Kaurapuuroarjen ylistys

 

 

Lapsuuden kodissani arki ja pyhä erottuivat selvästi. Sunnuntaisin pukeuduttiin paremmin, syötiin tuhdimmin ja sunnuntaiksi oli tehty iso siivous – tupaan vaihdettiin vallan ”pyhämatot”, jotka sitten taas maanantain tullen vaihdettiin arkisempiin. Omassa perheessäni olen jatkanut sunnuntain paremman ruoan tapaa ja huomaanpa tavan siirtyneen sukupolvissa eteenpäinkin.

Arvostan silti suuresti sitä aivan tavallista kaurapuuroarkeakin. Voi, miten tavat ja rutiinit tuovat turvaa! Myös aikuiselle, eikä vain lapselle. Turvallinen rutiinien täyteinen arki on kuin energiansäästölamppu. Kaikki hoituu, mutta energiaa säästyy, kun ei tarvitse hapuilla, miten homman tänään hoitaisi, vaan voi turvautua tuttuun ja turvalliseen, totuttuun tapaan.

Arki alkaa herätyskellon soinnilla. Siitä suunta on keittiöön annostelemaan vettä puurokattilaan ja vedenkeittimeen. Veden kiehumista odotellessa ehtii tyhjennellä tiskikoneen. Aamupuurolla nuokkuessa saa selattua lehtien nettiversiot. Sittenpä se alkaakin olla aika suunnata työmaalle. Siellä on Rapakiven mummolla turvana lukujärjestys, monella muulla jokin muun niminen työsuunnitelma. Työpäivän jälkeen reitti kulkee usein tutun kaupan kautta kotiin lieden ääreen. Ja pian päästään kokoontumaan yhteiselle ilta-aterialle. Illan täyttävät kotoisat askareet uunin lämmityksen, pyykkihuollon, käsitöiden sekä tv:n töllötyksen  ohjelmoidessa ilta-aikaa. Kohta onkin aika ottaa käteen iltakirja ja rauhoittaa ajatukset unta odottamaan.

Ajatella, jos joutuisi ihan vieraaseen ympäristöön ja rakentamaan turvallista arkea tyhjästä. Koti on kaukana – kuka ties siellä asuu jo joku aivan vieras. Asioita ei saa hoidettua omalla kielellä ja väärinymmärrykset vaanivat joka nurkalla. Taloudellista turvaa tuoneesta työstä on pitänyt luopua, eikä uutta tahdo löytyä.  Toki mukana olevat läheiset tuovat turvaa, mutta entä jos heistäkin on joutunut luopumaan? Mitä, jos vanhaan kotipaikkaan jääneiden kohtalosta on epätietoisuutta, eivätkä yhteydet toimi?

Ymmärrämmekö vieläkään, miten pahasti monen pakolaisena maahamme saapuneen perusturvallisuus on järkkynyt? Miten voisimme auttaa heitä rakentamaan tavallista turvallista kaurapuuroarkea uudessa kotimaassa?

Palvelukseen halutaan auto-organisaattori

 

 

Pian vuoden olemme puoliskon kanssa jakaneet yhden yhteisen auton. Punaisen Passatin purettua yksipuolisesti yhteistyösopimuksemme en ole hankkinut omiin nimiini uutta kulkupeliä. Pääsääntöisesti Volvon yhteisomistus on sujunut hyvin, mutta joitakin pulmia on toki havaittu.

Omat ajomme osuvat yleensä eri aikaan ja mökille mennään yhdessä. Meillä on samanlainen suhtautuminen autoon. Kummallekin auto on pelkkä kulkine. Se ei siis ole mikään kodin jatke, jota pidettäisiin puhtaana ja puunattaisiin viikkosiivouksin - saati käsin vahaten. Kumpikin on tottunut kuljettamaan ja varastoimaan autossa monenmoista työmatkoilla tarpeellista. Farmarimallinen auto on luonnollinen valinta kummankin mielestä.

Puoliskon mielestä auton paksissa kuuluu kuljettaa tusinan verran kuormaliinoja ja kiristimiä. Autossahan niitä säilötään, totta kai! Jos ne nostettaisiin kotona vaikka verstaaseen, ne saattaisivat unohtua matkasta, kun lähdetään tavaran hakuun. Kärryssä niitä ei tietenkään voi säilyttää, koska kärry on avomallia ja kuormaliinathan kastuisivat. Kuormaliinojen lisäksi on hyvä olla erilaisia pehmusteita - vaahtomuovia ja styroxia – joilla suojata kuljetettavia tavaroita kuormaliinojen hankaukselta. Tänä jäisenä ja lumisena talvena on käyty kahdesti pilkillä, joten kyllähän siis kairakin kuuluu auton talviseen perusvarustukseen.

