Mediapeli

Olen katsellut viime viikkoina muutaman vaalitentin. Ja hui hai - pikkuisen tekee mieleni kommentoida näkemääni.

Tunnen äärimmäistä myötähäpeää ammatillisen virkasiskoni, Laura Huhtasaaren suhteen. Olen peräti hämmästynyt, että hän on tohtinut lähteä kisaan isoisten joukkoon. Hänen esiintymisessään minua ärsyttää liioitellun selkeä artikulointi ja virheellinen tapa jakaa puhuessa yhdyssanat erilleen.  Lisäksi tuntuu siltä, että asiasisältö on hänellä kovin kovin köykäinen ja ulkopoliittinen kokemuskin yksinomaan rukousaamiaisilta hankittu. Tavan takaa hän tuntuu vastaavan ihan muuhun kuin mitä kysyttiin. Hän toistelee oppimiaan fraaseja, mutta usein vaikuttaa siltä, ettei hän tiedä, mihin kohtaan kyseinen fraasi tulisi sanoa. Ja vielä; reppanalla menevät eurot ja ihmiset sekaisin. Sunnuntai-illan tentissä hän puhui väestöräjähdyksestä tähän tapaan: ”50- luvulla meitä oli 3,5 mrd nyt on 7 mrd ja kohta yli 9 mrd euroa!”

Merja Kyllönen on ilahduttava, raikas ja selkeä. Maaseudun ääni ja Reiska täti. Kovin on Merja pohjoisen tapaan suorasukainen suustaan. Häkellytti mokoma tenttaajansakin, kun tantraseksistä alkoi puhelemaan. Pikkuisen on kyllä surullista, ettei hän aikoisi tuoda aviomiestään presidentiksi päästyäänkään julkisuuteen... Ihan vain sen kirvesmiehen puolesta harmittelen. Häpeääkö Merja miestään?

Tuula Haatainen on haastatteluissa aina asiallinen, neutraali ja sairaanhoitajamaisen korrekti. Hän pukeutuu naisellisesti puolihameeseen ja osaa istua kauniisti jalat vanhan ajan missityyliin järjestettynä. Kovin vaan on vähänlaisesti tarttumapintaa.

Pekka Haavisto on selkeä ja uskottava, monen mielestä varmasti suorastaan varteenotettava vaihtoehto. Ympäristöasiat ovat hänellä keskeisinä esillä ja ihan hyvä niin! Ilmaston muutos on totta, vaikka Trump ei siihen uskoisikaan. Jotain on tehtävä nyt eikä sitten joskus, tietää Pekka.  Tietämystä ja kokemusta alkaa olla jo monelta alalta. Talouspuolen tuntemusta vielä kaipaisi.

Matti Vanhasen naisseikkailut ja tuppeen sahatut lankut alkavat jo unohtua ja Matti on nyt aika vakavasti otettava poliitikko tosin valitettavan väritön - suorastaan harmaa.

Nils Thorvalds on selkeä, rohkea, kantaaottava, varma ja vakuuttava. Suomenkielisille hän on jäänyt ehkä kuitenkin aika tuntemattomaksi. Ajatteleeko Nils kannattajakuntineen, että nyt käydään tutustumaan ja kenties seuraavissa vaaleissa tapahtuu läpimurto? Harmi vaan, Nils taitaa seuraavissa vaaleissa olla jo aika lailla ikämiessarjaa.

Sauli Niinistö sanailee paneeleissa juristin analyyttisellä otteella ja tarkkuudella. Hän taitaa olla pelimies, joka kuuntelee neuvonantajiaan ja puhuu vaikkapa isoisten - Trumpin ja Putinin - kanssa viisaasti ja varovasti. Niinhän ne puhuisivat muutkin presidentin virassa ollessaan, mutta ehdokkaana ollessaan uskovat pystyvänsä muuhun ja syyttelevät istuvaa presidenttiä hampaattomaksi.

