Kotiapulaiset, Brita ja Airi

 

 

Olen aina sanonut, että sitten kun alan rikastua, palkkaan kotiapulaisen ainakin silittäjäksi. Rikastumista ei ole näköpiirissä, sillä ensi vuoden veroprosentti on taas aiempaa suurempi. Kotiapulaisia olen kuitenkin palkannut. Vieläpä oikein kaksin kappalein – eikä kumpikaan ole luvannut auttaa silittämisessä.

 

Joulunalusviikolla meille tuli tarjoutumaan avuksi Brita. Hän kertoi, että hänen  vahvuuksiaan ovat imurointi ja kuivamoppaus. Päätimme antaa hänen näyttää taitonsa. Brita sanoi tarvitsevansa kuusi tuntia taloksi asettumiseen. Me reiluina ihmisinä annoimme hänen käydä rauhassa taloksi ja sovimme, että työnäytettä tarvitsee antaa vasta huomenissa.

 

Eihän se aivan talon standardeja vastannut. Brita imuroi sieltä täältä epäjohdonmukaisesti ja minun mielestäni ilman ajatusta. Matoista hän tuntunut oikein tykkäävän. Joihinkin jäi jumiin ja sitä pyöreää olisi kiertänyt vaikka koko päivän.  Eikä minun perässäkävelemisestäni tuntunut olevan mitään apua. Tunnin kuluttua puolisko arveli näytön tältä erää riittävän ja niin Brita ohjailtiin palvelijanhuoneeseen huilaamaan.

 

Joulun aikaan meille ilmaantui sitten vuorostaan Airi. Airi kehui olevansa näppärä ja taloudellinen ruoanlaittaja ja - mikä parasta – myös sydänystävälliseen ruokavalioon oli asiantuntemusta. Sen verran olin tutustunut Airin kollegojen osaamiseen eräässä some-ryhmässä, että olin valmis palkkaamaan saman koulun käyneen Airin meille.

 

Ensimmäisenä työnäytteenään pyysimme Airia kokkaamaan meille kalaa ja kasviksia, ja hyvin hän tehtävästä suoriutuikin. Minulle Airi vihjaisi, että kyllä häneltä ne makkaraperunatkin toki tarvittaessa luonnistuvat. Suhisin Airin hiljaiseksi ja sanoin, ettei tätä tietoa sovi ainakaan puoliskon korvien kuullen ääneen lausua. Airi jää meille ilman muuta.

 

Palvelijanhuoneet ovat nykyrakennuksissa vähissä, joten Airin oli jo pakko majoittua keittiön nurkkaan. Ehkäpä Britalta vapautuu myöhemmin tilaa, sillä ajattelimme ottaa hänet kesällä mukaan mökille. Kukaties Rapakiven torppa oli liian iso haaste ja Brita olisikin parhaimmillaan pikkuisen pienemmän huushollin siivoojana. Se kannattaa sentään tarkistaa.

 

Brita on arkisemmin robotti-imuri ja Airin ulkomaankielinen nimi on airfryer.

Simulointia

 

 

Simulointi on sitä, että testaillaan asiaa turvallisissa oloissa. Lentäjät harjoittelevat tietokonesimulaattoreissa todellisuutta jäljitellen. Myös tulevaisuuden ennakointi on simulointia.

 

Meillä on ollut tilaisuus simuloida lähestyvää vanhuutta. Puolisko on sairauseläkkeellä ja minä olen ollut pitkällä sairauslomalla. Puoliskolle osui rankka versio koronasta aivan siihen samaan syssyyn, kun olin isossa leikkauksessa. Olimme siis molemmat kovin avuttomia ja ulkopuolisen avun varassa.

 

Oli hienoa huomata, miten jälkikasvumme tiivisti rivinsä ja asettui ”vanhusten avuksi”. Kuopus soitteli ja viestitteli ahkerammin kuin muulloin ja kuulosteli vointiamme. Kyseli lääkärin tarvetta ja toimi apunamme etänä. Keskimmäinen hoiteli kauppa- ja apteekkiasioita ja piipahteli muutaman kerran viikossa ”viihdytysjoukkojen” kanssa meitä tapaamassa. Laittoipa välillä ruokaakin ja toimitti meille annokset kotiin. Suurin taakka meistä tietysti oli esikoiselle. Hän hoiteli, paitsi kauppa-asioita työmatkallaan, myös kiinteistöhuoltoa ja lähihoitajan tehtäviä. Eipä meistä ollut sen enempää lumitöihin kuin lämmityspuiden hakijoiksi. Kaikki kaatui esikoiselle. Samoin ensimmäisten päivien lääkepussukan, teekupin ja jaffalasin toimittamiset käden ulottuville nojatuolin ääreen.

 

Tuumasimme, että tässä simuloidaan vanhuutta. Hoivapaikkoja on nykyään enää kovin vähän ja hoivan tarpeen pitää olla tosi suuri ennen kuin avun piiriin pääsee. Ja toki jokainen haluaakin pärjätä kotonaan mahdollisimman kauan. Varmasti asumme vielä tukipalveluita ja hoivaa tarvitessamme tässä kotona. Luultavasti ostamme apua yksityisiltä palveluntuottajilta. Tuottaako joku meille kiinteistönhuoltopalvelut; ruohonleikkuusta lumitöihin ja polttopuihin takan kupeeseen? Saammeko tilata tuoreita aterioita joltakin ateriapalveluyrittäjältä? Menumat kuulostaa minusta edelleen liian kliiniseltä ja kylmältä. Onko kauppa- ja apteekkipalveluiden tuottaja jo kolmas yrittäjä?

 

Meillä Suomessa väestö on ikääntymässä kovaa vauhtia. Vanhusten ympärille on syntymässä uusia työtehtäviä. Ihan vain ilmaisena vinkkinä kaikille yritysideaa hautoville lähihoitajille ja hoiva-avustajille ynnä ruokapalveluiden parissa toimiville: vanhuksissa on tulevaisuus!

Joulua ei tarvitse kloonata

 

 

”Ei ole vuodet veljeksiä” kuuluu yksi suomalainen lakoninen sanonta, jolla on hyvä selitellä vaikkapa heinä-, vilja- tai perunasadon eroa edellisvuoteen verrattuna.

 

Voi, mikä oivallus minulle olikaan hoksata nyt liki kuusikymppisenä, että eivät tarvitse olla joulutkaan aina samanlaisia. Joku ihme perinteiden ja traditioiden ylläpitämisen pakko on vaatinut kloonaamaan jouluja vuosikymmenten ajan. Kellonlyömälleen on pitänyt tehdä asioita samalla lailla – jotain ehdottomasti ennen klo 12.00 joulurauhan julistusta ja jotain vasta aattohartauden ja saunan jälkeen. Näin ainakin Suomi-jouluissa, ja niitähän meilläkin on puoliväliin neljättäkymmentä – kahdesti taisimme viettää joulun Kanarialla.

