Joulujen joulua!

Niilo Tarvajärvi toivotteli radio-ohjelmissaan ”aamujen aamua!” Siitäkö meille on jäänyt ajatus, että sitä tavallista turvallista pitää aina koettaa ylittää? Eikö vain olekin paineita koettaa taas laittaa ”joulujen joulua” - jotain joulujen jonosta erikseen erottuvaa ja mieleen jäävää? Minä myönnän olevani tässä joukossa aina muiden mukana - jollen jopa etunenässä touhottamassa.  Viritän valoja ulos ja sisälle, koristelen kotia ja kuusta teemavärein ja hartaudella, varustan ruokaa enemmän kuin kohtuudella ehdimme syödä, varmistan että jokaiselle löytyy ne sortit joista joulu tuntuu tuntuu tulevan, siivoan torpan varsiharjalla ja mäntynesteellä saunan lauteiden alusia myöten.

Vaan miksi ihmeessä?  Joulu tuli sinäkin vuonna, kun meillä ei nuorena perheenä ollut varaa seitsemän kilon kinkkuun, vaan vain pikkuruiseen kinkkurullaan. Mieleen jäi ihan mukava muisto siitä, kun puolisko intoutui kuvaamaan uunista tullutta ja kieltämättä kovin pieneksi kutistunutta kinkkua filmikameralla ja tulitikkuaskin ollessa vieressä verrokkina. Nälässä ei oltu sinäkään jouluna ja joulumieli löytyi levollisista pyhistä - kirjaston kirjan lukemisesta ja kynttilän valosta.

Muistissa on - ja melkeinpä vain tuntona reidessä - se joulu toistakymmenen vuoden takaa, jolloin kinkkurasvat kaatuivat reidelle ja jalkaan tuli varmuudella ainakin toisen asteen palovamma. Rauhallinen joulu rompsujen parissa tuli siitäkin joulusta. Vietinhän ne pyhät enimmäkseen selinmakuulla jalka tyynyjen päällä koholla. Ehkäpä silloin sai huushollaajakin tavallista enemmän hoivaa ja huomiota. Jokainenhan näki, että visvaa valuva kahden kämmenen kokoinen palovamma on takuulla kipeä.

Minun jokavuotinen jouluhupsutukseni (ja luulen etten ole asiani kanssa yksin) on pakonomainen siivoaminen. Jouluksihan on tavallisen siivouksen lisäksi siivottava ne kaikki paikat, joita ei ehkä  koskaan muulloin. Siis ne matalan sohvan hankalasti siivottavat aluset, kaappien ja pakastimen takuset ja huonekomeroiden päälyset. Siivottava on silläkin uhalla, että siitä aiheutuu jotain pientä vahinkoa. Yhden joulun alla päätin siivota puoliskon hirsinäytteet pois makuuhuoneemme komeroiden päältä. Lennätin niitä semmoisella vauhdilla, että yksi näyte lipsahti kädestäni ja komeron oveen tuli pitkä naarmu. Kyllähän se naarmu tietenkin harmitti - ja harmittaa edelleen - mutta kaapin päälys oli tyhjä ja rätillä peränurkkaa myöten kuurattu.  Alan aavistella, että ehkä se osaisi joulu tulla Rapakiveen, vaikka siivouksen tekisi ilman hikistä huhkimista ja pakonomaisella kiukulla puristettua suorittamista.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että joulu tulee hiljaisesti. Se taitaa löytää Rapakiven torppaan ilman  isoa äänekästä ryminää. Joulussa tuntuu olevan tärkeintä rauha ja levollisuus. Iloitsemme pienten ihmisten aidosta ja vilpittömästä jouluilosta, hillitystä Suomen juhlavuoden väreihin koristellusta kuusesta ja vähitellen joulukuun mittaan varustelluista jouluruoista. Puolisko saa sillinsä, esikoiselle on hillosipuleita ja kuopukselle suppilopiirakkaa. Kinkku on sulamassa ja sitä on varmuudella enemmän kuin tulitikkuaskin verran vielä paiston jälkeenkin.

Jos ei nyt aivan ”joulujen joulua”, niin aitoa joulua jokaiselle!

Monokkeli

Leppoisa käsityömessureissu Tallinnaan pyllähti silmälasien rikkouduttua hetkessä vähemmän leppoisaksi. Eihän sitä lasit päässä ymmärräkään, miten pulassa ilman laseja voi olla. Normaalioloissa lasit löytyvät aamulla ensimmäisellä käden ojennuksella yöpöydältä silmille ja pysyvät tukevasti nenällä nukkumaanmenoon asti. Nippa nappa voi suihkun ajaksi jättää lasit varmaan paikkaan kodinhoitohuoneen pöydälle. Muuten ne turvaavat näkemistä aina ja joka paikassa.

Käsityömessureissulla kävi kuitenkin niin, että tulin nostaneeksi lasit otsalle naaman pesun ajaksi. Miten sattuikin, että lasit keikahtivat päälaelta lattialle ja napsahtivat nenän kohdalta kahtia. Voihan itku ja hammasten kiristys!  Vanhoja laseja ei tietenkään ollut varuiksi matkaan pakattu, eikä ruokakaupoissa myytävistä lukulaseista ole minulle iloa, kun silmät ovat aivan eri paria.  Messut olivat jo takana, joten käsityömallien ja ideoiden katselu oli suoritettu, mutta yllättävän monta kertaa olin pulassa ihan vain kotiinpaluupäivänä.

Ensimmäiset hankaluudet kohtasin jo hotellin aamupalalla, vaikka hotelli oli tuttu ja samassa aamupalabuffetissa oli aterioitu viimeksi edellisenä aamuna.  Teetä teki mieli, mutten nähnyt kahvikoneen tekstejä. Nojaamalla taaksepäin hahmottui kuitenkin, että yhdessä painikkeessa on kaksi sanaa. Päättelin - onneksi aivan oikein - siinä lukevan ”hot water” ja sain teeni. Aamupalastelu sujui toki muuten ongelmitta, sillä yli viidenkymmenen vuoden harjoittelulla haarukka kyllä osuu suuhun, vaikkei niin näkisikään.

