rapakivi on alun perin tyypillistä itäuusmaalaista kivistä metsämaata. Tonttia asuinkäyttöön muokatessa osa kivistä on kuljetettu pois, osa piiloteltu mullan alle. Räjäytyksiä ei ole tehty, joten jokunen Obelixin hiidenkiven tapainen komeilee nurmikolla nytkin.

Nurmikko ei vieläkään kaikin paikoin kasva hyvin, sillä tontin rajalla kasvavat suuret männyt imevät voimaa nurmikon viherrykseltä. Olen siis koettanut siirtää tuonne kuivalle alueelle kasveja, jotka siellä voisivat menestyä. Lupiini on osoittautunut menestykseksi. Alun perin yksi tien pientareelta siirretty puska onkin tänä kesänä jo kuudentoista lupiinin kasvusto. Juu, tiedän, että lupiini pitäisi nyt haitallisena vieraslajina hävittää, mutta millään en raaski.

Kukkakierroksellani tutkailin kasvejani ja niiden vointia. Melkein kaikkien kasvien historian muistan. Tiedän, minkä pensaan ostin puutarharetkeltä, minkä taas toi joku ystävä ja minkä sain kaverin jakaessa puutarhansa perennoja. Jättiläisverikurjenpolvi kurottelee kasvustojana aitan kulmalla, pikkusydämen nuput punertuvat pihalammen rannalla ja sinisten iiristen ensimmäiset kukat ovat jo auki! Vallaton villiviini kiipeää heinäseivästikkaita pitkin kiven kyljessä pyrkien peittämään tai ainakin verhoamaan siirtolohkareen. Ehkäpä kiven lämpö kuumina päivinä tuo kasville jotain lisävoimaa. Villiviinin lähellä ovat pionit jo hyvässä kasvussa, vaikkei niissä vielä nuppuja näykään. Männynkävyistä koottu käpykate on kivan näköinen, mutta eipä se vuohenputken kasvua estä.

Vuohenputki toden totta kuuluu puutarhani menestyjiin. Sitä ei ole tarvinnut kylvää, eikä istuttaa. Laji ei myöskään kärsi mullan taikka lannoitteen vähyydestä. Minulla riittäisi satoa myytäväksi asti. Olenhan toki kuullut, että vuohenputkesta voi blenderillä surauttaa vitamiinipitoisen vihersmoothien.  Lähdenkö siis kesätoreille? Toinen menestyjä on elämänlanka, jota taisi tulla yhden multakuorman mukana. Mikään kitkeminen ja rassaaminen ei tunnu pysäyttävän tämän kiusankappaleen etenemistä. Mokoma on ennättänyt jo ”kiinalaiseen kohopenkkiini” elikkäs kesäkurpitsan kompostipenkkiin ja pelkään kasvin tukahduttavan sinänsä hyvät ja reippaat kesäkurpitsan alut.

Kesäkurpitsan lähelle sijoittuu muka-englantilaistyyppinen ”cottage garden”. Siellä rehottaa hevonkakalla ravittu raparperi, josta on tänäkin keväänä saatu ainekset moneen piirakkaan. Raparperin vierellä kasvulaatikossa kärvistelee lipstikka, jolle pitäisi pikimmiten löytää parempi kasvupaikka. Kahdessa kylpyammeessa ovat perunat jo komeasti taimella ja väliin istutetut sipulirivit tunkevat pitkää vartta. Pitäisikin muistaa leikata sipulinvarsia salaattiin mausteeksi ja nokkostakin saattaisi löytyä lettutaikinan sekaan. Kurkistus kasvihuoneen taakse lupailee hyvää mustikkasatoa, sillä kukintoja on todella runsaasti. Täytyykin toivoa, että pölytys onnistuisi. Kylläpä vain ovat ärsyttävät voikukatkin tarpeen, jotta mustikkaa pölyttävät kimalaiset saadaan pidettyä voimissaan.

Eipä se haittaa, ettei kaikki ole niin viimeisen päälle trimmattua. Teemana saa olla ”pelasta pörriäinen”.

