Toiveita, ennustuksia ja lupauksia uudelle vuodelle

Vuoden vaihtumisen aika on aina kurkistus tulevaan.  Joku valaa tinaa, joku kirjaa mietteitään muistiin päiväkirjaan tai allakan kulmaan. Uuden vuoden alkaessa on aika toivoa, ennustaa ja luvata.

Tämän vuoden taitteessa rauhan toivominen ei ole vain ylevää sanahelinää, olemmehan eläneet 10 kuukautta eurooppalaisen sodan vaikutuspiirissä. Vuosi sitten kauhistelin Putinin uhoa ja etupiiriajattelua ja huhtikuussa pari kuukautta sodan alun jälkeen vertasin Putinia sadun Keisariin, joka esitteli näkymättömiä uusia vaatteitaan.  Nyt todellakin toivoisin, että joku uskaltaisi kiskaista Keisari Putinin housut kinttuihin ja herättää hänet reaalitodellisuuteen. Euroopassa ei eletä sen enempää Keisarin uusia vaatteita kuin Hitlerin sotaoppien kertauskierrosta, saati Tarua Sormusten herrasta.  Täällä halutaan elää sovussa, keskinäisen kunnioituksen ja kaupallisen kanssakäynnin aikaa ilman maantieteellisiä laajentumishaluja.

Toivon tulevalle vuodelle terveyttä.  Toivon sitä paitsi läheisilleni, myös kaikille teille lukijoilleni.  Terveyskin on asia, joka nuorena tuntui itsestäänselvyydeltä, mutta jonka nyt elämänkokemuksen myötä ymmärtää olevan kaikkea muuta. Sairaus, jopa kuolema, voi kohdata yhtä lailla nuoren kuin vanhan.  Omin toimin voi jonkin verran asiaa auttaa, mutta kaikki ei ole omassa vallassamme. Kuntoilu, terveellinen ravinto ja hyvät unet ovat ihan kelpo kotikonsteja. Yritetään siis pysytellä terveinä.

Ennustaa en uskalla muuta kuin pari asiaa. Ilmastonmuutos jatkuu ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät.  Meistä alkuun hassuilta kuulostaneet varoitukset erittäin vaarallisesta säästä ja ohjeet liikenteeseen lähtemisen välttämisestä tulevat toistumaan jopa aiempaa taajemmin. Sote-alueilla tulee olemaan alkukankeuksia, mutta vuoden edetessä asiat sujuvoituvat ja alkuhankaluudet väistyvät. Molempiin näihin asioihin tarvitaan ymmärtämystä.

Lupausten osasto on kaikkein hankalin. En halua lähteä lupailemaan mitään sellaista, mistä joudun peruuttamaan heti tammikuun toisella viikolla. Ehkä nyt 25 vuotta palstanpitäjänä toimittuani uskallan luvata jatkavani jorinoitani tulevanakin vuonna. Onko se nyt sitten lupaus vai varoitus, tiedä häntä. 

 

Kesälahden kotiseutukirjan selailun jälkeen

 

Puolisko sai joululahjaksi kirjan ”Kesälahti vanhan Venäjän ja Ruotsin vallan aikana”. Tämä kirja tulee kulumaan käsissämme. Se on mielenkiintoinen teos karttoineen ja anekdootteineen. Koska pääpaino on 1600- ja 1700-luvuissa on dokumentit koottu lähinnä kirkonkirjoista, veroluetteloista, maakirjoista ja käräjäpöytäkirjoista. Toistaiseksi olen tehnyt vasta pintaraapaisun ja ensiselailun, mutta löysin jo paljon kiinnostavaa.

 

Kesälahti on kahden suuren järven rannoille muodostunut pitäjä, joka vielä 1600-luvulla kuului Uukuniemen ortodoksiseen kirkkopitäjään. 1600-luvun tulomuuttajat olivat pääosin luterilaisia.  Luterilaistumisen myötä rakennettiin luterilainen kirkko Kesälahdelle.

 

Puoliskon suku on lähtöisin Pyhäjärven Sorsasaaresta. Siellä on eletty kalastuksella ja maatilan pidolla. Talo keskellä Pyhäjärveä on ollut ”hyvien kulkuyhteyksien varrella”. Kala-apajat lähellä ja veneliikennöintimahdollisuus moneen suuntaan. Kala-apajista näkyy silloin peräti käräjöidyn, sillä suvun kantaisä ei ollut katsonut hyvällä naapuripitäjäläisten kalastamista samoilla apajilla.

 

Kotiseutukirjan sukunimihakemistosta käy helposti ilmi, että Kesälahdella on jo 1600- ja 1700-luvuilla asunut Kupiaisia, Makkosia, Ketolaisia, Hirvosia, Jääskeläisiä, Pölläsiä ja Haverisia. Kaikki itäsuomalaista nen-päätteistä ”aatelia”. Samoja sukuja siellä asuu edelleenkin, vaikka toki uuttakin verta on tullut.

 

Erityisen kiinnostava oli kaupankäynnistä kertova luku. Aiemmin oli kauppaa käyty Laatokan ja Nevan piirissä, mutta Uudenkaupungin rauha 1721 rajasi nuo alueet pois. Uusiksi kauppasuunniksi tulivat Lappeenranta ja Hamina. Turun rauhassa 1743 jäivät Savonlinna, Lappeenranta ja Haminakin rajan taakse ja kauppamatkat jatkuivat läänin uuteen pääkaupunkiin Loviisaan saakka. Mietin, että vesireittiä ei Kesälahdelta Loviisaan saakka ole, joten matka lienee taitettu hevospelissä. Silloin suolanhakumatka tai asiointireissu Loviisaan on ollut melkoinen tapahtuma. Välimatkaa on nykyisiä teitä pitkin semmoinen 285 km.  Tämän ajan säköautolla matka alkaa jo olla toimintasäteen sisällä, mutta hyväkään hevonen ei ole voinut jolkotella kuin vajaan 50 kilometrin päivämatkoja.

 

Jatkan historian opiskelua.

Mistä se joulu alkaa

 

Taas kerran mietin, mikä on se asia, joka minulle tekee joulun. Huomasin, ettei se ole mikään yksittäinen asia, vaan monta pientä juttua.

 

Paljon minun jouluuni tulee kaukaa lapsuudesta. Erityisesti joulun maut ja tuoksut. Siksi jouluuni kuuluvat ehdottomasti karjalanpiirakat, karjalanpaisti, joulupulla ja taatelikakku. Joulun maut ovat minulle pohjoiskarjalaisia. Itäuusmaalaisiin joulumakuihin en ole oppinut, enkä siis osaa kaivata saaristolaisleipää taikka lihapullia. Taatelikakun kiinnitti jouluumme lähtemättömästi 36 vuotta sitten loppusyksyllä tehty Marokon matka. Marrakeshin torilta ostimme nimittäin mausteita ja taateleita. Kotiin tultua ihmettelin, mihin taateleita käyttäisin ja sain äidin perinteikkään reseptin, jolla sittemmin olen kakut leiponut.

 

”On äiti laittanut kystä kyllä, hän lahjat antaa ja lahjat saa.” Kylläpä vain hyvä ruoka ja lahjojen antaminen kuuluvat jouluun. En ole lainkaan äitini veroinen ruoanlaittaja, mutta tunnistan kyllä hyvät maut ja ostan paljon valmiina. Saarioisten äiteihin ja Annikaan on kova luotto. Lahjapuolella touhuan sitten enemmän. Puikot ovat suihkineet syksyn aikana joka ilta tv:n töllötyksen ohessa. Kaikki perheenjäsenet saavat jotain neulottua. Sen verran ehti tulla ylituotantoakin, että myyjäisten kautta saattoivat tekeleeni päätyä ilahduttamaan jotakuta tuntemattomampaakin. Ihana, jos pystyin olemaan avuksi!

 

”On hanget korkeat nietokset, kun joulu joulu on meillä.” Lumisella maisemalla on mielessäni tärkeä osa joulun rakentumisessa. Tänä vuonna olemme saaneet ihailla kuuraisia puita ja paksuja nietoksia jo hyvän aikaa ennen joulua. Eipä silti, olen huomannut, ettei lumikaan yksin tee joulun tunnelmaa. Kyllä joulu saatiin tuntumaan joululta ammoin Kanariallakin – varsinkin, kun ensin oli ennätetty totuttelemaan vihreisiin jouluihin täällä Loviisassa. Pohjois-Karjalasta tulleille ne toki alkuun 1990-luvulla olivat melkoisen hämmästyksen aihe.

 

”Arkihuolesi kaikki heitä, mieles nuorena nousta suo!” Parasta joulussa on kuitenkin arjen kiireiden ja touhujen hiljentyminen ja rauhoittuminen juhlaan. Kyllä kiireisimmänkin mieli kohoaa arjesta ylevämpiin sfääreihin, kun pääsee osallistumaan Kauneimpiin joululauluihin ja laulamaan nuo Alpo Noposen sanat Leevi Madetojan sävelin

Voiko puhelimeen vastaamalla tienata rahaa

 

Vastikään mainostettiin tähän tapaan: ”Lataatko puhelintasi? Voisit tienata samalla rahaa…” Toki lataan, mutta pikemminkin minä vastaan puhelimeeni. Voisikohan sillä ansaita rahaa?

 

Miten, jos minäkin laittaisin puhelimeeni sellaisen valintasysteemin vakuutusyhtiöiden ja muiden virastojen tapaan?! ”Paina yksi, jos asiasi koskee lasten kasvatusta tai ihmissuhteita. Paina kaksi, mikäli haet tietoa

 kunnallisista palveluista. Paina kolme, jos asiasi koskee palstailua – ostamista, myymistä tai vaihtamista.”

Puhelujen ennakkokysymysten sarjat ovat monesti melkomoisia sokkeloita taikka vuokaavioita. Aikaahan siinä tuhraantuu ja joku siitäkin ajasta rahastaa.

 

Ykkösvalinta voisi lähteä haarautumaan vaikkapa näin: ”Paina yksi, mikäli asiasi koskee lapsenlapsia. Paina kaksi, mikäli asiasi koskee työlapsia. Paina kolme, jos asiasi liittyy täysin tuntemattomiin lapsiin. Paina neljä, mikäli asiasi liittyy aikuisten ihmissuhteisiin ja kaipaat parisuhdeneuvoja.” Nelosvalinnan jälkeen puhelu katkeaisi automaattisesti ja joka kerta, sillä mikään parisuhdeneuvojahan minä en ole ja alue on niin vaarallinen, etten suurin surminkaan uskaltaisi lähteä sorkkimaan.