Kaupoissa asioiminen oli joltisenkin hankalaa, sillä on nähnyt maksukorttipäätteen numeroita. Avustajaa en asialle voinut ottaa, sillä ainahan vannotetaan, ettei vaan saa päästää ketään näkemään salaisia tunnuslukuja taikka pin-koodeja. En uskaltanut luottaa siihenkään, että numerot olisivat joka maksupäätteellä samassa järjestyksessä. Eihän siinä auttanut muu kuin kaivaa se vasemman silmän puoleinen puolikas silmälaseista esiin ja käyttää sitä monokkelin tapaan. Vasen käsi kannatteli näkölinssiä aisasta pidellen ja oikea etusormi tökötti numerosarjaa.

Laivamatkalla sormet syyhysivät neulomaan. Siihen tarvitaan välttämättä molemmat kädet, enkä siis voinut kannatella monokkeliani. Laivan infosta sain teippiä, jolla lasit pysyivät kasassa niin kauan, kuin istuin ihan aloillani enkä paljon nyökytellyt saati pyöritellyt päätäni. Siis tarkalleen ottaen yhden sukan verran.

Kotimatkalta bussista puoliskolle lähetetyssä tekstarissa ei ollut päätä eikä häntää. ”Prv”:sta hänen olisi pitänyt osata tulkita vaimon olevan Porvoon kohdalla tulossa. Muut kirjaimet eivät olleet osuneet sinne päinkään.

Kotoa löytyi onneksi ja ensiavuksi arkeen vanhat lasit. Rikkoutuneet lasit korjattiin takuuseen, mutta kolme viikkoahan siihen tärvääntyi. Voi, mitä juhlaa on, kun voi taas tehdä käsitöitä ja lukea kirjoja. Hyvä on sekin, että näkee tehdä töitänsä - pystyy tunnistamaan numerot ja kirjaimet oppilaiden kirjoista ja vihkoista.

    

Kieliopinnot

Olen aina työskennellyt suomenkielisen koululaitoksen palveluksessa, enkä ole kahdenkymmenenviiden Loviisan vuoden aikana kokenut tarvetta puhua ruotsia. Ymmärrän kyllä puhetta ja kirjoitettua toista kotimaista. Puhumaan rohkaistuminen vain on ollut varsin korkean kynnyksen takana.

Kahden vuoden päästä työpaikkani siirtyy upouuteen koulurakennukseen, jossa saman katon alla  on kaksi koulua - suomenkielinen ja ruotsinkielinen. Meidän omasta toiveestamme koulurakennukseen tulee vain yksi yhteinen opettajainhuone. Sen on tarkoitus palvella molempien koulujen opettajien ja ohjaajien taukotilana, suunnittelupaikkana ja kokoushuoneena.

”Onpa se sentään äärimmäisen noloa, jos ei rohkene reagoida naapurikoulun kollegan ”ilmoja on pidellyt” -tyyppiseen kommenttiin ruotsiksi”, mietin. Samaa latua luulen myös samalla työpaikalla toimivan esikoiseni ajatusten kulkeneen, sillä esikoisen aloitteesta olemme aloittaneet kielitaidon aktivoinnin.

Eräänä iltapäivänä esikoinen lähetti minulle What’s app -viestin ruotsiksi. Luonnollisesti vastasin samalla kielellä. Tästä on nyt kulunut pian pari kuukautta. Olemme kirjoittaneet kaikki keskinäiset viestimme ruotsiksi. Ja toden totta olemme keskustelleet viesteillä muustakin kuin siitä, mitä meillä on iltaruokana.  Kyselin jo esikoiselta, koska vaihdamme kotikielen ruotsiksi. Hän tuumi, että kynnys siihen on korkeampi. Alustavan suunnitelman mukaan kirjoitamme ruotsiksi vuoden ja aktivoimme sitä kautta ruotsin kielen sanavarastoamme. Vuoden kuluttua ryhdymme puhumaan keskenämme ruotsia kotona.

Minähän tietysti ja tunnetusti olen aina aika malttamaton, niin että vuosi tuntuu aivan mahdottoman pitkältä suunnittelujaksolta. Malttamattomuuksissani olen jo aloittanut - esikoiselta puolisalaa - puheharjoituksetkin. Kaksi esikoulua, joissa piipahdan viikoittain, toimii päiväkodeissa. Päiväkotityössä on paljon aidosti ja taitavasti kaksikielistä väkeä, sillä päiväkodit palvelevat yhtä lailla suomenkielisiä kuin ruotsinkielisiäkin perheitä. Olen nyt pyytänyt kummassakin paikassa muutamaa henkilöä puhumaan kanssani jatkossa vain ruotsia, jotta saan kaipaamaani harjoitusta.

Paras harjoituspaikka kuitenkin on ruotsinkielisen lapsiryhmän aamupalapöytä, johon saan istahtaa kerran viikossa aamuteelle. Yhdellä kertaa lapset selvittivät, millaisia joulukalentereita kullakin on. Pian jo rohkenin minäkin selittää kahdenkymmenenneljän kynttilän joulukalenteriani. Kohta kyselimme toisiltamme arvoituksia tyyliin, ”mikä on sellainen vaate, jossa on viisi reikää”? Viikon muistolauseeksi poimin keskustelusta ruotsinkielisen vastineen vetoketjulle.  

Jospa tämä  ”treeninki ja öövninki” vaikka toimisi dementiaa loitommalla pitävänä aivojumppanani.

Uskokaa pois, kahden vuoden päästä keskustelen säistä ja vuoden kierrosta naapurikoulun kollegoiden kanssa ruotsiksi!

Lepakoita ja lääkesukkia

Piltti (3v 9kk) on mahdottoman hauska tapaus. Hänen kanssaan puuhatessa ja saa joka kerta kerrottavaksi hauskan jutun.

Piltti ja Pirpana olivat meillä yökylässä. Olin varannut puuhaksemme piparileivontaa, sillä tiedän Piltin innokkaaksi leipuriksi. Keittiön saarekkeen äärelle sovimme puuhaamaan kaikki kolme. Minä kaulin taikinaa, Piltti paineli piparikuvioita muoteilla ja Pirpana (1v 2kk) keskittyi syöttötuolissa istuen maistelemaan kuvioiden väliin jäänyttä taikinaa.