Ensikokemuksia ”uudesta normaalista”

Olen pyrkinyt pitämään koulutyöni ja kynäilypalstani erillään. Paristakin syystä. Ensinnäkin, työ ja harrastus on hyvä olla erikseen. Ja toiseksi, koulutyö on sen verran sensitiivistä hommaa, että ymmärrän visusti varoa loukkaamasta kenenkään tunteita taikka oikeuksia. Jos kirjoittaisin koulutyöstä, minulla saattaisi tämän tuosta olla kiusaus kertoa teillekin jokin hauska sattumus taikka lasten laukaisu. Nyt on kuitenkin niin, että kouluväki, oppilaat ja opettajat, päästettiin ensimmäisten joukossa tähän uuteen normaaliin (tai ainakin sen tuulikaappiin) joten koen velvollisuudekseni raportoida täältä teille ensitunnelmia ja pieniä välähdyksiä.

Koulua on uudessa normaalissa käyty nyt tarkalleen kuusi päivää. Aivan päällimmäinen tunne on iso ilo jälleentapaamisesta. Vaikka olimme viettäneet kahdeksan viikon mittaisen eristysaikamme kukin tiiviisti kotonamme, oli läheisyys aivan selvästi lisääntynyt. Olimmehan olleet yhteyksissä päivittäin paitsi Wilman, myös videoyhteyden ja puhelimen kautta. Olimme tavanneet Zoomissa tai Teamsissä, What`sappissa äänipuhelun, kuvapuhelun tai vähintäänkin tehtävänpalautusviestien ja palauteviestien kautta. Olimme kurkistaneet livekameran kautta toistemme koteihin ja tuttavuus oli kasvanut luokkatuttavuudesta lähestulkoon kyläilyväleihin.  Koska olemme nyt tutumpia, luokissa on aiempaakin enemmän rattoisaa rupattelua. Opelle ja kavereille on asiaa. Siihen rupatteluun on uskallusta, siihen on tarvetta ja sille ymmärretään nyt antaa aikaa. Ehkäpä siinä turvallisessa ja luottavaisessa keskustelutilanteessa samalla toteutuu valtiovallan toivoma tilannekartoitus ja tuntojen tarkkailu.

Kiire on siirtynyt oppitunneilta siirtymiin eli välitunneille, ruokailuun ja muihin taukoihin, jotka kylläkin ovat lähes kokonaan kadonneet. Henkilökunnan tauot, joita aiemmin on käytetty materiaalien varusteluun ja kuka ties luokasta toiseen siirtymiseen, ovat nyt poissa. Jokainen tauon tapainen on nyt ohjelmoitu välineiden (esim. tietokoneiden) putsaukseen ja desinfiointiin.  Jokainen opettaja valvoo omaa ryhmäänsä kokonaisen koulupäivän ajan ja pyrkii parhaansa mukaan muistuttamaan turvaväleistä ja käsienpesusta. Oppilaat touhuavat pihalla omina luokkaryhminään omilla nimetyillä piha-alueillaan. Käytävillä liikutaan hillitysti turvamitoitetuissa jonoissa - töniminen ja juoksuaskeleet ovat menneen maailman juttuja. Kädet pestään sisään tullessa ja ulos mennessä, ennen ruokaa ja monta muuta kertaa. Ruokaa haetaan hillitysti ja hallitusti luokka kerrallaan ja ruokailu tapahtuu omissa luokissa, oman väljyyssäädösten mukaisesti asemoidun pulpetin ääressä. Kaikki mitä taudista on ehditty oppia, on koulutyön toteutuksessa pyritty ottamaan huomioon ja kouluissa toimitaan todellakin niin, että tunnetut riskit on minimoitu.

Oma työni muokkautui riskien minimoinnin nimissä eräänlaiseksi hybridimalliksi. Aiemmin liikuin viikon mittaan neljällä eri koululla, vaihdoinpa parina päivänä työmaata jopa kesken päivän. Se ei täällä uudessa normaalissa onnistu. Nyt olen kontaktiopetuksessa vain yhdellä koululla ja jatkan kahdeksan viikon aikana harjoitellulla etämallilla muille työpisteilleni. Varmasti ihan hyvä näin, en haluaisikaan olla se, joka mahdollisesti kuljetti taudin kunnan laidalta toiselle.

Kyllä tämä onnistuu!

