Sisustusjuttu

Luin taas yhden kerran naistenlehden sisustusjuttua ja ärsyynnyin. En ymmärrä, miksi on tärkeätä kertoa, mistä jokin huonekalu taikka esine on hankittu tai kuka sen esineen on suunnitellut. Haluavatko asukkaat brassailla hienoilla esineillään ja kalliilla hankinnoillaan?  Vai sponsoroivatko  huonekalukauppiaat ja design-merkit lehtijuttuja? Kovin harvoin nimittäin kerrotaan, että tämä taikka tuo esine on peräisin sukulaisten pois heittämistä romuista tai koottu omin kätösin kotoa löytyneistä jämätarvikkeista. Tai jos kerrotaan, niin kyseessä on ihan toisentyyppinen lehti ja vaihtoehtoisen elämänmuodon tarina.

Kävin taas kerran miettimään asiaa omalle kohdalleni. Millaisen sisustusjutun toimittaja tekisi Rapakiven torpasta. Hienoille design-tuotteille ja nimekkäille taidemaalareille ei juttua voisi rakentaa. Opaalinvalkoista Aalto-vaasia kummempia design-tuotteita meiltä ei löydy. Meillä ei myöskään ole lähdetty skandinaaviselle kaikenkattavan valkoisen sisustuksen linjalle, vaan kotia on väritetty omaa silmää miellyttävin sävyin. Kivoja kuvia saisi toki zoomaamalla pieniin yksityiskohtiin siellä täällä, mutta kokonaiskuva saattaa vaikuttaa riemunkirjavalta. Näin ainakin tuntui kokevan eräs valkoiseen viehättynyt sukulaisnainen ensivisiitillään.

Toisaalta, tv:n sisustusohjelmista olen kuullut sanan "kerrostuneisuus".  Sillä tarkoitetaan käsittääkseni sitä, että eri aikoina hankitut tavarat luovat kotiin mielenkiintoa. Samalla kauppareissulla huonekaluliikkeestä hankitut tavarat eivät samalla lailla luo kodin tuntua ja tunnelmaa. Joku esine, jolla on oma tarinansa luo särmää ja tekee kodista kotoisan.

Jos olisin tekemässä sisustusjuttua Rapakivestä, nappaisin ensimmäisen kuvan suvun kehdosta, joka on saanut paikan olohuoneestamme. Satoja vuosia vanha puinen kehto, jonka puolipyöreiden jalasten alle on jouduttu muutamaan kertaan laittamaan lisäpuutakin, on oikeasti mielenkiintoinen esine ja ansaitsee paikan olohuoneessa eikä kesäkukkien paikkana.  Seuraavaan kuvaan pääsisivät kauniit Uukuniemellä Niukkalan puutyössä tehdyt mäntyiset huonekalut vuodelta 1985. Vanhan mallin mukaan tehty kaunis astiakaappi, eteisen sivusta levitettävä puusohva ja vauvan hoitopöytä tehtiin mittatilaustyönä ensimmäiseen kotiimme. Niille on sen jälkeen löytynyt paikka jokaisessa kodissamme. Kolmanteen kuvaan pääsisi aivan itseoikeutetusti työpöytäni. Puolisko rakensi sen minulle tähän taloon. Pöydän materiaaleina ovat hirsi ja lasi. Pöytä sopii paikkaansa ja on samaan aikaan tukeva ja ilmava. Mallisuojaahan sille pitäsi hakea, niin innovatiivinen ratkaisu se on.  Vielä kuvaisin jokusen palstahankintani, vaikkapa sen kauniin jo hiukan kulahtaneen pajuarkun, jolla sain somistettua vierashuonetta. Pikkurahan facebook-palstoilta on meille löydetty monta veikeää esinettä.  Kun esine on oikealla paikallaan, ei sen suunnittelija taikka ostopaikka kiinnosta ketään, sanon minä!     

                          

Neuloosi

Olen jo nuorella iällä, ja aika lailla huomaamattani, sairastunut krooniseen neuloosiin. Neuloosilla tarkoitetaan intohimoista neulomista.

Muistan toki ensimmäisen isomman neulomiskokemukseni. Siihen maailman aikaan villasukka oli alakoulun neulomistyö ja sehän se varmaan laukaisi tämän elinikäisen neuloosin.  Sukat neulottiin 1970-luvulla jämälangoista.  (Kas kummaa, silloinkin oli koulupuolella taloudellisesti tiukkaa ja määrärahoista säästettin.) Opettaja nimesi minun sukkani punatulkkusukiksi - olihan niissä leveät raidat vihreää, ruskeaa ja punaista. Ensimmäinen sukka olisi sopinut vaikka kipsijalan lämmikkeeksi, se toinen muistutti jo paremmin paljasjalan sukkaa.