 

Jos alkuvalikosta valitsisi kakkosen ja haluaisi ohjausta kunnallisten palveluiden viidakossa, reittivalinnat voisivat olla tähän tapaan: ”Mikäli kaipaat käytännön neuvoja koulutuspalveluiden alalta, paina yksi ja pysy linjalla palvelemme sinua mahdollisimman pian. Jos asiasi koskee perusturvaa, paina kaksi ja lähesty sähköpostilla, vastaan sinulle selvitettyäni asian ensin itselleni. Mikäli asiasi sen sijaan koskee jotain muuta kunnallista palvelua, paina kolme ja soita Lovinfoon.”

 

Mikäli alkuvalikosta valikoitui kolmonen eli kaupankäynnin tukipalvelut voisi puheluketju haaroittua vaikkapa näin: ”Jos mietit, mistä hankkia käytettyjä lastenvaatteita tai kodin tuotteita, paina yksi. Jos mietit, miten saisit myytyä esim. käytetyn auton, paina kaksi. Mikäli olet kiinnostunut ostamaan luonnontuotteita, marjoja sieniä ym. paina kolme.” Niin ahkera palstakaupustelija ja Lovarin pikkuilmoitusten lukija olen, että kyllä näihin vinkkejä löytyy.

 

Toisaalta viitsiikö niitä kolmea minulle soittavaa ihmistä kiusata moisella? Jospa sittenkin vastaan asiallisesti.

Hätä keinot keksii

 

Pohdin tässä päivänä muuanna, mistä löytyvät asiakkaat marianordineille ja muille omatoimihoitajille, joilla ei ole THLn hyväksyntää. Enpä tarvinnut aprikoida kauankaan, kun jo muistin kuulleeni jutun, jossa inhimillinen hätä sai hakemaan apua epämääräisistäkin suunnista. Kerron tämän luvalla.

 

Perheen lapsi oli pienenä ollut kovin allerginen. Ensimmäinen puoli vuotta oli menty tahdilla viikko sairaalassa ja kolme kotona. Huolimatta suurista rasvamääristä, ei sairaalasta saatu käänteentekevää apua. Aika pian oli perhe hakemassa apua muualta.

 

Ensin oli saatu vinkki paikallisesta tietäjästä, joka osaisi laatia sellaisen rasvareseptin, että iho saataisiin kuntoon. Jo vain oli menty kolkuttelemaan ovelle ja saatu ruutupaperille kirjoitettu resepti, jonka kanssa tietysti apteekkiin. Siellä ei kavahdettu vielä sitä, ettei reseptiä oltu kirjattu viralliselle lomakkeelle, mutta pian oli proviisori tullut takahuoneesta vakavin ilmein: ”Tässä on elohopeaa ja se on tämän päivän tietämyksen mukaan myrkky. Ei me voida tätä tehdä.” Siispä tyhjin toimin apteekista kotimatkalle.

 

Seuraava vinkki oli vuohenmaito. Sen ajatellaan sopivan useimmille maitoallergisille. Luonnollisesti oli suunnattu naapuripitäjään suurin toivein ja kymmenen litran ämpärin kanssa. Apuun luottaen oli ostettu täysi ämpärillinen ”lääkemaitoa”. Lapsi pyristeli kuulemma vastaan, mutta äiti olin päättänyt saada koko tuttipullollisen terveysjuomaa lapsen vatsaan. Puoli pulloa meni ja lapsi oli tulen punainen. Ei ollut apua siitä. Lapsi oli siis allerginen jollekin sellaiselle maidon osalle, joka oli yhteinen sekä lehmän että vuohen maidolle.

 

Vielä kolmannenkin kerran oli haksahdettu avun hakuun koululääketieteen ulkopuolelle. Oli kuultu rukouksella parantajasta ja viety lapsi hänen luokseen. Kertoman mukaan parantajalla oli seisty kuin kasteella ainakin; vanhemmat rinnakkain ja lapsi sylissä parantajan edessä. Alku oli mennyt ihan hyvin. Sitten lapsen isä oli huomannut, että parantaja laitteli wc-paperirullasta repimiään paperipaloja raamatun väliin, sopiviin kohtiin. Olivat kokeneet moisen toiminnan epäkunnioittavaksi ja poistuneet vähin äänin.

 

Sittemmin kertovat pysytelleensä koululääketieteen piirissä.

Ihmisillekin on tarjolla varaosia

 

Lukioaikaan pelattiin yhden kerran liikuntatunnilla ringetteä. Sillä ainoalla ringettetunnilla kaaduin pahasti  sotkeuduttuani luistimiini. En ehtinyt saada käsiä eteen, vaan mätkähdin jäähän suoraan leuka edellä. Leukaan tuli iso haava ja ristipurennassa olleet hampaat iskeytyivät kunnolla yhteen. Yksi hampaista särkyi niin pahasti, että sen tilalle rakennettiin yhteen juureen tukeutuen uusi hammas. Hampaan rakennusmateriaalina käytettiin kultaa ja posliinia. Hyvin on tämä rakennehammas pelannut jo täydet 40 vuotta. Monen monta langan katkaisua on voinut tehdä ilman työkaluja, kultahammasta apuna käyttäen. Hyvän varaosan sain!

 

Muutama vuosi sitten sai puolisko ensimmäisen varaosansa, sydämen tahdistimen. Tahdistimen ”nauhaa” puretaan silloin tällöin ja sieltä saadun tiedon mukaan tarpeeseen on patteri. Aina tuolloin tällöin saa iskeä laiskalle sydämelle tahtia.

 

Minun oikea polveni on mennyt huonoon kuntoon. Pitkään luulin kipuilua pehmytkudosreuman aiheuttamaksi. Ihmettelin, miten se aina jäytää samassa paikassa, kun taudin luonteeseen kuuluu, että kipupaikka vaihtelee. Vuosi sitten joulun aikaan kuvailin, että polveni toimii ratasvälitteisesti ja jää välillä aina johonkin ”rattaan hampaaseen” jumiin. Tutuksi on tullut sellainenkin tuntemus, että polven ympärillä on leca-harkko, se sellainen neliskanttinen, jossa on keskellä isompi reikä. Jalka on raskas, eikä se tottele käskyjä samalla lailla kuin vasen. Oikea ei esimerkiksi nouse rapuissa samalla työllä kuin vasen. Sen vuoksi olen kompuroinut portaissa useamman kerran. Oikean jalan nousu jää vajaaksi ja varvas tarttuu rapun reunaan.

 

Liki vuoden verran on asia edennyt hoitokuvioissa. Olen käynyt röntgenissä Kotkassa ja magneettikuvassa Keravalla. Nyt pääsin viimein tapaamaan ortopedin Kotkassa. Ja toden totta, uutta varaosaa on luvassa viimeistään vuoden päästä. Kuulemma en pääse jatkossa syväkyykkyyn, enkä voi olla polvillani, eikä polvi ole oman väärti. Nuo eivät minua kauhistuttaneet, sillä lääkäri lupasi, että tekopolvellakin pääsen mustikkaan ja sieneen. Ne ovat asioita, jotka ovat minulle tärkeitä. Kun metsämaastossa liikkumisen luvattiin tekonivelen myötä mahdollistuvan, asetuin oitis jonon jatkoksi.

Itikka, koppakuoriainen, heinäsirkka ja kanan luut

 

Mitä yhteistä on otsikon sanoilla?  Äkkiä ajatellen ei oikeastaan yhtään mitään.  Kolme ensimmäistä kuuluu minun ajattelussani eliöluokkaan “ötökät” ja viimeinen taas on aivan eri muodossa – eihän se ole edes kokonainen kana, vaan pelkät kanan luut. 

Antakaas, kun selitän.  Kaikkihan nämä ovat syötävää.  Omalla tavallaan.  Jokainen on varmasti joskus, vaikka pyöräillessä, saanut suuhunsa itikan ja tullut nielaisseeksi sen.  Jokaisella on tieto, ettei siihen kuole, vaikkei se nyt ihmisruokaa perinteisessä mielessä olekaan - pikemminkin linnun evästä.  Puolisko kertoi, että on mopopoikana haukkonut kitusiinsa itikkaa isomman koppakuoriaisen, eikä saanut allergista reaktiota siitäkään.  Selvästi oli kuitenkin erikoisempi eines, kun on jäänyt vuosikymmeniksi mieleen.

 

Nuo kokemukset lienevät olleen mielessä niillä ruokavallankumouksen tekijöillä, jotka keksivät käydä jalostamaan heinäsirkkoja ihmisten ruoaksi ja proteiinin lähteeksi.  Moni innostui lähtemään tuottajaksi buumiin mukaan, mutta kaikki eivät onnistuneet.  Sen verran hidasta oli ihmisten pään kääntäminen.  Meitä on paljon, joille ruoka on muutakin kuin proteiinia, rasvoja ja hiilihydraatteja.  Ruoka on mielihyvää, silmänruokaa, makunautintoa ja tuoksujen sinfoniaa.  Siksi ei olekaan ollenkaan sama, mitä sitä suuhunsa laittaa.

 

Reilua oli kuitenkin kertoa heinäsirkoista, eikä naamioida proteiinin lähdettä jonkin koodin taakse. Ei meitä saa hämätä luulemaan ruokaa joksikin muuksi mitä se on. Näin minusta ollaan tekemässä taannoin tv:ssä esitellyssä ruokainnovaatiossa.  Siinä kotkalainen firma on keksinyt, kuinka kanan luita pystytään jauhamaan niin, että niitä kyetään käyttämään ruoaksi kananugettien tapaan. Idea voi olla tarpeellinen ja hyödykäs keksintö, mutta minulta se vei viimeisenkin kiinnostuksen teollisiin nugetteihin.

Haluan syödä aitoja asioita. Haluan syödä kauniita, maistuvia ja hyvälle tuoksuvia asioita.  En ole vielä eläessäni osallistunut mielenosoitukseen, mutta aidon, hyvän ja kotimaisen ruoan puolesta olen valmis, vaikka marssille eduskuntatalon eteen.  Ehkä alankin jo laatia iskulauseita.  Miten olisi vaikkapa: “Ihmisruokaa kiitos!” “Ei luita ja rustoja!” “Tuoksua, makua, aitoutta!”

 

Ikä ja muita suhteellisia asioita

 

 

En ole koskaan ollut niin aikuinen, kuin mennessäni naimisiin. Ikää oli silloin täydet 20 vuotta. Talon rakentaminen oli käynnistymässä ja opinnot olivat hyvällä menolla. Esikoisen syntyessä olin 22. Kolmen kympin kohdassa podin jo ikäkriisiä ja luulin olevani puolimatkassa elämääni. Höpötin asiasta niin paljon, että työkaverit lähtivät leikkiin mukaan ja hankkivat minulle ryppyvoidetta. Iltatähti syntyi ollessani 31. Tätä nykyä ensisynnyttäjien keski-ikä on kuulemma 30 v ja kaikkien synnyttäjien keski-ikä 30,6 v. Nyt kun ikää alkaa olla vähää vaille 60, enkä koe olevani elämän ehtoossa, pystyn hymähtelemään nuorelle itselleni. Kovin on suhteellista tuo ikä. Ikäkriisi tuli podettua onneksi nuorena, sittemmin ei ole tarvinnut kriiseillä.

