Lapsuuden satujen aarrearkku

Lapsena lukemissani saduissa esiintyi aika usein aarrearkku. Sellainen kuperakantinen puuaski metallivahvikkein. Lapsena aarrearkku kuulosti jännittävältä ja salaperäiseltä jutulta. Aarre saattoi olla löydettävissä sateenkaaren päästä, yksinäiseltä saarelta, hylätystä talosta tai joskus jopa laivan hylystä. Ei lapsi osannut ajatella, ettei sateenkaaren päähän taida onnistua kävelemään ja että yksinäisiä saariakin lienee lopulta aika harvassa – kuka sinne sitä paitsi silloin olisi aarteen piilottanut. Autiotalot ja laivanhylyt ovat nekin aika tavoittamattomia. Satujen aarrearkussa oli aina kultaa, timantteja, koruja tai rahaa. Lapsen mieltä kiehtoi ajatus aarteen löytämisestä ja omistamisesta. Voi, jos olisikin koruaarre, jota ihailla! Todellisuudessa sellaista aarrearkkua taitaa olla kovin harvalla. Lienevätköhän edes Ruotsin tai Iso-Britannian kuningattarien koruaarteet heidän omiansa – eivätköhän valtiot omistane ne korut, joita kuningattaret saavat käyttää?

Nyt aikuisena ymmärrän muutenkin toisin. Ei aarteen tarvitse olla kultaa taikka koruja. Eihän niillä tavallisen ihmisen elämässä lopulta kovin paljon ole käyttöä. Raha toki olisi käyttökelpoista, mutta normaali kuukausiannos sitäkin riittää normaalin elämän perustarpeisiin. Ei aarretta tarvitse välttämättä kaivaa ylös piilostaan, sen voi myös kerätä, poimia, hillota tai säilöä.

Minulla on aivan varmasti aarrearkku. Se on valkoinen ja sen kyljessä lukee Electrolux. En säilytä aarrearkussani koruja. Kalevalakoruni pärjäävät vallan hyvin omissa pahvisissa rasioissaan. Ei siellä rahaakaan ole, sillä vähät rahani kulkevat aika nopsaan tililtä kiertoon – ”eivät ehdi tehdä pesää”, kuten Pohjois-Karjalassa sanottaisiin. Eivät rahani silloin tarvitse arkkua pesäkseen. Kaiken omistamani kullan jaksan kantaa sormissani. Minun aarrearkkuni sisältää lähinnä metsän antimia ja siellähän meillä suomalaisilla varsinainen aarre onkin.

Pakastearkussani on herrojen herkkua, eli hirvenlihaa, jota on ainoastaan säästele vaan silloin tällöin myös valmistan sunnuntairuoaksi. Pakastimessani on myös ”metsien kultaa” eli kantarelleja, ”hopeaa” herkkutattien muodossa ja ”pronssiksi” määrittelemiäni suppilovahveroita, joita olen itse poiminut ja säilönyt talven piirakka- ja soositarpeiksi. Marjaherkkuja – metsien jalokiviä - aarrearkustani löytyy monta lajia. Marjojen aateliin lukeutuvat metsävadelmat, joita olen taas muutamana viime vuonna onnistunut löytämään. Ne ovat sellaisia rubiineja, ettei niitä mustikoiden joukkoon tarvitse laittaa kovinkaan monta, kun piiraassa tai keitossa on jo aivan kuningattarellinen maku. Sinne aateliin kuuluvat itseoikeutettuina myös lakat. Niitäkin löytyy, vaikken ikinä ole lakkasuolla käynyt. Lakkakakkuhan juhlistaa juhlan kuin juhlan ja lakkahillolla höystäen vaniljajäätelöstäkin sukeutuu ylhäinen herkku.  Arkisia mustikoita aarrearkustani löytyy totta kai runsaasti. Tuo kotimainen superfoodi on talvivarastojen perusta – pirtelöiden, marjakeittojen ja -piirakoiden raaka-aine. Puutarhamansikoitakin aarrearkussa on, vaikka parhaitahan mansikat ovat kesällä suoraan tilalta haettuina. Talvella pakastimesta sulatetut marjat lössähtävät ikävästi, mutta tuovat toki kesän maun kielelle.

Nyt on paras aika täyttää aarrearkkua ja päästä nauttimaan sen antimista tulevan talven aikana.

