Kovan onnen apuri

 

 

Meille hankittiin muutama talvi sitten mönkijä ja siihen eteen lumilevy. Tarvetta tuntui olevan, sillä tässä rannikollahan  lunta tahtoo tulla joko 30 cm kerrallaan tai sitten ei laisinkaan. Härveli on ollutkin oiva apuri siivotessa lunta pois pihalta ja pitäessä koko tontin levyistä liittymää avoimena.

 

Paitsi tänä talvena. Muutama viikko sitten saatiin lunta ja sitä tuli taas se 30 cm. Pakkastakin oli. Mönkijän neliveto ei suostunut menemään päälle. Oli unohtunut laittaa se päälle viimetöiksi syksyllä. Ei auttanut lämmittäminen ei mikään. Lumet saatiin kyllä kolattua autopihalta kahdella lumikolalla ja sähköisellä lingolla eli Tuiskuttimella, jolla onnistuin tekemään myös polun puuliiterille.

 

Puoliskon sanavarastoon ei kuulu sanaa ”luovuttaminen” ja luovuttamistahan se olisi ollut, jos mönkijän olisi vienyt korjaamoon, vaikka pakkasessa taivasalla pihamaalla korjaaminen oli kurjaa puuhaa. ”Kyllä minä sen kuntoon saan!” oli päättäväinen ilmoitus silloinkin, kun luvassa oli jälleen uutta lunta. Puolentoista viikon nettiselvittelyn ja monen kokeilun jälkeen nelivetovaiva oli voitettu!

 

Vaikka neliveto oli saatu päälle, ei lumen työntely onnistunut vieläkään, sillä nyt ei käynnistynyt moottori. Se oli onneksi pikku juttu ja järjestyi tunnin lämmittämisellä. Tunnin pihanputsauksen jälkeen oli taas remontin vuoro. Tällä kertaa katkesi vinssistä vaijeri, jolla lumilevy on kiinni. Toki sellaisen näppärä mies korjaa omin toimin tuossa tuokiossa.

 

Koska etupiha on pieni, on lunta tavattu työntää takapihalle. Niin oli aikomus tehdä nytkin, mutta eipä se onnistunutkaan. Lunta oli kerta kaikkiaan aivan liian paksulti ja mönkijä jäi mahastaan kiinni hankeen. Puolisko tuumasi, että se oli siltä päivältä siinä ja päätti kiskoa mönkkärin pihaan seuraavana aamuna.  Kas illan myöhällä peltikatolta hurahti lumet alas etupihan puolelle.  Ei kai enää yllätä, että Kiinan ihme oli siinä alla.

 

Seuraavan päivän aktiviteetiksi olikin sitten mönkijän kiskomista kattolumien alta. Tee se itse -mallinen puolisko avitteli vähän alkua lapiolla ja viritti sitten pakettiauton Hiabin töihin. Sieltäpä se peruutti mönkkäri lumen alta. Tarkastettu on, että kaikki on kunnossa ja kone käynnistyy.

Tammikuun pakkaset 1987

 

 

Ihmisen mieli ja muisti toimivat jännästi. Nyt, kun pitkästä aikaa saatiin oikeita vanhan ajan pakkaslukemia ja luntakin tuli kunnolla ja tuiskuttamalla, alettiin muistella kolmenkymmenenneljän vuoden takaista talvea, jolloin oli vieläkin kylmempää. Iltapäivälehdessä oli vallan kysely, muistatko tammikuun 1987 kelejä? Minun muistini ei ole hääppöinen, mutta jostain kiinnekohdista kiinni tarttuen, tavoittaa minunkin muistini aina jotain.

 

Tammikuussa 1987 suoritin opetusharjoittelua silloisessa kotikunnassani Kesälahdella. Asuimme puoliskon kanssa ensimmäisessä omakotitalossamme ja esikoista vasta odoteltiin.