 

Rikkaus ja köyhyys on sekin kovin suhteellista. Olen seurannut töllöttimestä Suomi-versiota Rikkaista ja rahattomista. Ohjelmassa vauras perhe ja vähävarainen perhe vaihtavat kukkaroita ja asuntoja viikon ajaksi. Joka jaksossa vauras pari hoksaa jotain oleellista pienemmällä budjetilla toimeen tulemisesta. Kovin on suhteellista tuo varakkuus. Hassulta tuntuisi, jos jokaisesta esineestä pitäisi puhua sen ostoarvon mukaan ja käyttää hintaa adjektiivin tapaan kuvailevana sanana; ”15000 euron ulkoporeallas ja juuri uusimamme 10000 euron moottorisänky”. Meillä kuvaillaan pikemminkin ostopaikan mukaan ja hankintapaikaksi kelpaa hyvin usein Fb-palsta.

 

Vaurauden ja vähävaraisuuden suhteellisuutta kuvaa minusta mainiosti tämäkin: Lapset olivat keskustelleet varakkuudesta. Lasten tapaan tietenkin vertaillen kotiolojaan. Yksi ipana oli osannut päättää keskustelun jokseenkin tyhjentävästi: ”Ei meillä olla vähävaraisia – meillä on ruokaakin kolmessa pakkasessa!” Siinähän saivat epäilijät jauhot suuhunsa.

 

Kielikin muuten muuttuu. Sanojen merkitys on sidoksissa aikaan, jolloin sanaa on käytetty. Jokin ilmaisu saattaa myöhemmin saada ikävän kaiun ja koetaan tarpeelliseksi vaihtaa nimikettä. Tästä löytyy paljon esimerkkejä oman työni sanastosta. Yhtä lailla esimerkiksi kelpaa sanan ”köyhä” muuttuminen vähemmän leimaavaksi ”vähävaraiseksi”. Mummolassa tehtiin kerran köyhiä ritareita. Kotiin mentyään oli yksi lapsista toimittanut: ”Miksei meillä ole tehty niitä vähävaraisia?”

Vuosikertakinkku ja muuta arjen tilannekomiikkaa

 

 

Vajaa kaksi vuotta sitten olin tullut ostaneeksi pikkukinkun joulun jälkeen alesta. Ajatus oli, että paistamme kinkun pääsiäiseksi. Pääsiäinen tuli, ja teki mieli kanaa ja lohta - kinkku jäi. Seuraavalle joululle kinkku oli aivan liian pieni, mutta mikäs sillä nyt muka olisi köllötellessä syväjäädytettynä arkkupakkasen pohjalla. Nyt syksyn lopulla iski idealla: "Kutsutaan perhettä syömään ja paistetaan se kinkku!" ”Sehän on jo vuosikertakinkku”, tuumasi puolisko. Tämä sana jää meillä takuulla elämään, sillä vuosikerta 2020 oli hyvää.

 

Muutamat muutkin hyvät naurut saatiin samalla viikolla.

 

Lähdin tomerana talvirenkaita vaihdattamaan. Latasin iltahämärissä rengasvarastosta kyytiini neljä VW-pölykapselilla varustettua talvirengasta; en ottanut pakettiautokokoisia, enkä Toyota-merkkiin kuuluvia. Huoltsikalla huomattiin, että kovin ovat renkaat huonossa kunnossa ja viisaampaa olisi laittaa alle aivan uudet renkaat. Tokihan lastenlastenkin turvallisuutta miettivä neljän lapsen mummo ymmärtää jättää vanteet odottamaan uusia nastarenkaita. Seuraavalla viikolla oli uusi yritys. Vaan ei… Nyt hoksattiin, etteivät nämä vanteet asetu tämän ”kansanauton” alle – olisivatko sittenkin siihen vanhempaan kuuluvat? No, tokihan ne talvirenkaat tarvitaan harmaaseenkin ajokkiin. Ei muuta kuin suunta kotiin ja rengasvarastoon. Kylläpä vain – olihan siellä vielä kolme VW-pölykapselilla olevaa vannetta nastarenkaineen. Kas se neljäshän onkin takapaksissa välipohjan alla vararenkaan virkaa toimittamassa.  Toivottavasti kolmas reissu jo toden sanoo!

 

Ja annas olla, hupi ei loppunut tähän!

 

Eräänä aamuna hörppäsin työmaalla aamuteetä ja kummastelin, mitä kovaa suussa pyörii!? Suurin osa takahampaasta oli lohjennut irti ja hölskyi suussa teen mukana. Soitto hammashoitolaan huojensi mieltä – akuuttiaika järjestyi jo samalle iltapäivälle! Ilomielin järjestelin iltapäivän uusiksi – onhan puhe- ja purukalusto kumminkin varsin tärkeä. Taitava hammaslääkäri muotoili puolessa tunnissa täysin pätevän ”rakennehampaan” ja taas kärsii juoda teetä ja puraista leipää.

 

”Ei kahta kolmannetta”, sanoi vanha kansa. Vieläköhän tälle viikolle osuu kommelluksia? Jos osuu, niin koetan jaksaa suhtautua huumorilla.

 

 

Sähkön säästämisestä

 

Suomen ”katajaista kansaa” opetetaan nyt säästämään sähköä. Luulen, että tuo ”katajaisuus” tarkoittaa sitkeyttä, tuskin kovakorvaisuutta. Siitä huolimatta aivopesu on sitä luokkaa kuin oletettaisiin, ettei oppi meinaa millään mennä perille.  Uutisia ja sanomalehtiä seuraava aikuinen on kyllä infon saanut ja sisäistänyt. Kaikkiin asioihin tuntuu nyt liittyvän sähkön säästämisen näkökulma.

 

Mitenköhän paljon vanha arkkupakastin keittiön nurkassa vie sähköä? Kannattaako joulun jälkeen alesta ostettua kinkkua enää säilöä kylmässä? Moneltako kinkun voi laittaa lauantai-iltana uuniin? Onnistuisikohan paistaminen kuitenkin takassa, vai pitääkö kypsyminen varmistaa sähköuunia käyttämällä? Voiko uuni olla päällä samaan aikaan kuin sähkösauna? Kuormitammeko verkkoa liiaksi? Oliko päivä tuulinen, saatiinko meillä Suomessa edullista tuulivoimavirtaa? Mitenköhän saunan kuivatus? Voiko pesuhuoneen ikkunan raväyttää auki ja kuivattaa pesutilat sitä kautta? Paljonkohan tuo toimintamalli haukkaa lämpöenergiaa? Pitäisikö sittenkin tarttua rättiin ja kuivauslastaan? Jos en kuivaa märkätiloja, aiheutanko torppaan kosteusvaurion?

 

Voi sentään! Sähköopetus on ollut niin voimallista, että meinaa vallan unohtua, että Rapakiven torppa nauttii vielä hetken kiinteähintaisesta sähkösopimuksesta ja sähkölasku on sitä kautta hallittavissa. Toisaalta, omaa sähkönkäyttöänsä on jokaisen nyt syytä tarkastella ja oppia samalla uusia taloudellisempia tapoja.

 

Sähköuuniin kannattaa lykätä samaan lämpimään useampikin potti. Jos uunissa on kiertoilmatoiminto, sen käyttöä kannattaa varmasti opetella. Lattialämmityksissä kannattaa kuulemma luopua ”mukavuuslisästä” ja lämmittää vain sen verran, että laattalattia ei hyödä kylmää. Jos kaikkia huoneita ei käytetä, voivat vähemmällä käytöllä olevat – vaikkapa vierashuoneet – olla viileämpiä. Pyykkikoneen kanssa kikkaillessa, kannattaa muistaa ohje täysien koneellisten pesemisestä. Varaavan takan ollessa pääasiallinen lämmönlähde ei Rapakivessä onnistuta noudattamaan valtioneuvoston yleisohjetta lämpötilan laskemisesta asteella. Illalla uunin lämmittyä, meillä saatetaan herrastella 23 asteen lämmössä ja seuraavana iltapäivänä töistä tullessa lämpö on laskenut monella asteella.

 

Voimia sähkönsäästötalkoisiin!

Haaveita vain

 

Iskelmissä laulellaan ”haaveita, haaveita vain…”. Sama, vähän vähättelevä sävy on myös haave-sanan synonyymeissä. Kuulostavathan pilvilinnat ja tuulentuvat mahdottomilta rakentaa taikka toivottomilta toteuttaa. Unelmointi tulkitaan sekin monesti kielteiseksi toiminnaksi, reaalimaailmassa pitäisi olla ja pysytellä.

 

Minäpä olen sitä mieltä, että haaveilu se vasta onkin tärkeää ja terveellistä puuhaa. Haaveilu on eteenpäin suuntaavaa toimintaa. Silloin on näkymä tulevaisuuteen ja ajatus eteenpäin menosta. Turha menneitä on surra ja harmitella. Se katkeroittaa ja mustuttaa mielen, eikä tuo mitään hyvää. Haaveillessa irtoaa tästä hetkestä helposti ja onnistuu suuntaamaan ajatukset matkaan, seuraavaan lomaan, ensi kesään tai vaikka viiden vuoden päähän. Ei haittaa, vaikkeivät kaikki toiveet olisikaan realistisia ja toteuttamiskelpoisia, ne ovat joka tapauksessa ajatuksellisia irtiottoja arjesta ja ne virittävät mieltä hyvään ja toiveikkaaseen suuntaan. Unelmointi on tärkeää mielenterveydelle. Mieli saa kivoja virikkeitä ja elimistöön vapautuu hyvän mielen hormoneja, jotka saavat arjen tuntumaan hivenen kevyemmältä.

 

Ihminen on sitä paitsi siitä jännä kapistus, että se alkaa toimia haaveidensa suuntaan – tiedostamattaankin. Moni on askarrellut haavekarttaa tai aarrekarttaa - millä nimellä milloinkin – ja lähtenyt huomaamattaan tekemään pieniä valintoja, jotka aikanaan mahdollistavat haaveiden toteutumisen. Valinnat voivat olla aivan pieniä, vaikkapa kalenterin pitämistä vapaana siltä varalta, että haave toteutuu.

