Kevätretki

 

 

Puolisko oli järjestänyt meille jokakeväisen kevätretken. Retkeen kuului siis tavaran toimittamista ja hankkimista idealla ”Vie mennessäs, tuo tullessas”. Sain lähtöaamuna sähköpostiini retken reitin etapeittain. Yöpaikatkin oli valmiiksi katsottuina, joten ihan valmismatkalle pääsin. Jotenkin puolisko onnistui taas uskottelemaan, että retkellä ei ole kiirettä, vaan voidaan pysähdellä ihan retkityyliin – ollaanhan reissuun käyttämässä koko viikonloppu.

Perjantaina heti opetuksen päättymisen jälkeen puolisko olikin koulun kulmalla peräkärryn kanssa. Perjantai-illan matkaosuus oli maltillinen. Vain 400 km Helsingin kautta Hirvaskankaalle. Huutokauppa jätettiin väliin, vaikka majoituspaikkamme oli vain kilometrin päässä Palsanmäen perjantaihuutokaupasta. Edullinen yöpaikka hostellissa osoittautui olemaan paikallisen helluntaiseurakunnan ansaintakeino. Pastori luovutti avaimet ja opasti talon tavat.

12 tunnin yöunien aikana oli tullut kaikkien aikojen takatalvi. Kuluneet nastarenkaamme eivät olleet enää kesärenkaita paremmat, mutta niillä piti lähteä lipsuttelemaan pohjoisen suuntaan. Lauantain ensimmäiset 300 km ajettiin sohjossa hissun kissun. Vasta Oulun seudulla tiet olivat kuivat ja autoilu sujui kevyemmin. Päätepisteemme oli Simossa. Toiseksi yöpaikaksi puolisko oli valinnut Käenpesän Ylivieskasta. Lauantain viimeiset 95 km olivat peilijäällä liukastelua. Kyytiläiselläkin oli niska kipeänä jännittämisestä, kuljettajalla kädet kipeinä ratin puristamisesta, kun perille päästiin viimein iltayhdeksän jälkeen.

Sunnuntaiaamun hotelliaamupalan jälkeen lähdettiin etelän suuntaan Parkanon ja Tampereen kautta. Kelissä oli onneksi pientä parannusta, sillä eilen kylvetty tiesuola oli alkanut vaikuttaa. Apukuskin paikalla saattoi neulepuikkoja pidellä hivenen eilistä rennommin. Kuljettajakin pystyi istumaan lokoisammin, selkä selkänojassa kiinni.

Niinhän siinä taas kävi, että kotiin tullessa meillä oli kärryssä vene. Pitäneekö tämä viedä Puruveden rantaan, kun Pyhäjärvellä jo on vene ja siinä järvien välisellä kannaksella olevalla hehtaarin mökkilammella pärjätään viime kesänä tehdyllä lautalla.

Reilun 1700 km:n reissussa ei turhia pysähdelty. Vöihin vyötettynä sain neulottua kolme pipoa.

Ärsyttäviä sanontoja

 

Me puoliskon kanssa olemme vielä sananlaskuilla kasvatettua sukupolvea. Perheessä asuneet isovanhemmat, samoin kuin vanhemmat, ovat viljelleet lakonisia sananparsia meitä opettaessaan, ohjatessaan ja kannustaessaan. Joitakin on kuultu niin tiuhaan, että on alkanut jo ärsyttää.

”Aika tavaran kaupihtoo” oli anoppini lempisanontoja. Aina, kun jollekin vanhalle tai muutoin ylimääräiseksi jääneelle tavaralle löytyi ottaja, riemuitsi anoppi: ”Kyllä se aika tavaran kaupihtoo!” Ajan toimiessa kauppamiehenä ei nähdäkseni ole mitään merkitystä sillä, millainen hinta tavarasta saadaan - kunpahan vain eroon päästään. Kamalan hidaskin tuo aika on myyjänä. Usein tuntuu, että kaupattavat ovat muuttaneet mukana jo monesti, kunnes viimein löytyy se loppusijoituspaikka. Näin kävi ensimmäiseen taloomme vuonna 1985 varatuille Käpy-pihavalaisimille. Ne löysivät paikkansa Rapakiven torpan pihasta vuonna 2010.

”Asioilla on tapana loksahdella paikoilleen” muistaa puolisko tämän tuosta, kun jokin pulma on saatu selätettyä. Ei mitään väliä sillä, kuinka paljon asian eteen on ponnisteltu, tuon sanonnan voi aina sanoa ja saada kuulostamaan siltä kuin asia olisi järjestynyt itsestään ja mitään tekemättäkin. Minusta taas tuntuu, että pelkästään odotellen ei tapahdu mitään ja tilanteen kohenemiseksi täytyy toimia aktiivisesti. Itse olen siis pikemminkin ” Ei aina mene kuin Strömsössä” -ihmisiä.