 

Hyttisen Maijan, ohjaavan opettajani, pikkuinen auto kulki yli 40 asteen pakkaslukemista huolimatta kylältä kylälle ja sain tutustua kiertävän erityisopettajan arkeen ihan todellisesta tulokulmasta. Suomessa ei ole totuttu kouluja sulkemaan, oli keli mikä hyvänsä. Maija oli saanut autonsa käyntiin ja niin köröttelimme pakkaskeleihin kunnolla kerrospukeutuneina Kesälahden ja Uukuniemen pikkukouluilla. Piipahdimme niin Purujärven koululla kuin Kummun koulullakin. Kummun koulun maisemat jäivät lähtemättömästi mieleeni. ”Kumpu” oli nimittäin vuosisadan vähättely karjalaiselle vaaralle, jonka laella koulu sijaitsi. Koko kylä avautui nähtäville koulukeittolan ikkunasta.

 

Pakkaset toivat esille pulman pari vuotta vanhassa talossamme. Talo oli puolitoistakerroksinen Honkarakenteen pyöröhirsitalo oikein paksusta hirrestä. Painumislaskelmissa ei oltu osattu laskea painumisvaraa Varttikatteen painon mukaan. Kahden vuoden painumisen jälkeen ikkunat ja ovet kantoivat, eikä talo päässyt enää painumaan. Pakkanen yritti tunkea ikkunoiden yläreunan raoista sisään. Pakkasen lähennellessä Pohjois-Karjalassa jo viittäkymmentä astetta oli asialle pakko tehdä jotain. Puolisko hankki sähkötoimisen moottorisahan ja irrotti sisäpuolen vuorilaudat. Hän leikkasi jokaisen ikkunan päältä puoli hirttä pois ja täytti uuden painumaraon villalla. Minuahan semmoinen sotku tuvassa tietenkin kismitti aika lailla, mutta kyllähän lämpö oli niin tärkeä asia, että se motivoi siivoamaan sotkut.

 

Rapakiven torpassa on näillä tämän talven keleillä tarjettu vielä vallan hyvin.

 

 

Herää Ruusunen!

 

 Loviisa kukoisti kansainvälisenä kylpyläkaupunkina ajanjaksolla 1865-1935. Sittemmin kaunis ja idyllinen kotikaupunkimme on tainnut nukkua Ruususen unta. Unta on riittänyt osapuilleen sata vuotta ja nyt olisi aika herätä ja avata ikkunat uuden kukoistuksen mahdollisuudelle sekä kansainvälisyydelle.

 

Ruususen uniaikaa ei ole tietenkään saanut häiritä ja siksi koko Loviisa-laiva on purjehtinut sammutetuin lyhdyin. Ruusus-Loviisa ei ole ollut kovin vastaanottavainen muualta tuleville – ainakaan se ei ole aktiivisesti houkutellut sen enempää kotimaisia kuin kansainvälisiä muuttovirtoja. Tämä hiljainen hämärähyssy on monesti ollut vastaanotto myös uutta jalansijaa kartoittaville yrityksille. Valitettavasti.

 

Nyt on aika laittaa torkkuohjelmointi pois Loviisa-Ruususen herätyskellosta. Nyt pitää herätä aktiiviseen toimintaan.

 

Onneksi heräämisestä on nyt hyviä vahvoja merkkejä. Asuntomessuhanke ja rantaratalobbaus ovat virkeitä toimia ja ne kertovat halusta saada uusia asukkaita ja vierailijoita itäisen Uudenmaan lintukotoon, Loviisaan. Haluamme esitellä Kuningattarenrannassa asuntomessuilla 2023 talotehtaiden ja yksityisten rakentajien rakentamia uusia ja innovatiivisia taloja siinä missä muulla kaupungissa kauniita vanhoja, historiaa henkiviä kotejakin. Kerromme jatkossa isoon ääneen kaikille, että pääkaupungista tunnin matkan päässä idän suunnassa voi asua viihtyisästi meren rannalla ja silti keskellä kaupunkia. Toivoaksemme tänne pääsee jatkossa rantaradan ansiosta paitsi omalla autolla myös junalla, jolloin työmatkankin voi hyödyntää vaikkapa palaveriin valmistautumiseen.