Puuhailu oli aikamoisen hektistä, sillä kaulimisen ohessa piti tämän tuosta varmistaa, ettei Pirpana putoa syöttiksestä ja että Piltin muotti osuu koko alaltaan taikinalevylle, eikä muumipipari jää vahingossa vaikkapa ilman päätä. Pian Piltti hoksasi, että muotteja on muitakin ja niitä voi vaihtaa. Muumien lisäksi syntyi Suomi-pipareita, muutama possu ja paljon ”lepakoita”. Ihmettelin vähän, kun en muistanut minulla sellaista muottia olevankaan. ”Mummo hei, taas tuli lepakko!” hihkaisi Piltti ja ojensi minulle enkeli-piparin pellille laitettavaksi.

Päätin, että mummon on syytä jatkossa panostaa uskontokasvatukseen.

Viime viikolla piipahdin tyttären perheessä iltapäiväteellä. Piltti kysyi: ”Mummo, millä yskä loppuu?” En heti keksinyt vastausta, mutta tuokion perästä tulikin oman mummoni ohje mieleen ja kerroin Piltille, että yskä lähtee laittamalla jalkaan villasukat. Siinä samassa Keskimmäiseni kaivoi Piltille neulomani vihreät villasukat esille. Aivan heti ne eivät jalkaan menneet. Piltin piti tehdä se tyypillinen karkumatka olohuoneen peränurkkaan piiloon. Kohta ryhdyin tekemään lähtöä kotiin ja Piltti taisi luulla lähtöni johtuvan siitä, ettei hän laittanut sukkia jalkaansa. Yks kaks hän huusi: ”Haluan, haluan!” ja ojenteli sohvalla jalkojaan villasukkien pukemista varten. Kun lähdin kotiin, jäi Piltti sohvalle katselemaan tv:tä villasukat jalassa.

Seuraavana yönä Piltti oli herännyt ja huutanut äidilleen: ”Haluan lääkesukat jalkaan!” Mitkä tahansa sukat eivät olleet kelvanneet, vaan ne nimenomaiset mummon neulomat vihreät villasukat, jotka olivat saaneet uuden nimen ja arvonnousun; ”lääkesukat”.

Tämän joulun paketteihin käärin taas parin jos toisenkin noita hyvää tekeviä ja yskän parantavia lääkesukkia.

Synnytystalkoot

Poliitikot ovat rummuttaneet synnytystalkoiden tarvetta. Teinpä asiaa sivuten pienimuotoisen tutkimuksen syntyvän lapsen ja äidin huomioimisesta eri aikoina.

Laki äitiysavustuksesta oli säädetty jo vuonna 1937, mutta avustusta maksoivat alkuun kuntien huoltolautakunnat ja avustus tavoitti vain vähävaraisimmat äidit. Vasta vuodesta 1949 äitiysavustus on kuulunut kaikille äideille.

Minun vanhempani ovat syntyneet vuosina 1939 ja 1943, toinen saunassa ja toinen peräkamarissa. Kummankaan äiti saanut tuon ajan äitiysavustusta. Äidin ja vauvan huomioiminen oli sukulaisten ja naapureiden rotinamuistamisten varassa. Niitä tuli onneksi runsaasti huolimatta ankeista ajoista sodan kahta puolen. Karjalanpiirakoita ja pullaa sekä lämmintä vauvalle päälle pantavaksi tuotiin kumpaankin kotiin.

Lapsilisä on saatu Suomeen Pohjoismaisen mallin mukaan vuonna 1948.

Puolisko on syntynyt perheensä kuopuksena ja äidin ollessa jo aika iäkäs, vuonna 1962. Muut sisarukset olivat syntyneet kotisaunassa, mutta anopin iän ja sydänsairauden vuoksi puoliskon syntymä tapahtui sairaalassa. Koska Karjalan Pyhäjärven Sorsasaaresta oli hankala sairaalamatka, laittautui anoppi sukulaisiin Savonlinnaan jo hyvissä ajoin. Minä olen ollut melko viimeisiä Kiteen sairaalassa syntyneitä lapsia loppuvuodesta 1964. Sittemmin synnytykset keskitettiin suurempaan yksikköön, Joensuuhun. Meidän vanhemmillemme maksettiin siis lapsilisää.  Äitiyspakkaus oli jo olemassa, mutta aikamme pakkaus oli vielä aika surkea nykyiseen verrattuna. Äitini kertoi, että pakkauksessa oli ”sellstoffiksi” kutsuttua huokoista paperia, pesuvati ja aikuisten lakana. Ei vielä minkäänlaisia vaippojakaan.

Esikoisemme syntyi 1987 Joensuussa. Äitiyspakkaus sisälsi vaatteita, toppahaalarin, vesilämpömittarin, lorukirjan ja paljon muuta. Aika moni vauva nukkui ensimmäiset unensa pakkauksen pahvilaatikosta sisustetussa sängyssä. Pakkaukseen kuului laatikon pohjan kokoinen vaahtomuovipatja, joka vähän niin kuin vinkkasikin siihen suuntaan. Saimme lapsilisää ja olin oikeutettu äitiyslomaan. Äitiyspäiväraha oli toki opiskelijan olemattomista tuloista laskien mitättömän pieni, mutta kuitenkin.

Tyttäret syntyivät 1990- luvulla Porvoossa. Oltiin jo selvästi herätty huomaamaan, että jokainen syntyvä uusi suomalainen on juhlan arvoinen. Synnytyssaliin tuotiin tarjotin, jolla komeili pieni Suomen lippu, kuohujuomat ja kauniit voileivät ynnä kahvit molemmille vanhemmille.  Äitiyspakkaus oli värikoodattu ja se seuraili 1980-lukua tarkemmin muotivirtauksia.

Tyttären lapset ovat syntyneet vuosina 2014, 2016 ja 2017. Sairaalasta on annettu Piltin syntyessä Libero-vaippatehtaan hoitolaukku ja ilmaislippuja Merikeskus Vellamoon. Pirpana kävi vuosi sitten syntymässä Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa ja siellä kotikunta lahjoitti jokaiselle syntyvälle ison vaippapaketin.

