Vaikeita uudissanoja

 

Kieli elää ja kehittyy koko ajan. Sen myötä tarvitaan tietysti uusia sanoja.

 

Meillä on puhuttu viime vuosina kovin paljon hiilialkuisin yhdyssanoin. On laskettu hiilijalanjälkeä ja puhuttu hiilineutraaliudesta tai jopa hiilinegatiivisuudesta. Ymmärrän, että noilla viitataan toiminnan ympäristövaikutuksiin, mutta laskukaavat ovat sen verran monimutkaisia, ettei niihin taida vanhan lukion pitkällä matematiikalla kyetä. Toivottavasti laskukaavoihin vihkiytyneet osaavat hommansa, sillä minun korviini kuulostaa pahemman luokan laskuvirheeltä se, että meidän hiilinielumme olisivat kadonneet yhdessä yössä ja olisimme nyt joutumassa maksamaan toistakymmentä miljardia omantunnon valkopesumaksua.

 

Nykyinen hallitus on puhunut paljon monipaikkaisuudesta. Ymmärrykseni mukaan asiassa ei ole muuta uutta kuin nimitys. Monipaikkaisuus tarkoittaa kotipaikkakuntaa ja mökkipaikkakuntaa tai yhtä hyvin asuinkuntaa ja työkuntaa – toimimista kahdella tai useammalla paikkakunnalla. Monipaikkaisuudesta puhuminen ei ole ainakaan vielä saanut oikaistua sitä seikkaa, että veroa maksetaan vain siihen kuntaan, jossa henkilö on kirjoilla. Mielekästä varmaan olisi, että osa kunnallisverosta maksettaisiin toissijaiseen kuntaan, jonka palveluita – teitä, terveyspalveluita, vesi- ja jätehuoltoa – kuitenkin kuormitetaan. Tuon kuormittavuusajatuksen avasi pääministeri Marin keväällä 2020 sanoessaan: ”Nyt ei ole aika mennä mökille!”

 

Monilukutaito tuli uutena nyt käytössä olevaan opetussuunnitelmaan. Sanan sisältöä piti pikkuisen hakea tämmöisen lukemisen taitoa opettavan vanhan openkin. Monilukutaito tarkoittaa laaja-alaista käsitystä tekstistä, jossa teksti voi olla sanallisten, kuvallisten, auditiivisten tai numeeristen merkkien avulla ilmaistua tietoa. Jo vanhastaan on pidetty hyvänä merkkinä lukemisesta kiinnostumisesta sitä, kun lapsi alkaa havainnoida ympäristöstään vaikkapa kauppojen liikemerkkejä, ”Kato, tuolla on S-kauppa!” Tätä nykyä ymmärrämme äänikirjan paperikirjan lailla tärkeäksi lukukokemukseksi. Kännykän kuvakepankki tarjoaa hurjan määrän visuaaliseen muotoon pakattua luettavaa. Hiihtolomalla laitoin eskari-ikäiselle lapsenlapselle viestinä kolme uimari-emojia ja hän osasi lukea sen. ”Mummo laittoi viestiä, että me mennään uimaan!”

Mökkipäiväkirjasta

 

 

Ostimme vajaa viisi vuotta sitten puoliskon kotipaikkakunnalta 1950 lammen rantaan rakennetun rintamamiesmallisen pientalon, josta lähdimme muokkaamaan perheemme mökkipaikkaa. Omat lapset olivat tuolloin jo aikuisia, mutta lapsenlapset oikein hyvässä vaiheessa sitoutumaan paikkaan ja luomaan sinne siteitä – juurtumaan pohjoiskarjalaiseen paikkaan ja elämänmenoon. Mökki onkin ennen muuta meidän ja lastenlasten juttu.

 

Kauppa lammenrantapaikasta tehtiin lokakuussa 2018. Ensimmäiset vuodet olivat sen verran hektisiä tekemisen aikoja, ettei dokumentointi pysynyt ollenkaan ajan tasalla. Hyvä, että joskus tuli jokunen kuva räpsäistyä ja varmaan naamakirjaan jaettua, mutta sanoja kirjoihin ja kansiin ei ehditty laittaa.

 

Puoliskon 59-vuotissynttäriksi aloitimme mökkikirjan. Kokosin siihen alkuun muutamia siihen mennessä otettuja kuvia paikan muokkauksesta ja tiivistin tärkeimmät tapahtumat muutamaan lauseeseen.  Keväästä 2021 on mökkikirjaan dokumentoitu jokainen käynti.

 

Yleensä kirjaus on lyhyt, vajaan sivun mittainen tiivistys siitä, millä kokoonpanolla ollaan liikkeellä ja mitä on aiottu tehdä. Kirjaus on tyypillisesti ja varmuuden vuoksi tehty mökille tullessa, jotta se tulee varmasti tehtyä. Tavan takaa kynän pitelystä olen vastannut minä ja sanelua pöydän toiselta puolen on hoitanut puolisko, joskus lapsenlapsityttöset.