Oma apu, paras apu

Meitä on erityisesti tänä keväänä ja kesänä kannustettu tukemaan paikallisia yrittäjiä.  Töiden  ulkoistamiseen on jo vuosia ohjannut myös kotitalousvähennys. Kerronpa parista kotihomman ulkoistamisyrityksestä mökkipaikkakunnalla. Aina ulkoistaminen ei ole aivan helppoa, vaikka siihen olisi  haluakin.

Tontilta on kaadettu puita. Koivut ovat niin jykeviä, että niiden kimppuun ei ole mitään asiaa mökkimallisella moottorisahalla taikka pikkuisella klapikoneella. Päätin siis hommata polttopuuntekijän. Niitähän paikkakunnalla riittää. Lähin urakoitsija työskentelee mökkitien risteyksessä, joten tuntui luontevimmalta kysyä apuja häneltä. Suit sait sukkelaan urakoitsija saapuikin arvioimaan puita. Kovin pian kävi selväksi, ettei tuhdeille koivuille hänen laitteillaan mahtaisi mitään.  Kuulemma puun halkaisijan pitäisi olla alle 20 senttimetriä, jotta homma onnistuisi. Sain kuitenkin vinkin seuraavasta tekijästä. Soittelin oitis hänelle ja toden totta, hänen laitteillaan puut kyllä saataisiin pieniksi. Laitteet ovat siirrettävät, joten työ tapahtuu meidän tontilla. Paha vain, että mansikkasesonki oli silloin juuri alkamaisillaan, eli aika oli kortilla. Minua huojensi kuitenkin jo tieto, että hommalle oli löytynyt tekijä - aivan sama, milloin homma sitten tulee tehtyä. Odottelen edelleen ja nyt käännytään jo elokuulle. Ei niillä puilla ainakaan ensi talvena lämmitetä, sen jo hoksaan. Joudun siis ostamaan jostain kuivaa klapia ensi talven tarpeisiin.

Rakentelimme puoliskon kanssa kesän aikana saunalle terassin ja monta muuta pienempää juttua. Datšan lahot ulkorappuset kaipasivat myös pikaista uudistusta. Korjaus ei enää auttaisi, vaan uudet tarvittaisiin. Paikkakunnalla on taitava ja osaava, erityisesti portaisiin erikoistunut nikkari. Tokihan häntä askareelle kysyttiin. Nähtiin valokuvia hänen toteuttamistaan porrasratkaisuista ja saatiin itse piirrellä, millaista meille haluttaisiin. Nikkari saatiin sitten jo tontille työtä ja kustannuksia arvioimaan. Tänä päivänä ei enää piirrellä tupakkiaskin kanteen vaan tökötellään kännykkään. Hetken tököttelyn jälkeen meille kerrottiinkin hinta: Jos teemme itse lahojen portaiden purkamisen ja perustukseksi tarvittavat betonivalut, hankimme kaikki tarvikkeet ja maalaamme haluamamme sorvatut kaidetolpat jne, jää meille maksettavaa reilusti opettajan puolen kuun palkan verran. ”Ai kamala”, oli ensimmäinen ajatukseni, sillä kestopuun hinnan olin jo tullut tuntemaan ja tiesin, että materiaaleihin uppoaa hyvinkin se toinen palkan puolikas. 

Puolisko purki - kirjaimellisesti vain portaisiin ruuvatun räsymaton varassa olleet - puuportaat pois ja lähti  hankkimaan perustustarvikkeita uusiin rappuihin. Puisten portaiden alla olleet alkuperäiset vuoden 1950 malliset betoniraput olivat vielä sen verran toimivat, että niiden varaan saattoi tukea uusia perustuksia. Siitä se sitten lähti - perustusten ja rungon rakentaminen. Parin päivän päästä päästiin hakemaan pintalautoja ja kohta ruuvattiin kiinni uusien portaiden askelmia. Kaidetolppia en ehtinyt siinä ruuvauksen lomassa maalata, joten kaiteet jäivät odottamaan seuraavaa mökkireissua. Omasta työstä ei pääse hakemaan kotitalousvähennystä, mutta pohjoiskarjalaisittain ilmaisten olihan tämä nyt ihan ”hankehomma”, kun omin toimin tehtiin. Oma apu, paras apu!

"Vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään”

J.H. Erkon riimittelemässä joululaulussa etenevät sanat otsikon tapaan keskellä laulun kolmatta säkeistöä. Ensimmäisessä säkeistössä joulua on verrattu kesään ja kolmannessa joulusta innostuminen ja siihen liittyvä hyvä mieli rinnastetaan lapsen leikkiin. ”No onkos tullut kesä nyt talven keskelle?…” ”Jo vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään…”

Ihan piti joululaulua veisata keskellä kesää, kun yllätin itseni nuortumasta ja leikkimästä kuin aika monta vuosikymmentä nuoremmat ainakin. Kyllä kesällä – sen valolla, sen auringonpaisteella ja sen lämmöllä – on ihmeellinen voima ja mahti!

Olimme luvanneet lapsenlapsille kesäretken. Monen sattuman summana – eikä vähiten Datšan sijainnin vuoksi – retkikohteeksi valikoitui Punkaharjun Kesämaa. Ukille ja mummolle kohde oli hämärästi tuttu kolmenkymmenen vuoden takaa, lapsille kokemus kesäisestä puuhamaasta oli ensimmäinen ikinä. Retkipäivään varauduttiin huolella; varattiin eväät ja tarkkailtiin säätietoja paitsi netistä, myös etanoiden sarvista. Paikalle osuttiin varmasti kesän ihan parhaana päivänä – ja kunnollisten eväiden kanssa.

Vesipedoista vanhempi otti puuhapaikan heti haltuunsa ja aloitti vesiliukumäistä nautiskelun saman tien, kun portista sisään pääsi – olihan hän toki tutustunut paikkaan nettikuvia katsellen. Kuvista tutun krokotiililiukumäen nähdessään tyttö pinkaisi juoksuun. Toinen retkeläinen olikin suuresta ennakkohypetyksestä huolimatta – ja aika lailla yllättäen – hieman varautuneempi. Hän meinasi hyytyä jo taaperoiden matalaan altaaseen. Vesiliukumäen lähtöpaikalle saattaminen ja sisaren esimerkki eivät tuntuneet riittävän rohkaisuksi. Pienen tuumailun jälkeen oli mummon kaivettava kassin pohjalta omatkin uikkarit ja lähdettävä vesiliukuun apulaskijaksi. Sylityksin laskiessa ei meitä kumpaakaan jännittänyt yhtään ja vesiriemusta päästiin nauttimaan ihan täysillä. Mäkeä juoksujalkaa ylös ja veden vauhdittamana alas mentiin tuntikausia - ja alastuloissa hihkuttiin asiaankuuluvan iloisesti.

Ei siinä mummo muistanut varoa polveaan. Sitä, joka edellisellä viikolla oli vaivannut aika lailla, ja jota oli pitänyt lepuuttaa öisin vallan koholla tyynyn päällä. Siis sitä oikeanpuoleista, jossa jo hetken luulin olevan vettä, kun se oli ihan silmin nähden suurempi kuin vasen polvi, joka ei sekään toki ole mikään luupolvi. Polvet eivät Kesämaassa todellakaan vaivanneet laisinkaan, vaan olivat niin vetreät ja toimivat kuin olla saattaa. Ilmeisesti ”vesi vanhin voitehista” toimii myös ulkoisena voiteena voideltuna! Kaiken lisäksi tuntui tämän ajan muotitermi, ”kehopositiivisuus”, tilapäisesti tavoittaneen mummon tuona päivänä. Enhän muistanut yhtään nolostella kilojani, miettiä mahamakkaroitani, tahi kauhistella paksuja jalkojani. Hemmetin hyvin toimivat jalathan ne ovat, mahamakkarat litistyivät uikkarin alle, eikä vesiliukutuubi ollut yhtään ahdas – joten eihän nolosteluun ollutkaan kerrassaan mitään aihetta. Leikkiin ja riemuun rynnistin ihan yhtä isolla innolla kuin nuoremmatkin. Kun katselin ympärilleni, näin nuoria isiä ja äitejä saattamassa lapsiaan ja laskemassa sylityksin pienten kanssa. Muita mummoja tai ukkeja en liukumäistä tunnistanut. Mitä silloin voi muuta, kuin tuntea itsensä – jos nyt aivan lapselliseksi – niin ainakin nuorekkaaksi!