Poitsun syntyessä syyskuussa tulevaisuuden toivoksi tähän satavuotiaaseen Suomeen, olivat lahjukset ennennäkemättömät. Villasukat, mallia Suomi 100, saatiin omaksi jo sairaalasta. Sieltä annettiin myös kestokassillinen tuotenäytteitä ja lahjakortteja. Lahjakorteilla saa lunastaa kaksi ilmaista katselukuukautta maksukanavalle ja saa käydä Vellamossa maksutta. Lahjakortteja oli myös lastentarvikeliikkeeseen ja kirjakauppaan. Loviisan kaupunki antoi vauvalahjanaan suloisen kierrätyskankaista ommellun vauvanutun ja Martat olivat neuloneet kauniin siniset ”junasukat”. Äitiyspakkaus, lapsilisä, äitiysloma, isyysvapaa ja alle kolmivuotiaan kotihoidon mahdollistava kotohoidon tuki ovat jo itsestäänselvyyksiä.

Hyvä Suomi!

Marraskuun iloja

Meille jouluihmisille marraskuu on ihan parasta aikaa!

Illat ovat kellojen siirtämisellä kikkailusta huolimatta pimeitä. Sisälle on mukava sytytellä tuikku jos toinenkin. Säät ovat viileitä, toisin päivin jopa kylmiä, joten takkatulet sopii sytyttää nekin joka ilta. Kynttilät ja takkalämpö virittävät joulun odotukseen.

Nyt saa jo vähitellen alkaa viritellä valoja - jos nyt ei jouluvaloja, niin kaamosvaloja ainakin - sanokoot muut mitä hyvänsä. Siinä samalla, kun pihalta kootaan pois viimeiset kesäasiat, voi kiinnittää yhden valoketjun sinne ja toisen tänne. Aivan hyvin voi laittaa lednauhan sykkyrälle kynttilälyhtyyn ja säätää sen syttymään jo töistä kotiin palaavan iloksi.  Samoin voi joulua ottaa esille sisälläkin. Lamppu, kynttilä ja valokartio kerrallaan. Vähitellen, jokaisesta esille otetusta erikseen ja yksitellen nauttien. Missään ei ole sanottu, että joulu pitää kaivaa yläkomerosta esiin vasta aatonaattona ja kertarysäyksellä.  

Nyt on juuri paras aika käydä kokoamaan lastenlasten joulukalentereita. Entinen kalenteri on varmasti jo aikansa elänyt, joten nyt saa askarrella uudet tasku- tai laatikkosysteemit, jonne sitten voi haalia pieniä ihania joulunodotusjuttuja. Kaapin perillä onkin jo kauniita tarroja ja hiuspampuloita tyttösten kalenteriaarteiksi. Jokunen minisuklaakin saattaa säästyä kalenterin täyttämiseen saakka, vaikka vielä se sulaa suklaa mummonkin suussa. Tänä vuonna tavaroilla täytettäviä kalentereita pitää olla kaksi identtistä. Piltille ja Pirpanalle. Pienen pieni, pariviikkoinen Poitsu ei vielä karkkia saa, eikä tarroista ymmärrä. Poitsun kalenteriksi kelpaa varmasti 24 purkkia Tuttelia. Semmoisen kalenterin sai Pirpanakin vuosi sitten, joten samalla konseptilla mennään siltäkin osin.

Jouluihminen ilahtuu siitäkin, että voi avata lahjakomeron oven ja tehdä inventaariota vuoden aikana hankituista lahjatavaroista. Tammialesta kymmenen kuukautta sitten hankitut lahjatavarat yllättivät iloisesti - olivat melkein päässeet unohtumaan.  Nyt vihdoin voi alkaa jo pohtia, mitä niistä kenellekin käärisi. Samalla saa tarkistettua, kenen lahjaan tarvitaan vielä hankkia lisuketta.

Lisukkeiden hankkimisen nimissä saa jouluihminen nyt marraskuussa surffata  jo hyvillä mielin  postimyyntifirmojen sivuilla hakemassa mieleisiään lahjatavaroita. Lahjat ehtivät varmasti tulla perille ajoissa, eikä tarvitse jouluaattona turvautua lahjakorttiin, johon joutuisi kirjoittamaan: ”olen hankkinut sinulle...”

Marraskuussa jouluihminen voi viettää iltakaudet sohvan nurkassa ja neuloa niskajumin uhallakin villasukan toisensa perään. Sukkiin sitoutuu monta lämmintä ajatusta sukkien saajalle. Sohvan nurkassa voi viettää aikaa myös selaillen joulun ajan reseptejä. Nyt on aika suunnitella tarjottavat. Jotain voi jo pikkuhiljaa tehdäkin. Ainakin koe- ja maistiaiseriä.

Tervetuloa marraskuu ja jouluun valmistautumisen aika!

Muistimietteitä

Olen päivittäin oppimisen asioiden kanssa tekemisissä. Niinpä tulen pähkäilleeksi milloin minkin oppimiseen vaikuttavan osa-alueen toimintaa vielä ilta-aikaankin. Lähimmät esimerkit löydän tietysti itsestäni, enkä aina tiedä voikohan kaikkea yleistää - tokko muiden muistitoiminnot lienevät samanlaisia.

Olen kuullut ihmisten hallitsevan erilaisia muistitekniikoita. Joku muistaa asioita kuvina ja sanoo omaavansa näkömuistin. Sellainen ihminen pystyy omaksumaan esimerkiksi taulukoitten antamaa informaatiota varmasti muita paremmin. Mutta miten kovasti se koetilanteessa harmittaakaan, jos muistaa aukeaman, jolla asiasta puhuttiin ja osaa vielä kertoa, että se oli siinä sivun puolenvälin alapuolella, mutta kuva ei vain tarkennu, niin että saisi selkoa muistettavasta. Jonkun muistiin asiat tallentuvat tekemisen kautta. He saattavat piirtää asian kuviksi tai rakentaa pienoismalliksi. Joku saattaa rauhoittaa kädet neulomaan ja kyetä sitten keskittymään paremmin kuuntelemaan opetusta taikka luentoa. Joku sijoittaa muistettavia asioita kaupungin kartalle ja kulkee mielessään kaupungin katuja muistaen asiat etenemisjärjestyksessä.