Iso kuva ja uusi normaali

Hassua, miten kieli muuttuu ja vähän väliä luodaan uusia kielikuvia, joita sitten käytetään kyllästymiseen ja ärsyyntymiseen asti. Poliitikot näkevät nykyään kaiken jotenkin laajemmin ja puhuvat ”isosta kuvasta”. Aivan kuin tavallinen kansalainen ei osaisi tuota isoa kuvaa nähdä ja joutuisi tuijottelemaan vain jotain pikkukuvaa siinä oman itsensä ympärillä.  Aiemmin poliitikot arvioivat asioita ”pitkällä tähtäimellä” tai ”pitkässä juoksussa”- nyt heillä on käsissään tämä ”iso kuva”.

Meille on alettu toitottaa ”uudesta normaalista”. Ensi kuulemalta sekin on jotenkin kummallinen ja vähän ärsyttäväkin ilmaisu, mutta pienen makustelun jälkeen hoksaa kyllä, että jotain tulee muuttumaan pysyvästi ja niistä asioista on vain tultava meille uudet tavat ja käyttäytymisen normit.

Käsien aiempaakin uutterampi peseminen ja fyysisen välimatkan pitäminen saavat luultavasti jäädä vakituiseksi tavaksi. Kättely joutunee kaikkoamaan sopimuksen teon ja kaupan vahvistamisen merkkinä. Kaveria ei luultavasti parane halailla kesän jälkeenkään. Voi olla, että hanskat ovat kauppavaruste siellä uudessa normaalissa.

Mitenkähän muuttuu matkailu? Vanhassa normaalissa lentomatkat olivat mahdollisia ihan meille taviksillekin. Halpoja lentoja oli runsaasti tyrkyllä, kuten myös edullista majoitusta yksityisissä airbnb-asunnoissa. Luulenpa, että ne lentoyhtiöt, jotka tämän täydellisen äkkipysäyksen jälkeen pystyvät vielä käynnistämään toimintansa, joutuvat hinnoittelemaan matkansa uudelleen ja niihin lentoihin tavallisella tallaajalla tuskin on varaa. Meidän matkamme suuntautuvat melkoisen varmasti vain kotimaan kohteisiin. Ja sehän on hyvä. Niin paljon kaunista ja ennennäkemätöntä katsottavaa löytyy kotimaastakin. Sitä kautta kykenemme tukemaan kotimaisia toimijoita, vaikkei se tietenkään korvaa kokonaan menetystä, joka koituu ulkomaisten turistien puutteesta. Nimittäin sama se on muuallakin maailmassa, tuskin lentelevät kiinalaiset kaukaista Suomea katsomaan ja poissa pysyvät varmasti muutkin matkaajat.

Nyt kun on opittu viihtymään ja toimimaan kotona, osataan se varmasti jatkossakin. Leipominen on lisääntynyt jopa niin paljon, että hiivasta on ajoittain ollut pulaa. Neuropsykologit kertovat leipomisen rauhoittavan mieltä, tuovan nopeaa mielihyvän tunnetta ja tasapainottavan aivojen käyttöä. Kotiruokaa on nyt ryhdytty laittamaan aiempaa uutterammin ja ihan raaka-aineista alkaen. Siitä kertovat kauppojen tilastot perunan porkkanan ja jauhelihan kulutuksesta. Kotiruoan laittaminen on sekin leppoisaa puuhaa ja ruoan hauduttelu ajan kanssa luo rentoa kotoilutunnelmaa.  Saattaapa olla, että moni on tunnistanut nämä hyvät vaikutukset itsessään, vaikkei osaa tuntemuksiaan psykologien termein sanoittaa. Saattaa olla, että ruoanlaitolle ja leipomiselle haetaan aikaa siinä uudessa normaalissakin.

Aiemmin harrastukset tapahtuivat paljolti kodin ulkopuolella, nyt poikkeustilanteessa on harrastettu kotona tai ulkosalla. Kuntosalien spinningtuntien ja ohjattujen treenituntien sijasta on kulutettu lenkkipolkuja ja retkeilty luontoreiteillä perhekunnittain. Moni tuntuu löytäneen aikaa myös käsityöharrastusten elvyttämiselle, siitä kertoo käsityöliikkeiden vilkastunut postimyyntikauppa. Eiköhän vain perheretkeilylle, lapasen neulomiselle ja kotiompelulle olisi sijaa myös uudessa normaalissa.