Minun mielestäni paksissa on hyvä olla runsaasti tyhjiä kestokasseja. Turha kai niitä on kotona säilöä, sillä kauppareissu osuu usein miten työreissun paluumatkaan ja kaupassa käymiseen on näin ollen syytä olla varautunut omalla kassiarsenaalilla. Muovikassit ovat pannassa. Jokainen on jo kuullut mikromuoveista, eivätkä nykyiset kierrätysmuovikassit tuo rikkoutumatta edes mehupurkkia kotiin.

Tarvitseeko edes kertoa, että pienen V50-mallisen auton paksi on niin täynnä tuohon perusvarustukseen kuuluvaa roipetta, että tuulilasinpesunestekanisteria on helpompi etsiä kaupan hyllyltä kuin omasta takakontista. Aika selvää lienee sekin, että kauppareissun jälkeen ostoskassit nostellaan takapenkille, sillä paksiin ne eivät mahdu.

Peräänkuuluttaisin nyt jokamiehen auto-organisaattoria. Löytyneekö Kiina-kaupasta vai pikkuilmoitusten palvelutoimijoista?

Huomioita kielen kehittymisestä

 

Kalevalan päivänä tutustuimme oppilaiden kanssa Kalevalan henkilöihin ja tarinoihin. Kieli on alkuperäisversiossa niin vanhaa, etteivät tämän ajan lapset sitä oikein kykene lukemaan. He eivät tunnista sen ajan sanoissa mitään tuttua ja epäröivät, tuliko sana edes luettua oikein. Suunnaton kiitos Mauri Kunnakselle, joka teki arvokkaan kulttuuriteon muokatessaan Kalevalan koirahahmoille ja nykykielelle. Moneen muuhunkin modernisoituun versioon tutustuimme, mutta Koirien Kalevala on ylitse muiden.

Kieli muuttuu ja sen pitääkin muuttua. Eri aikoina tarvitsemme eri sanoja, sillä asiat muuttuvat. Pohjoiskarjalainen anoppini puhui ”atimoissa olemisesta” tarkoittaessaan yökyläilyä sukulaisissa. Ehkä sana tuli venäjästä tai karjalan kielestä. Nykyään eivät juuri muut kuin Maria Veitola käy yökylässä, eikä hänkään yövy sukulaisillaan, joten ei ole tarvetta ”atimoissa”-sanallekaan.

Ilmastonmuutoksen myötä säät ovat aiempaa rajumpia ja niin on niitä kuvaamaan tarkoitettu kielikin. ”Lumi-inferno”, ”käristyskupoli”, ”märkä kuritus”, ”hyytävä yllätys”, ”jäätävä ilmiö”… Näillä ja vielä isommillakin kielikuvilla on viimeisen vuoden aikana kuvattu sääilmiöitä. Entisten säiden aikaan pärjättiin maltillisemmilla ilmaisuilla.

Kymmenisen vuotta sitten tunnistettiin ”curling-vanhemmuus”. Sillä tarkoitettiin niitä vanhempia, jotka halusivat kaikin keinoin siloittaa lapsensa tietä. He toimivat ikään kuin curling-pelaajat, jotka harjaavat jäätä liukuvan kiven edestä. Pelkkää hyväähän vanhempi lapselleen aina tahtoo ja tarkoittaa, mutta ehkä liika on liikaa. Arvostamani lastenpsykiatri Jari Sinkkonen muistuttaa, että vanhemman tärkeä tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Vaikka tuo on raflaavasti sanottu, on siinä totuuden siemen. Kyllä varmasti on hyvä oppia jo kotona, että noppapelissä ei aina voita, eikä jonossa voi aina olla eka.

Tällä viikolla näin ilmaisun ”sirkusisovanhemmuus”. Sillä kuvattiin sellaista isovanhemmuutta, jossa lapsenlapsille järjestetään jos jotain erikoisohjelmaa. Ehkä sellaiseen on kiusaus varakkailla isovanhemmilla, jotka tapaavat lapsenlapsiaan harvoin. Arjessa läsnä oleva isovanhempi elää lastenlastenkin kanssa arkea. Eihän huvipuistoretki kerran kesässä vielä liene sirkustelua?