 

Olen osannut saada aikaiseksi kunnon stressin joulusiivouksesta ja joulupöydän antimista – sittenkin, vaikka olen aina suosinut Saarioisen äitien laatikkotarjontaa. Olen puurtanut ja puuskuttanut syyslukukauden jälkeen viimeisillä voimillani saunan pesun ja perusteellisen katonrajasta alaspäin suuntautuvan sisäsiivouksen. Sitten olen voinut marttyyrin elkein ajatella, että ”on äiti laittanut kystä kyllä…”

 

Tänä vuonna on toisin. Äitini ymmärsi tilanteeni, olihan hänellä isän useamman tekonivelleikkauksen toipumista läheltä seuranneena selkeä näkemys siitä, mihin upouudella polvella pystyy. Äiti kannusti ottamaan siivoojan. Se vapautti paljon ajatuksen tasolla ja antoi luvan tehdä vain ne asiat, joihin oikeasti on voimia ja mahdollisuus.

 

Meillä ei kahlattu tänä vuonna hangen poikki hakemaan aitoa ja elävää kuusta. Tyydyttiin sopuhintaiseen ja kovin pieneen muoviseen. Toki senkin voi koristella sievästi. Kuusen oksille päätyivät kristallikoristeet sulassa sovussa Muumi-mukien ja karkkikeppien kanssa. Innostuin valoilla somistetusta kuusenalusmatosta vuoden verran myöhässä, mutta onneksi tytär bongasi sellaisen kierrätyspalstalta. Taatelikakkujen ja joulupullan leipomisesta selvisin – eri päivinä tosin. Jouluvieraat ovat ilmoittaneet aikataulunsa ja minä olen saanut viimeistellä jouluruokahankinnat ostamalla täsmäherkkuja. Pääsinhän jo itsekin kauppaan, kun puolisko hoiti autoilun ja minä kepittelin vain yhden kepin tuella monen kaupan kierroksen.

 

 Joulu tulee ihan varmasti näinkin.

 

 

Kotimaisen kalan puolesta

 

 

”Nyt jaksaa tuas näläkästä huastattoo” saatettiin kotipuolessa tuumata, kun oltiin saatu vatsa täyteen hyvää ruokaa. Sanonta tuli mieleen, kun oltiin nostettu tavallinen maanantai arjen yläpuolelle valmistamalla Marttojen ohjeella madekeittoa.

 

Taannoin uutisoitiin, että syömästämme kalasta peräti 80% on tuontikalaa. Tänne laivataan lasteittain Norjan lohta, seitä, turskaa ja tonnikalaa. Sehän tuntuu aivan käsittämättömältä näin kun maata kiertää meri etelässä ja lännessä, ja Suomi tunnetaan tuhansien järvien maana. Järvissämme uiskentelee runsaasti ruokaa, sillä syömäkelvottomiksi mainittaneen ainoastaan ruutana. Tuossa 20% kotimaisessa osuudessakin on paljon kasvatettua kalaa, joten villikalan osuus jää tosi vaatimattomaksi. Vähän silakkaa ja muikkua, pikkuisen lohta ja jokunen made.

 

Kalastajien ammattikunta on ikääntynyt ja uusia tulokkaita ei aivan tungokseksi asti ole. Toisaalta ymmärrän kalastajien vähenemisen. Erilaiset pyyntirajoitukset rajoittavat toimeentulon hankkimista ja laillisen pyynnin todentaminen teettää kalastajalla työtä. Runsaat hylje- ja merimetsokannat kiusaavat kalastajia nekin. Säät ja suomalaiset talviolosuhteet rassaavat vesillä ja jäillä liikkujia. Harva nauttii talvikalastuksesta pakkasessa ja viimassa. Toisinaan kuljetusmatkakin voi olla haaste. Mihin silloin kalat saadaan kaupaksi, kun Ahti onkin oikein anteliaalla tuulella?  Saako kauppiaan kanssa tehtyä sopimuksen, kun saaliin kilomäärää ei voi lyodä lukkoon viikkoa etukäteen?

 

Joku kuitenkin onnistuu löytämään markkinaraon. Tv:ssä kerrottiin eräällä maatilalla muutetun tuotantosuuntaa siten, että navetasta oli tehty kalanjalostuslaitos. Hittituotteena oli särjen jalostus raakakalasta purkkiin. Mietin, että muutakin pitäisi osata tehdä kuin purkittaa.

 

Tämän ajan emäntä ei työpäivänsä jälkeen jaksa käydä perkaamaan kalaa alusta alkaen, mutta osaa käyttää valmiita annospaloja. Onhan niihin sei- ja lohipakastekuutioiden avulla opeteltu.

 

Meillä on mökkipaikkakunnalla ihana tuttavuus rakentaja-kalastaja, joka kahta vahvaa osaamistaan yhdistelemällä saa ympärivuotisen elannon. Häneltä saamme ostaa raakapakastettuja haukimurekepihvejä, valmiita ahvenfileitä vakuumissa ja madetta annospaloina keittotarpeiksi. Näistä laatii kiireinenkin emäntä kotimaista järvikalaruokaa.

Tahvo-tontun toilauksista

 

 

Meillä on vuosien ajan seikkaillut ystävällinen talon tonttu, Tahvo. Tahvo on selvästikin sekoitus muinaisista tontturoduista, sillä hänestä ei oikein saa selkoa, onko hän metsätonttu, saunatonttu vaiko sittenkin tupatonttu. Hän on kotonaan ainakin noissa kaikissa ympäristöissä. Hänestä on päästy näkemään vain pieniä punanutun vilahduksia. Kerran puuliiterin peränurkassa puupinojen päällä ja toisen kerran Rapakiven torpan katon rajassa, tikkaiden ylimmällä pienalla.

 

Viesteissään Tahvo sen sijaan on kertonut elämästään enemmänkin. Olemme ymmärtäneet, että hän asuu pääosan vuotta metsässä omassa mökissä. Loppusyksystä ilmojen kylmetessä hän muuttaa aina Rapakiven torpan läheisyyteen ja joulun jälkeen tammikuussa palaa jo mökilleen. Pelkää näet, että hänen punainen nuttunsa erottuu liian selvästi hankea vasten, eikä hän onnistu pysyttelemään piilossa.