 

Näiden kuluneiden vuosien aikana olen ajatellut, että joskus tulee se päivä, jolloin näilläkin sanoilla on merkitystä. Kukaties omat jälkipolvet kiinnostuvat sittenkin mökistä ja etsivät mökkikirjasta tietoa, milloin täällä on mitäkin tehty. Ehkäpä itsekin joskus muistin pätkiessä nykyistä pahemmin etsin kirjastani tietoa, milloin rantasauna siirtyi nykyiselle paikalleen tai millaisia vadelma- ja kantarellisaaliita minäkin kesänä on saatu.

 

Löytyy mökkikirjasta toki ohjelista satunnaisellekin vierailijalle. Siinä neuvotaan, miten vaatimattoman mökkipaikan puucee, sauna ja tiskisysteemi toimivat. Annetaan ohjeita uunien lämmityksestä ja mökin siistiksi jättämisestä. Viime syksynä näkyy listatun, mitä eläimiä mökillä on nähty. Kukaties joku joskus tätäkin tietoa arvostaa, sillä aivan kaikkien pohjoiskarjalaistenkaan mökkien eläimistöön eivät kuulu hirvet, teeret, vesimyyrät ja mustakurkku-uikut.

Elinturhakkeet ja uudet vitamiinit

 

 

Lauantaiaamun nettisurffailussa tuntui silmilleni pomppaavan ravitsemusaiheisia artikkeleita toinen toisensa perään. Yhdessä jutussa lääkäri oli pohtinut elintarvike-sanan sisältöä ja toisessa jutussa kerrottiin tulossa olevista uusista ravintosuosituksista ja niitä laadittaessa löydetyistä uusista vitamiineista. Luin artikkelit tarkkaan, sillä oikeanlainen ravinto ja terveellinen syöminen terveyden avaimina tuntuvat tärkeiltä.

 

Elintarvike-sana on kuvannut alkuun maataloissa tuotettuja ja kaupoissa myytäviä elämän ylläpitoon tarvittavia syötäviä. Nyt kaupoissa myydään paljon myös ”elinturhakkeita” – sipsejä, keksejä, limppareita, muroja ja pikaruokia. Ymmärrän nimityksen oikein hyvin; syötäväksi tarkoitettuja, mutta aivan turhia kaloreita ja jouleja.  Joku oli mennyt nimikkeen ehdottelussa vielä pidemmälle ja haluaisi käyttää noista turhakkeista nimitystä ”elinhaitake”, sillä överisuolaisista tai aivan turhan makeista syötävistä kertyy haitallisia kiloja, jotka puolestaan aiheuttavat niin kovin monia sairauksia. Kolmattakin nimikettä noille epäterveellisille eväille väläyteltiin. ”Kuolintarvike”-nimike on kovin brutaali ja herättää niin kauhistuttavia mielikuvia, että juustonaksupussi ja limupullo kirpoaa taatusti otteesta.

 

Jotta ei vain kiellettäisi, olisi hyvä tarjota lisätietoa ja terveellisiä vaihtoehtoja. Miten sattuikin, että kesäkuussa ovat luvassa uudet ravitsemussuositukset. Ennakkotietona kerrotaan, että suositukset ovat aiempaa laajemmat. Niissä on otettu huomioon ruokien ympäristövaikutuksia ja pohdittu ratkaisujen kestävyyttä. Halu siirtyä aiempaa enemmän kasvipohjaiseen ruokaan on laittanut tutkijat tarkastelemaan esimerkiksi sitä, vaarantuuko B12-vitamiinin riittävä saanti. B12-vitamiinia kun saa vain eläinperäisestä ruoasta ja sen puutos voi aiheuttaa uupumusta ja erilaisia neurologisia häiriöitä. Toinen mielenkiintoinen ja uusissa ravitsemussuosituksissa tarkasteltu vitamiini on B4 eli koliini. Koliinia saa lukemani mukaan maksasta, kalasta ja kananmunista. Koliinin puutoksesta puolestaan seuraa kuulemma rasvamaksa.

 

Voi, mikä huojennus! Elinturhakkeet / -haitakkeet taikka kuolintarvikkeet eivät kuulu ruokavaliooni. B4- ja B12-vitamiinien saanti ruoasta on turvattu.

Elämä on ihmisen parasta aikaa

 

 

Eikös se ollut Nykäsen Matti, joka tuon viisauden lausui? Elämä jakautuu erilaisiin vaiheisiin. Onko joku vaihe muita mukavampi?

 

Lapsena kesät olivat aurinkoisia ja täynnä uimareissuja ja eväsretkiä. Toki maalaistalossa ohjattiin myös töihin ja pääsin heinäpellolle tappivasua kantamaan ja heinäseipäisiin tappeja laittamaan. Mukaan pääsin myös marjastusreissuille. Mukavia päiviä nekin, sillä eväskorit kuuluivat näihinkin päiviin ja sain touhuta yhdessä aikuisten kanssa heidän jännempiä juttujaan kuunnellen.

 

Kouluikäisenä ympärillä oli kavereita. Pelattiin, yökyläiltiin, harrastettiin ja opittiinkin. Kouluvuosien tähtikohtia olivat ehdottomasti harrastukset, niin lausuntaryhmä kuin kuorokin. Matkat Suomen Lappiin ja Keski-Eurooppaan ovat jääneet mukavina mieleen.

