Soppakuuri

Meillä ollaan nyt soppakuurilla tai millä lie 5/2:lla – lääkärin määräyksestä. Lääkäri muistutti painon pudotuksen tärkeydestä, mutta minähän sen soppakuurin keksin. Tulin ensin sanoneeksi sanan ”soppakuuri” ja mietin sisällöt vasta sitten. Lyhykäisyydessään se menee niin, että arkiviikolla syödään pelkkiä keittoruokia ja viikonloppuna saadaan vähän kiinteämpääkin evästä, joten siitä meidän versiomme 5/2:sta.

Tämähän ei toden totta ole ensimmäinen kerta kun meillä ollaan kuurilla/ kevennetään/ laihdutetaan/ pudotetaan painoa/ ”pantataan”. Meillä ollaan tässä lajissa sen sortin mestareita, että temput kyllä tiedetään. Painoa on pudotettu puoliskon kanssa yhteensä varmaankin enemmän kuin sata kiloa. Valitettavasti kilot tahtovat vain tulla aina takaisin – korkojen kanssa.

Meillä on pari ihan tiedettyä ruokavirhettä, jotka nyt soppakuurilaisena korjaantuvat helposti. Toivottavasti korjausliikkeet jäävät jo tällä kertaa tavaksi. Minulle nimittäin aamupalan syöminen on ollut vaikeaa. Vuosikaudet olen lähtenyt töihin juotuani kupillisen teetä ja napattuani verenpainelääkkeen. Koulussa olen syönyt kevyen eväslounaan. Arvaahan sen, että iltapuolella kotona on sitten pitänyt pumpata evästä enemmän kuin on terveellistä. Siispä se meidän toinen ruokavirheemme on ollut tuhti iltapala.

Nyt aloitamme päivän Elovena-kaurapuurolla. Eikä millään mikrossa keitettävällä pikapuurolla, vaan ihan oikealla isoista hiutaleista kattilassa keitetetyllä puurolla. Puuron saa meillä syödä voisilmän kanssa. Puurosta tulee vatsaan niin hyvä ja lämpöinen olo, etten ymmärrä, miksei tämä ole ollut minulla tapana aina.

Lounaaksi meillä on jotain keittoa. Emme siis ole millään yhden sopan kuurilla – vaikkapa kaalisoppadieetillä. Poimin jääkaapin oveen koostamastani keittovaihtoehtojen listasta joka päivä jonkun sopan.  Tuota soppaa valmistan jo edellisenä iltana niin, että minä voin ottaa sitä rasiassa työpaikkalounaaksi ja puolisko saa herkutella samalla keitolla kotona.

Iltaruoaksi meillä on niin ikään soppaa. Ei samaa, mitä lounaalla, vaan ehkäpä jo seuraavan päivän keiton maistiaiset tai edellispäivän jämät. Tällä ”iltasella” saatamme ottaa oheen palan taikka kaksi ruisleipää – sopan täydennykseksi ja ettei leivän syönti vallan pääse unohtumaan.

Iltapalaksi syömme marjasoppaa. Sellaista vähällä sokerilla tehtyä, mukista juotavaa marjakeittoa. Mikäs on marjasoppaa keitellessä, kun arkkupakastin on täynnä metsän ja pellon antimia Pohjois-Karjalasta. Marjasopassakin on vaihtoehtoja. Voin keitellä mustikkasoppaa, mustikka-mansikkasoppaa, kuningatarsoppaa ja väliin virkistykseksi vaikkapa puolukkakiisseliä. Omasta mielestäni parasta tässä kotikutoisessa soppakuurissa on juuri tämä iltapala. Ison marjasoppamukillisen jälkeen, vatsa uskoo olevansa kylläinen ja uni tulee helposti. Aamulla sen sijaan on niin nälkä, että ensimmäinen ajatus on kaurapuuro. Kas, ruokarytmi oikeni kuin itsestään!