 

Rapakivessä Tahvo käyttää toisinaan talon etuja hyväkseen, mutta muistaa aina maksaa käyttämistään palveluista. Joka syksy hän on ilmaissut tulonsa käymällä saunassa. Kiitokseksi saunan löylyistä ja puhdistautumisen mahdollisuudesta hän on jättänyt lapsille namia saunan tuloilmaputken suulle. Käyttää ilmeisesti sitä reittiä liikkumiseen. Tänä syksynä Tahvo kertoi pesseensä punaisen takkinsa ja lakkinsa Rapakiven pyykkikoneessa ja lapsia odottivat kiitokseksi tarkoitetut pikkuruiset rusinalaatikot ja viesti pyykinpesukoneen kulmalla. Rapakiven torpan takan vieressä on ollut laatikko, jossa on pikkuruisia verstaassa syntyneitä puupaloja sytykkeeksi. Yhtenä yönä laatikko oli kadonnut ja tilalla oli minikokoisia karkkikeppejä ja viesti, jossa Tahvo kertoi tarvinneensa puut oman mökkinsä lämmittämiseen. Rohkeinta Tahvolta oli se, että hän oli viettänyt yhden yön tuvassamme. Hän oli nukkunut vanhassa kätkyssä, johon olin asetellut koko laajennetun perheemme tonttuina. Tahvolle oli tullut niin lapsuus mieleen ja hän oli kaivannut omiensa joukkoon.

 

Aiempina vuosina Tahvo on antanut ideoita kivoihin lauantaipuuhiin; jättänyt askarteluvinkkejä tai vinkannut kyläkodan makkaranpaistopaikasta retkikohteena. Aivan kuin hänestä olisi tulossa tutumpi ja rohkeampi. Ehkä olemme saavuttaneet Tahvon silmissä luottamusta. Annamme hänelle tilaa ja rauhaa, suhtaudumme arvostavasti, sovimme elämään Rapakiven tontilla ja talossa sovussa.

 

Järjestelmä yskii – repeileekö turvaverkko?

 

 

Aikoinaan meillä Suomessa riitti rahaa järjestää terveydenhuolto ja sen tukipalvelut hyvin. Jo kauan jaossa on ollut vain niukkuutta. Niukan rahan kohdentamisesta ei tule kuin kitinää ja marinaa. Olen vastikään ottanut tuntumaa julkisen puolen palveluihin ja huomannut omakohtaisesti muutamia pulmia.

 

Aloitan Kela-taksijärjestelmästä. Olin oikeutettu Kela-taksiin jo menomatkalla polvileikkaukseen ja päätin käyttää tätä, koska kyytimieheni kotosalla olivat kipeinä. Luulin olevani näppärä, kun osasin soittaa tilauskeskukseen. Pyysin ohjaamaan kyydin oman kylän taksille. Eihän se niin toimikaan! Ensin olisi pitänyt soittaa tutulle taksille, varmistaa kyydin sopivuus ja kysyä taksin numero - sitten vasta soitto tilauskeskukseen. Näin kyyti olisi voitu ”pakottaa” nimetylle kuljettajalle. Opin myös, että alueemme Kela-kyytejä ajaa pääasiallisesti niihin nimetty ”ykkösryhmä”, jolla ei välttämättä ole aikaa taikka halukkuutta kaikkiin ajoihin ja ne valuvat ”ylivuotona” ja usein vasta viime tipassa paikallisille autoilijoille. Niin paljon kuin tätäkin systeemiä säädettiin ja asian tiimoilta kuulemistilaisuuksia pidettiin! Jos kuultiinkin, ei kumminkaan kuunneltu. Ei saatu hyvää aikaiseksi kenellekään – sen enempää taksiautoilijoille kuin asiakkaille.

 

Paljon on julkisuudessa ollut puhetta sairaansijojen vähyydestä ja jatkohoitoon ohjaamisen haasteista. Lienee osittain tämän pulman helpottamista, että sairaalasta lähetetään isostakin leikkauksesta toipuvia kotiin kovin nopsaan, eikä lisävuorokautta voi anoa. Toki toinen puoli on, että tuttu turvallinen kotiympäristö on mukavampi kuin laitossairaala. Vuorokauden sairaalahoidon jälkeen kotiuduin edelleen sairaana olevien kotimiesten valvontaan. Eipä se ollut sen kummemmin kenenkään syy, että ensimmäisenä kotiaamunani pyörryin ja kaaduin eteisen lattialle suoraan suulleni.

 

Siitä tullaankin ketterästi seuraavaan pullonkaulaksi mainittuun eli kunnalliseen hammashuoltoon. Sinne ei muka saa aikoja. Ilahduttava yllätys! Soitto tasan klo 8.00 toi ensiapuajan ja etuhampaat saatiin tutkittua ja kuvattua sekä terveiset tapahtuneesta vakuutusyhtiölle toimitettua.

 

Turvaverkon paikkaajille olisi töitä.

Viikko tupamummona

 

 

Olen viettänyt viikon tupamummona, toipilaana polvileikkauksen jälkeen. Olen kuluttanut tietysti paljon aikaa lempilepotuolissani istuen ja maailman menoa tv-ruudusta seuraillen. Viikon aihe on ollut itäraja. Panadolin ja Buranan sumentaessa aivojani ymmärsin näin:

 

Venäjä päätti näyttää mahtiansa ja alkoi roudata Lähi-Idästä Eurooppaan pyrkiviä Suomen itärajalle. Suomi lähetti nootin, jossa ilmoitti, että tämä ei käy. ”Jos ette lopeta, laitamme raja-asemat kiinni.” Ei loppunut ja Suomi toteutti uhkauksensa neljän vilkkaan raja-aseman osalta. Venäjä vastasi nootilla, jossa moitti Suomea kansainvälisten sopimusten noudattamatta jättämisestä.

 

Minusta näyttää, että tämä nootti on kuin valtioiden välinen ”heippalappu”. Siis se sellainen viesti, joita kerrostaloasukkailla kuulemma on tapana jättää talon ilmoitustauluille. Sellainen, jossa asianosaiset eivät kohtaa ja keskustele asiasta ja joissa he tahtomattaan taikka hyvinkin tarkoitushakuisesti ymmärtävät toisiaan väärin.

 

Nootit ovat singahdelleet itärajan yli taajaan. Helsingin Kansalaistorille tuotu tuhottu venäläistankki, jonka tarkoitus oli symboloida tukea ukrainalaisille, kirvoitti seuraavan nootin. Se, että Suomi sallii venäläistankin esillä olemisen pääkaupungin torilla, osoittaa kuulemma vihamielisyyttä Venäjää kohtaan.