 

Samalla lailla täytyy nyt herätä toimimaan uusien yritysten hankkimiseksi. Loviisan on pystyttävä tarjoamaan yrityksille joustavia ja nopeita ratkaisuja paikkakunnalle sijoittumiseen ja kiinnittymiseen. Enää meillä ei ole varaa antaa uutta sijoituspaikkaa etsivien tai omien tuttujen, mutta laajentumishaluisten yritysten, hakeutua naapurikuntiin taikka vaikka virkeään ja aktiiviseen Mäntsälään. Jos Loviisalla olisi mahdollisuus säästöjen ja lomautusten vastapainoksi tehdä yksi ainoa rekrytointi, se kannattaisi varmaan satsata yrityksiä hankkivaan vanhan ajan elinkeinoasiamieheen.  

Energian kotimaisuudesta

 

 

Meillä Suomessa ei maaperästä löydy öljyä eikä kivihiiltä.  Meillä tarvitaan muita energianlähteitä.  Kulunut vuosi on ollut meille vahva muistutus huoltovarmuuden merkityksestä ja tärkeydestä.  Kotimaisuus on huoltovarmuutta.

Polttoaineissa emme ole omavaraisia, vaikka VTT on biopolttoaineiden kehittämistä ja jalostamista paljon tutkinutkin.  Meillä osataan tehdä biodieseliä jopa kinkkurasvasta, mutta tuotannon taloudellisuus ontuu.  Häkäpönttöihin emme halua palata, mutta metsän hakkuutähteistä voidaan tuottaa biodieseliä samoin kuin pellolla kasvatettavasta ruokohelpistä.  Ehkä niissä on tulevaisuutta.

Sähkön tuotannossa haetaan nyt vahvasti uusia tuulia.  Tässäkin meidän pitää pysytellä omavaraisina.  Olisi kovin naiivia politiikkaa rakentaa naapurimaiden varaan.  Silloin ottaisimme riskin, että naapurimaan päällikkö päättää pakkaskauden tullen ohjata koko sähkökapasiteettinsa oman maan tarpeisiin.  Näin kotimainen ja meille loviisalaisille jopa paikallinen ydinenergia näyttäytyy hyvänä energiamuotona.  Loviisalainen ydinsähkö on huomattavasti vihreämpää kuin rajan takana naapurissa tuotettu.  Kotimainen osaaminen ydinsähkötuotannossa, toiminnan valvonta, laitoksen kunnossapito, huolto ja päivittäminen tekevät ydinsähköstä hyvän ja turvallisen vaihtoehdon.

Tietenkään emme voi sähköntuotannossa jäädä pelkän ydinvoiman varaan, vaan vaihtoehtoja on haettava aktiivisesti. Painopisteen tulee olla uusiutuvissa energianlähteissä, mutta toiminnan pitää olla kustannustehokasta, ihan ilman valtion tukia.  Luontoarvot tulee ottaa huomioon.  On ollut hienoa kuulla, että joitakin vesivoimaloita on purettu kalakannan elvyttämiseksi ja kudun mahdollistamiseksi.  Luulen, että meillä tuhansien järvien ja jokien maassa riittää edelleen myös vesivoimaa. Ehkä Imatrankosken malli sopii muuallekin.  Imatralla päästään nauttimaan Suomen teholtaan suurimman vesivoimalan vapaasta kuohunnasta kesäsunnuntaisin, joten kosken nähtävyysarvo on edelleen olemassa.  Tuulivoimaloiden rakentaminen asutuksen lähelle aiheuttaa asukkaissa voimakasta vastustusta.  Löytyisikö meiltä sopivaa tilaa tuulipuistoille mereltä - samaan tapaan kuin Juutinraumassa, Ruotsin ja Tanskan välillä?