 

Tai ajatellaanpa vaikka, että henkilö olisi tällä hetkellä sairaana. Paranemista siivittää ja kuntoutumistoimiin motivoi hyvinkin ajatus ensi kesän puuhista terveenä. Tuon haaveen voimalla jaksaa luultavasti syödä  vaivaan määrätyt lääkkeet, punnertaa kuntoutusjumpat ja tehdä muut tarpeelliset, mutta siinä hetkessä ei niin kovin kivat toimet. Meillä suomalaisilla on näin kaamosajan alkaessa kohtalaisen voimakas taipumus mielen mataluuteen. Virittämällä ajatuksen sateisen harmaiden päivien sijasta joulun odotukseen ja valmisteluun ja kohta jo ensi kesän aurinkoisiin päiviin, saatamme onnistua puolihuomaamatta loikkaamaan harmaiden viikkojen ohi.

 

Siispä haaveillaan!

Festarit

 

Minä en käynyt nuoruudessani festareilla. Ei niitä toki yhtä monella paikkakunnalla ollutkaan kuin tänä päivänä, mutta Ruisrock ja Provinssirock oli sentään jo keksitty. Pohjois-Karjalasta ei kuitenkaan olisi päästetty niin pitkiin matkoihin, enkä kuorotyttönä tainnut olla rokkimusiikista kovin kiinnostunutkaan. Kuoro sen sijaan reissasi bussilla niin Suomen Lapissa kuin Keski-Euroopan Wienissä, mutta ne tapahtumat eivät olleet festareita - pikemminkin esiintymis- ja virkistysreissuja.

 

Pian kuoroaikojen jälkeen paukahtivatkin päälle ne klassiset elämän ruuhkavuodet. Rölli, Fröbelin palikat ja Hevisauruskin ehtivät tulla tutuiksi omien lasten kanssa ja heidän kauttaan.

 

Viidenkympin tienoilla huomasin, että festarit ovat edelleen käymättä ja ajattelin, että sellainen aukko ja puute on toki korjattava. Kesäisiä musiikkitapahtumia oli syntynyt sitten nuoruusaikojen niin, ettei ainakaan valinnanvarasta olisi puutetta. Vaan minkäs teet, kun kiinnostavia tapahtumia on paljon!? Porin Jazzin ja Savonlinnan Oopperajuhlien lisäksi kiinnostaisivat ainakin Himoksen Iskelmäfestivaalit ja kenties jopa Seinäjoen Tangomarkkinat. Kultaisen Harmonikan ja raskaamman rockin tapahtumat karsisin kyllä heti ja helposti.

 

Eivät festarit jääneet käymättä pelkästään runsauden pulan ja valinnan vaikeuden vuoksi. Samaan kasaan paukahti myös pandemia ja tarjonnan yht’äkkinen lopahtaminen. Näinä kuluneina vuosina minulle omakohtaisesti on käynyt samoin kuin suomalaisten liikkumiselle yleensäkin - ensin tuli varsinainen liikkumispiikki ja sitten liikkumisen lama. Helpompi on jäädä kotiin ja katsella tapahtumat tv:stä.

 

Kun viikko sitten lähdin tapaamaan kulttuurikavereitani, kysyi tytär, millaista ohjelmaa on tarjolla. Kerroin, että menemme kuuntelemaan Suvi Teräsniskan konserttia. Tytär totesi: ”Siis festarit!” Toden totta, näillä kymmenillä yksi konsertti käy jo festareista – varsinkin, jos Suvi Teräsniska laulaa Yö-yhtyeen lauluja, jolloin ollaankin ikään kuin kahdessa konsertissa yhtä aikaa. Sitä paitsi tässä iässä osaa jo arvostaa hyvää istuinta ja suhteellisen lämmintä ja kuivaa konserttisalia, aamuyöhön asti valvominen ei onnistu. Suvin lavashow valoineen oli kyllä niin hieno, että ihan festarista meni meikämummolle!

 

 

 

 

 

Itäsuomalaisuus on iloinen asia

 

 

Tein mökkireissun junalla. Puolisko oli mennyt mökille jo aiemmin, eikä minun ollut järkeä lähteä sinne toisella autolla. Päädyin junaan.

 

Ostin lipun torstai-iltana. Jo lipunostokohdassa läikähti rinnassa iloisesti, sillä VR:n vastausviestissä luki ”Valmista tuli. Kesälahti odottaa!”

 

Sitten osui silmääni Puruveden Savukalan mainos naamakirjassa. Rohkenin kysäistä, voisiko graavilohi- ja kylmäsavulohisilppua varata – hakisin lauantaina. Laitoin viestin naamakirjan sivulle tuossa seitsemän uutisten aikoihin. Parin minuutin päästä oli viestiketjussa kommentti: ”Varataan siulle!” Ihana palveluasenne ja kotipuolen murre tekivät niin hyvän mielen.

 

Perjantaina työpäivän jälkeen ajelin suorinta tietä Kouvolan asemalle ja parkkeerasin autoni pitkäaikaisparkkiin. Yksityisautoilijana olen junailun suhteen aika lailla vieraalla maaperällä ja olin tyytyväinen, että oikean raiteen löytämiseen ja laiturille asemoitumiseen jäi vartin verran aikaa. Tosin pian huomasin, että Kouvolassa ollaan jo niin itäsuomalaisia, että asemalaiturillakin voi rupatella. Siellä ei oltu ollenkaan niin kuin itäuusmaalaiset bussipysäkillä, siis huppu päässä, luurit korvilla ja kahden metrin turvaväli varmistaen – jo aikaan ennen koronaa. Eräs rouva kertoi ”pojan” olevan menossa ensi kertaa yksin Joensuuhun. En ole aivan varma, ilahtuiko pitkänhuiskea teini siitä, että äiti jakoi tämän tiedon. Pian minäkin sain nuotit, mihin suuntaan suunnistaa, että olen kakkosvaunun oven hollilla.

 

Ja vaunussa sitten! Aivan selvästi oltiin Karjalan radalla ja Joensuun suuntaan menossa. Kanssamatkustajat järjestivät pyytämättä omia pakaasejaan hattuhyllyllä, että Rapakiven mummo sai soviteltua hyllylle ”möyskänsä” patjarullasta ”unikoneeseen”. Vieruskaveriksi istahti samalta asemalta matkaan lähtenyt nainen, joka kaivoi villapuseron neulomuksensa kassista jo ennen lipuntarkistusta. Niinpä otin minäkin esille ruskankeltaisen pipoprojektini. Jo vain meillä oli jutunjuurta. Ihan harmitti, että hän jäi pois jo Lappeenrannassa.

 

Puolisko oli vastassa Kesälahden asemalla. ”Lähtisitkö kanssani järvelle”, oli kysymys puoliskolla ja sitäpä se tahtoo sanoa Maijasen Paven muistomerkkikin samaisella asemalla.

Lapsen ihmeellinen maailma

 

 

Minä olen tosi onnellisessa asemassa sikäli, että olen saanut aina työskennellä lasten kanssa. Meneillään on 35. työvuosi lasten maailmassa. Siinä ohessa olen saanut seurata omien lasten kasvua ja touhua. Viimeiset kahdeksan ja puoli vuotta elämäämme ovat rikastuttaneet myös lapsenlapset, joiden elämässä olemme saaneet olla varsin lähellä. Tapaamme viikoittain ja välillä viikonkin saamme kuvia, videoita ja What’s app -puheluita.

 

Ainoa, mikä harmittaa, on se, etteivät kaikki parhaatkaan jutut tallennu muistin kovalevylle. Jonnekin olisi pitänyt kirjata tarkemmin lystikkäitä kotijuttuja, vaikka kyllä monta sattumusta omien lasten touhuista on pakinoina tullut kerrottuakin. Työlasten edesottamuksiin olen ymmärtänyt suhtautua omia sensitiivisemmin ja jaksanut useinmiten muistaa sen, ettei minulla ole niihin copyrightia. Sama koskee lapsenlapsiakin.

 

Silti voin yleisellä tasolla ihailla lapsen mielen vapautta. Kun kukaan ei ole vielä kertonut, ettei tätä tai tuota saa/ voi/ tohdi tehdä, niin silloin on kaikki mahdollista. Hiekkalaatikon laidalle voi istahtaa onkimaan telttakepillä ja kaverin kannattaa olla hiekkiksen toisella laidalla kattilan kanssa odottamassa soppakaloja. Niin toimii lapsen luova ajattelu ja mielikuvitus – asiat eivät ole vain sitä, miltä ne ensisilmäyksellä näyttävät, ne voi nähdä toisinkin. Silloin munankuoresta voi askarrella kuppituolin nukkekotiin, läpinäkyvistä muovirasioista saa tehtyä kauden kauneimman kausivalosarjan ja vessapaperirulla muotoutuu sairastelupäivän aikana mustekalaksi.

 

Lapsen aivojen notkeudella asioita voi yhdistellä taitavasti. Jos matematiikan kirjassa tehdään rahalaskuja ja vastausviivalle pyydetään tietoa siitä, paljonko ostoksesta saadaan rahaa takaisin, on lapsen ajatus tehnyt jo kauppareissun tutussa kaupassa vanhemman matkassa. Siksi hän osaakin valistaa opea ja luokkatovereita tyyliin: ”eikä vaan rahaa, vaan ostoksesta saadaan myös bonusta!” Eipä ollut aikuinen oppikirjan laatija tuotakaan ottanut huomioon!

 

Jos maailma toimisi niin kuin tämän ajan aikuisten mielestä olisi hyvä ja turvallista, ei kukaan varmasti saisi opetella edes volttia trampoliinilla - ja sehän olisi tylsää. Onnea ovat rohkeat ja luovat lapset. Heissä on tulevaisuus!

Lukeminen kannattaa aina

 

En oppinut lukemaan sinä sunnuntaina, jolloin isä oli päättänyt minulle taidon opettaa. Itse asiassa minulla ei ole tarkkaa tietoa, milloin sitten opin, mutta koulun alkaessa kuitenkin sain jo tekstistä selkoa. 10-vuotiaasta saakka olen ollut ahmintaiässä.

 

Luen paljon ja monenlaisia kirjoja. En ole jämähtänyt yhteen kirjallisuuslajiin, vaan minulle kelpaavat yhtä lailla dekkarit, elämäkerrat kuin kevyt chick lit -kirjallisuuskin. Jos olisin ostanut kaikki lukemani kirjat, en mahtuisi kotiini itse ollenkaan. Olen siis kirjaston aktiivinen asiakas. Aina uudella asuinpaikalla, olen selvittänyt pikaisesti lähikirjaston sijainnin ja varmistanut lukemisen mahdollisuuden. Lapsuudessani tämä tärkeä palvelu kulki kirjastoautossa, myöhemmin olen saanut nauttia kirjastotalojen annista. Tätä nykyä, kun kuulumme Helle-kirjastoihin, meillä loviisalaisillakin on saatavilla ja käytössä 12 kunnan kirjastojen kirjat.