”Kyllä minä niin mieleni pahoitin”

Tuomas Kyrö keksi reilut kymmen vuotta sitten ryhtyä kirjoittamaan Mielensäpahoittajasta. Hän kirjoitti aluksi lyhyitä tekstejä, joita tämä hämäläinen ikämies muka kirjoitti lehtiin. Jutut tulivat koko kansan tietoisuuteen, kun Antti Litja loistavasti eläytyen luki niitä radiossa. Nyt Tuomas Kyrö on kirjoittanut Mielensäpahoittajasta monen monta kirjaa, hänestä on tehty elokuva, tv-sarja ja useita erilaisia teatteriproduktioita. Mielensäpahoittaja, joka alun perin tarkoitti tätä tiettyä kuvitteellista hahmoa on yleistynyt erisnimestä yleisnimeksi ja kaikenlaisia toisen puolesta loukkaantujia nimitetään nykyään mielensäpahoittajiksi. Erityisen paljon mielensäpahoittajia tuntuu olevan liikkeellä erilaisilla sosiaalisen median foorumeilla. Tänä kesänä on ollut erityisen trendikästä pahoittaa mielensä jonkun etnisen ryhmittymän nimen tai kuvan käyttämisestä tuotemerkissä. Eskimo-jäätelöt, Geisha-suklaat, Uncle Ben’s -riisit ja Brunbergin suukot ovat nyt uudistusmielisten huomion keskipisteessä. Tuskin monenkaan tuotemerkin loukkaavuudesta on tultu kysyneeksi asianomaiselta etniseltä ryhmittymältä.

Kukaan ei tietenkään ole omasta mielestään mikään mielensäpahoittaja, sillä eihän se oikeasti kovin imarteleva nimitys ole. Toisia on paljon helpompi nimetä mielensäpahoittajiksi ja sillä lailla ikään kuin vähätellä ja ottaa arvoa pois toisen  sanomalta. Omasta mielestään jokainen on tietysti avarakatseinen ja suvaitsevainen, joviaali ihminen eikä mikään jurottava ja jurnuttava mielensäpahoittaja.

Niin, totta kai, minäkin. Johan sitä nyt opekoulutuksen myötä on kasvanut avarakatseiseksi ja suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Ikä on tuonut ymmärtämystä, samoin elämänkokemus ynnä omat lapset ja lapsenlapset…

Vaan kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun lähimarjikkooni tupsahti aivan vieraita poimijoita. Kyllä en ollut valmis aivan neuvottelematta marjikkoani tulokkaille antamaan. Jaan marjikkoni ilman muuta naapuruston lasten ja omien lastenlasten kanssa, mutta aivan vieraille en olisi siitä valmis jakamaan. Toki toisaalta ymmärrän, miten mukavaa on se, että marjojen poimimisen tapa ja kulttuuri on vielä siirtymässä seuraavalle sukupolvelle. Hoksaan kyllä, miten kannustettavaa ja rohkaistavaa onkaan se, että nuoret suomalaiset lähtevät selkäkivun ja nilkan nuljahtamisen uhalla itäuusmaalaiseen metsään keräilemään pienen pieniä marjoja, eivätkä vain odota, että joku toimittaa super food -herkut kotiin. Tiedän senkin, että jokamiehenoikeus takaa meille jokaiselle luvan marjastaa suomalaisissa metsissä. Jokamiehenoikeudellahan minäkin metsättömänä marjastan – aariakaan en mustikkametsää omista.

Tämän ajan trenditermejä on myös ”jakamistalous”. Siinä ajatellaan, että hyödykkeitä voi omistamisen sijasta jakaa, lainata tai vuokrata. Mitä muuta metsämarjojen poiminen on kuin jakamistaloutta? Jaamme suomalaismetsissä kasvavaa yhteistä hyvää poimimalla herkut talteen. Siihen meillä kaikilla on oikeus niin kauan kuin emme toimillamme aiheuta metsille vahinkoa roskaamalla tai häiritse kenenkään kotirauhaa tulemalla pihoille.

Tästä jakamisen mahdollisuudesta minua muistutti lapsenlapsista vanhin. Voi, miten paljon lapsissa asuu viisautta!  Minä - varsinainen mielenipahoittaja - olin harmistunut aivan turhasta; jakamistalous ja jokamiehenoikeus rulettavat!