Jotain tuon tapaista käytämme lasten kanssa, kun leikimme ”läksin retkelle” -leikkiä muistia jumpatessamme. Siinä ensimmäinen leikkijä sanoo vaikkapa: ”Läksin retkelle ja otin mukaan repun.” Toinen leikkijä toistaa alun ja lisää oman mukaan otettavan, kolmas toistaa molemmat ja lisää taas omansa. Kun leikkijät kiinnittävät katseensa vuorollaan jokaiseen leikkijään ja toistavat sen, mitä juuri tämä leikkijä oli lisännyt, muisti tuntuu toimivan melkein loputtomiin.  

Aikoinaan työn kuvaani kuului kiertää sen seitsemällä koululla. Olipa siinäkin muisti kovilla. Eri kylien ”Villet” ja ”Jessikat” meinasivat sekoittua keskenään. Mielessäni mietin, että pään pitää olla kuin lipasto. Lipastossa oli oma laatikko jokaiselle kyläkoululle. Avasin sieltä sitten aina sen koulun laatikon, millä kulloinkin olin. Muistin sen koulun oppilaat ja unohdin muut.  Muistilipasto toimikin aika hyvin niin kauan, kunnes keksittiin kännykät. Kännykällä perään soittava toisen koulun kollega aiheutti luonnollisesti sen, että lipastosta pitikin olla yhtä aikaa auki kaksi laatikkoa. Heti oli ”selain” vaikeuksissa.

Tietokonetermistö sopiikin aika hyvin kuvaamaan muistia. Ihminen kykenee kuulemma tallentamaan muistiin aika lailla rajattomasti tavaraa. Käytämme muistikapasiteetistamme vain osaa. Ongelmat ovat nimenomaan muistiin järjestämisessä ja hakemisessa. Mistä sitä kiireessä muistaa, mihin yhteyteen jonkin asian on tallentanut, tai millä hakusanalla puuttuvaa tietoa kannattaisi lähteä etsimään. ”Hakukone” taikka ”selain” saattaa joutua tekemään aika paljon turhaa työtä hakiessa vaikkapa jotain kaivattua nimeä, jos ei ole tiedossa sitä asiayhteyttä, johon nimi kuuluisi. Saatanhan miettiä jonkun hyvänpäivän tutun nimeä kauppareissulla hyvän tovin -  tuloksetta. Sitten kun hoksaan, mistä yhteydestä ihminen on tuttu, tulee nimikin perässä.

Aika usein muisti onneksi vielä toimii suht koht kelvollisesti. Vain joskus perjantaina uuvuttavan työviikon jälkeen tuntuu siltä, että muisti on yhtä sekaisin kuin villalankakoppani.

Etäohjeilla

Aika laajasti tunnetaan ja tiedetään, että puoliskon matkatyö on kaiken aikaa ollut meidän perheemme arkea. Työ on vienyt puoliskoa ensin matkan päähän perheestä täällä koto-Suomessa ja heittänyt sitten ulkomaille - ensin itään Venäjän maan kohteisiin ja sitten vuorostaan vuosiksi länteen, Ruotsiin. Viime vuodet tuo levottoman veren syntymälahjaksi saanut puolisko on ajellut lenkkiä Suomesta Puolaan ja paluumatkassa vielä rinkiä ympäri Suomen. Kierrosten välissä kotona seisahtuessaan ja huilatessaan puolisko on ollut aikaansaava suunnittelija ja rakentaja - niin talossa kuin pihalla. Rapakiven torpassa ja tontilla on monta paikkaa puoliskon kätten jäljiltä.

Jos jossain Rapakiven systeemissä on pulmaa taikka suoranaista vikaa, eikä pulmasta selvitä vähin vaivoin ja  paikalla olevin voimin, otetaan aina ensimmäiseksi yhteyttä puoliskoon. Ihan sama, onko hän sitten Puolan Suwalkissa taikka Suomen Sallassa.  Kerron tässä ihan vain pari tuoreinta esimerkkiä:

Viikko sitten sunnuntai-iltana ihmettelimme esikoisen kanssa kummallista häiriötä vesisysteemissä. Vettä tuli keittiön hanasta, wc:n hanasta, samoin kuin kodinhoitohuoneen hanasta ja vieläpä pesuhuoneen käsienpesualtaan hanasta, mutta ei tippaa enempää suihkuhanasta. Kovasti meitä kummastutti, miten systeemi blokkasi vain yhden sisähanan toimintojen ulkopuolelle. Suihkuun teki jo mieli, mutta hanasta ei kerta kaikkiaan vain tullut vettä.

Soitimme siis Puolaan. Puolisko kuunteli murheen, teki muutaman tarkentavan kysymyksen ja antoi toimintaohjeet. Hänen mukaansa vika voi olla vain ja ainoastaan kaksitoimisessa hanassa, jota harvoin käytämme muutoin kuin suihkuhanana. ”Jospa nappula, josta hanan voi vaihtaa valuttamaan alas, on jumissa. Koetapa vaihtaa vaihtajaa nopeasti ylös alas.” Toimin ohjeen mukaan ja kas - hanahan suostui taas yhteistyöhön. Vettä saatiin suihkustakin! Etäohjeella saatiin suihkuhana kuntoon, ihan ilman putkimiehen vaivaamista.

Kesällä oli sovittu, että puolisko vastaa erilaisten vesisysteemien sulkemisesta ennen pakkasten tuloa. Niin kuin aina, pakkasten tulo yllätti sittenkin - paitsi autoilijat, myös allaspumppujen omistajat. Ja tietenkin silloin, kun puolisko oli reissun päällä ja poissa kotoa. Ensimmäisen pakkasyön tullessa en itsekään ollut vielä valoisan aikaan kotona, vaan syyslomareissulta palailemassa. Pohjois-Karjalasta kotiin ajellessa seurasin auton lämpömittarista lämpötilan laskua illansuussa hämärissä ja Loviisan lähestyessä. Meri ei enää tuntunutkaan turvaavan yölämpötilan pysymistä plussan puolella. Puolisko oli tavaranvientireissulla jossain Sallan ja Kemin välillä, joten työreissuun piti taas avun puutteessa tavoitella.