Lukiolaisena,1980-luvun alussa, neulominen taisi olla jonkinlaisessa nosteessa.  Muistan nimittäin, että istuimme välitunneilla lukion käytävillä rivissä ja neuloimme. Jokainen neuloi omanlaistaan neuletta. Kuka neuloi kirjoneuleista  villatakkia, kuka poikaystävän kuvioneuleista slipoveria. Tietenkin neulomassa olivat tuohon maailman aikaan  vain tytöt. Muistan, että jotkut ojentelivat käytäville pitkiä sääriään niin, että opettajamme ja luokkatoverimme joutuivat siellä käytävillä luokkiin  suunnistaessaan harppomaan kinttujen ja koipien yli. Minun pätkäsääriäni ei tietenkään kenenkään tarvinnut väistellä.

Yliopisto-opiskelijana 1980-luvun lopulla muistan neuloosin oireilleen pahemmin vain esikoisen odottamisen aikaan. Asuin sinä talvena alivuokralaisasunnossa körttitädin luona. Istuin illat hiljaa huoneessani ja neuloin lila-valkoraitaisen villapuvun (paidan, housut, pipon, sukat ja tumput) sekä kastemekon, jonka laaja pitsineuleinen helmaosa kelpaisi hyvinkin lyhyenpuoleiseksi hunnuksi jollekin tämän ajan  morsiamelle.

Elämän ruuhkavuosissa, 1990-2000 -luvuilla, ei syntynyt sen enempää kuvio- kuin kirjoneuleitakaan. Neuloosi paheni taas siinä kohtaa, kun lapset rupesivat yksi toisensa perästä lähtemään maailmalle. Yhden talven aikana, "tyhjän pesän syndroomaa" sairastaessani, istuin sohvan nurkkaan kuopan ja neuloin ainakin viisitoista sukkaparia joululahjoina jaettavaksi.

Nyt neuloosi on taas aivan uudella "levelillä". Kesän tilaustöiden, toukkapussien ja taskullisten kaulahuivien jälkeen, on tullut uusia tilauksia. "Haluuko mummo neuloa? Piltti tarvii "napaset" ja kaulahuivin." Voi että, miten mielellään mummo jättää senhetkisen bambupuikoilla meneillään olevan revontulilanka-sukan huilille ja siirtyy tekemään tilaustyötä! Jos kerta Piltti tarvii "napaset", niin mummohan tekee. Ihan sama, vaikka ensimmäisistä tuleekin kokoa 6v. Otetaan uusiksi ja saadaan aikaan koko 2,5v.

Sadonkorjuuaikaan

Olen pitänyt tapoinani raportoida syksyllä satokauden tuloksista. Teille molemmille lukijoilleni on jo varmasti käynyt selväksi, että en todellakaan ole mikään viherpeukalo. Keväistä intoa on aina hurjasti enemmän kuin tarvittavaa taitoa ja osaamista.

Viime syksynä tyhjensin kasvihuoneestani kiinteät multalaatikot ja päätin uudistaa hommaa. Tänä kesänä kasvattelinkin sitten kasvihuoneessani tomaatteja trendikkäissä kasvusäkeissä.  Se ei ollut onnistunut kokeilu. Tomaateilla oli aivan liian matalasti multaa eikä säkkiin kasteleminenkaan oikein onnistunut. Matala multapatja olisi tainnut tarvita minua paljon ahkerampaa kastelijaa. Ensi kesänä laitan kasvihuoneeseen varmaan vain pöydän ja tuolin lukupaikaksi ja kasvatan ehkä muutamaa kirsikkatomaattia isoissa syvissä ämpäreissä.

Kasvihuoneen kulmalle laitettu kylpyamme sen sijaan osoittautui mainioksi perunapelloksi. Lämmin uusi multa valurautaisessa kylpyammeessa oli mitä parhain Siiklin kasvualusta. Viidestätoista perunasta tuli monen ruokaveron kesäperunat. Mikä hauskinta, tulin harjoitelleeksi uuden opetussuunnitelman mukaista "ilmiöpohjaista opetusta". Kuskasimmehan Piltin kanssa vappuna multaa ammeeseen, istutimme sinne yhdessä siemenperunat äitienpäivänä ja kiskoimme varsista ruokaperunoita heinäkuussa. Ilmiö, mikä ilmiö! Ruoan tie tuli tuli tutkittua.