Vielähän meillä on sittenkin kannattajakortit kasaan saanut Paavo. Viidellä vuosikymmenellä suomalaisessa politiikassa vaikuttanut ja valtavan suuren itsetunnon omaava mies. Väsymätön Väyrynen, joka politiikan tutkijoiden mukaan tuntuu elävän jonkinmoisessa omassa rinnakkaistodellisuudessaan. Loviisan Sanomien facebook-palstalla joku nimesi Paavon putous-hahmoksi, jonka sloganina on ”Niinistö, Niinistö, Niinistö...” Mutta totta toki on, että tentti kuin tentti - olipa se sitten kirkossa taikka tv-studiossa - kääntyy Paavon vuoksi viihteeksi.

Kenenkä vuoksi vaaliohjelmia katsotaan. No toden totta; Paavo Väyrysen ja Laura Huhtasaaren takia!

Valitse karjalainen puoliso

Ei mikään ”akkainlehti”, vaan korkealle kodinlehtien luokkaan arvostamani Kodin kuvalehti oli tehnyt listauksen otsikolla: ”13 syytä, joiden vuoksi karjalainen on paras puoliso”. Voipi olla, että meikämummo on vähän jäävi asiaan kantaa ottamaan, mutta milloinkas se on suuremmaksi esteeksi muodostunut. Totta toki on, että olemme puoliskon kanssa molemmat kotoisin Karjalan laulumailta ja sieltäpä ne ovat molempien vanhemmatkin, joten rehellisesti sanottuna muunsorttisista puolisoista ei ole edes näkemystä, saati kokemusta.

Ensimmäiseksi listauksessa todetaan, että karjalainen puoliso osaa nähdä asioiden valoisat puolet. ”Ilo pintaan, vaikka syvän märkänis!” Niin totta. Tässä aivan erityisen lahjakas on puoliskoni. Ei sellaista asiaa, josta hän ei löytäisi jotain hyvää. Jokaisesta kommelluksestakin hän ”saa ainakin kaskun kerrottavaksi”, jos ei muuta.

Karjalaiset kunnostautuvat kuulemma tuliaisten muistamisessa. Totta. Anoppini ei varmasti mennyt minnekään ilman tuliaisia. Ainakin kimppu kukkia omalta pihalta, jos ei lämpimäisleipää löytynyt matkaan. Samanmoinen on äitini. Ei sellaista visiittiä, etteikö vanhempieni tuliaiskopasta löydy kaikkea karjalanpiirakoista kahvipakettiin ja puolukkaämpäriin. Minä olen tuon ominaisuuden suhteen vähän degeneroitunut ja osaan kyllä tallustaa tuttuun kyläpaikkaan jopa tyhjin käsin.

Ruoka tuntuu Kodin kuvalehden selvityksen mukaan liittyvän olennaisena osana karjalaisen puolison ominaisuuksiin. Ja selvityksen pätevyyttä ei toden totta parane epäillä, onhan asiantuntijoina käytetty joukkoa karjalaisia ja heidän puolisoitaan. Ruoka-asiaan tullaan monelta kantilta, monessa eri kohdassa. Totta joka sana, myös omalla kohdallani. Ruoalla rakastaja olen. Halailu on hankalampaa, mutta totta kai perheenjäsenten ja vieraiden mieleistä evästä haluan tarjoilla. Paras kiitos on luonnollisestikin tyhjentynyt ruoka-astia, sehän kertoo siitä, että tarjoilu on ollut maistuvaa. Vielä monta päivää perästäpäin nousee hymy huulille muistaessa, miten Pirpanakin löysi kolmen sanan sanavarastostaan sanan ”yvää!”, kun lusikoi mummon makaronilaatikkoa. Ja entäs se vävyntekele, joka pisteli päiväkahvilla puolet mustikkapiirakasta! Ei kai sen parempaa vävyä voisi ollakaan!?