 

Kun muistelen historiaani lukijana, huomaan että vain opiskeluaikana en ole kyennyt harrastamaan vapaa-ajan lukemista. Silloin se olisi tuntunut olevan pois opiskelusta. Ensimmäinen vauvavapaani sen sijaan oli ahkeran lukemisen aikaa. Jotainhan imettäessä täytyi tehdä ja lukeminen sopi rintaruokinnan oheen huomattavasti paremmin kuin neulominen. Sitten muistan tähtihetkenä joulun 1990. Esikoinen malttoi jo leikkiä hetkiä omineen, ilman leikittäjää. Luin joulun aikaan Myrskyluodon Maijat. Se oli niin vahva kokemus, että hatara muistini kantaa yli 30 vuoden taa.

 

Lukeminen on ollut minulle mahdollisuus matkustamiseen silloinkin, kun siihen ei muuten ole ollut mahdollisuutta. Koronavuosina luinkin paljon matkakirjoja. Reissasin Aino Huilajan kanssa pakettiautomatkalla Euroopassa. Piipahtelin myös Intiassa ja Irlannissa, maissa joihin en ole todellisuudessa koskaan päässyt.

 

Ja lopulta lukeminen on minulle ehdottomasti työssä jaksamisen tukea ja mielenterveyden hoitamista. Kirjan kanssa pääsee aivan uusiin maailmoihin ja ajatukset irtautuvat arjesta. Yöuni on levollinen, kun päivä päättyy kirjan lukemiseen. Huomaan nukkuvani paljon levottomammin, jos viimeiseksi illalla katselen sarjaa tabletilta.

 

Mitä siis muuta voisi todeta kuin vanhan kirjakerhomainoksen mukaan: ”lukeminen kannattaa aina!”

Kootut möläytykset ja laittamattomat lausunnot

 

 

Amerikan maan edellinen presidentti oli kuulu sammakoistaan. Niitä häneltä lipsahteli ihan yhtenään. Tänne kauas Euroopan pohjoiselle kulmallekin niitä kuultiin likimain yksi joka päivä. Villeimpinä on jäänyt mieleen arviot siitä, ettei ilmastonmuutos ole totta ja ettei korona koskaan tule Amerikkaan.

 

Itäisestä naapurista pahimmin möläyttelevät presidentin apurit Dimitri Medvedev ja Maria Zaharova. Sieltä annetaan aina lausuntoa suurella suulla ja pienellä suodattimella. Medvedev uhoaa, että ”onnettomuuksia voi tapahtua!” Viimeisimmäksi oli Zaharovan mielestä ”syvästi moraalitonta” se, ettei Venäjältä kutsuttu valtion päämiestä kuningatar Elisabet II:n hautajaisiin.

 

No, möläytellään sitä meilläkin. Pääministeritasolla asti. Korvaani kalskahti kovin pahasti se, kun Sanna toisteli ”Minä olen instituutio”. Ei se kyllä niin ole. Sanna on ihan vaan tavallinen Sanna, joka nyt tällä hetkellä sattuu olemaan pääministeri. Hän siis edustaa instituutiota, pääministeriyttä. Instituutiolla tarkoitetaan vaikkapa poliittisen elämän tiettyä muotoa edustavaa pysyväksi tarkoitettua organisaatiota.

 

Huonoa tykkäsin siitäkin, kun Sanna väitti kiven kovaan, ettei meillä Suomessa ole ”sellaisia viranomaisia, jotka voisivat päättää, että kaikki venäläiset kategorisesti olisivat turvallisuusuhka”. Kaksi ja puoli vuotta sitten sama Sanna sai kaikki uusmaalaiset aivan kategorisesti näyttämään turvallisuusuhalta ja vastuuttomilta taudinlevittäjiltä, ja sulki meidät uusmaalaiset barrikadien taakse. Silloin tuntui vahvasti siltä, että meillä on tiukka ja rajoittava viranomaisvalta ja -valvonta.

 

Toisinaan kyse möläyttelyssäkin on vain tyyliseikoista. Siinä, missä Sauli kesällä kyseli kainosti, olisiko Julkisen Sanan Neuvoston ja median hyvä käydä keskustelua siitä, miten lapsia voi kuvata, ilmoitti Sanna Twitterissä, ettei anna lupaa Emman kuvaamiseen eikä kuvien julkaisuun. Vetipä vielä miehensä Markuksenkin mukaan tähän.

 

Yhtään en väitä, etteikö Rapakiven mummokin latelisi laittamattomia lausuntoja. Aivan varmasti ja tämän tuosta. Erona on kuitenkin se, etten ole hakeutunut tehtäviin, joissa edellytetään sujuvaa esiintymistä, tyylikästä käyttäytymistä sekä huolella ja loppuun asti harkittuja lausumia.

Muistutus tosi tärkeästä asiasta

 

Aikoinaan nolostelin, kun täytin palstatilani aina tuolloin tällöin Leevi-kissan kuulumisilla. Myöhemmin olen potenut huonoa omaatuntoa taajaan toistuvista mökkikuulumisista. Tällä kertaa tiedän palaavani 90-luvun laman aiheuttamaan ylivelkaantumiseen jo kolmatta kertaa, mutten aio pyydellä anteeksi ollenkaan.

 

Reilu viikko sitten käynnistyi tv:ssä sarja Helsinki-syndrooma. Jo esittelytekstistä ymmärsin, että nyt ollaan taas minun elämäni raskaimpien asioiden äärellä. Päätin kuitenkin, että fyysisen ja psyykkisen pahan olon uhallakin asetun ruudun äärelle ja katson. Suoratoistopalvelusta katsellen 8-osainen sarja tuli ahmittua kolmessa päivässä.

 

Ohjelmassa kohtuuttoman velkataakan takaajaksi reilun 30 vuotta sitten joutunut Antti koetti hakea hyvitystä tilanteeseensa. Vuosikymmenten aikana hän oli hakenut apua jo kaikista oikeusasteista, mutta joutunut toteamaan, että 90-luvun pankkien toiminta oli laillistettu rikos. Sinne ne menivät samaan Arsenal-roskapankkiin ohjelman Antin, kuin meidän ja niin monen muun kodit, ilman että velka siitä lyheni. Miten se muka voisi olla oikein?

 

Tuosta suosta selviytymisen mahdollisuuksia ei alkuun ollut ollenkaan. Vasta kymmenen vuoden jälkeen keksittiin velkajärjestely. Siihenkään ei kaikilla ollut mitään pääsyä. Järjestelymahdollisuus evättiin esimerkiksi takaajalta, joka oli velallisen kanssa naimisissa. Velalliset olivat yrittäjiä. Heidän leimaamisensa ikuisiksi epäonnistujiksi hukkasi maamme osaamispotentiaalia samaan tapaan kuin Stalinin puhdistukset naapurissa aikoinaan.

 

Ei ole ihme, että moni katkeroitui! Viidennen jakson alkumetrien jälkeen jouduin laittamaan lapsilleni anteeksipyyntöjä siitä, miten he ovat tietämättään aivan varmasti joutuneet kantamaan - ohjelman nuoren naisen tapaan – vanhempiensa taakkoja. Emme me vanhemmat ole halunneet sitä lapsillemme, mutta emme ole voineet asialle mitään.

 

Vasta velkajärjestelyyn pääsy 20 vuotta tapahtuneen jälkeen toi minulle valon tunnelin päähän. Viiden vuoden velkajärjestelyohjelma oli taapertamista kohti valoa. Mutta silloin sentään oli jo tieto vapautumisesta.

 

Helsinki-syndrooman viimeisen jakson päättyessä koin minäkin saavani hyvityksen. Ohjelman loppuratkaisu oli kaikessa mahdottomuudessaan vapauttava.

Edes hieman arjen yläpuolelle

 

 

Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana on eletty ankeita aikoja. Sosiaaliset suhteet ovat olleet vähissä ja juhlatilanteet aivan nollassa. Enimmäkseen on kärvistelty kotosalla tv:n ikäviä ja vieläkin ikävämpiä uutisia ja ajankohtaisohjelmia katsellen. Stressin purkamiseen tarkoitetusta neulomisestakin on tullut aivan pakkomielteistä ”tikuttamista”.

 

Vähitellen olen havahtunut siihen, että nyt jos koskaan kaikki pienetkin arjen yläpuolelle nostavat tilanteet ja hetket ovat tarpeellisia, jolleivät suorastaan välttämättömiä. Kaikki, millä voi hetken ajan ajatella muuta kuin tautia ja sotaa, on hyväksi.

 

Puhelu harvoin tavatulle ystävälle tai sukulaiselle tuo jo monta uutta ajatusta mietittäväksi. Kyläily ystäväperheen luona tarjoaa jo kokonaisen vapaaillan ajankohtaisohjelmien tuijotuksesta ja nostaa hetkeksi arjen yläpuolelle.

 

Puolisko, joka ei ole ollenkaan juhlaihmisiä, yllätti ja halusi viettää maaliskuisia pyöreitä synttäreitään kesällä ja Kesälahdella. Kesälahti on puoliskon syntymäkotikunta ja meidän nykyinen mökkipitäjä. Jo pelkkä juhlan suunnittelu ja valmistelu tarjosi paljon mukavia kontakteja ja mukavaa ajateltavaa. Itse juhla reilun kolmenkymmenen sukulaisen ja ystävän kesken toi niin paljon kivoja kontakteja ja mukavia keskustelunpätkiä, ettei niiden kelailuun juhannus riittänyt. Iloitsimme jokaisesta osallistuneesta erikseen ja yhdessä. Iloitsimme mahdollisuudesta kokoontua yhteen, syödä yhdessä ja viettää kesäistä iltaa yhdessä.

 

Elokuussa saimme osallistua suloiseen avioliiton siunaamisen juhlaan. Tavallista arkilauantaita huomattavasti korkeammalle kohosi tuo päivä papin kauniin puheen johdosta. Päivä erottui arkilauantaista myös juhlapukeutumisen ja kakkutarjoilun vuoksi. Taas saimme mukavia muistoja ja kivaa puheenaihetta.

 

Kesälomareissulla, joka meillä tavan mukaan oli tietysti puoliskon työreissu, iloitsin muutamasta hotelliyöpymisestä, ravintolaruoasta ja kauniisti katetuista runsaista aamiaisista. Onhan se erilainen keskiviikko, jos saa nousta uuteen päivään pehmeän hotellipeiton alta ja herkutella aamupalalla pitkän kaavan mukaan, voiden valita muutakin kuin kaurapuuroa tai paistettua kananmunaa.

 

Ei sen ison rahan ihmeitä tarvitse olla, kunhan vähän arjen yläpuolelle.

Boomer-mummon vinkkejä Sannalle

 

Meidät yli viisikymppisethän on nimetty Boomereiksi. Se ei haittaa mitään, ettemme ymmärrä, mitä se tarkoittaa – tuskin mitään kovin kohottavaa kumminkaan. Meillä Boomereilla on meidän Bile-Sannalle kumminkin jokunen ohje annettavaksi.