Kiinalainen kohopenkkini tuotti runsaasti kesäkurpitsoita. Suuren suuriksihan ne eivät toki ehtineet, niin malttamattomia syöjiä me olemme. Saattoi penkissä tietysti olla jonkinasteinen voimanpuutoskin - mene ja tiedä! Lavankauluslaatikossa on vielä osa porkkanoista nostamatta. Lienenkö ostanut jotain mutanttisiemeniä vai mistä mahtoi johtua se, että tosi monet porkkanoista kasvattivat ylimääräisiä haaroja. Näytti aivan siltä, että porkkanoilla olisi ollut "vartalon" lisäksi kädet ja jalat.

Kukkapuolella meni sentään sikäli hyvin, että sain pidettyä hengissä kaikki hankintani. Aion ottaa talveksi sisälle muutaman pelargonin, maljaköynnöksen ja monta murattia. Vuoden takainen muratti viihtyi viime talven luokassani ja on rehottanut nyt kesän kukkapenkissä. Ei kai siinä auta muu kuin siirtää hänet entistä isompaan ruukkuun ja ottaa taas talveksi koululle.  Muutama tämänkesäinen murattihankinta saa samoin lähteä oppimaan.

Kulttuurishokki

Sattui niin hassun hauskasti, että meidän perheen molemmat täällä etelässä syntyneet nuoret naiset muuttivat samana elokuun lopun viikonloppuna Itä-Suomeen Pohjois-Karjalaan, isiensä ja äitiensä syntysijoille.  Piltin perheen muutto johtui puhtaasti työperäisistä syistä.  Kauan kaivattua ja hartaasti haettua työtä löytyi vihdoin Kesälahdelta.  Kuopus puolestaan sai opiskelupaikan Itä-Suomen yliopistosta "Joen kaupungista", Joensuusta.  Kuopus joutuu kuitenkin odottelemaan asuntoa vielä pari viikkoa, joten hän majoittuu siirtymävaiheen ajan sisarensa perheessä.  

Pohjois-Karjala ei nuorille naisille ole sentään aivan uppo-outo ja vieras, onhan siellä nyt sentään sukuloitu.  Opiskelukaupungin valinnassa saattoi olla jopa jotain sellaistakin ajatusta, että paikka kiinnosti mukavan murteen vuoksi. Viikon ajan perheemme What's app-ryhmä on kilissyt lystikkäitä viestejä idän suunnalta.  

Muuttomatkalla autossa kuutostiellä pohjoisen suuntaan kuunneltiin kuulemma Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjalaa ja nostatettiin tunnelmaa muuttokuorman tyhjentämistä varten.  

Seuraava viesti kuului sanasta sanaan näin: "Täällon ihanat metsät! Ei kiviä niin kuin etelässä."  Iloitsimme puoliskon kanssa monestakin syystä. Olemme sittenkin tainneet onnistua välittämään jälkikasvullemme metsästä iloitsemisen taidon.  Marjastajia eivät nuoret naiset ainakaan vielä ole, mutta sienihulluus on metsäilyn laji sekin.  Voiko ihmisellä olla syyskesällä suurempaa ilon aihetta kuin se, että kanttarellimetsä alkaa aivan uuden kodin rappusilta?  Tuskin!  Kanttarelleja on Kesälahden  tasaisilla ja helppokulkuisilla kankailla niin paljon, että sieltä luvattiin jo sieniä meillekin. Ja sen täytyy todellakin olla paljon sen!

Entäs ne ihmiset!?  Huomaavat kuulemma kaupassa uudet ihmiset.  Tulevat tarinalle, jututtavat, kyselevät - rupattelevat!  Sellaistakin tavatonta siellä kuulemma tapahtuu, että toivottavat aamulla bussipysäkille tullessaan hyvät huomenet toisille kyydin odottajille. Ja tämä siis jo aamulla ennen seitsemää, jolloin täällä päin oltaisiin vielä aivan "jäässä" ja jähmeinä, nukuksissa.  Kylien kierros bussilla opiskelupaikkakunnalle ei käy pitkästyttäväksi, kun - vastoin kaikkea sitä mihin täällä on totuttu - bussissa istutaan vierekkäin elävän ihmisen eikä oman kassin kanssa.  Sitä paitsi se ihminen haluaa jutella.  Saattaapa aloittaa vaikka niinkin synnyistä syvistä kuin uskonnollisen vakaumuksen kyselystä.  

Hilpeintä oli minusta ehkä sittenkin tämä.  Pohjoiskarjalaisen bussin maksupääte ei tunnistanut Aktia-pankin pankkikorttia.  Ehkä sille oli ohjelmoitu vain Osuuspankin ja Nordean systeemit.  Mutta eipä hätää, ratkaisukeskeinen bussikuski otti opiskelijaneitosen kyytiin ja ajoi lähimmälle "seinälle", josta opiskelija saattoi nostaa käteistä ja maksaa sitten matkansa selvällä eurovaluutalla.