 

Ihmeen rauhallisesti ulkoministeri Valtonen kertoi, ettei Suomella ole mitään aikomusta toimia tankin poistamiseksi. ”Nopeimmin tankki poistuu, kun Venäjä lopettaa sotimisen Ukrainassa.” Toista se olisi ollut ”suomettumisen aikaan”. Täältä olisi lähtenyt seuraavalla Tolstoi-junalla korkea-arvoinen delegaatio suoraan Moskovaan anelemaan anteeksiantoa ja liennyttämään suhteita.

 

Vielä palaan itärajalle. Loppuviikosta suljetaan lisää raja-asemia ja avoimeksi jää enää pohjoisin, Inarin kohdalla oleva Raja-Jooseppi. Arabiankielisissä ryhmissä kysellään jo kuulemma, että siirtyykö rajanylitysreitti nyt metsiin. Minä mietin talvikeliä; osaavatkohan tulijat liikkua suksilla? Lasten polkupyöriäkin näyttivät vain taluttavan… Hoksasikohan kukaan itärajan läheisyydessä mökkiään talviteloille laittanut jättää sinne arabiankielistä heippalappua tyyliin: ”Odottelen omistajiani. Jatka vain matkaa!”

Häämatkan hämmästelyä

Männä viikolla nappasin kaupan kassajonossa kuvan aikakauslehden kannen otsikosta. ”Kauramiljonääripariskunta Juha-Petteri ja Netta Kukkonen: harjoitushäämatkalla Roomassa kului 130000 euroa”. Niin paljoa ei kiinnostanut, että olisin lehden ostanut ja jutun lukenut, mutta jo tuo otsikko riitti virittämään ajatusta.

 

Kauramiljonääri lienee kauramaidolla rikastunut uusrikas, joka ei häpeile näyttää ja käyttää varallisuuttaan. En kadehdi heidän rikkauksiaan. ”Jokainen on oman onnensa seppä” – opin jo lapsena.

 

Vaan, että oikein harjoitushäämatka! Tutustutaanko harjoitushäämatkalla varsinaisen häämatkan kohteisiin – nähtävyyksiin, uimarantoihin ja ruokapaikkoihin - ennakolta vai mikä on idea? Testataanko vielä suhdetta ja kokeillaan, kannattaako sittenkään mennä naimisiin ja sitoutua tähän ihmiseen loppuiäkseen? Monestihan matkaa pidetään passelina tapana stressitestata ihmissuhdetta. Reissussa sattuu aina jotain, siellä väsytään ja rähjäännytään, saadaan kantapäihin rakkoja ja tuskastutaan helteeseen. Siinä joutuvat yhteistyötaidot ja joustamisominaisuudet koetukselle.

 

Aika nopsaan palasin ajatuksissani vuoteen 1985. Tuolloin häiden viettäminen vasta teki uutta nousua, eikä asioita ollut ”pakko tehdä” jollain tietyllä tavalla, niin kuin tuntuu nykyään olevan. En usko, että Pariisi, Rooma taikka varsinkaan Malediivit olivat silloin muidenkaan häämatkakohteita. Meidän matkamme suuntautui seurantalolta haitarilla säestetyistä tansseista kymmenen kilometrin päähän vanhempieni mökille. Häämatka kesti yhden yön yli.

 

Harjoitusmatkaa ei oltu tehty. Ehkä olisi pitänyt, sillä avaimethan ne unohtuivat, vaikka eväskori kyllä muistettiin ottaa matkaan. Puoliskolla oli jo tuolloin autossaan autopuhelin, ARP. Semmoinen ensimmäisen sukupolven matkapuhelin. Sillä soittaa kilautettiin ja pyydettiin tuomaan perään avain. Ratkaisukeskeinen puoliskoni oli tosin jo ennen avaimentuojan tuloa ratkaissut pulman ja avannut kuistin ikkunan ruuvimeisselillä. Emme tarvinneet syytellä toisiamme avaimen unohtamisesta. Ja yhä näin liki neljänkymmenen vuoden jälkeen naurattaa, kuinka likimain jokaisella reissullamme on sattunut jotain kommellusta – ja aina niistä on yhdessä selvitty!

Pula-ajan ruokaoppia

 

 

Ajattelen, että elämme jonkinmoista ”pula-aikaa”. Maailman poliittinen tilanne on aiheuttanut kauppoihin joitakin artikkelipuutoksia ja ilmastonmuutos toisia – kolmannet aiheutuvat ilmastotietoisuudesta eli lentorahdin välttelystä. Kyse on yltäkylläisestä pula-ajasta.

 

Aika monta ruokainnovaatiota on tehty ihan oikeina pula-aikoina, taikka taloudellisen niukkuuden hetkellä. Hävikkiä on osattu hyödyntää kotikeittiössä tarkkaan. Possun kaukaloon taikka koiran kippoon on päätynyt vain kapea marginaali.

 

Mietitäänpä vaikka italialaisten mammojen pizzaa. Niin loistava idea, että konsepti on levinnyt ympäri maailman. Pizzapohjan päälle voi heitellä melkein mitä vain jääkaapin periltä löytyy. Kaikki maistuu hyvältä, kun juustolla kuorrutetaan.

 

Entäs sitten pyttipannu!? Liekö keksitty Ruotsissa vai Suomessa - aivan sama. Mainio konsti muokata liiat keitetyt perunat ja ylimääräiset makkarat taikka lihapullat uudeksi ruoaksi! Tykätty kotiruoka ja vuodesta toiseen yksi kouluruokien supersuosikki.

 

Kuka ruustinna keksi jälkiruokien kuningattaren eli pappilan hätävaran? Kätevä emäntä kerrassaan! Sinne uppoavat niin pullan kuin kakun jämät. Hillolla ja kermalla kuorruttaen herkuttelunautinto on taattu. Yhtään surkeampi ei ollut Fredrika Runebergin puolisonsa kunniaksi leipoma torttu. Joulupiparin viimeisetkin murut ja punssipullon pohjat saa hyödynnettyä tähän herrojen herkkuun. Upeita oivalluksia molemmat.

 

Erityiskiitokset annan silti sille Lindströmin rouvalle, joka keksi jatkaa jauhelihataikinaa punajuurella. Mikä sadonkorjuuajan herkkuruoka! Mikä upea tapa jatkaa kallista lihaa riittämään useammalle ruokailijalle! Miten loistava tapa ohjata meitä sekasyöjiä kasvisruoan suuntaan! Aina tuolloin tällöin ostan pussillisen punajuuria ja pääsen jalostamaan lindströminpihvejä. Joka kerta teen niin suuren annoksen, että saan muutaman ruokaveron verran pakkaseenkin.