Elämänkoulu

Fecebook kysyy profiilisivulla jokaiselta käyttäjältään korkeakoulua. Olen pannut merkille, että tosi moni kirjaa tuohon kohtaan ”elämänkoulu”. Ja se jos mikä on oikein! Missä muualla kuin elämänkoulussa sitä oppii todellista viisautta ja sydämensivistystä?

Anna-mummoni oli syntynyt vuonna 1908. Hän oli käynyt kansakoulun, talouskoulun ja kotiteollisuuskoulun. Elämänkoulussa oli ollut monenlaisia ankarasti koulivia kursseja alkaen sota-ajasta pikkulasten kanssa kotirintamalla, evakkoreissuista, oman lapsen kuolemasta ja myöhemmin aika nuorena leskeksi jäännistä. Varmasti elämänkoulun kurssitarjottimella oli iloisempiakin kursseja; ainakin lasten, lastenlasten ja muutaman lastenlastenlapsenkin syntymät. Maalaisemänmän iloja olivat varmasti myös karjan terveys, hyvät sadot ja marjasaaliit.

Mummoni oli sitä ikäluokkaa, joka viljeli uutterasti sanontojen ja sananlaskujen muotoon hiottuja elämänviisauksia. Niitä kuulin minäkin lapsuudessani ja nuoruudessani ja ne olivat sellaista elämänviisauden jakamista.

”Joka on vähässä väärä, on paljossakin väärä” tapasi mummoni sanoa. Tuolla hän ohjasi meitä lapsia ehdottomaan rehellisyyteen. Ei ollut vara olla pienessäkään asiassa ”väärä” – sitähän olisi sitten pian väärillä ja epärehellisillä jäljillä isommassakin asiassa. Tämä on ajettu minulle niin selkäytimeen, että en kykene edes valkoiseen valheeseen isomman epärehellisyyden pelossa. Hämmästelen kovasti niitä, joille pieni vääryys luonnistuu helposti ja tuntuu olevan jopa sallittua.

”Siistiä ei ole tehden, vaan pitäen”, muistutti mummo usein.  Sillä hän tarkoitti sitä, että on paljon pienempi vaiva kohennella kodin siisteyttä vähän joka päivä ohimennen ja luoda pöydän pyyhkimisestä, lattian lakaisemisesta ynnä muusta puuhasta rutiini, kuin antaa huushollin mennä pahasti sotkuun ja likaiseksi. Sitähän saisi siivota sitten oikein isosti, jotta saisi kaiken taas kuntoon. Tällä ohjeella olen yrittänyt huushollata – siistin sitä mukaa, kun tarvetta tulee ja koti on oikeastaan koko ajan siinä kunnossa, että ei haittaa, vaikka vieras tulisi tupaan.

”Jos on paikka paikan päällä, niin on markka markan päällä”, tuumasi mummo ja eli itse tämänkin ohjeensa mukaan. Mummo paikkasi vaatteensa, parsi sukkansa (ja varmaan meidänkin sukat). Mummo käytti vaatteet pula-ajat eläneen ihmisen tavoin loppuun asti. Takki, jolla ei ilennyt enää näyttäytyä vaikkapa kauppareissulla, sai uuden roolin ”puunkantonuttuna”. Sieltä kai se juontaa minunkin kierrätyshalukkuuteni vaatetusasioissa. Paikkaamaan olen kyllä varsin kehno, mutta parsimisen silmukoita jäljittelemällä olen jo opetellut. Vanha nuhjaantunut toppatakki on minullakin nimeltään puunkantonuttu ja se päällä voin kipaista vielä puuliiterissä, vaikken töihin tai kauppaan se päällä enää tohtisi mennäkään.

Elokuvat, jotka kestävät monta katselukertaa

Amerikkalaisissa elokuvissa ihmiset toisinaan katselevat jotain elokuvaa, jonka osaavat suunnilleen repliikkejä myöten ulkoa. Kaipa meillä suomalaisillakin on tuollaisia monta katselua kestäviä ikisuosikkeja. Luulen monen suomalaismiehen nimeävän Tuntemattoman sotilaan monen katselun elokuvaksi. Luultavasti nimeäjä vielä mainitsisi, mikä kolmesta versiosta katseltavaksi kelpaa.