Puoliskon sanonnoista kaksi taajimmin toistunutta ja siksi ärsyttävintä ovat ”Kyllä jaksaa tuas näläkästä huastattoo” ja ”Montakohan rusakkoa sitä jäi tuas tähän lenkkiin?” Ensimmäinen kuuluu sanoa aina hyvän aterian päälle. Yleensä minä olen syönyt samaa, enkä ole yhtään sen nälkäisempi, joten mietin, että mistä niitä nälkäisiä nyt lähdettäisiin haastateltavaksi hakemaan ja miksi heitä pitäisi kiusata pitkillä puheilla. Eikö olisi fiksumpaa tarjota nälkäisille samaa, ilmeisen hyvää evästä? Rusakoista puhutaan autoreissulta tullessa. Semmoinen meidän tyypillinen tavaran vienti- ja hakukeikka Jyväskylän kautta Ouluun ja Tampereen kautta takaisin kirvoittaa poikkeuksetta tuon kysymyksen. Ärsyynnyn, kun huomaan olevani kovin konkreettisella tasolla ja pohtivani rusakkojen esiintymistiheyttä.

 

 

 

 

Rapakiven mummo visionäärinä

 

 

Jos Rapakiven mummo saisi taikasauvan ja luvan sijoittaa muutaman kymmenen miljoonaa yhteiseen hyvään, olisi täällä jo melko valmis hankesuunnitelma.

Minä rakennuttaisin kaiken kattavan kulttuuritalon reilusti kuivalle maalle ja mielellään ilta-auringon puolelle. Sovittaisin saman katon alle niin ruumiin kulttuurin toimintoja kuin henkisen hyvinvoinnin tiloja – ja kukapa noista aina tietää, minkäsorttista hyvinvointia mistäkin saa. Tämän korkean ja laajan katon alla ja isojen ikkunoiden takana sijaitsisivat kirjasto (uudelta nimeltään vaikka lainasto), uimahalli ja pallohalli/teatteritila sekä aulatilan kahvila. Ennen kuin hikeennytte, odottakaa niin kerron tarkemmin.

Lainastosta saisi totuttuun tapaan hakea luettavakseen kirjoja ja lehtiä, ottaa kopiota ja käyttää nettiä. Yhtä hyvin sieltä voisi Tohmajärvellä lanseerattuun tapaan lainata hiihtovälineitä. Mikä ettei myös esimerkiksi luistimia ja polkupyöriä ja frisbee-kiekkoja. Siellä voisi olla etätyötiloja ja kokoushuoneita, vaikka pientä vuokraa vastaan.

Uimahalliin tarvittaisiin minimissään kolme erillistä allasta. Kuntoutusallas videonäyttöineen vesijumppaajia varten, uima-allas merkittyine ratoineen matkauimareille ja vielä lasten allas vesileikkejä ja vesiriemua varten. Takaan, että käyttöä olisi. Säästöä tulisi siitä, että koulujen  bussireissut lähikaupunkien uimahalleihin jäisivät pois ja oman kaupungin koulukkaat saisivat uuden lähiliikuntapaikan. Aikuisväki, joka ajelee mieluista ja sopivaa uimapaikkaa etsiessään yksityisautoillaan väliin kauaskin, pysähtyisi jatkossa kotikaupunkiin. Uimaseurakaan ei tarvitsisi reissata bussilla. Näin säästettäisiin myös ilmastoa.

Pallohalli korvaisi tietysti nykyisen, moneen kertaan tekohengitetyn palloiluhallin. Kukaties sama halli palvelisi myös teatteritilana, jos oikein hyvin onnistuttaisiin suunnittelemaan näyttämörakenne ja äänimaailma.

Hetkeäkään en epäile, eikö tämän katon alla - esimerkiksi aulatilassa - menestyisi jo kiva kahvilakin.  Lapsensa tai puolisonsa harrastamaan tuova saisi odotusajan varmasti kulumaan uiden, kirjastossa käyden taikka kahvitellen.

Eikö tässä nyt ole jo riittämiin synergiaetuja, vihreää siirtymää, työllisyysnäkökulmaa ja hyvinvointinäkökulmaa?

 

 

Uuden mökkikauden kynnyksellä

 

Puolen vuoden talvitauon aikana ehtii näköjään mökkiläinen unohtaa paljon. Klassinen ”aika kultaa muistot” taitaa hioa pois kaikki edellisen kesän rasitukset, sillä talven kääntyessä kevätpuolelle ja valon määrän lisääntyessä sitä alkaa automaattisesti haaveilla prinsessakuistilla istumisesta ja puulämmitteisestä mökkisaunasta.

Pääsiäisenä lähdettiin mökille toiveikkain mielin. Mielessä oli kuva muutaman pääsiäisen takaa, jolloin kuistilla todellakin tarkeni hörpätä teet ja maistella rahkapiirakkaa auringon lämmittäessä suloisesti. Narsissit somistivat kahvipöytäämme. No nyt ei aurinko lämmittänyt ennen kuin kotimatkalla tuulilasin läpi. Mökillä ollessa teet juotiin tuvassa lämpimän leivinuunin läheisyydessä. Narsissiruukkukin otettiin sisälle.