 

”Virka-asunto” tarkoittaa meidän vanhusten kielellä sellaista paikkaa, jossa hoidellaan työhön liittyviä asioita. Ehkäpä bilemenot sopisivat paremmin omaan ja omalla rahalla hankittuun asuntoon – ainakin mikäli ei biletetä Britti-Boriksen tai Amerikan Donaldin kanssa. Heidät ehkä kumminkin voitaisiin laskea valtiollisiin vieraisiin toisin kuin Almat, Annat ja Ilet. Muistimme mukaan ostit vastikään omankin suht hintavan asunnon Helsingistä. Siellä varmaan voisi järjestää näitä festarijatkoja. Nimittäin sillä omalla vapaa-ajalla, silloin kun sijaisjärjestelyt ovat kunnossa.

 

Toinen ohje: Kesärannan viitoitusta olisi pikaisesti kohennettava, etteivät vieraat eksy. Kesäbileissä oli käyttötiloiksi luvattu vain yleisö-wc:t ja vieraat eksyivät sinisen seinän saliin ja löysivätpä vielä Finland-kyltinkin käyttöönsä. Huolta ei ole nyt enää kuvien jakajasta vaan myös ovien lukitsijasta ja illan emännöitsijästä. Hertsileijaa, Sanna, unohtuiko tämän huoneen lukitseminen ”omatoimisesti” ja ”etukäteisesti”!?

 

Kolmanneksi me vanhukset muistutamme ohjeesta ”kaveria ei jätetä”. Se tarkoittaa sitäkin, ettei kaveria kavalleta. Ja jos kaveri kavaltaa, häntä ei enää lueta kavereihin. Eli nykypäivän kielellä: ”Kaveri ei jaa epämiellyttäviä/ ala-arvoisia/ kyseenalaisia/ halventavia kuvia sosiaaliseen mediaan.” Oikeat kaverit paikkaavat mokia ja huolehtivat kaverin kotiin silloinkin, kun omat jalat eivät kanna.

 

Neljänneksi, Sanna, muistutamme sinua suuresta asiasta – nimittäin nöyryydestä. Silloin kun tulee mokattua, kannatta nöyrtyä ja myöntää virheensä sekä pyytää anteeksi. Virheen myöntäminen on 1000 kertaa parempi ja uskottavampi kuin epätoivoinen selittely, vaikka tippa linssissä. Reilu toteamus: ”Anteeksi, että mokasin. En syytä, enkä syyllistä muita - edes asian julkistaneita. Myönnän epäonnistuneeni. Yritän jatkossa paremmin.” Näin jopa Boomerit ovat taas tukenasi.

 

Eipä tässä muuta kuin kaikkea hyvää nuoreen elämääsi, terveisin Rapakiven mummo.

Eikö mitään enää tarvitse hävetä

 

 

Elokuussa ilmestyi kirja juuri 40 vuotta täyttäneestä Martina Aitolehdestä. Kirjassa kerrotaan lehtitietojen ja ajan tavan mukaan avoimesti kaikki Martinan suhteet ja muut käänteet. Mitään salaamatta ja häpeämättä – suorastaan ylpeillen. Tähän tyyliin on viime aikoina kirjoitettu kirjoja monesta muustakin julkkiksesta. Jere Karalahdesta, Lauri Late Johanssonista, Nacci Tranbergista ja vaikkapa Frederikistä ja Vesa-Matti Loirista – Matti Nykäsestä kirjoja on useampikin.

 

Ennen kirjoja kirjoitettiin pitkän elämän eläneistä ja jollain elämän alueella ansioituneista ihmisistä. Tosin johan Veikko Lavi lauloi jokaisen ihmisen olevan laulun arvoinen. Mutta että kirjan – ja kukaties vielä kovakantisen!?

 

Ennen kuoleman jälkeen muisteltiin ihmisen merkkitekoja ja arvokkaita aikaansaannoksia. Nykyään elämän liekin sammuttua repostellaan kaikki ikävätkin asiat vielä kertaalleen auki. Kerrataan moninaiset naissuhteet, huume- ja alkoholihuuruiset sekoilut, mitään salaamatta ja mitään pois jättämättä.

 

Tämän ajan julkimot ovat selvästi sisäistäneet ajatuksen, että kaikki julkisuus on hyvästä. Nimi pysyy muistissa ja iltapäivälehdet saavat klikkauksia. Kaipa klikkauksista heruu jotain hyvää jutun kohteellekin. Tuskin lehtitalot enää kustantavat häämatkoja ja muita reissuja kuten Matti Nykäselle ja kirjan mukaan myös Martina Aitolehdelle. Niinkin sanotaan, että julkisuus on kuin huume, siihen jää koukkuun, eikä ilman osaa olla. Vertaus on hyvä, sillä ikävän julkisuuden jälki voi olla yhtä ikävää kuin huumeiden jättämä – ihmisraunio ja täysi unohdus.

 

Olen siis loukkaantunut Vesa-Matti Loirin kuolemansa jälkeen saamasta saamasta julkisuudesta. Miksi tarvitsi vielä marssittaa julkisuuteen kaikki naiset ja kertoa huumeet ja viinat. Eivät ne minusta sovi samaan hengenvetoon, missä aprikoidaan Loirin mahdollisuuksia saada valtiolliset hautajaiset. Yle sentään muisteli Loirin elämänkaarta tyylikkäästi kerraten Pojat-elokuvan, Lapualaisoopperan, Turun Seitsemän veljestä -teatterisovituksen, Leino-kappaleet ja Turhapuro-elokuvat. Toki vielä olisi voinut lisätä monilahjakkuuden urheilijana ja virtuoosimaisen huilunsoiton.

 

Tällaisin miettein tänään Rapakiven mummo, mielensäpahoittaja.

Suomalaisetko muka ämpärikansaa

 

 

Yhtenään puhutaan siitä, miten me suomalaiset olemme viehättyneitä ämpäreistä ja meidät voi ämpärin avulla houkutella vaikka mihin. Päätin tutkia ämpärin käyttöä yhden keskivertoämpärinkuluttajan kautta.

 

Vuosittain saan kotiin uuden ämpärin kansineen. Vanhempani toimittavat meille syksyisin puolukkaämpärin. Tuon ämpärillisen verran meillä kuluu puolukkaa vuodessa. Aivan eri ämpäri on se, johon annostellaan sokerit ja sitruunat vappusiman valmistusta varten. Mustikkaämpäri on taas eri astia. Se otetaan virkaansa heinäkuussa, kun lähdetään tutkailemaan luonnonantimien saatavuutta Loviisan seudulla. Vielä meillä on luuttuämpäri, mutta se on vähän eri asia, sillä tähän ei pyöreä kansi sopisi.

 

Mökillä ämpäreitä on käytössä runsaammin. Luuttuämpärin erottaa sielläkin muodosta, mutta muut ovat käyttötarkoituksen mukaan värikoodattuja.

 

Kaksi valkoista ämpäriä on nimetty kalaämpäreiksi. Toinen on mökillä otettavissa matkaan, kun lähdetään onkiretkelle ja toinen on valmiiksi veneessä. Veneessä ämpärillä saatetaan suurempien sateiden jälkeen joutua myös äyskäröimään, mutta pääasiassa ämpäri odottelee siellä suuren lohen kotiin kuljettamista.

 

Punaiset ämpärit ovat saunavesiämpäreitä. Niihin sekoitetaan sopivanlämpöinen pesuvesi mökkisuihkulla suihkuttelua varten.

 

Harmaiden ämpäreiden tehtävänä on kuljettaa tiskivettä. Tiskivedessä ei sovi olla kalan eikä shampoon jäämiä, joten tiskivesiämpärit on syytä olla erikseen. Meillä tiskataan mökillä iltaisin saunan jälkeen, saunan padassa lämmitetyllä vedellä. Tiskaaminen tapahtuu tuvassa, joten kuljetamme vettä, emmekä astioita.

 

Mökkituvan uunin laidalla on vielä pino pienempiä ja sisäkkäin sopiviä ämpäreitä. Tuosta pinosta valitaan matkaan kaksi, kun lähdetään mökkipihalta metsän puolelle. Ämpäreitä tarvitaan mukaan kaksi, sillä koskaan ei tiedä sattuuko vadelmareissulla osumaan kantarellipaikalle ja aarteet on tietenkin saatava kerättyä matkaan. Näitä pikkuämpäreitä on tyrkyllä ainakin puolenkymmentä, sillä ämpärit on voitava tarjota myös mahdolliselle metsäretkikaverille.

 

Tämän tutkimuksen yhteenvetona voidaan siis todeta, että keskivertoemäntä tarvitsee vähintään 15 ämpäriä. Onko siis ihme, että ämpärijonoissa on tungosta?

 

 

Universaalit säästötalkoot

 

 

Asioihin voi suhtautua monella tapaa. Voi ottaa kielteisen tai nihkeän kannan, jolloin kaikki tuntuu hankalalta ja kurjalta. Toisaalta voi päättää koettaa suhtautua positiivisemmin, ymmärtäen ja itsensä osallistaen. Näin ajattelen näistä sodan ja pakotteiden vaikutuksista.

 

Itse en jaksa käydä katkeroitumaan bensan ja ruoan hintojen korotuksista taikka asuntolainan koronnoususta, vaan taustan ymmärtäen koetan sopeuttaa omaa kulutustani, tehdä järkeviä ratkaisuja ja osallistaa itseni näihin universaaleihin säästötalkoisiin. Tämä koskee ainakin kaikkia eurooppalaisia. Tämä on yhteinen asia.

 

Keväällä neuvottiin ottamaan kaikki viljelysmaa käyttöön ja kasvattamaan ruokaa mahdollisuuksien mukaan kotona. Meillä jäi vielä se mökille ajateltu metsäperuna istuttamatta, mutta molemmissa ”brittiläisen keittiöpuutarhani” kylpyammeissa kasvaa Siikliä ja ”kiinalaisessa kohopenkissä” kesäkurpitsaa. Mökilläkin on muutama lavankauluslaatikko, joista odottelen lähinnä maustepuolta, tilliä ja persiljaa. Kesän kääntyessä syyspuolelle on ruokaa päästy jo jatkamaan metsän antimilla. Kantarellipastaa ja mustikkapiirakkaa syödessä on heti herkkujen äärellä, eikä ymmärrä ollenkaan syövänsä penninvenytyslounasta. Olen ajatellut, että nyt jos koskaan on aika syödä pakastimetkin tyhjäksi ennen kevättä. Turha hirvenlihojakaan on ikuisesti pakastimessa ”hillota”.

 

Kesän tärkein mökkipuuha oli polttopuiden teko. Niitä on nyt jemmassa liki kolmen vuoden tarve – ja oikein hyvä niin! Puuta käyttäen pyrimme pitämään sähkölaskun hinnannoususta huolimatta entisellä tasolla. Ehkä emme ensi talvena laita pattereita päälle edes makuuhuoneisiin.