Minun kolme tärkeää elokuvaani ovat Forrest Gump, Hiljaiset sillat ja Uneton Seattlessa. Näillä kaikilla on minulle jokin tärkeä merkitys taikka yhtymäkohta omiin tapahtumiin. Nämä olen katsonut useaan kertaan ja tulen varmasti katsomaan vielä monesti. Löydän niistä joka kerta jotain hienovaraista ja tärkeää uutta.

Tein aikoinaan graduni vammaishuumorista. Tutkimme parini kanssa sitä, miten vammaisista kerrottuihin vitseihin suhtautuvat vammaiset henkilöt ja miten taas niin sanotut terveet nuoret aikuiset. Tutkimuksen tulos oli se, että vammaiset henkilöt suhtautuivat vammaishuumoriin sallivammin kuin terveet ihmiset. Ilmeisesti vammaton henkilö varoo liikaakin sitä, ettei vain loukkaisi. Vammainen henkilö sen sijaan on usein ihan sinut vammansa kanssa ja silloin asiasta saa vitsaillakin. Forrest Gumpissa kuvataan älyllisesti kehitysvammaisen miehen olemusta ja elämää kauniisti ja kunnioittaen. Elokuvassa on monta herkkää ja kaunista anekdoottia, kuten suklaarasia elämän vertauskuvana. Forrestin äiti kuulemma aina sanoi, että elämä on kuin suklaarasia – koskaan ei tiedä, mitä saa. Höyhenen leikillä tuulessa on oma sanomansa silläkin.

Hiljaiset sillat liittyy mielessäni aina kuopuksen syntymään. Olimmehan menneet illan suussa Porvooseen ajatuksella, että tänään se vauva syntyy. Sairaalasta meidät kuitenkin lähetettiin vielä kaupungille kävelemään, kun vaikutti siltä, ettei tulija niin kovin kiireinen ole. Teimme työtä käskettyä ja kävelimme näyteikkunaostoksilla aikamme, kunnes menimme elokuviin katsomaan Hiljaiset sillat. Clint Eastwoodin ohjaama, tuottama ja näyttelemä elokuva oli varmaan ensimmäinen Eastwood-filmi, jonka katsoin. Sittemmin olen katsonut monta. Tuo uskomaton vähäilmeisyydessään niin paljon viestivä näyttelijä on tänä päivänä yksi suuria suosikkejani, siinä missä Hiljaisten siltojen vastanäyttelijä Meryl Streep.

Uneton Seattlessa kertoo siitä, miten pikku poika järjestää surun murtamalle isälleen naisseuraa. Lapsi on uskomattoman kekseliäs soittaessaan radio-ohjelmaan ja kertoessaan isän tarvitsevan uuden vaimon. Kaunis tarina ja lapsen keskeinen rooli tekevät tästä yhden minun suosikkileffoistani. Ehkäpä se samalla tuo mieleen esikoisen keskeisen roolin puoliskon työnsaannissa. Asuimme tuolloin vielä Itä-Suomessa. Esikoinen oli 3-vuotias, kun puolisko oli jättänyt urakkatarjouksen 3-tien hirviaitojen pystyttämisestä.  Projektipäällikkö soitti ja kertoi, että tarjous oli hyväksytty. Viestin vastaanotti lankapuhelimessa selkeäsanainen 3-vuotiaamme. Hän oli jopa hakenut kynän, jotta pystyi ottamaan muistiin puhelinnumeron, johon puoliskon tulisi soittaa. Paha vain, että siitä vihreästä sahanteräkuvioisesta tussiviivasta ei erottunut numeroita. Kaikeksi onneksi projektipäällikkö soitti vielä uudemman kerran, kun puoliskon vastaussoittoa ei viikkoon alkanut kuulua. Hetkeäkään hän ei ollut epäillyt puhuneensa niin pienen lapsen kanssa.