 

Jotain on sentään hoksattu Rapakiven torpassakin. Kolmihenkinen nykyperheemme ei kerta kaikkiaan selviä kovin suuresta sunnuntaipaistista. Keksin jalostaa savustetun porsaanfileen jämät merimiespihviin. Sama kai se on, mitä lihaa perunaviipaleiden väliin ja lihaliemeen uimaan lykkää. Tämä sortti oli meistä aivan eri ruoka kuin itäsuomalainen siansivuviipaleilla kuorrutettu  ja munamaidolla hyydytetty perunalaatikko.

Vaihteeksi varautumisasiaa

 

 

Varautumisesta on puhuttu viime vuosina paljonkin ja vähän toisessa tarkoituksessa. Minä varaudun ja varustaudun nyt polvileikkaukseen ja jouluun. Äkkiseltään ne kuulostavat aivan eri asioilta, mutta varautumisen näkökulmasta ne ovatkin yllättävän yhteneväiset jutut.

Sairastupa pitää siivota ennen leikkausta huolella, etteivät hämähäkinseitit häiritse toipilaana pötkötellessä. Muistan meinaan yhden keuhkokuumeen, jolloin olohuoneen katon nokisuus vaivasi minua sohvalla maatessa kovasti, mutta voimia siivoukseen ei kerta kaikkiaan ollut. Tänä vuonna saa varmaan tuo sairastupasiivous palvella myös joulusiivouksena.

Uuden titaanipolven kanssa ei Rapakiven mummosta liene heti myöskään kauppakierroksille. Siksipä kuivaruokakaappi on täytetty täyteen ja varattu jo jauhoja, sokeria ja taateleita joululeivontaa ajatellen. Pakastimet on samoin lastattu kantta myöten. Hätätilassa joulukin selvitään, sillä karjalanpiirakoita raakapakasteena ja kirjolohta kokonaisena ja fileerattuna löytyy riittävästi. Varmasti puutteita kumminkin on, mutta korona-aikana trimmatut kauppojen ennakkotilaussysteemit palvelevat.

Joululahjat on luonnollisesti hankittu. Tai no, muutama lahjakortti puuttuu vielä, mutta hankintapaikat ovat tiedossa ja valmiiksi mietittynä. Paketoinnin voi varmasti toipilaskin hoitaa pöydän ääressä istuen. Ja pakettipuuhat - jos mitkä - ovat mukavaa ajanvietettä.

Ajan kulumisesta pitkän sairausloman aikana on kyllä totuuden nimessä jonkinmoinen huoli. Koska kädet ovat varmasti toimintakuntoiset, vinkkasin työkavereille, että voin polven kuntouttamisen lomassa neuloa sukkia tarvitseville. Ainahan tietysti voi ottaa jonkun maksukanavan ja tuijottaa telkkaria, mutta kädet on työllistettävä silloinkin. Ruutu plussalta voin leikkauksen jälkeen katsella muutaman kauden suosikkisarjaani Sykettä. Eiköhän sieltä tule joululeffojakin.

Kävin kampaajalla. Se tuo mielenvirkeyttä, joka puolestaan edistää paranemisprosessia. Hankin kotikäyttöön joulunpunaiset kumipohjaiset huopatöppöset, sillä ne eivät luista laminaatilla samalla lailla kuin villasukat. Liukastumistakin lienee hyvä vältellä, ettei tule enempää vahinkoa.

Sanovat, että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Terveisiä siis täältä sairausloman ja joulun puolivälistä!

 

 

Seikkailu muutamassa Motenet-liikkeessä

 

 

Kesällä päätimme ostaa mökkikaivoon pumpun. Piti ostaa vallan porakaivopumppu, sillä nostokorkeutta piti saada reilut 20 metriä. Pumppu ostettiin Savonlinnan Motonetista, joka Kesälahdelta katsottuna oli lähin ostopaikka.

 

Pumppu pelasi reilun viikon ja sitten ei inahtanutkaan. Pyysimme tutun sähkömiehen tarkistamaan, että kaivolle tulee riittävästi virtaa. Virtaa tuli riittämiin ja pumpussa oli vika asiantuntijankin mukaan. Lähdimme palauttamaan pumppua Savonlinnaan luottaen, että saamme tilalle samanlaisen.

 

Pumppu oli kuitenkin niin kallis, ettei uutta annettu suit sait suoraan, vaan kirjattiin asia ja vaatimukset reklamaatiolomakkeelle ja laite meni reklamaatiotiimin tarkistettavaksi. Useamman viikon kuluttua soittelin perään ja sain tiedon, että vialliseksi oli pumppu havaittu sielläkin ja saamme odotella viestiä uuden hakemisesta. Sovimme, että uusi pumppu haetaan Kotkan liikkeestä, joka osuu paremmin mökkimatkan varrelle. Ylimääräisestä Savonlinnan reissusta luvattiin hyvittää asiakastililleni 30,10 €.

 

Pari kuukautta myöhemmin olin keksinyt joululahjahankinnan, jonka oston yhteydessä käyttäisin tuon hyvityksen, vaan eipä sitä asiakastililtäni löytynytkään. Ei, vaikka info-tiskillä asiaa ihmettelemässä oli enimmillään viisi henkeä. Koin tulleeni nolatuksi, kun jouduin seisomaan ostosten odottaessa kassalla – näyttihän se aivan siltä, kuin ei mummolla olisi ollut pelimerkkejä ostokseensa. Sillä reissulla hyvitystä ei löydetty ja maksoin joululahjahankintani kokonaan lompakostani.

 

Muutaman viikon päästä sain taas tekstarin, jossa kerrottiin, että hyvitys löytyy nyt asiakastililtäni ”uudessa kassajärjestelmässä”.  Sen verran taisin antaa käämin käryämisen näkyä Kotkan liikkeessä, että ajattelin hyödyntää hyvityksen mökkireissulla Lappeenrannan kohdalla. Vaan eihän se onnistunut, kun heillä on vielä vanha kassajärjestelmä ja uusi vasta tuloillaan. Höyläsin tuulilasinpyyhkimet ja ajovalopolttimot pankkikortilta.

 

Kotkaan tullessa keksittiin, että jospa kuitenkin keräisi itsensä ja hakisi polttoainesuodatinta ja moottoriöljyä  Kotkasta. Infopisteen kassalla oli uusi systeemi ja tällä kolmannella kerralla onnistui!

 

Monta ostosreissua eto summan takia!

Kesän ensimmäiset ja viimeiset mökkiviikonloput

 

 

Minä sitten pidän kesän ensimmäisistä ja viimeisistä mökkiviikonlopuista! Ne ovat niitä, jolloin työtä ei ole niin paljon, vaan saadaan keskittyä olennaiseen ja olemiseen - luultavasti siihen mökkeilyyn.