What’s appi tavoittikin. Ohjeet paluupostissa tulivat täsmällisesti: ”Avaa kaarisillan luukku, vedä narusta pumppu pois altaasta ja tyhjennä pumppu, ota se sisään. Irrota letkuliitosten t-kappaeet ja valuta vedet letkuista.” Lokakuisen illan pimeydessä ja taskulampun valossa tein työtä käskettyä.  Kun narulla kuiville kiskottu  uppopumppu ei meinannut irrota letkuista millään, jouduin ottamaan äänipuhelun Suomen Lappiin. Puolisko, joka on järjestyksen ihminen, neuvoi missä kohtaa verstaan hyllyllä on laatikollinen kuusiokoloavaimia, joita sopisi käydä kokeilemaan letkua kiinni pitävän klemmarin avaamiseen. Ensimmäisellä avaimella klemmarin ruuvi jo avautuikin ja pumppu saatiin pelastettua sisälle pakkasilta suojaan.

Olisihan näillekin pikkujutuille tullut hintaa, jos olisi pitänyt putkimies tilata. Alkuun olisi mennyt ammattimiehelläkin aikaa vian arvailuun ja pumpun paikan etsintään.

Järkytys

Avasin viikonloppuna tietokoneeltani iltapäivälehden etusivun. Silmilleni räpsähti saman tien kaksi aivan  järkyttävää uutisotsikkoa. Ne olivat siinä ihan päälletysten. Toinen kertoi, kuinka poliitikko nosti yhtä aikaa sekä kansanedustajan sopeutumiseläkettä että palkkaa. Toinen kertoi ”ideologisesta työttömästä”, joka nostaa korvauksia vuodesta toiseen ja jolla ei ole aikomustakaan mennä töihin.

Olen aivan pöyristynyt tuollaisista väärinkäytöksistä!  Kuulostaa siltä, että meillä on meno kuin Kreikassa. Kreikan talouden ajautuessa kriisiin kuulimme kummia uutisia. Kerrottiin, että Kreikassa maksetaan eläkkeitä jo ammoin kuolleille, verovirasto on korruptoitunut ja valtion palkkalistoilla on liki viidesosa maan väestä.

Miten meillä voi nostaa palkkaa ja etuutta yhtä aikaa? Eihän sen pitäisi olla mahdollista. Miten sellaista tohtivat tehdä näkyvät poliitikot? Heidänhän pitäisi olla esimerkkeinä tavalliselle kansalle. Tuollainen julkea ahneus pistää oikein pahemman kerran vihaksi!

Entäs sitten tuo ”ideologinen työttömyys”?  Ossin jälkeen heitä on ilmoittautunut lehdistölle useita. On ymmärretty, että tämä on jonkinlainen trendi. Mistä tämä kertoo? Katsovatko ihmiset, että heillä on oikeus jonkinmoiseen ”kansalaispalkkaan”, jota meillä ei virallisesti ole?  Ovatko korvaus-  ja tukijärjestelmämme liian hyvät, kun ideologisilla syillä on vara jäädä kotiin?  Miten nuo ihmiset voivat nostaa itsensä sillä tavoin jalustalle, että he kykenevät sanomaan pokkana: ”tavallinen työ ei ole minua varten”.

Yrittäjäperheessä kasvaneena ja yrittäjän kanssa naimisissa olevana en ymmärrä alkuunkaan tuota jonkun paremman työn kotona odottelua. Jos tavalliset työt eivät ole sopivia, sitten pitää luoda itse itselleen se sopiva ja mielekäs työ ja rakentaa siitä leipäpuu. ”Kyllä tekijälle aina töitä löytyy”, tiedetään Suomessa jo vanhastaan ja näyttää se olevan totta tänäkin päivänä.  Tavallisen työn pitää kelvata. Siitä työstä käsin on sitten paljon helpompi ponnistella eteenpäin, kun on jo kiinni jossain työssä ja on näyttöä työhaluista.

Ihmettelen nuorehkoa 30-vuotiasta naista, joka kertoo lehtiuutisessa, ettei ole tehnyt työtä koko aikuisikänään ja lukiokin jäi kesken jo alkumetreillä. Eikö hänellä ollut ketään, joka olisi tukenut ja kannustanut koulunkäyntiin ja opiskeluun oman mielekkään työuran löytämiseksi? Missä olivat koulun keskeytyessä vanhemmat, missä etsivät nuorisotyöntekijät, missä ammatinvalintapsykologit? Meillä on kodin tueksi yhteiskunnallisia rakenteita, joiden tehtävänä on poimia nuori pois syrjäytymisvaarasta, mutta eiväthän nekään tietysti pysty toimimaan ilman nuoren omaa halua ja yhteistyötä.

Olen ylpeä kuopuksestani, joka lähetti viime viikolla kopion pienehkön metallialan yrityksen kanssa tekemästään työsopimuksesta. Yliopistossa opiskeleva tyttäreni haluaa hankkia pikkuisen lisätienestiä ja aikoo jatkossa työskennellä päivän viikossa metallialan yrityksessä viimeistelyhiontaa tehden. "Noin sitä pitää!" ajattelin, kun sain selvitettyä, ettei kyse ollut äkillisestä alanvaihdoksesta. - Tavallinen työ kelpaa ja tekevälle löytyy töitä!

Laskemisen pakko

Minulla on semmoinen hassu tapa, että kaikkea pitää laskea. En usko, että kyse on sentään mitenkään pakkomielteisestä toiminnasta. Ehkä taustalla on pikemminkin suorittamisen tarve. Tarve saada asioista mitattavia suoritteita.

Jokainen varmasti laskee kahvinsuodattimeen mittaamansa kahvimitalliset, se kuuluu asiaan. Jokainen laskee askeleensa silloin, kun mittaa matkaa summittaisesti askelmitalla. Jokainen laskee myös kerroksia neuloessaan sukkaa, lapasta tai muuta sellaista, jota tehdään ohjeen mukaan ja tavoitteena on saada tehtyä kaksi samanlaista kappaletta.

Minä lasken halkoja, kun pinoan niitä sylyksittäin liiteriin. Kerään käsivarrelle joka kerta vaikkapa kaksitoista halkoa ja kiikutan liiteriin. En tokikaan laske, kuinka monta sylystä kannan, kumpahan joka sylyksessä yhtä monta halkoa. Kesällä pihakiveystä tehdessä kannoin kiviä latojalle. Joka kerralla toin neljä kiveä. Saatoin joutessani asetella kiviä jo neljän nippuihin, joita sitten kiikutin kohteeseen. En todellakaan tiedä, kuinka monta kiveä pihaan ladottiin tai montako kiveä kaiken kaikkiaan kannoin, mutta joka tapauksessa vein aina neljä. Enempää en olisi kerralla jaksanutkaan ja vähemmän takia ei minusta kannattanut kävellä.