Laajalti tunnettua ja lehden listauksessakin noteerattua on karjalaisten puheliaisuus. Karjaiseen kotiin voi huoletta tulla oudompikin vieras kylään - ei tarvitse pelätä, että olisi jotenkin hiljaista tai vaivaantunutta. Juttua piisaa kyllä. Mykkäkoulu on lehden mukaan karjalaiselle pahempaa kuin karjalanpaistin puuttuminen joulupöydästä. Ja se on muuten taivahan tosi! Mykkäkoulu on kerta kaikkiaan kamala keksintö ja täysin karjalaiselle luonteelle vierasta. Kiihtyvyys nollasta sataan on hyvä, mutta myös lauhdutin toimii hyvin ja riidat sivuutetaan nopeasti. Itkeä saa ja nauraa, eivätkä ne tokikaan ole edes kaukana toisistaan.

Karjalaisten ihmisten sosiaalisuus on sekin huomattu ja huomioitu listaa tehdessä. Tunnistan! Itselleni riittää keskimääräistä sosiaalisempi työ, puolisko puolestaan jaksaa jaaritella ”kauppalankojensa” kanssa puhelimessa pitkät pätkät. Tiedän, että kotipuolessa kyläillään edelleen sukulaisten, tuttavien ja naapureiden kesken spontaanisti ja pienellä varoitusajalla. Sitä vartenhan on tietenkin pakastimessa vierasvaraa!

Extremestä

Aikoinaan ADHD-koulutuksen alkajaisiksi kerrottiin, että kantasuomalaiset ovat todennäköisesti vaeltaneet Suomeen Volgan mutkasta. Sieltä ovat liikkeelle lähteneet tietysti rohkeimmat, uskaliaimmat ja rämäpäisimmät. Ehkä ne vähemmän hurjat jäivät jo Suomenlahden eteläpuolelle ja uskalikot ylittivät Suomenlahden löytäen uudeksi asuinalueekseen tämän metsäisen ja kalaisan maan. Ne ihan rämäpäät taisivat sivakoida sitten vallan Norjaan asti - siltä ainakin Tour de skitä katsellen vaikuttaisi.

Kun suomalaisten kantaisät ovat noita muita rohkeampia Volgan mutkan asukkeja, seuraa siitä itsestäänselvästi yhtä ja toista. Muutakin kuin aika reipas joukko ADHD-diagnoosin saaneita lapsia ja aikuisia. Suomalaista ei paljon pelota mäkihyppytornissa eikä ralliauton taikka formulan ratissa. Onhan meillä noissa lajeissa kansakunnan kokoon nähden aivan ylivoimainen edustus ja menestys. Aika reippaita täältä on aina oltu lähtemään katselemaan, voisiko leipä jossain toisaalla olla leveämpää kuin täällä. Aikojen saatossa Suomesta on vaellettu sankoin joukoin milloin Ruotsiin, milloin Amerikkaan taikka Australiaan asti. Joskus ovat houkuttaneet autotehtaat, toisinaan kullanhuuhdonta, kaivostoiminta taikka rakennustyöt. Nykyään suomalaiset matkaavat Norjaan kouluruotsin antamalla kielitaidolla ja sijoittuvat kuka terveydenhuoltoon, kuka mihinkin. Suomalaisilla on kyky ottaa tilanne haltuun ja löytää paikkansa uudessakin ympäristössä.

Ajattelen, että noiden muita rohkeampien Volgan mutkan kantaisien perimä näkyy siinäkin, että suomalaiset tuntuvat tarvitsevan elämäänsä aika paljon extreme-kokemuksia.

Sata vuotta sitten ja seitsemänkymmentä vuotta sitten sodat tarjosivat extremeä aivan varmasti enemmän kuin tarpeeksi. Vielä kauan sotien jälkeenkin suurimmalle osalle extremeksi riitti tiukka työ kivisillä pelloilla, metsissä taikka esimerkiksi kalastuksen parissa. Nuottareissu myrskyisällä selällä saattoi hyvinkin kääntyä extremeksi. Suuren perheen ruokkiminen pientilallisen pelloilta kävi extremestä sekin. Onhan monen arki nykyäänkin sellaista extremeä tilistä toiseen tai muusta rahapäivästä toiseen taiteillessa, ettei siinä kauempaa tarvitse lähteä äärimmäisiä kokemuksia hakemaan.