 

Opiskeluvuodet kuluivat nopsaan. Elämä oli täynnä mielekästä tekemistä mukavassa ja tiiviissä kymmenen hengen opiskeluporukassa. Päämäärä oli selvä; tiesimme, mitä meistä tulee isona.

 

Työelämään siirtymisen myötä pääsin jo elämän ruuhkavuosiin. Elämä oli täyttä – lapsia oli ympärillä niin töissä kuin kotona. Elämä oli hyvää, vaikkei aina kovin vaurasta. Elämässä tapahtui paljon, eikä kaikkiin lillukanlehtiin ollut aikaa takertua. Eteenpäin oli vain puskettava.

 

Omien lasten ajasta sain siirtyä pienen siirtymävaiheen kautta jo lapsenlapsiaikaan. Olen siitä onnellisessa asemassa, että lapsenlapset asuvat lähellä ja saamme tavata heitä omien voimiemme mukaan. Totta kai tapaamme paljon, sillä lapset antavat niin paljon iloa, virtaa ja voimaa meille. Odotamme aina torstaista alkaen tulevaa ”lapsilauantaita”, suunnittelemme ohjelmaa ja ruokaa. Lapsilauantain pirteällä energialla menee vielä ainakin maanantai ja tiistai.

 

Kyllä se niin on, että filosofi Nykäsen näkemykseen on pakko yhtyä, ei sieltä mikään vaihe nouse muiden yläpuolelle vaan koko elämä on ihmisen parasta aikaa.

 

Juuri lukemani tutkimuksen mukaan suomalaisten sijoittuminen onnellisuusvertailussa vuodesta toiseen listan kärkeen, kertoo siitä, että meillä osataan tyytyä onnellisuuden tavoittelemisessa tyytyväisyyteen. Allekirjoitan tuon täysin. Turha on kuvitella onnen olevan jotain suurta ja ihmeellistä amerikkalaista unelmahattaraa. Ihan tavallinen suomalainen ruisleipäarki on onnea.

Tarkkaavuuden pulmia

 

 

Meillä tarkkaavuuden pulmien kanssa painiskelevilla on moni asia aivan omalla laillaan. Otan esimerkit läheltä ja kerron itsestäni.

 

Minulla kuulo ja kuullun ymmärtäminen toimivat silloin, kun kädessä ovat puikot taikka kynä. Töissä ja koulutuksissa kirjoitan silloinkin, kun tiedän saavani muistion. Jollen kirjoita, karkaavat ajatukseni kauppalistaan, viikonlopun ruokalistaan tai ties mihin. Toisaalta ajattelen, että tuommoinen rypälemäinen keskittymiskyky on koulutyössä ihan käyttis, sillä oppitunnilla on aina meneillään monta havainnoitavaa ja huomioonotettavaa asiaa.

 

Sama tarkkaavaisuuden suuntautumisen hajaantuminen aiheuttaa esimerkiksi siivouspäivänä melkoisia ketjureaktioita. Esimerkki siivoussessiosta: imuroituani lattiat, laitoin itselleni kupillisen mustaa pussiteetä. Lähdin viemään pöytäliinaa pyykkikoppaan ja huomasin, että pyykkiritsalla on viikattavaa. Viikkasin ja vein ennen viikattujakin kaappeihin asti. Liinavaatekaapilla huomasin, että sänky on vailla lakanoita ja kävin pussittamaan tyynyjä ja peittoja. Kaapilla muistin senkin, että keittiön pöydällä ei nyt ole liinaa. Otin uuden liinan mukaan ja vien pöydälle. Ei miellyttänyt silmää, joten vaihtoon meni. Kaiken puljauksen jälkeen olin taas keittiössä ja hörppäsin kylmenneen ja kitkeröityneen teen, jossa pussi oli lionnut hyvinkin parikymmentä minuuttia.

 

Aina tuolloin tällöin saan seurata omia jälkiäni ja etsiä tavaroita; kännykkää, lompakkoa tai kokonaista työkassia. Keskittymisen hajoilu ei onneksi tarkoita sitä, ettenkö muistaisi. Kykenen seuraamaan ajatuksissani jälkiäni taaksepäin ja tarkistamaan, missä vaiheessa tuo kadonnut esine viimeksi oli matkassani. Sitä kautta se yleensä löytyy. Kännykkä opehuoneen wc:stä, lompakko eilisestä kauppakassista ja kerhokassi puoliskon autosta, jota viikkoa aiemmin sain lainata.

 

Minun tarkkaavaisuuspulmani tulee toisinaan hinnoiteltua ihan euroissa. Vaikka kuinka keskityn autoiluun, käytän vakionopeudensäädintä ja handsfree-toimintoa, en aina ehdi havaita 80 km:n rajoituksen vaihtumista kuuteenkymppiin. Silloin tällöin peltipoliisi muistuttaa minua tarkkaavaisuudesta rapsakan muistutusmaksun kera.

 

Odottelen automaattiohjattua autoa, jonka takapenkillä voin neuloa.