 

Työmatkat on tehtävä, mutta aion ehdottomasti jatkaa keväällä harjoiteltua kimppamatkailua. Joutaa sitä tunnin päivän päässä taikka toisessa odottamaankin, jos sillä keinoin matkarahaa säästyy. Sitä paitsi hommaa on aina ja työmaalla ne hommat kuulusikin tehdä.

 

Asuntolainan koron nousemisen aiheuttama pikkupaniikki ei sekään vaatinut muuta kuin kontaktin pankkiin. Sieltä osattiin Teams-yhteydellä neuvoa kaikki erilaiset vaihtoehdot ja koronnousu saatiin kahlittua korkoputkeen. Enää ei tarvitse herätä aamuyöllä painajaiseen, että pitäisi lähteä Heselle iltahommiiin.

 

Kyllä tämä tästä!

Kolmekymmentä vuotta Loviisassa

 

 

Koko lailla tarkalleen kolmekymmentä vuotta sitten kurvasi Avis -kuorma-auto silloisesta Saaren pitäjästä Skinnarbyn peltomaisemiin tuoden meidän pienen, vielä kolmihenkisen perheemme uusille asuinsijoille. Avis-kuormuriin sopi irtaimistomme polttopuista alkaen ja pakasteisiin päätyen. Kuormuria kuljetti puolisko ja hänellä oli matkaseurana tuolloin 5-vuotias esikoinen. Minä ajelin perässä taivaansinisellä Saab 99 -merkkisellä autollani ja takapenkillä matkasivat varoen kuljetettavat astiat.

 

Saavuimme punaiseen taloon pellon keskelle vuokralaisiksi. Meidän maalaisvinkkelistämme katsoen talo oli kaupungin laidalla, vain 12 km torilta. Puoliskon työt olivat kolmostien hirviaitatyömaalla ja minulle alkaisi parin viikon päästä koulutyö kiertolaisena kuudella alakoululla.

 

Viikot ennen koulun alkua olivat ohjelmalliset. Järjestelin uutta kotia ja etsin työkoulujani. Muuttoauto oli tyhjennetty suurelta osin punaisen talon pihan autotalliin ja kantelin laatikoita taloon etsien tavaroille paikkoja. Kuutena päivänä retkeilimme esikoisen kanssa etsimässä koulun kerrallaan. Tuntui tärkeältä tietää etukäteen, mihin menee.

 

Kolmenkymmenen vuoden aikana olemme asuneet parissa muussakin punaisessa talossa. Joukossa on ollut muunkin värisiä taloja ennen kuin päädyimme tähän savenharmaaseen Rapakiven torppaan.

 

Elämä Loviisassa on ollut monella tavalla hyvää. On ollut työtä, perhe on kasvanut, lapset ovat voineet harrastaa ja kovin moni asia on lähellä ja saavutettavissa.

 

Kurjempina päivinä on tuntunut, että taitaa olla aivan sama onko muuttanut Saarelta vai Samoalta – paikallisiin tutustuminen on vaikeaa. Vaan heti seuraavaan hengenvetoon on myönnettävä, että vikaa on itsessäkin. Meiltä puuttuu rohkeutta tehdä aloitetta ja lähteä tutustumaan. Tai ehkä tosiaan liikumme väärissä piireissä. Puolisko on viisastellut, että ilmeisesti pitäisi kuulua paikalliseen metsästysseuraan ja VPK:hon, luultavasti pitäisi ajaa Toyotalla ja lukea Nya Östista. Murrekin tuntuu olevan kertakaikkisen väärä. Itäinen soundi ja sanasto erottavat meidät paikallisista vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

 

Yhtä kaikki, täällä on koti ja lastemme juuret. Täältä he ovat saaneet myös siivet. Täällä on hyvä.

 

 

Maailmanlopun ruokaa tuliaisina matkalta

 

Keväällä meillä Suomessakin puhuttiin paljon varautumisesta. Neuvottiin, että kaiken kaikkiaan olisi hyvä, että ihmisillä olisi kotona kolmen päivän käyttöä vastaava määrä ruokaa ja vettä. Tuon kotivaran pitäisi olla sellaista evästä, jota perheessä muutoinkin syödään. Tuota ruokavarastoa pitää toki päivämäärien umpeutumisen pelossa käyttää ja hankkia tilalle aina uutta ja käyttökelpoista tavaraa.

 

Minulla on kuivaruokaa pakattuna kannelliseen muoviastiaan, niin ettei eväitä kiireen tullen tarvitse lähteä mistään haalimaan. Samaisessa laatikossa on myös primuskeitin ja tulitikut sekä kynttilöitä valaistuksen varmistamiseksi. Pidän tärkeänä myös mielialan hoitoa. Sen vuoksi laatikossa on muutama Fazerin sininen suklaapatukka. Tai ainakin on tarkoitus olla, mutta ne tuppaavat haihtumaan laatikosta aika taajaan. Ilmeisesti päiväykset ovat kovin lyhyet ja varaston kiertämisen varmistamiseksi suklaata joutuu laatikosta syömään, mutta uuden tilalle tuominen jostain syystä takkuilee.

 

Suomen pelastusalan keskusliiton ohjeen mukaan puhdasta vettä tulisi olla kotona kaiken varalta varastoituna. Kuuliaisena kansalaisena olen hamstrannut kaupan lähdevesikanistereita niin kotiin kuin mökillekin. Voihan niinkin toki käydä, ettei kraanasta tule vettä.

 

Käteistäkin pitäisi kuulemma olla. Hassua, kun meille on viime vuodet toitotettu, että pitäisi käyttää vain korttia. Mutta toden totta, eipä sen tarvitse olla kummoinen sähköhäiriö taikka tietoliikennetakku, kun korttimaksu on jumissa. Viimeksi Itä-Suomesta tullessamme eivät korttikoneet toimineen Joutsenossa eivätkä vielä Taavetissakaan. Fiksua siis olisi pitää jonkin verran setelirahaa vanhaan tapaan tyynyn alla.

 

Keväällä olimme lähdössä piipahdukselle Tallinnaan ja pohdin ääneen, mitä sieltä nyt ostaisi. Tytär ohjeisti: ”Ostakaa nyt sitä maailmanlopun ruokaa.” Luulen hänen tarkoittaneen kotivaraa, mutta sana ei siinä hetkessä tullut mieleen. Toimin ohjeen mukaan ja katselin, mitäpä olisi naapurimaassa tarjolla katastrofivarautumiseksi. Kotivaraani kuuluvat nyt lasipurkkeihin pakatut gulassi- ja seljankakeitot. Käyttöpäiviä näissä tiiviöpurkeissa on vuoteen 2025 asti. Viimeistään silloin syömme sopat – toivottavasti ihan seesteisessä tilanteessa.

 

 

Ollaanko me jo vanhoja?

 

Luin alkukesällä kirjan ”Ollaanko me jo vanhoja”. Kirja seuraili suurten ikäluokkien ihmisten kertomusten kautta eri vuosikymmenten tärkeimpiä tapahtumia ja käänteitä. Vaikka 1960-luvulla syntyneet eivät enää kuulukaan niihin varsinaisiin suuriin ikäluokkiin, ymmärsin alkavani jo olla vanha, kun omiakin muistikuvia ja kokemuksia tapahtuneista on aina 1970-luvulta alkaen. Peruskoulun aamunkoitto on omakohtaisesti koettu, Etykistä on selkeät uutismuistot ja jaan senkin sukupolvikokemuksen, että sanat Kekkonen ja presidentti olivat synonyymejä.

 

Vaikka mieli on teinin, onhan se uskottava, että ikääntymässä tässä ollaan. Tietysti se on niin, kun hallituskin on sen papereihinsa kirjannut ja suomalaisina uskomme, mitä auktoriteetit sanovat. 55-vuotiaat ovat parin viikon takaisen linjauksen mukaan työelämässä ”ikääntyneitä”. Tyttömäisen nuorekkaan hallituksen silmin 55-vuotias saattaa toki näyttää vanhalta, mutta totuushan on toinen. 55-vuotias on kokenut, osaava ja ammattitaitoinen ruuhkavuodet taakseen jättänyt osaaja. Onneksi lakitekstissä  ikääntynyt on vasta 65-vuotias ja vanhuus on siirretty kohtaan 75v.

 

Itse en aio käyttää hallituksen kaavailemia työelämässä jatkamista tukevia työllisyystoimia, vaan aion siirtyä suhteellisen nuorena eläkkeelle. Tämä päätös on realisoitumassa jo ihan helposti hahmotettavan ajanjakson päästä. Uuden passin saadessani hoksasin, että seuraavan uusinnan ollessa ajankohtainen, olen jo eläkeläismummo.

 

Iän myötä tulevien kremppojen määrä kielii kyllä jo vanhuudesta - tai ainakin itäsuomalaisesta tautiperimästä. Käväisin taannoin apteekissa täydentämässä dosetteihin ladattavia troppeja seuraavalle kolmelle kuukaudelle. Ostin lääkkeet itselleni sekä puoliskolle. Eivät sopineet pilleripurkit normaaliin apteekin pikkuruiseen muovikassiin. Sain reilun paperikassin ja maksettavaa jäi vielä Kela-korvausten jälkeenkin ihan reilusti.

 

Vaan faktahan on se, että vanhenevat ne kolmevitoset ministeritkin, vaikkeivät sitä vielä tunne eivätkä tunnusta. Elämä heittää heillekin eteen haasteita ja hankaluuksia. Liiallinen intomielisyys ja ihanteellisuus karisee, samoin usko omaan kaikkivoipaisuuteen.

 

Oli miten oli, iloisella ja valoisalla mielellä virkeää ja vireää vanhuutta odotellen.

 

 

Kylläpä meillä nyt hurisee hyvin

 

 

Huomaan, että hyvät katkottomat ja vähintäänkin seitsemän tunnin yöunet ovat minulle aivan välttämättömyys. Luulenpa, että niin on jokaisen kohdalla. Millä sen unen sitten vaan aina saisi varmistettua?

 

Puoliskon uniapnealaite oli saanut nimen lypsykone, sillä se tuhisi ja tohisi kuin muinoiset Alfa Lavalin lypsylaitteet. Lopulta tuota tärkeäksi tiedettyä laitetta tuli käytettyä vain harvoin – jos silloinkaan. Fuskaava maski ja vuotava ilmaletku eivät todellakaan kannustaneet laitteen käyttöön. Kun sitten vihdoin kesän alussa päästiin käyttämättömyyden juurisyyn äärelle, oltiin jo lähellä ratkaisua. Kun C-pap -laite sitten lopulta vielä kieltäytyi käynnistymästä, oli helppo ottaa kontakti sairaalaan ja pyytää laitteen vaihtoa. Se onnistuikin heti seuraavana päivänä.