Mökkisaunaan ei päästy, koska lammessa oli jäätä vähintäänkin 70 senttiä ja voimat eivät riittäneet kairaamaan niin montaa reikää vieri viereen, että olisi saatu saunavettä ämpäriin tai edes saunakauhaan. Suihkuteltiin sitten sukulaisissa ja saunottiin vasta kotiin päästyä sähkösaunassa.

Muutama muukin harmitus oli. Jyrsijöiden talvipirskeiden jäljiltä riitti siivottavaa. Liekö olleet ruovikkomme vakiasukkaat, eli vesimyyrät – tiedä häntä! Toivottavasti pysyvät lopputalven ulkona, sillä nyt on matot ja päiväpeitot tuuletettu, lattiat imuroitu ja mopattu sekä kaikki tasot pyyhitty kertakäyttöisillä liinoilla hanskat kädessä. Ikkunoihin asti tämä kevätsiivous ei ulottunut, mutta sillä nyt ei ole niin väliäkään, sillä vanha lasi läikehtii joka tapauksessa.

Talven aikana oli unohtunut myös mökiltä kotiin palaajan pyykinpesusouvi. Lakanaa, pyyhettä, pihavaatetta, matkavaatetta… Ihan ymmärrettävä tilanne, jos kahta paikkaa elellään, mutta onhan se nyt kotona pyykkikoneen ääressä asuen vaan monin verroin helpompaa ja mutkattomampaa.

Eikä muuten ollut mielessä jonottamisen määräkään. Lähtiessä osuimme Kotkasta radiossa mainostetun ”pääsiäisen menoliikenteen” kantaan ja paluumatkalle pääsimme jonon jatkoksi samoin aivan alkumatkasta. Jossain sopivassa mäessä onnistuin laskemaan, että edellämme oli 15 autoa tiiviinä letkana ja takanamme saman verran perässätulijoita.

Kylläpä se reissaaminen tästä taas lähtee sujumaan ja muuttuu rutiiniksi.

Miltä se tuntuu

 

Lapsenlapsi oli kysynyt äidiltään: ”Miltä susta tuntuu, kun sun vanhemmat on jo niin iäkkäitä, että ne tarvitsee varaosia?” Kysymys on huvittanut ja pohdituttanut meitä paljon, vaikka tyttären antamaa vastausta emme tiedäkään.

Omasta mielestämme olemme tietysti ihan nuorekkaita – ainakin mieleltämme. Toki muistamme sen, miten aikoinaan ominkin ”lapsen silmin” katsellen ihmiset näyttivät vanhuksilta varmaan jo viidenkympin hujakoilla, saati sitten kuudenkympin kahtapuolta käyvät!

Niin kuin aina, lapsen suustahan se totuus kuullaan. Totta on, että varaosia meille on kertynyt jo monia. Kummallakin on suussa rakennehampaita. Puoliskon etuhampaat olivat katkenneet yläkouluikäisenä leikkitappelussa ja minun poskihampaani lukion ringettetunnilla. Protetiikkaan tutustuttiin jo silloin. Silmälasit ovat tuttu apuväline kummallekin. Monen tehoalueen kakkulat ovat välttämättömät molemmilla. Lapsia tarvitaan avuksi uimahallissa shampoo- ja hoitoainepurkkien tekstien lukemiseen, sillä ilman apukiikareita näkö on kuin maamyyrällä.

Joitakin vuosia sitten puolisko sai uniapnealaitteen varmistamaan, että muistaa hengitellä katkoksitta yölläkin. Kyllä minusta senkin voi varaosiin taikka ainakin apulaitteisiin laskea. Sydämen tahdistin taas avustaa puoliskon sydäntä tahdin muistamisessa. Puolisko on näiden asioiden suhteen tosi hyvässä seurannassa. Minun päivittäisen härveleiden käyttövalvontani lisäksi kummankin laitteen keräämä data kertyy langattomasti ”isoon sairaalaan” häntä seuraavien lääkärin tietoon.

Minä olen tänä talvena saanut tekonivelen oikeaan polveen ja kuulolaitteen vasempaan korvaan. Aivan selviä varaosia molemmat. Tuiki tarpeellisia ja elämän laatua kohentavia, aktiiviseen ja osallistuvaan elämään kannustavia; työnteon, liikunnallisen arjen ja kesän sienireissut mahdollistavia apuneuvoja.

Yksi pieni hankaluus näistä on kumminkin koitunut. Minulla on nyt ”lähestymiskielto”. En saa mennä 15 cm:iä lähemmäs puoliskon tahdistinta. Varmuutta meillä ei ole, kumpi laite se toisen läheisyydestä sekoaisi. Nukkumaan käydessä on kuitenkin syytä varmistaa, että kuulokoje on boxissaan aamua odottamassa.

Vanhoiksi emme suostu sittenkään, vaikka varaosilla mennäänkin.