 

Kevään ensimmäisillä mökkireissuilla meillä tyypillisesti istuskellaan prinsessakuistilla päiväkaffella ja iltateellä suunnittelemassa kesän puuhia ja projekteja. Ihmetellään, miten meitä potkaisikaan onni, kun saimme hankittua tämän pikkuisen ja vaatimattoman lammenrantapaikan ihan ikiomaksi. Syksyn viimeisillä reissuilla puolestaan nautiskelemme leivinuunin lämmityspuuhista ja uunin luovuttamasta lämmöstä. Illan myöhällä, sitten kun hiilet on vedetty, laitetaan karjalanpaisti uuniin kypsymään. Aamulla saadaan herätä leivinuunin takaa kammarista hyvin levänneinä ja tyytyväisinä muhevaan paistin tuoksuun - todeten että kaikki on hyvin, kun lounaskin on jo valmiina. Päivän aloitamme pannukahvilla taikka teekupposella ja ”mökkileivällä”.

 

Kesäthän mökillä kuluvat - näin meidän viiden vuoden kokemuksella – tiukassa työnteossa. Nyt en puhu klapikoneen klipsutuksesta, joka on minun mielipuuhaani ja jokakesäistä käsityötä. Kuluneena kesänä mökille valmistui kesäkeittiö ynnä puukatos, uusi laituri kera irrotettavan lautan sekä upouusi vierasmaja/ etätyötila elikkäs pikkuruinen hirsimökki. Aivan ei kesä kaikkeen riittänyt, joten syksystä on haettu hyviä sateettomia ja tuulettomia työpäiviä, mutta nytpä on hirsituvassakin katto päällä ja harjakaiset pidetty. Ikkunat pitäisi vielä saada paikoilleen, jotteivät talvimyrskyt täyttäisi tupaa lumella. Ja saadaanhan ne, sillä keskieuroopalaiset ikkunat ovat jo kumminkin Suomessa.

 

Harjakaiset olivatkin asia, johon piti ihan perehtyä. Ne ovat "talonrakennuksen perinteeseen kuuluva juhlatilaisuus, joka perinteisesti pidetään rakennuksen vesikattotöiden valmistuttua, kun rakennus on saatu suojatuksi sateelta. Harjannostajaiset järjestää tilaaja, joka kutsuu tilaisuuteen kaikki hankkeeseen osallistuneet, muun muassa rakennustyöväen ja suunnittelijat."

 

Juhlat ajattivat kahden kirkonkylän kautta, toisen kylän keskustasta löytyi juomatarjoilu, mökkikunnan keskustasta taatusti tuorein kalatarjonta.

 

Parin vuoden projekti

 

 

Oikeasti kaikki sai alkunsa kuusi vuotta sitten työpaikan tyhy-retkellä. Oltiin seinäkiipeilemässä ja olin innoissani kuin pieni apina, sillä laji tuntui omalta. Halusin näyttää kaikille, että minä pystyn boulderoimaan. Kehuskelin, että käsissäni ja jaloissani on lihasta; ”Kaikki ei ole vain läskiä!” Kilpailuviettini heräsi. Viimeiseksi lähdin vaikealle reitille, koska työkaverikin oli siihen pystynyt. Putosin patjalle kipeästi oikean jalan taittuessa alle. Työterveydessä valittelin seuraavana päivänä nilkkaa, sillä siellä kipu silloin tuntui. Jotain rikkoutui myös polvesta, sillä vuosia myöhemmin otetuissa polven magneettikuvissa näkyy ”traumaperäinen vaurio”. Tästä putoamisesta käynnistyi polven kuluminen.

 

Kaksi vuotta sitten jouluna selitin jouluvieraillemme, miten kiertyessä kovin kivulias polveni tuntuu toimivan ”ratasvälitteisesti”, vaikka tiedän, että siellä pitäisi olla aivan toisenmoinen rakenne. En osannut yhdistää asiaa seinäkiipeilyonnettomuuteen, pikemminkin mietin vaivaa pehmytkudosreuman kautta. Insinöörimies muisti jonkun tuttavansa polvivaivat ja kehotti hakeutumaan tutkimuksiin. Minä rohkaistuin lähtemään asiani kanssa liikkeelle.

 

Työterveydestä ohjattiin ensin röntgeniin Kotkaan,  sitten magneettitutkimuksiin Keravalle ja viimein ortopedille. Tähän kierrokseen tärvääntyi vuosi. Toinen vuosi kului sitten tekonivelleikkausjonossa. Jonossa ollessa piti tuhota jokunen kilo, jotta pääsisin sovittuun BMI-rajaan.

 

Lokakuun alussa sairaalasta soitettiin ja tarkastettiin kilokampanjan toteutumaa. Rehtinä ihmisenä tunnustin, että vähän kesken on vielä. Sain aneltua itselleni muutaman viikon armonaikaa ja lupasin tehdä kunnon loppuspurtin, sillä koko ikäni laihdutuskuureja testailleena konstit pitäisi kyllä olla tiedossa.

 

Sitten koitti se maanantai, jolloin sain soittaa jonohoitajalle ja kertoa, että tavoitteessa ollaan ja leikkausajan saa antaa! Niinpä alkoi vihdoin tuntua, että asiasta tulee totta ja polvi saa ”uudet sisuskalut” vielä ennen joulua.

 

Saamme tänä vuonna samat jouluvieraat kuin kaksi vuotta sitten. Pääsenkin kiittämään heitä tutkimuksiin patistamisesta. Polvessa oli oikeasti vikaa ja jouluna minulla on jo uusi titaaninivel.

Pelastakaa sotamies Antti Kuronen

 

Silloin vuoden 2022 hiihtolomalla, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, seurasimme sodan alkupäiviä lähes suorana lähetyksenä Alfa-tv:n kautta. Alfalla lähetettiin sotilaiden kuvaamia videoita suoraan taistelutantereilta. Asioiden taustoittamistyötä alfalaiset tekivät suurella ja lämpimällä sydämellä. Toimitusjohtaja Hannu Haukka oli itse tämän tuosta tapahtumapaikoilla raportoimassa ja apua viemässä. Kun Alfa-tv loppui, se tuntui suurelta menetykseltä.

 

Pian luottotoimittajaksemme valikoitui YLE:n Antti Kuronen. Hän on ollut luotettava toimittaja katastrofikentillä jo ennen Ukrainan sotaa. Hän on tehnyt raportteja Lähi-Idästä, esimerkiksi Syyrian al-Holin pakolaisleiriltä, kertonut Euroopan pakolaiskriisistä ja tehnyt dokumentteja kovista aiheista. Nyt hän tuntuu reissanneen reilun puolitoista vuotta Ukrainaa ristiin rastiin. Raporttien myötä Ukrainan kartta ja kaupungit alkavat hahmottua meillekin.