Perjantaina keräsin satokauden viimeiset kesäkurpitsat. Kilomääristä ei ole tietoa, mutta kappalemäärä on tarkkaan selvillä. Kahdeksankymmentäkuusi (86) oli saalis. Aika paljon minusta. Luku on varma, sillä olen pitänyt asiasta tilastoa kalenterini sivuilla.

Tänään tein pikkuisen kivituhkahommaa. Kuskasin kivituhkaa kottikärryllä talon päätyyn ja tasoitin maastoon polkua, niin että jatkossa pääsen talon ympäri kottikärryn tai vaikkapa ruohonleikkurin kanssa. Jokaiseen kärrylliseen lapioin kaksitoista lapiollista kivituhkaa. Kärryllisiä kertyi päivän rupeamalla yhteensä kahdeksan. En pysty sanomaan, millainen kilo-, litra- tai kuutiomäärä hiekkaa siirtyi, mutta kärrylliset voin raportoida puoliskolle maailmalle. Suorite sekin.

Kun leivon tai laitan ruokaa, lasken siinäkin, Tiedän tiedottaa, montako pullaa taikka jauhelihapihviä tein, vaikkei sillä määrällä mitään väliä olekaan. Tässä ei minusta ole varsinaisesti kyse siitäkään, että ”laiska töitään lukee”. Ehkä kyse on siitä, että päivätyöni on kovin vaikeasti mitallistettavaa ja mitattavaa. Voin toki laskea oppitunteja tai tapaamiani oppilaita, mutta eivät ne työn määrää, tehoa taikka vaikuttavuutta mittaa. Luultavasti arjen asioiden laskeminen on siksi minulle palkitsevaa.

Automyyjänä

Aika monta kertaa olen kertonut ”suakkunan” auton ostamisesta, mutten vielä kertaakaan auton myymisestä. Nyt on siis aika!

Reilu kuukausi sitten iski taas se pahalaisen tauti - se, josta ei selviä ilman turkasen kallista lääkettä, eli uudempaa autoa. Tauti vaatii aina pikaista lääkintää. Aikaa lääkkeen odotteluun ei juuri ole. Kun silmää ja kukkaroa miellyttävä lääke on löydetty, pitää toimia pikimmiten.

Tällä kertaa tauti iski kotimatkalla Euroopasta, koulutyön alkamisen viikolla. Onneksi poikkeuksellisen lievänä versiona, joten reagointiaikaa oli reilut kaksi viikkoa. Elokuun lopulla löytyi sitten lääkkeeksi tutunmerkkinen ferrarinpunainen ja aika vähän ajettu namu, joka - yksinkertaisesti - oli pakko saada.

Kuukauden sisäänajon jälkeen tiesin jo, että namusessa on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta jotain toki menetän. Menetys on suorituspuolella. Ymmärrän tietysti ajatella niin, että se mikä suoritusnopeudessa hävitään, se sakkokertymässä voitetaan. Edellinen ”Pasaati” oli meinaan sen verran ”tykki” menopeli että sillä ehti sakkorysään aivan turhan usein. Tällä uudemmalla ja pienimoottorisemmalla Passatilla se ehtiminen on toivoakseni hieman hitaampaa.

Vaan auton myymisestähän lupasin pakista. Siispä aiheeseen: Puolisko kuvasi entisen menopelin joka kulmalta  ja jakoi kuvat alan nettijulkaisuissa. Kuviin hän oheisti tietenkin - ylläripylläri - minun puhelinnumeroni, koska kaikissa papereissa olen autojeni hallitsija. Voi hyvänen aika, mikä kilinä alkoi käsiveskassani tuon ilmoituksen jakamisen jälkeen! Jouduin jakamaan herroille ostajille jonotusnumeroita, jotta ostointoisten kesken säilyi edes jonkinmoinen työ- ja ostorauha.

Asiantuntevasti osasin keskustella ostajakandidaattien kanssa jakopään hihnan vaihdon tarpeesta ja kytkimen kunnosta. Tiesin tehdyt huollot ja osasin kuvailla varustetasoa.

Ensimmäinen ”tosiostaja” oli luvannut tulla lauantaiaamuna. Perjantaina iltapäivällä ostaja kuitenkin soitti ja ilmoitti, että hän olisikin halukas tulemaan saman tien. No, mikäs siinä. Tunnin matkan aikana ehtii toki tyhjentää ja siistiä auton ”säälliseen” kuntoon - joskaan ei puunata ja fixata esittämään muuta kuin mitä on todellisuus. Onni on on pussiton imuri, johon voi imaista sepelin ja lehtiroskat auton pohjalta. Onni on Lihakunnan muovilaatikko, johon voi tyhjentää parkkikiekot, itsepalvelupesulasta annetut ikkunapyyhkeet, kännykkälaturit ja Baltian maiden kartat auton ovitaskuista ja hanskalokerosta. Auto saatiin kuin saatiinkin luovutuskuntoon siinä tunnissa, jonka hakijan matka kesti. Jopa kauppakirja oli valmiiksi tulostettu ja nimiä vailla.

Koeajon jälkeen ostaja oli huolissaan vain siitä, ettei myynti-ilmoituksessa oltu kerrottu kuudennesta vaihteesta, sähköisestä käsijarrusta, parkkitutkasta ja mukaan annettavista omilla vanteilla olevista talvirenkaista. ”Eihän siinä ilmoituksessa kerrottu juuri mitään”. Yhtään ei ollut nokan koputtamista betoniporsaan puraisusta apukuskin puoleisen takaoven alalaidassa. Pienet ruosteläikätkään eivät haitanneet. Ne kaikki oli toki rehdisti kerrottu jo myyntikuvissa.

Helppohan hyvää on myydä. Rahat siirtyivät valvovan silmäni alla ostajan tililtä minun tililleni.  Sinne lähti 328000 kilometriä ajettu auto Korialle kohti uusia seikkailuita.