 

Uusi laite on entistä pienempi ja vähemmän suhiseva. Tietenkin, kun maski asettuu kasvoille tiiviisti ja ilmaletku on ehjä. Enää meillä ei puhuta lypsykoneesta, vaan härvelistä. Härveli on etäluettava. Joka aamu matkaavat tiedot edelliseltä yöltä Ranskaan ja palaavat sieltä sitten hoitavalle taholle tiedoksi. Sehän toki motivoi laitteen käyttämiseen. Lääkäri näkee koneeltaan, montako tuntia laite on ollut käytössä ja miten laite on toiminut.

 

Omalta osaltani totean, ettei C-papin hurina häiritse minua lainkaan. Pikemminkin se varmistaa minullekin ehjän ja katkottoman yöunen. Hyvä, kun hurisee!

 

Nyt hurisee kammarissa toinenkin laite. Olen ennenkin helteiden aikaan sadatellut talomme suunnittelijaa, joka on suuressa viisaudessaan unohtanut suunnitella tuuletusikkunat. Kuumilla jaksoilla kaipaisi mahdollisuutta saada jostain raikasta viileää ilmaa. Tämän kesän hellehelpotukseksi tehty hankinta oli ilmanviilennin. Sellainen huriseva pömpeli, josta johdetaan letku ikkunasta ulos. Kun ei niitä tarvittavia hyttysverkollisia tuuletusikkunoita ole, tehtiin seinään reikä. Tuo räppänä joudutaan tietysti talviseen aikaan täyttämään villalla, että saadaan lämpö pysymään torpassa, mutta sitä ei surra nyt.  Voi sitä ihanuutta, minkä Midea toi makuuhuoneeseen. Kosteankuuma helleilma oli poissa ja viileä kuiva ilma täytti huoneen nukkumaan käydessä. Taas olivat hyvät unet turvatut. Hyvin huristu, Midea!

Hiljaisuuden retriitti mökkimetsässä

Vetäydyin juhannuksen jälkeen metsään viettämään hiljaisuuden retriittiä. Vietin metsässä aikaa joka päivä. Yksin. Lyhimmillään puolitoista tuntia, enimmillään varmaan nelisen tuntia.  Oli minulla siellä tehtäväkin, enhän varmaan muuten olisi metsässä malttanut mietiskellä. Klipsuttelin valmiista takkamittaisista pölkyistä polttopuita halkomakoneellani ja pakkasin klapeja puusäkkeihin kuivumaan ja kuljetusta odottamaan. Polttopuiden halkominen on vallan meditatiivista puuhaa. Siinä on aikaa ja rauhaa omille ajatuksille.

 

Ennen pitkää metsässä alkoikin tulla hyviä ajatuksia. Ymmärsin, ettei näillä polttoaineen hinnoilla taida olla järkeä rahdata puita Pohjois-Karjalasta Uudellemaalle. Ennemmin voisi koettaa myydä mökkimetsässä tehdyt puut paikan päällä ja ostaa sillä rahalla puut Loviisasta. Toisaalta, kukapa tietäisi tulla ostamaan saunapuita minulta. Siispä annan lahjakortin kummallekin tyttärelle, että saavat käydä hakemassa sauna- ja takkapuita pakettiautolla tai ainakin kuomukärryllä. Näin kuljetusvastuu on pois minulta, eivätkä puut pilaannu säkeissä. Muutama muukin taloudellinen oivallus syntyi Karjalan mäntyjä ja koivuja halkoessa.

 

Viimeisen työrupeaman ajan päässäni soi Vesa-Matti Loirin kappale ”Niin hyvää puuta”. Totta puhuen en muistanut kappaleen sanoista muuta kuin tuon kolmen sanan kertsin. Mutta ”niin hyvää puuta” sainkin taas pussittaa tulevan talven lämpimiksi. Leppähalkoa mökkisaunaan, koivua ja mäntyä Rapakiven torpalle. Lämmityspuuna sentään kelpaa muukin kuin aivan priima. Ja itse asiassa meillä on kaadettu vain pystyyn kuivuneita tai muuten vaurioituneita puita. Paheksuttuja avohakkuita ei kai kukaan mökkitontillaan tekisikään.

 

Tämän kesän 14 puuta olivat eri puolilla tonttia, mutta siirrettävä ”kenttäklapikoneeni” – ikivanha Park-merkkinen työjuhta - oli kottikärryllä helposti kuljetettavissa aina pölkkykasan luo. Puolisko oli ”kustomoinut” vanhasta putkirunkoisesta puutarhapöydästä minulle jämerän klapikoneen pöydän. Siinä kone oli ergonomisesti oikealla korkeudella ja koneen molemmin puolin sopivasti laskutilaa. Tätäkin pystyttiin kottikärryn avulla siirtelemään.

 

Tämän retriitin jälkeen palaan taas mielihyvin ja mieleltäni virkistyneenä ihmisten pariin.

Meidän mökkilokin tuoreimmat kuulumiset

 

 

Olen ymmärtänyt, että ilmaisua ”mökkilokki” käytetään kutsumatta tulleista mökkivieraista, siipeilijöistä. Meillä ei sellaisia ole näkynyt ja mökkilokkimme tarkoittaa ihan oikeaa lokkilintua, joka vuodesta toiseen pesii mökillämme.

 

Monen monta kesää hän piti pesäpaikkanaan laiturinnokkaa. Viime kesänä tuli kesken pesintäajan oivallus muutosta savuhormin juureen. Sinne hän kuskasi myös kaksi munimaansa munaa turvaan ihmisiltä. Hyvin hoksattu. Eivät ole linnunkaan aivot aivan pienet. Tänä keväänä pesä oli tehty suoraan katolle, lämpimään paikkaan hormin juureen.

 

Lokin seuraamisessa on ollut meille paljon ohjelmaa. Saimme seurata lokinpoikasten ruokintaa katolla. Toisena päivänä näimme, kuinka emo piti kahdelle untuvikolleen oppituntia aiheesta, kuinka kävellään katon harjalla. Sikäli mökkilokkimme oli typerä, että koki meidät pihalla kävelijät uhkaksi ja hyökkäili kohti – meidän mielestämme aivan turhaan.

 

Tuli sitten sekin päivä, että lokkiemo arvioi poikasten olevan riittävän suuria kyetäkseen lentämään ja pärjätäkseen omillaan. Ilmeisesti poikaset oli tuupattu pesästä alas. Juhannukseksi mökille tullessamme oltiin tilanteessa, jossa nokkelampi poikanen oli suoriutunut jo laiturille ja hitaampi sisarus oli jumissa tyhjässä lavakauluksessa. Omat siivet eivät vielä kantaneet, vaikka kuinka räpytteli, eikä emo tullut avuksi tuuppaamaan lastaan 10 senttimetrin reunuksen yli.

 

Lokkilapsi vietti yön tuossa 80 x 120 kokoisessa leikkikehässä. Aamulla oli pakko nostaa reunusta ja laskea lapsi avaraan maailmaan. Hädissään reppana sykäisi talon alle puusuojaan, otti sitten uutta suuntaa ja toikkaroi pihalla, kunnes löysi reitin saunan alle. Usko vesille pääsemisestä loppui kesken ja kohta poikanen toikkaroi taas keskellä pihaa. Puolisko yllytteli ottamaan ämpärin ja kaappaamaan lokinpojan ämpäriin ja auttelemaan vesille. Mutta eipä antautunut hömppä ämpäriin, vaan paineli risukossa ylämäkeen. Sittenkin, vaikka viisi aikuista lokkia antoi lammen päällä äänimerkkiä ja huuteli kutsuvasti. Pakko oli luovuttaa auttamistoimet, kun apua ei osattu ottaa vastaan.

 

Lopulta meno lammella rauhoittui. Lokkien hyökkäilyt ihmisiä kohti laantuivat, laiturin sai taas pestä varsiharjalla uimakäyttöön.

Kesän kulttuuriretki on tehty jo alkukesästä

 

 

Minulla on ihana naisporukka, jonka kanssa tapaamme osapuilleen puolivuosittain. Osan kanssa on tunnettu 58 vuotta ja loppujenkin kanssa 46 vuotta. Usein retkiimme sisältyy kulttuuria, niin tänäkin kesäisenä viikonloppuna, kun tapasimme Valkeakoskella.

 

Pääkohteemme oli Aira Samulinin elämästä kertova musikaali Valkeakosken Apianniemessä. Tämä kesäteatteriin tehty esitys esitettiin ammattilaisvoimin ja kylläpä siinä olikin näkemistä ja kokemista. Airan elämäntarina oli naistenlehtipohjalta jossain määrin tuttu, mutta uuttakin tietoa toki tuli. Musikaaliin oli löydetty tarinaa eteenpäin vievät ja kuvattuun aikakauteen sopivat kappaleet. Tanssin grand old ladya kuvaavassa musikaalissa oli luonnollisesti paljon tanssia, steppinumerosta tangoon ja diskoon. Koreografiat tansseihin oli luonut tv:stäkin tuttu Jani Rasimus. Ihan pikkuisen saimme yleisössäkin osallistua tanssitunnille!

 

Toiseksi kohteeksi valikoitui vähän vahingossa Visavuori. Mutta olipa se hyvä vahinko! Saimme tutustua kahden taiteilijan tuotantoon samalla käynnillä. Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalaisen isoisän, kuvanveistäjä Emil Wikströmin taiteilijakoti ja ateljee olivat kiinnostavaa nähtävää. Helsingin rautatieaseman lyhdynkantajapatsaiden ja vaikkapa Elias Lönnrotin muistomerkin luojan koti ja työtila kertoivat paljon henkilöstä kansallisten aarteiden taustalla.

 

Samalle Visavuoren alueelle oli saanut paviljonkinsa myös tyttärenpoika Kari Suomalainen. Helmikuun alussa oli paviljongissa avattu Karin pilakuvista – tai Päivän kuvista, kuten hän itse sanoi – koottu näyttely ”Sairas maailma”. Näyttelyssä oli kuvia 1960-luvulta saakka. Kuvia ja tekstejä tutkiessa ei voinut välttyä ajatukselta, ettei entisistä ole opittu mitään. Samat teemat ovat päivän polttavia aiheita edelleenkin. Puhuttelevin oli ilman muuta Karin tammikuussa 1973 piirtämä kuva, jossa rauhankyyhky katseli pilalle pommitettua maisemaa ja tuumi, ettei ainakaan ole pesän paikoista puutetta. Saman kuvan voisi nyt liki 50 vuotta myöhemmin liittää Ukrainan sotaan. Rauhankyyhkyn soisi löytävän pesäpaikan pikaisesti Donetskissa, Luhanskissa, Krimillä ja kaikilla muilla Ukrainan Venäjän hyökkäyssodasta kärsineillä alueilla.