 

Antti on aina tapahtumien äärellä ja hänellä on faktat hallussa. Luottamusta lisää se, että Kuronen antaa liikutuksen kuulua äänessään. Eiväthän sodan kauhut jätä kylmäksi edes kokenutta kirjeenvaihtajaa. Uutisjuttujen autenttisuutta lisää toimittajan kaikinpuolinen aitous. Antti saattaa kuvissa olla suojakypärä kallellaan toisella poskella ja Press-turvaliivi vinossa. Kukapa häntä siellä puvustaisi ja lavastaisi! Samalla hän voi viittilöidä mikrofonikädellä takaviistoon kohdetta esitellen. Ihan voi hyvällä syyllä tituleerata Antti Kurosta sotamieheksi, sillä niin läheltä tapahtumien keskipistettä hän ansiokkaat uutispätkänsä toimittaa.

 

Nyt olen huolissani Antti Kurosen – tai ”KurosAntin” niin kuin Itä-Suomessa sanottaisiin – jaksamisesta. Hänet on lähetetty taas uuteen pahaan paikkaan, nimittäin laatimaan raportteja Israelin ja Hamasin kahakoista. Eihän kenenkään pää voi kestää määräänsä enempää sotaa; haavoittuneiden ja kaatuneiden näkemistä, pelkoa, pommisuojaan juoksentelua, ynnä muuta kamalaa, mitä toimittajakin väistämättä joutuu reissuillaan kokemaan.

 

Kyllä nyt lienee aika laatia nettiadressi otsikolla "Pelastakaa sotamies Kuronen"  ja vaatia Antille kunnon kotilomaa. Ainakin nyt sen verran, että ehtii pelko hävitä äänestä ja katseesta.

 

Mietteitä kodista

 

 

Koti on ihmisen tärkein paikka. Kotona ovat rakkaat ihmiset ja ne tärkeät tavarat, jotka tekevät kodista kodin. Ainakin sänky, jääkaappi ja vaatekaappi. Kotona jokaisella pitäisi olla turvallinen olo. Kotona pitäisi voida luottaa, että saa olla ihan oma itsensä iloineen ja suruineen. Kotona ei pitäisi joutua pelkäämään.

 

Miten pienestä se kodin turvallisuuden tuntu voikaan järkkyä! Ihan vain siitä, että joku lampsii sisälle kuin rautatieasemalle – soittamatta ovikelloa tai edes koputtamatta. Tai jos joku tuttava ryhtyy käyttämään autotallia myös omana varastonaan ja kulkee piharakennuksissa kuin omissaan. Ei siihen paljon tarvita! Heti tuntuu siltä, että jokin raja on ylitetty. Omaa ja yksityistä ei ole kunnioitettu.

 

Jokamiehen oikeudet kieltävät marjojen ja sienten keruun pihalta tai talon välittömästä läheisyydestä. Marjojen poimiminen naapurin rajalle istuttamasta marja-aroniasta edellyttää minusta myös luvan kysymistä. Sitä samaa reviirirajaa soisi kunnioitettavan muutoinkin. Kaikki ei aina ole aidan, portin taikka lukon takana ja silti se kuuluu kodin piiriin ja on yksityistä ja omaa. Tontilla luvattomasti liikkuva herättää suojaustarpeen. Yks kaks tarvitaankin aitaa, portteja, munalukkoja, valvontakameroita, vahtikoiria…

 

Toki reviiriajattelussa on alueellisia eroja. Täällä Uudellamaalla ollaan reviiritietoisempia kuin oikealla maaseudulla. Pohjois-Karjalassa saattaa ikivanha polku kulkea naapurin pihan poikki, eikä polun paikka siirry edes omistajanvaihdoksen yhteydessä. Uuden omistajan on vain mukauduttava siihen, että naapurin aamulenkki kulkee ikkunan alta joka armas aamu. Samoin on Itä-Suomessa totuttu työkalujen ja työkoneiden yhteisomistukseen ja ehkä sitäkin kautta saatetaan liikkua toisten pihoilla – ihan luvan perästä. Uskoakseni sielläkin kuitenkin ilmoitetaan vaikka tekstarilla, kun lähdetään naapurin varastosta sitä yhteisesti hankittua klapikonetta omaan käyttöön hakemaan.

 

Halutessaan voi turvallisuutta koettaa hankkia lukoilla ja kameroilla. Sectoralarm ja Verisure ovat kuitenkin vain tekniikkaa. Kun hätä on suuri, apu on vielä matkan päässä, eikä se takaa välitöntä turvallisuutta. Turvallisuuden tunteeseen tarvitaan turvallisia ja luotettavia ihmisiä ympärille.

 

 

Rapakiven remppamuorin mietteitä

 

Minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla suht koht kelvollinen remppaaja. Ainakin, mikäli remppaamisen taidot olisi opittavissa tv-ohjelmista. Viime vuosina olen neuloessani katsonut lukuisia remppa- ja rakennusohjelmia, jotka ovat sijoittuneet Ruotsiin, Kanadaan, Australiaan, Uuteen Seelantiin ja välistä jopa Suomeenkin. En silti lähde tekemään tarjousta remppaurakasta, sillä huomioni on saattanut kiinnittyä epäolennaisuuksiin, kuten siihen miten hupsusti Australiassa rakennetaan. Eihän kukaan Suomessa rakentaisi taloa korkeille metallijaloille, sisäpuoli sisustusta myöten valmiina ennen kuin kämpässä on kattoa taikka ulkovuorausta. Olen havainnoinut myös Grand designs -ohjelman käsittämättömiä jääräpäisyyden osoituksia, joissa halutaan tehdä betonitalo tai kivilinna tiettömän taipaleen taakse, eikä kyetä mukauttamaan suunnitelmaa, vaikka kaikki potkii vastaan; rahat ovat loppu ja rakentaja uupumuslomalla. Täytyykö aina olla niin ”great” ja ”grand”, ettei jaksa edes nauttia uudesta kodista? Eikö ”cosy” ja ”homely” ole enää mitään?

 

Meillä on perheenä rakennuskokemusta kolmen omakotitalon, useiden piharakennusten ja yhden pikkuruisen hirsimökin verran. Jokainen projekti on ollut ihan vain ihmisen kokoinen ja siltikin, paitsi rakas, myös raskas. Juuri ennen valmistumista on saattanut tulla väsymys ja väsyneeseen kehoon on iskenyt vuosisadan lentsu, joka on osunut pahimmoikseen muuttoviikonloppuun. Rahakin on ollut tiukalla ainakin loppumetreillä ja hyvän tovin rakennuksen valmiiksi saamisen jälkeen. Siitäkin huolimatta, ettei kertaakaan ole räjäytelty kalliota uima-altaan taikka kellarin toivossa eikä edes rahdattu rakennustarvikkeita proomulla saareen.