Tv-kommentaattorina

Joskus olen kommentoinut tv:n tarjontaa ja nyt on taas aivan pakko tarttua tähän aiheeseen.

Enimmäkseen tuntuu olevan niin, että vanha fysiikan sääntö - ”se mikä voimassa voitetaan, se matkassa hävitään” - toimii tv-ohjelmatarjonnassakin. Siis se mikä määrässä uusien kanavien myötä voitetaan, se tarjonnan laadussa reilusti hävitään. Kotimaiset tv-yhtiöthän eivät enää vuosiin ole satsanneet laadukkaisiin omiin tuotantoihin, vaan ostavat maailmalta sekundasarjoja ja formaattioikeuksia mitä kummallisempiin muka-tositeeveesarjoihin.

Muka-tositeeveellä tarkoitan toinen toistaan räävittömämpiä sinkkusaaria ja paratiisirantoja. En ole noita ohjelmia jaksoakaan katsonut, koska minusta jo ohjelmaideat ovat aivan mauttomia. Miksi viedä nuoria pareja viettelysten ja kiusausten pariin testaamaan suhdettaan, miksi juottaa ilolientä ja katsella miten sinkut taikka varatut sen jälkeen sekoilevat?

Muutamaa kotimaista sarjaa sentään seurailen. Niitä jo vanhoja tuttuja ja kovin harmittomia, Huutokauppakeisaria, Maajussin morsianta ja Ensitreffejä alttarilla. Niissä ei ketään juoteta, vaatteet pidetään päällä ja touhu on muutenkin kotoisan ja turvallisen oloista. Hiukan tietysti soisin noiden formaattien vuosien kuluessa jalostuvan, mutta mikä minä olen neuvomaan. Ehkäpä nämä ohjelmat toimivat työpäivän jälkeiseen pääkopan tyhjennykseen juuri ennalta-arvattavuutensa vuoksi.

Lopuksi kerron vielä uutuuslöydöstäni, isot kehut ansaitsevasta Meidän tarina -ohjelmasta. Tätä ohjelmaa ei rummutettu kuukausia etukäteen ja ennakkovinkkaukset olivat tiukasti totuudessa pysyviä. Ohjelmaideasta paljastettiin etukäteen lähinnä vain, että tunnetut pariskunnat meikataan ensin n. 25 vuotta nykyikäänsä vanhemmiksi ja sitten vanhennetaan vielä 30 vuotta lisää. Ohjelma on kovin vähäeleinen, mutta todella syvällinen ja koskettava.  Juontaja istuu vieraineen studion nojatuoleissa. Juontaja Jenni Pääskysaari keskustelee pariskuntien kanssa joka välissä. Hän saa luotua uskomattoman hyvän luottamuksen vierailevien pariskuntien kanssa. Hän saa kysyttyä vaikeitakin asioita. Hän laittaa ihmiset pohtimaan, tilannettaan kuvitteellisessa tulevaisuudessa 65- ja 90-vuotiaina. Hän kysyy senkin, mitä monikaan ei ole uskaltanut pohtia edes itsekseen. Hän liikuttaa ja liikuttuu itsekin. Suosittelen!

Syyssonaatti

Kesää ei sitten tänä vuonna tullutkaan. Minusta tuota toukokokuun alun ja elokuun lopun välistä vähälumista ajanjaksoa ei nimittäin voi kutsua kesäksi, kun ei sillä välillä ollut yhtään kokonaan lämmintä viikkoa, hyvä jos muutama perättäinen päivä.

Vettä saatiin niin paljon, että meidänkään poudan arka nurmikko ei palanut, vaan jopa se kuiva kennäs männikön reunassa kasvoi niin, että aina viiden päivän välein piti kahden sateen välissä koettaa ehtiä lykkimään ruohonleikkurilla. Nyt ovat sitten jo sienet ehtineet levittämään rihmastonsa metsästä pitkälle nurmikon puolelle ja pihanurmikolta voisi halutessaan kerätä lehmäntattisoositarpeet. Tänä sateisena suvena onnistui uuden nurmikon perustaminen vallan mainiosti jopa  heinäkuun puolivälissä, sillä kosteutta riitti ihan ilman sadettimien virittämistä.

Villasukat ja villanutut olivat käytössä koko koulujen kesäkeskeytyksen ajan ja juhannuskokkoa katseltiin iloisessa Itä-Suomessa kahdeksan asteen semihelteessä topakasti kerrospukeutuneena. Yksi lämmin viikonloppu syyskuun puolenvälin jälkeen ei tosiaankaan kesää tee.

Mutta on se sentään hyvä, että johonkin voi vielä näinä muuttuvan ilmaston aikoina luottaa. Syksy sentään tuli ajoissa ja kaikkine herkkuineen.

Pihlajat ovat uskomattoman täynnä marjoja. Naamakirjasta saan seurata, miten kaverini ovat tehneet pihlajanmarjakransseja, pihlajanmarjahyytelöä, pihlajanmarjakakkua taikka käyttäneet pihlajanmarjoja kekseliäästi askarrellessaan oppilaiden kanssa. Metsät ovat täynnä suppilovahveroita. Niitä kasvaa nyt joka sammalikossa ja kivenkolossa. Niin että sienireissulla saa katsoa jalkoihinsa tarkkana sen vuoksi, ettei vaan tulisi huomaamattaan tallanneeksi herkkuja jo apajille mennessään. Metsämarjoja on saatu runsaasti, eikä niitä ole tarvinnut poimia pieninä ja kuivina, vaan esimerkiksi metsämustikat ovat olleet ihan reilusti pensasmustikan kokoisia.

Pohjois-Karjalan suunnalta olen kuullut, että jopa perunat ovat kasvaneet niin suuriksi, että niistä on lähinnä perunalaatikkoon laitettavaksi. Kokonaisena keitettäväksi niistä ei suuren koon vuoksi ole. Eräänlainen positiivinen ongelma tuokin.

Illat ovat jo pimeitä ja on mukava etsiä taas esille kaikki kynttilälyhdyt ja tuikkupurkit ja sytytellä tunnelmallisia kynttilöitä illan iloksi. Mikäpä on kääriytyessä torkkupeittoon ja käpertyessä sohvan nurkkaan rompsun kanssa. Syksy on tullut!