Monen rajojen koetteluun ja extreme-elämysten tarpeeseen on vastannut - ja vastaa - urheilu. Maraton-juoksussa pääsee varmasti kokeilemaan, mitä kehostaan irti saa, niin luultavasti kilpaurheilussa muutoinkin - lähes lajista riippumatta.

Minusta näyttää, että hyvän elintason myötä on muotoutunut ihmisryhmä, joka  - Volgan mutkan väen perillisiä kun on - hakee extreme-kokemuksia arkeensa rahalla. Heillä arjen haasteet taikka urheilu eivät enää riitäkään tyydyttämään seikkailun ja vaeltamisen tarvetta. He lähtevät kokeilemaan rajojaan kenties melko puutteellisin tiedoin ja taidoin. He valitsevat sellaisia lajeja, joita ei moni ole koettanut. He innostuvat vaikkapa luolasukelluksesta ja jäänalaisesta sukelluksesta. Ja voi, kaikki he eivät palaakaan kertomaan tarinaa seikkailustaan!

Sellaiset seikkailijat kuin vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson ja vaikkapa monen monta tv-ohjelmaa haastavissa paikoissa tehneet Riku Rantala ja Tunna Milonoff ovat tehneet extremestä elämäntavan. He osaavat myös varmistaa turvallisuutensa.

100-vuotiaassa Suomessa

Presidentti Niinistö kertoi Loviisassa vieraillessaan, että ollessaan nuori sveitsiläisen kellon omistaja hän ihaili kaikkea, mikä tuli Sveitsistä. Hän sanoi, että maailmalla tuntuu nyt olevan ajatus, että kaikki, mikä tulee Pohjoismaista on hyvää. Ajatus pohjaa pitkälti koulutus- ja terveydenhoito-osaamiseemme.

Samaa vankkaa Suomi-kuvaa välittävät myös monet tv-ohjelmat. Muunmuassa matkailuohjelmassa, jossa käytiin katsomassa ympäri maailmaa muuttaneita suomalaisia ja kysyttiin, mitä Suomesta kunkin uudessa kotimaassa tiedetään. Tyypillisesti tunnutaan maailmalla eteläamerikkalaista Chileä myöten tiedettävän Suomen hyvästä koululaitoksesta ja terveydenhoidosta. Maailmalle on välittynyt suomalaisista kuva työteliäinä ja sanansa mittaisina  ihmisinä.

Sata vuotta tuntuu lapsen ja nuoren vinkkelistä kamalan pitkältä ajalta, mutta näin reilu viisikymppisen vinkkelistä se ei enää olekaan aivan mahdottoman pitkä aika. Puolisko päivitteli päivänä muuanna: ”Ajattele, me olemme eläneet yli puolet Suomen satavuotisesta itsenäisyyden ajasta. Ja miten hyvää aikaa se on ollutkin. Ei sotia ja koko ajan eteenpäin menoa.”

Usein muistelemani Anna-mummo oli syntynyt 1908 Suomen autonomiseen suuriruhtinaskuntaan ja käynyt koulunsa kiertokoulussa Topeliuksen Maamme-kirjaa opiskellen. Terveydenhuolto oli mummon aikoihin samoin vasta lapsenkengissä. Suomen 650 lääkäristä ei riittänyt lääkäriä jokaiseen kuntaan, vaikka kunnanlääkärijärjestelmää viriteltiinkin. Omillaan koetettiin tulla toimeen sairauksia hoitaessa, lääkärimatka tehtiin vain harvoin.  Mummo aloitti toisinaan kertoa juttua: ”kevväällä kaheksantoista...” Sen enempää en kuunnellut, sillä 1960-luvulla syntyneen lapsen korviin kuulosti siltä, että puhuttiin aivan kivikautisista asioista. Olisi kannattanut kuunnella tarkemmin silloin. Nyt kiinnostaisi kyllä, mutta mummo ei ole kertomassa.