 

Suomalaisten onnellisuuden taustalla on kuulemma vähään tyytyminen. Meillä ei perinteisesti ole tavoiteltu pilvilinnoja eikä kuuta taivaalta, vaan on tyydytty ”ihan hyvään”. Silmiini osui tutkimus, jonka mukaan nuorison pahoinvoinnin taustalla saattaa olla amerikkalaisen unelman rantautuminen Pohjolaan. Nuoret laittavat riman itselleen kovin korkealle, koska ovat kuulleet ympäristöstään mantraa: ”Maailma on teidän! Kaikki on mahdollista, jos vain uskot itseesi ja työskentelet tavoitteittesi suuntaan.”

 

Rakkaat nuoret: ihan tavallinen hyvä riittää!

 

 

 

 

 

Samoilua syksyisessä sienimetsässä

 

 

Minä syksyn lapsena

nautin sateesta ja pimeästä,

neulomisen luomasta harmoniasta

ja lukemisen rauhasta,

kynttilän pienestä liekistä,

takkatulen loimusta ja lämmöstä.

Odotan, että pian päästään

lokakuun harmaaseen syliin.

 

Minä olen oikeasti syksyn lapsena niin ihastunut syksyyn, että joka syksy päädyn kirjoittamaan jonkinmoisen ylistyksen syksylle. Tänä syksynä mietin sieniretkelläni, etteivät suomen kauniin ja rikkaan kielen sanat riitä sittenkään kuvaamaan sitä ihanuutta, minkä voi kokea syksyisessä metsässä.

 

Sumuisena sunnuntaina suuntaan kumpparit jalassa ja punainen ämpäri käsipuolessa sammaleiseen metsään. Nautiskelen hitaista askelista ja satunnaisten sienten löytämisestä. Henkäilen raikasta hapekasta syysilmaa, jota riittää ja riittää. Saalis ei ole lopulta se tärkein, se on vain iso ylimääräinen ilo. Tärkeintä on hidas ja meditatiivinen liikkuminen metsässä. Luontoa kunnioittaen ja siitä nautiskellen. Miten voikaan metsä rauhoittaa, tasata paineita ja antaa uutta energiaa. Jo metsän sisään astuminen laskee sykettä ja verenpainetta, elimistöön syöksähtää saman tien iso annos endorfiineja ja muita mielihyvähormoneita. Metsässä on suomalaisen hyvä olla.

 

Tällä elämänkokemuksella metsän hyväätekevän vaikutuksen tietää jo niin hyvin, että sinne haluaa laittautua, vaikka moni asia tappelisi vastaan. Aivan sama, vaikka vähän tihuuttaisi vettä. Sehän on pelkkä pukeutumiskysymys. Mitä siitä, jos metsässä on sakeanaan hirvikärpäsiä. Kiedotaan päähän tiukka huivi – hätätilassa ja huivin puutteessa se tekaistaan vaikka tyynyliinasta. Väliäkö sillä, että nivelrikkoinen polvi kipuilee. Pois tullaan vaikka takaperin kontaten. Metsään on päästävä.

 

Tutkimusten mukaan metsän myönteiset vaikutukset on saavutettavissa jo parinkymmenen minuutin metsäretkellä. Terveyshyödyt koostuvat monesta osatekijästä. Keskeisenä nähdään stressitilanteista palautuminen luonnossa. Liikkuminen luonnossa parantaa mielialaa, koettua terveyttä ja kuntoa sekä jopa itsetuntoa. Tärkeää on sekin, että luonnosta nautitaan eri aistien kautta. Metsien terveyshyödyillä nähdään olevan merkitystä jopa kansanterveyden edistämiselle.

 

Korona-aikoina suomalaiset löysivät liikuntasaleikseen metsät. Jatketaan samaan malliin!

Palveluammatti on aina palveluammatti

 

 

Olen palveluammatissa. Aina en ole mieltänyt asiaa näin, mutta nykyisin tunnistan asiantilan selkeästi. Palvelen varsinaisessa risteyskohdassa ja koetan olla avuksi paitsi lapsille ja kodeille, myös kollegoille. Aina toiveet ja avuntarpeet eivät ole kaikilla samanlaiset ja joudumme pohtimaan ja perustelemaan. Yleensä löydämme kelpo konseksuksen.

 

Perinteisemmin koulutyö on tunnistettu asiantuntijatehtäväksi. Silloin palveluaspekti jää työajatuksesta vähemmälle. Vanhastaan on ajateltu, että opettaja opettaa ja lapsen tehtävä on oppia. Opettajan auktoriteetistakin on puhuttu ja siihen tukeuduttu. Nykykoulussa keskustellaan, joustellaan, etsitään apukeinoja ja tuetaan. Koetetaan varmistaa, että oppijalla on myönteinen käsitys itsestään oppijana ja varmistellaan, että oppimiskokemus on myöteinen ja mukava.

 

Hyvä näin.

 

Perinteisemmissä palveluammateissa on asiakaslähtöisyyttä pidetty tärkeänä iät ajat. Asiakkaan arvostaminen lienee palvelukoulutuksen tärkein kulmakivi. Eikö silloin olekin niin, ettei asiakkaalle ”virnistely” ole soveliasta? Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun asioidessani apteekissa koin, että minulle naureskellaan! Asiakaspalvelija luetteli koneelta lääkkeitä, joita saisin jo Kela-rajoitusten puitteissa hankkia. Sanoin suoraan, että tänään minulla on vara ottaa vain nämä, jotka ovat ihan loppu. Ja asiakaspalvelija virnuili! Onhan se mahdollista, että mieleen tuli jokin kiva kotoinen juttu tai vaikka mukava biisinpätkä, mutta koin, että minulle nauretaan! Ai kamala, miten tuli kiire ulos apteekista. Olipa huono polvikin kerrankin yhteistyökykyinen, kun piti lähteä kiireen kaupalla autolle.

 

Uskon, että asiakkaan palveleminen paikan päällä ja pikaisesti voisi olla palvelukoulutuksen keskeistä agendaa sekin. Siis se, että palvellaan siinä paikassa mistä apua haetaan, eikä ohjata uudelle luukulle. Ilahduin kesän lopulla kovasti, kun jo käytyäni hukkareissun Motonetissa, menin hakemaan polttoaineletkua ruohonleikkuriin paikallisesta liikkeestä. Nuori mies leikkasi tarpeisiini riittävän pitkän pätkän letkua ja laati siihen sopivat kiinnikkeetkin. Ei usuttanut eteenpäin, vaikkei settiä pussiin pakattuna löytynytkään; toimi luovasti ja sai kanta-asiakkaan.