Muistan jo aika hyvin 1970-lukua. Mummon ajan kiertokoulusta on tultu 1970-luvulla kaikille yhtenäiseen 9-vuotiseen peruskouluun. Lääkäreiden rinnalle koulutettiin 1920-luvulta alkaen ”terveyssisaria” ja 1940-luvulla alkoi kehittyä kansallinen rokotusohjelma. Kuplavolkkarilla ajavan terveyssisaren muistan minäkin ja rokotusjonon tietysti. Terveyskeskusmalliin tultiin 1970-luvulla. Samalla 70-luvulla käynnistyi myös Pekka Puskan Pohjois-Karjala -projekti, jossa tähdättiin valistuksen avulla pohjoiskarjalaisten ihmisten suuren sydäntautikuolleisuuden vähentämiseen. Meille koululaisille se tarkoitti vähäsuolaista ruokaa.

Tähän päivään tultaessa ovat niin peruskoulu kuin terveyskeskusmalli uudistamisen tarpeessa. Molempien kohdalla kuitenkin hirvittää, että uudistusinnossa menetetään paljon hyvää. Niin että menee se lapsi pesuveden mukana, kuten sanotaan. Puska on jaksanut valistaa kansaa ja päässyt jopa kansanedustajaksi. Pohjoiskarjalaisetkin elävät kauemmin kuin vielä 1960-luvulla ja sydäntaudit tunnistetaan paremmin. Puskan ansiosta taikka Puskasta huolimatta.

Sata vuotta sitten suomalaisia kehuttiin ahkeriksi ja työteliäiksi. Siinä maineessa oltiin takuulla vielä 1952, kun Suomi ainoana maailmassa sai maksettua sille määrätyt sotakorvaukset loppuun asti. Siihen pystyi vain ahkera ja yhteen hiileen puhaltava, samaan suuntaan katsova kansa.

Ahkeruus ei taida olla enää nykyään samanlainen koko kansan yhteinen ihanne ja kaikkien suosima hyve. Havahduttiinhan meillä syksypuolella ”ideologisiin työttömiin” - ihmisiin, joilla ei ole haluakaan lähteä töihin ja joille ei ”tavallinen työ” kelpaa. Meille onkin selvästi muotoutumassa työaloja, joille ei tahdo löytyä tekijöitä kotimaasta. Ilmiö oli nähtävissä jo 1990-luvulla mansikanpoimintatyövoiman puutteena. Nyt haetaan siivoustyöhön ja vanhustenhoitoon tekijöitä ulkomaita myöten.

Se yksi ”yhteinen hiili” meiltä suomalaisilta taisi hukkua Nokian romahtamisen myötä. Niin kauan kuin Nokia oli suomalaisomistuksessa, me olimme ylpeitä teknologiaosaamisestamme ja olimme kaikki - muilla kuin teknologia-aloilla työskentelevätkin - ottamassa osaa Nokian menestyksestä. Kun Nokia romahti, romahti meiltä suomalaisilta usko omaan osaamiseen.

Uuden vuosisadan tärkeänä tavoitteena olisikin löytää taas se yhteinen hiili, johon voisimme puhaltaa. Yhteinen suunta, johon työskennellä. Yhteinen ajatus siitä, mihin olemme Suomea viemässä. Sama se on Loviisassakin. Kaupunginjohtaja kehoitti olemaan ylpeitä Loviisasta. Olen ilman muuta samaa mieltä, että ylpeyteen on aihetta. Yhteiseen hiilen puhaltaminen on täälläkin avain onneen ja menestykseen. Kyllä meidän kelpaa lähteä uudelle vuosisadalle.